Studioalbumit osa 66 (2/2): Sonic Youth (1992–2009)

Ensimmäinen osa Sonic Youthin levystä päättyi vuonna 1992 julkaistun Dirtyn menestykseen. Bändin levytysura jatkui kuitenkin seuraavat 17 vuotta. Tässä on toinen osa.

Experimental Jet Set, Trash and No Star (1994) tuntui heti ilmestyessään Dirtyn menestyksen jälkeiseltä krapulalevyltä, mutta olen aina pitänyt siitä. Se on askel kohti marginaalia kaikin tavoin: lähestyttävyydeltään, tyyliltään, hiomattomuudeltaan, soundeiltaan. Se on myös ainoa SY-levy, jonka olen ostanut välittömästi ilmestymisen jälkeen vinyylinä – ja vieläpä sinisenä vinyylinä formaatin kuolemaa julistaneena aikana. ”Bull in the heather” oli varautunut, joskin hieno ensisingle, mutta kaksi suurinta suosikkiani ovat ”Starfield road” ja sekavasti rynnivä ”Bone”, jonka lauluosuus on Kimin kuiskailua. Muita muistamisen arvoisia on ainakin ”Screaming skull”, ”Self-obsessed and sexee” ja ”Tokyo eye” enkä tällä valikoinnilla halua dissata muita raitoja. Ai niin, ja ”In the mind of the bourgeois reader” meinasi unohtua. Lyriikoissa on vahva Gordonin feministinen vire. Butch Vig jatkoi tuottajana. Arvioissa oli paljon myönteistä, mutta moni olisi halunnut bändin menevän valtavirrassa omille epämukavuusalueilleen. Sen sijaan yhtye vetäytyi kuoreensa. Tämä hämmensi minuakin vuonna 1994. Yhtä kaikki lopputulos on onnistunut. Se on listasijoituksia tarkastelemalla yhtyeen menestynein albumi, mutta uskon sen olevan vain seurausta edellisen levyn herättämästä kiinnostuksesta. Tässä kohdin syntyi Kimin ja Thurstonin ainoa lapsi Coco.

Washing Machine (1995) oli haastava heti ilmestyessään. Bändi harkitsi vakavasti nimensä muuttamista Pesukoneeksi, mutta päätti jättää sen vain levyn nimeksi. Albumilla on pitkiä jamitteluja, jotka kuulostavat bändiltä itseltään, mutta nopeammat melodiahitit ja klaustrofobiset kitaravallit puuttuvat, vaikka teoksella ei ole pahemmin bassoa, koska Gordon päätti soittaa enimmäkseen kitaraa. Levyn yleisilmeestä kertovat lohkaistut singlet. Toinen singleraita ”Little trouble girl” on tempoltaan hidas, se sisältää puhelaulua ja melodiset osuudet laulaa (Gordonin heikon laulutaidon vuoksi) Pixiesistä ja Breedersistä tuttu Kim Deal. Albumin päättää yhtyeen pisin biisi, noin 20-minuuttinen ”The Diamond sea”, joka oli ensimmäinen single, joka tosin oli vähän yli viisiminuuttinen otos pidemmästä levyraidasta. Levy-yhtiön toiveesta avausraita ”Becuz” pilkottiin pituutensa vuoksi kahtia, jolloin toinen osa ”Becuz coda” siirtyi levyn jälkipuoliskolle. Yksi suosikeistani, ”Junkie’s promise”, pääsee loppuunsa sentään neljän minuutin kohdalla. Levyn parhaita on ”No queen blues”, joka sopii täydellisesti levyn jammailevaan tunnelmaan, mutta yhdistelee sopivasti bändin aikaisempia, myönteisessä mielessä tukahduttavia ja kaoottisia hyveitä. Teos sai kiittäviä arvioita. Itselleni se ei ollut jostain syystä kuin ihan kiva, mutta nyt kuunneltuna se on oikein toimivaa, letkeää jammailua. Parempi kuin muistinkaan. Levyn ilmestyttyä pyysin tuttua levykauppiasta soittamaan sitä. Hän totesi, että se on se bändi, jonka kitarat ovat epävireessä.

A Thousand Leaves (1998) sisältää täsmälleen yhden helpon raidan. Se on ”Sunday”, jonka videolla heiluu Macaulay Culkin. Biisiin liittyi myös ensimmäisen SY-keikkani muistaakseni ainoa repliikki: ”Nyt on maanantai, seuraava kappale on sunnuntai.” Muuten keikka Tukholman vesifestivaaleilla oli aikamoinen taidepläjäys. Lopuksi tuli kohokohta ”Death valley 69”. Tämä levy jatkaa karkeasti ottaen edellisen linjaa. Siinä on pitkiä, jammailevia, rakenteellisesti keskimääräistä haastavampia, improvisaatiohakuisia melko hitaita biisejä. Siitä puuttuu äsken mainittua lukuun ottamatta helpot ja iskevät raidat, joita Pesukoneella vielä oli. En ole koskaan pitänyt tätä yhtyeen merkittävimpiin kuuluvana levynä, eikä se sinne nouse nytkään. Huono se ei ole. Siitä vain puuttuu tunne siitä, että jotain kiinnostavaa on tapahtumassa. Tätä mielikuvaa vahvistavat bändin jäsenten kommentit siitä, että levytyksessä ei ollut erityistä ideaa tai tuntua siitä, että nyt ollaan tekemässä jotain merkittävää. Kunhan soiteltiin. Kritiikki oli vaihtelevaa, mutta pääosin varsin myönteistä.

NYC Ghosts and Flowers (2000) liittyy siihen vaiheeseen elämästäni, kun kuljin vähän väliä Pietarissa. Siksi myös tämä albumi tuli ostettua sieltä. Jos yhtye oli vapauttanut itsensä ulkoisista odotuksista vähitellen Experimentalista alkaen, minä olin vapauttanut itseni yhtyeeseen kohdistetuista odotuksista vasta tässä vaiheessa. Ehkä siksi levy on aina kuulostanut niin vapautuneelta ja vapauttavalta. Tyylillisesti se ei tee muutosta edelliseen. Se koostuu verrattain pitkistä, keskitempoisista, rennon jammailevista raidoista. Seitsemän ja puoli minuuttia kestävä avausbiisi ”Free city rhymes” kertoo kaiken oleellisen. Sitä seuraava ”Renegade princess” on rajumpi mutta silti letkeä. ”Nevermind (what was it anyway)” on Kimin laulama helpohko raita, joka joko kertoo tai ei kerro Nirvanasta (ei kerro). Sen jälkeen levy laajenee tasaisen ylväänä mattona, josta ponkaisee esiin suriseva ”StreamXsonik subway”, joka saa seuraansa onnistuneen albumin tyylikkään nimiraidan. No, tämä on minun arvioni. Oikeasti bändin kitaralaitteet pöllittiin ja jäsenet kaivoivat vanhat kamansa naftaliinista sekä preparoivat kitaransa parille raidalle alkuaikojen tapaan. Kriitikoiden kanta oli vaihteleva: moni kolme viidestä -tyyppinen arvio sai rinnalleen kehuja yhtyeen hovikriitikoilta. Merkittävä tapaus lienee kuitenkin Pitchforkin 0.0/10. Tosin sama skribentti kirjoitti kymmenisen vuotta myöhemmin rakastavansa albumia. Hänen arvionsa on kuulemma muistutus siitä, että tulee suhtautua epäilevästi juuri kollegesta päässeen lapsen mielipiteisiin.

Murray Street (2002) tuli edellisen tapaan ostettua Pietarista. Kuuntelin sitä viettäessäni kuukauden kaupungissa. Siksi levy liittyy edelleen vahvasti aikaan ja paikkaan. Se on hieman helpommin lähestyttävä muutaman haastavan jälkeen. Paikkaan se sijoittuu tekijöidensäkin maailmassa. Murray Street on nimittäin katu, jolla bändin studio sijaitsi. Aikaisemmillakin albumeilla vieraillut kitaristi Jim O’Rourke nimitettiin viralliseksi jäseneksi. Kansikuvaan käytettiin lapsityövoimaa: siinä poseeraavat mansikankeruussa Gordonin ja Mooren tytär Coco kaverinsa kanssa. Se sai edeltäjäänsä paremmat arviot ja sitä kiitettiin tasapainosta melodioiden ja kakofonian välillä.

Sonic Nurse (2004) ilmestyi aikana, jolloin kiinnostukseni yhtyeeseen oli laantunut. Levy kuulosti vanhan toistolta. Siis vanhan hyvän toistolta, mutta vähän tylsältä ja turvalliselta. Päädyin kuitenkin tähän aikaan keikalle Tukholman Acceleratoriin (2005). Tälläkään kerralla ei kuultu hittejä, jos ”Bull in the heatheria” ei sellaiseksi lasketa. Bändi soitti lähinnä uutta levyä ja muutaman vanhan (ei tunnetuimpia). Ote oli kokeileva ja kaoottinen. Nurse sai enimmäkseen varsin myönteisiä arvioita, mutta osassa oltiin minun kanssani samaa mieltä: nuoret yrittäjät ajavat ohi bändistä, joka tekee levyjä velvollisuudesta ja vanhasta muistista. Nyt kuunneltuna on todettava, että tämä on oikein hyvä albumi, josta puuttuu jotain. Siinä on lähestyttäviä biisejä ja yksittäisiä kohokohtia (esim. ”Stones” ja ”Kim Gordon and the Arthur Doyle hand”), mutta sillä ei ole samanlaista vahvaa ominaisluonnetta kuin monilla muilla yhtyeen albumeilla.

Rather Ripped (2006) on levy, jota odotin aivan yhtä vähän kuin edeltäjäänsä. Siitä on myös yhtä valju, tai pikemminkin turvallista keskinkertaisuutta huokuva mielikuva. Kriitikot olivat tällä kerralla sitä mieltä, että yhtyeen kypsyminen ja lähestyttävyys ei ole eltaantumista tai vesittymistä vaan ansio. Levy siis sai varsin myönteisen vastaanoton kriitikoilta. Kielteisemmät arviot perustuivat toiveeseen kuulla kompleksista Sonic Youthia eli niissäkin jaettiin käsitys levyn poikkeuksellisen ”biisimäisistä” sävellyksistä. Oma kantani on, että tämä on yhtyeen pop-albumi. Sillä on hyviä biisejä, vaikkapa ilmeinen poppishitti ”Incinerate”, mutta kokonaisuudesta puuttuu tuntu, että albumi olisi tärkeintä, mitä nyt tapahtuu. Se on pikemminkin rennosti ottava keski-ikäinen, joka näyttää puolihuolimattomasti nuorille, miten asiat tehdään. Pavementista tuttu Mark Ibold tuli soittamaan bassoa levyn kiertueelle, mutta ilmeisesti ei osallistunut levytykseen.

The Eternal (2009) jäi yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi. Mark Ibold on virallisesti mukana siinä. Levy on tavallista myöhäisen ajan Sonic Youthia. Se on harkittu, melko suoraviivainen ja jotenkin turhankin tyytyväinen omaan tilaansa. Ensimmäisenä pakasta nousee Ranaldon laulama ”What we know”, koska se on vähän rokkaavampaa kuin muu materiaali. Levyn päättää lähes kymmenminuuttinen Kimin kuiskailu ”Massage the history”. Kriitikot tykkäsivät enimmäkseen, mutta itse asetun lievästi nuivien äänien joukkoon, jotka myöntävät, että kyse on hyvästä levystä mutta ei Sonic Youthin mestariteoksesta.

Extrat:

Sonic Youth (1982) on bändin eponyymi debyytti-ep, joka koostuu viidestä studiobiisistä. Myöhemmillä versioilla on mukana liveraitoja. Siinä on selviä post-punk -vaikutteita (”Burning spear”), helposti lähestyttävää materiaalia (”I dreamed a dream”) ja no waveen kallistunutta surinaa.

Ciccone Youth: The Whitey Album (1989). Kyse on yhtyeen projektista, jota ei haluttu julkaista emobändin nimellä. Ideana oli tehdä kitaraindietä hiphopin tavoin – laittaa looppi rullaamaan ja rakennella siitä eteenpäin. Albumin tunnetuin raita on Madonna-laina ”Into the groovey”, joka oli julkaistu kolme vuotta aikaisemmin singlenä. Siellä on myös Minutemenistä ja muista yhteyksistä tutun Mike Wattin demoversio Madonnan biisistä ”Burning up”, joka on yksi levyn hyvistä hetkistä. Tyypit ihailivat Madonnaa eli mistään vitsistä ei ole kyse. Sen sijaan Robert Palmerin ”Addicted to loven” versiointi on vittuilua. Levyllä vierailee Dinosaur Jr:stä tuttu J Mascis. Projektin nimeen jätettiin emobändin Youth, mutta mukaan otettiin Madonnan sukunimi Ciccone. Omistan levyn, jolla on hetkensä, mutta on onni, että jäsenet ymmärsivät kuopata sivuprojektin ja keskittyä emobändiin.

Lost Tracks: Single B-Sides and Non-Album Tracks (1994). Tukholmasta tarttui vuonna 2007 matkaan levy, jossa on Sonic Youthin harvinaisempia vetoja. Tämä on omalla tavallaan taivaallisen hyvä paketti. Levyllä on hienoja raitoja, muun muassa kovereita: Mudhoneyn ”Touch me I’m sick”, Plastic Bertrandin ”Ca plane pour moi”, New York Dollsin ”Personality Crisis, Beach Boysin ”I know there’s an answer”, Captain Beefheartin ”Electricity” ja poikkeuksellisen erinomainen versio Neil Youngin kappaleesta ”Computer age”. Ramonesin ”Beat on the bratiin” bändi ei saa puhallettua mitään erityistä, mutta eipä ole muutkaan. (Bändi on toki soittanut muitakin Ramonesin biisejä, ks. esim. vuonna 1987 äänitetty livealbumi Hold that Tiger, jolla encore koostuu neljästä ramokoverista.) Saattaa kuitenkin olla niin, että levyltä puuttuu yhtyeen paras kover. Siellä ei nimittäin ole bändin tulkintaa Carpenters-tribuutilla If I Were a Carpenter ilmestyneestä raidasta ”Superstar”. Joka tapauksessa Lost Tracks muistuttaa, että Sonic Youthilla on mainio musiikkimaku, ja he osaavat tehdä hienoja versioita. En ole varma, mitkä kaikki ovat omia vetoja, mutta ehdottoman hienosta kokonaisuudesta on kyse.

The Destroyed Room: B-Sides and Rarities (2006) on sisällöltään hyvin toisenlainen kuin Lost Tracks. Tämä pitää sisällään enimmäkseen hidasta, kirskuvaa, surisevaa ja jammailevaa Sonic Youthia. Ajallisesti raidat sijoittuvat vuodesta 1991 vuoteen 2004 ainakin tuplavinyylillä, jolla on enemmän biisejä kuin cd:llä. Tämä ei ole aloittelijan paketti.

Sonic Youth hajosi vuonna 2011 Thurstonin ja Kimin avioliiton päättymiseen. Yhtye soitti viimeisen keikkansa Brasiliassa. Sen tunnelmien kuvauksella alkaa Kim Gordonin kirja. Yhtyettä ei enää ole. On kuitenkin ihmiset, jotka tekevät musiikkia erikseen.

Gordonin ja Bill Nacen Body/Head on taideprojekti, jonka suuntaan en varmaan korvaa lotkauttaisi, jos sitä pyörittäisi täysin tuntematon henkilö. Thurston Mooren soololevyissä on onnistumisia ja keskinkertaisuuksia, mutta ei napakymppejä. Trees Outside the Academy (2007) soi melko paljon ostaessani toisenlaisiin kansiin pakatun promoversion Englannissa asuessani, mutta erolevy Demolished Thoughts (2011) ja toistaiseksi viimeisin Best Day (2014) eivät ole nostattaneet suuria riemunkiljahduksia. Chelsea Light Moving on kaikin puolin asiallista musiikkia, mutta sen eponyymia albumia (2013) kuunnellessa tulee hieman ikävä Sonic Youthia.

Parhaiten on onnistunut Lee Ranaldo, jonka kaksi SY:n hajoamisen jälkeistä soololevyä ovat hienoja teoksia, erityisesti vuoden 2012 Between the Times and the Tides.  Tätä kirjoittaessa on tullut tieto, että Ranaldo esiintyy kesäkuussa Helsingissä. Pari vuotta sitten en päässyt katsomaan häntä Primaverassa päällekkäisyyksien vuoksi (olin Pixiesin keikalla toisella puolella festivaalialuetta).

Gordonin muistelmateos on asiallista luettavaa. Tosin olisin halunnut sen sisältävän enemmän bändistä, jossa hänestä tuli tunnettu ja rakastettu. Ehkä haavat ovat vielä auki, sillä vaikka Kim kirjoittaa levyistä, hän tyytyy lähinnä kommentoimaan omaa osuuttaan sävellystyössä ja laulamisessa, sitäkin melko kitsaasti.

Sonic Youth ei ole mielestäni maailman paras bändi. Se on kuitenkin yksi ehdottomimmista. Se on aina muistuttanut, että asioita voi tehdä omalla tavallaan, vaikka kaupalliset paineet puskisivat toisaalle ja vaikka heistä inspiroituneet pikkuveljet ja -siskot alkaisivat kääriä dollareita vesitetyillä versioillaan. Sonic Youth on tehnyt muutamia loistavia levyjä, useita erittäin hyviä ja heikoimmillaankin se pesee suurimman osan muista.

Loppuun vielä sälää knoppitiedosta kiinnostuneille: Sonic Youthin varhaisempia nimiä olivat Male Bonding, Red Milk ja The Arcadians. Bändin nimi tuli kahdesta inspiraation lähteestä: MC5:n Fred ”Sonic” Smithistä ja reggea-akti Big Youthista.

Studioalbumit osa 66 (1/2): Sonic Youth (1983–1992)

Yksi nuoruuteni musiikillisista ankkureista oli Sonic Youth. Se ei ollut tärkein bändi, mutta sen kuuntelijoihin olen suhtautunut aina jo lähtökohtaisesti melko myönteisesti. Olen kuunnellut sitä silloinkin, kun en oikein innostunut. Ajattelin, että vika on siinä, etten yritä tarpeeksi (usein näin olikin). Yhtye on ollut jonkinlainen osa elämääni niin monta vuotta, etten edes jaksa muistella yksityiskohtia.

Jokin sai innostumaan yhtyeen studioalbumien kuuntelusta. Yksi syy oli tunne, että tauko on ollut pitkä. Pitäisi palata bändin pariin. Kuuntelu on jäänyt vähälle viime aikoina. Suurin syy oli Kim Gordonin teos Tyttö bändissä (2015). Nämä yhdessä riittivät. Hyllystäni löytyvät kaikki muut paitsi viimeiseksi jäänyt The Eternal. Se piti kaivaa kovalevyltä. Päätin jakaa kuuntelun kahteen osaan, koska yhtyeestä riittää sanottavaa ilman yksityiskohtaisia henkilöhistoriallisia muisteluitakin.

Confusion is Sex (1983) on aina kuulostanut undergroundilta ja avant-gardelta. Se ei ole helppo levy edes Sonic Youth -asteikolla. Mooren säveltämä avausraita ”(She’s in a) Bad mood” on iskevä, välillä koveroidaan Stoogesin klassikkoa ”I wanna be your dog” ja Gordonin ”Shaking hell” lienee yksi levyn tunnetuimmista, mutta muuten kuljetaan kirskuvien kitaroiden äänivallissa. Albumi tullaankin muistamaan ensisijaisesti preparoiduista kitaroista eli siitä, että kitarankieliin kiinnitetään erilaisia esineitä, jotka vaikuttavat sointiin. Rummuissa suurimmalla osalla levyä on mies, joka on soittanut ihan helkatin hienoissa yhtyeissä. Jim Sclavunos, tuttu esimerkiksi seuraavista: The Cramps, Tav Falco’s Panther Burns, Nick Cave and the Bad Seeds, Grinderman, Devil Dogs ja Teenage Jesus and the Jerks. Sonic Youthiin hän ei kuitenkaan sopinut ja tilalle tuli Bob Bert. Musiikillisesti debyytti on ”lupaava demo”, jota en aivan joka päivä jaksa kuunnella. Pakkohankinta se ei ole, ainakaan aloittelijalle, mutta omastani en luovu.

Bad Moon Rising (1985) on isomman levy-yhtiön julkaisema. Bändin jäsenet saivat ennakkoa ja jättivät päivätyöt. Heistä kiinnostuttiin Englannissa, jossa synat olivat päivän juttu ja kitararokin kuolemaa oli julistettu hyvän aikaa. Albumin nimi otettiin CCR:n kappaleesta, mutta musiikki oli aivan jotain muuta. Se on jalostetumpaa ja piirun verran helpompaa kuin hiomattomalla debyytillä. A-puolen ”Brave men run”, ”Society is a hole” ja ”I love her all the time” ovat jääneet mieleen. Levyn ehdoton klassikko on singlenäkin julkaistu, Lydia Lunchin kanssa yhteistyössä toteutettu ”Death valley 69”, joka kiteyttää sen, että yhtye halusi laulaa amerikkalaisen populaarikulttuurin pimeästä puolesta mieluummin kuin Reaganin ajan päivänpoliittisista kysymyksistä. Se myös päättää alkuperäisen albumin. Cd-versiolla on neljä bonusta, joista Gordonin vokalisoima ”Flower” on väkevin esitys. Kokonaisuus on enemmän äänimaisemaa kuin melodiaa, synkkää enemmän kuin iloa, jähmettävää enemmän kuin tanssittavaa, kylmää enemmän kuin lämmintä, taidetta enemmän kuin rokkia. Ai niin, Kim ja Thurston olivat menneet naimisiin albumin ilmestymistä edeltävänä vuonna.

Evol (1986) on Gordonin sanoin yhtyeen ”feikkigoottilevy”, mutta yleisemmin sitä pidetään askeleena aikaisemmasta no wavesta kohti pop-ilmaisua. Jälkimmäinen kuvaus on täysin oikein. Silti kyse ei ole helposta levystä, vaan haastavasta: varautuneesta, etäisestä ja melko hidastempoisen viileästä indiekitaran hallitsemasta teoksesta Sen tunnetuin raita on ”Expressway to yr.skull”, joka tosin on nimetty albumin takakannessa toisin (”Madonna, Sean and Me”). Se laittaa New Yorkin näkökulmasta Kalifornian meiningin omaan valoonsa: ”We’re gonna kill the California girls”. Gordonin ”Shadow of a doubt” sai nimensä Hitchcockin samannimisestä elokuvasta. Hän myös lauloi singleraidan ”Starpower”, vaikka keikoille sen hoiti Moore. Rumpaliksi tuli tässä vaiheessa Steve Shelley, joka jäi yhtyeeseen sen loppuajaksi. Lydia Lunch vierailee tälläkin levyllä. Nyt hän kirjoitti ”Marilyn Mooren” tekstin yhdessä Thurston Mooren kanssa. Bassotaituri Mike Watt vierailee parilla raidalla. Kuuntelen levyä yhtenä mattona enkä siksi halua nostaa yksittäisiä biisejä yli muiden. Selvin ”hitti” on kuitenkin cd-levyn päättävä ”Bubblegum”, joka julkaistiin alkujaan ”Starpowerin” b-puolena. Hieno levy, joka on kehitysaskel yhtyeen popimpaan kauteen, mutta vielä kaukana siitä.

Sister (1987) sai jotenkin nimensä sci-fiä kirjoittaneen Philip K. Dickin kaksoissiskon varhaisen kuoleman vaikutuksesta Dickin elämään. Se ei menestynyt erityisen hyvin ilmestyessään, mutta myöhemmin se on nostettu yhdeksi 1980-luvun tärkeimmistä indielevyistä. Se jatkaa yhtyeen siirtymää popimpaan ilmaisuun hylkäämättä kokeellisuutta. Vierailijalistalla on jo tutuksi tulleita nimiä, esimerkiksi Mike Watt (joka myös koveroi myöhemmin omalle soololleen levyltä löytyvän kappaleen ”Tuff gnarl”), Lydia Lunch ja J. Mascis. Itselleni albumin ehdoton kohokohta on ”Stereo sanctity”. Siinä on kaikki elementit, joiden vuoksi pidän yhtyeestä. Ja kitarankuritukseen yhdistyvä komea melodia. Sen perässä on onnistunut ”Pipeline/Kill time”. Mukana on myös Crimen ”Hot wire my heart”, joka ei ole tyypillinen SY-raita, mutta osoittaa bändin monesti todistetun kyvyn tehdä upeita versioita toisten kappaleista. Sister ei ole koskaan ollut itselleni rakkaimpia levyjä, mutta nyt on todettava, että tämä on paljon parempi kuin muistinkaan.

Daydream Nation (1988) oli arvostelumenestys. Kriitikot rakastivat levyä. Siinä säilyivät yhtyeen underground-elementit, mutta se oli helpommin lähestyttävä. Siinä oli poppia. Juuri siksi se oli myös nuoruudessani parin seuraavan albumin kanssa Sonic Youthin tähtiaikaa. Vaikka tätä ei tullut kuunneltua jatkuvasti (eli yhtä usein kuin Pixiesiä, Crampsia ja Nick Cavea), sen ympärillä oli aura. Siitä ei sopinut puhua pahaa, jos ei halunnut menettää uskottavuuttaan ja kuulostaa törpöltä. Mooren sävellyksistä esimerkiksi levyn kaksi ensimmäistä raitaa, ”Teenage riot” ja ”Silver rocket”, näyttävät linjan: tyylikästä ja menevää melodista kitaraindietä, jotka muistuttavat myös levyä luonnehtivasta jammailusta. Gordonin sävellyksistä ”Kissability” ja seitsenminuuttinen ”Cross the breeze” ovat suosikkejani, mutta myös ”The Sprawl” on onnistunut. Ranaldo sai kolme biisiä levylle. Niistä ”Eric’s trip” innoitti eräitä kanadalaisia miehiä perustamaan samannimisen bändin (ostin heidän levynsä bändin nimen perusteella Anttilan alennuksesta) ja ”Hey Joni” on hittiainesta. Levyn päättää 14-minuuttinen ”Trilogy”. Kaikkiaan teos on yksi 1980-luvun tärkeimmistä kitaralevyistä. Se oli indietä ennen MTV-alternativea. Sanoituksia en ole koskaan kuunnellut, mutta teemoiltaan ja pakkaukseltaan se flirttailee, inspiroituu ja namedroppailee sopivasti kaunokirjallisen kulttuurin, taiteen ja populaarimusiikin perinteen kanssa (en mene yksityiskohtiin). Pitchforkin mielestä se on 80-luvun paras levy.

Goo (1990) tarkoitti siirtymää suurelle levy-yhtiölle, mikä puolestaan tarkoitti merkittävää ennakkoa, mikä puolestaan tarkoitti Kimille ja Thurstonille yhteisen asunnon ostamista. Lopputuloksena ei ollut kuraa, vaikka näin olisi voinut ennakoida. Sen sijaan saatiin yksi todellisista indieklassikoista, yksi yhtyeen parhaista levyistä. Helposti lähestyttävä, mutta vailla kompromisseja. Sen työnimi oli muuten Blow Job? Se alkaa ”Dirty bootsilla”, joka muistuttaa minua lukiosta. Sitä seuraa loistava ”Tunic”, Karen Carpenterille omistettu Kimin kuiskaten laulama biisi. Tunnetuin raita on upea ”Kool thing”, jolla vierailee Chuck D. Ranaldon ainoa sävellys ”Mote” on laatua, mutta koko muukin levy on erinomainen. Kannessa on Raymond Pettibonin klassikoksi muodostunut piirustus, joka Gordonin mukaan perustuu Terrence Malickin elokuvan Julma maa pariskuntaan ja Wikipedian mukaan paparazzivalokuvaan Maureen Hindleysta ja hänen aviomiehestään, jotka olivat todistajia viiden lapsen murhaoikeudenkäynnissä. J. Mascis vieraili levyllä taas ja antoi myös sen tekemiseen pari vinkkiä. Mascisin merkitys Sonic Youthin uralla on ollut itselleni tuntematon asia. Tässä kohdassa bändi kiersi Neil Youngin avausaktina. Se osoitti, ettei yhtye ollut valtavirtaa tai ainakaan Youngin fanien mieleen, mutta itse Nipasta Gordonilla on kirjassaan vain hyvää sanottavaa.

Dirty (1992) räjäytti potin. Lukiolaiselle Nirvana ja Sonic Youth kulkivat samassa linjassa taaloja käärivinä bändeinä, jotka tekivät loistavaa musiikkia. Itse en ostanut Dirtyä välittömästi, mutta sitä kuunneltiin kaverin luona cd:ltä ja kotona c-kasetilta. Se onkin ehkä helpoin yhtyeen levy, ainakin ilmestymisaikanaan, joskaan ”helppo” ei ole ensimmäinen adjektiivi, jolla sitä kannattaa kuvata. Yhtye on oma itsensä, tunnistettava, vetäytyvä ja hyökkäävä vuoron perään, mutta samalla lähestyttävä, paikoin jopa hittihakuinen. Esimerkiksi ”Sugar Kane” on melodinen ja kirskuva menestyssävelmä, toisin kuin sisäänpäinkääntyneempi ensisingle ”100%”. Albumilla on muuten kaksi kirjailijalle ja Black Flagin roudarille Joe Colelle omistettua kappaletta. Mooren äsken mainittu ensisingle ja Gordonin ”JC”. Mainittujen lisäksi ainoa Ranaldon sävellys ”Wish fulfillment”, ”Orange rolls, angel’s spit” ja ”Purr” ovat perinteisiä suosikkejani, mutta olen yleensä kuunnellut mainiota levyä kokonaisuutena. ”Drunken butterflyn” lyriikat perustuvat Heart-yhtyeen biisien nimiin. Albumin tuotti Nirvanankin parissa touhunnut Butch ”kultasormi” Vig. Se myi bändin omassa vaatimattomassa mittakaavassa hyvin ja sai järjestäen myönteisiä, jopa ylistäviä arvioita.

Viimeistään tässä vaiheessa olin mukana juonessa. Tästä eteenpäin osasin jo odottaa tulevia levyjä. Itse yhtye oli kulkenut alun kokeilevasta no wavesta melodisemman kitaraindien kautta yhdeksi grungen aikakauden suuruudeksi, vaikka kukaan ei tietääkseni Sonic Youthia grungeksi määritellytkään. Yhtyeen tarina oli saavuttanut jonkinlaisen lakipisteen. Kaupallisessa mielessä tästä oli matka vain yhteen suuntaan – alas. Mitä muuta sanottavaa on yhtyeen myöhemmistä studioalbumeista, siitä kirjoittelen vähän myöhemmin.

Matala katse – historiaa suurmiesten välistä

Talous- ja sosiaalihistorian professorin Matti Peltosen Viinapäästä kolerakauhuun (1988) kuului kulttuurihistorian opintojen alkuvaiheessa tenttikirjallisuuteen. Siitä jäi vahvat muistijäljet. Peltosen toinen, jo yli 20 vuotta vanha kirjoituskokoelma Matala katse (1992) jäi jostain syystä lukematta. Nyt kävin sen läpi iltalukemisena.

Matala katse viittaa niin sanottuihin uusiin historioihin, erityisesti mentaliteetti- ja mikrohistoriaan. Niissä arkinen ja alhainen, yksityiskohtainen ja vähäväkinen ovat tulleet osaksi historiantutkimuksen kohdetta. Yksinkertaistettu oppihistoria kulkee näin: kiinnostus matalaan perustui aluksi vakiintuneisiin ”eliitin” tuottamiin lähteisiin ja jonkinlaiseen alhaisen ylenkatsomiseen, mutta myöhemmin mahdollisten lähteiden kirjo on laajentunut eliittikulttuurin ulkopuolelle. Alempia säätyjä ei enää pidetä ”hillittöminä” (Johan Huizinga) tai epäluovina.

Tämän tarinan Peltonen jakaa kolmeen vaiheeseen: kulttuurihistorialliseen mentaliteettien historiaan (ennen 50-l), demografiseen mentaliteettihistoriaan (40-l lopulta 60-l puoliväliin) ja antropologiseen mentaliteettihistoriaan (70-l).

Iso osa teoksesta käsittelee lukutaidon historiaa ja lukutaidon merkitystä yhteiskuntien muutoksessa. Aihe on kiinnostava, mutta itselleni läheisempi on historiateoreettinen keskustelu. Tosin teoksessa on merkittävä huomio luku- ja kirjoitustaidon yleisyyden keskinäisistä eroista Suomessa. Lukutaito on ollut yleisempää. Peltosen tulkinnassa syynä on kirkko, jonka tehtävänä näiden taitojen opettaminen oli ennen koululaitoksen kehittymistä: Jumalaa palveltiin lukemalla, ei kirjoittamalla.

Olen aina arvostanut Peltosen työtä sen verran mitä siihen olen tutustunut. Hänen muutamat kirja-arviot Tieteessä tapahtuussa ovat olleet lehden parhaimmistoa. Nyt luettuna Matala katse pakottaa myös muistelemaan uudella tavalla niitä kulttuurihistorian kursseja, joita kävin opinnoissani 1990-luvulla (tein syventävät opinnot ja tuolloin vielä mahdollisen sivugradun).

Peltonen käy helposti seurattavaa keskustelua useiden tutkijoiden kanssa. Carlo Ginzburg, Lucien Febvre, Marc Bloch, Emmanuel Le Roy Ladurie, Nathalie Zemon Davis, Giovanni Levi, Fernand Braudel, Jacques Le Goff ja muutamat muut teoksessa vilisevät nimet tulivat tutuiksi opiskeluaikana, vaikka kaikkia niistä en suoraan lukenutkaan. (Osa heistä kuuluu mentaliteettien vanhempaan tutkimukseen, jota vastaan myöhemmät tutkijat reagoivat, mutta niitä kaikkia yhdistää kiinnostus ”matalaan”.)

Se, että mentaliteettihistoria, mikrohistoria ja populaarikulttuurin historia tulivat osaksi historiateoreettista ymmärrystä heti perusopinnoista alkaen tarkoitti, etten koskaan saanut koulutusta, joka olisi pitänyt valtiohistoriaa tai suurmiehiin, sotiin, taiteilijoihin ja poliitikkoihin keskittyvää historiaa tärkeimpänä, oikeana historiana tai ainoana mahdollisena.

Peltonen kirjoittaa, että ”ilmiöt, jotka aikaisemmin olivat joko perifeerisiä tai sovinnaisuussyistä vaikeita tutkia, ovat nousemassa tutkimuksen keskiöön.” Tämä ymmärrys kytkeytyi hyvin uskontotieteen opintoihin, sillä uskontotieteellekin oli jo tuolloin ominaista tarkastella kansanomaista uskonnollisuutta ja populaarikulttuuria, ylipäätään muita kuin suurten maailmanuskontojen oppeja, johtajia ja julkilausumia.

 

Studioalbumit osa 65: Soundgarden

Äänitarhan poikien musiikki ei ole muokannut elämääni, vaikka kuulin yhtyettä ensimmäisen kerran noin 25 vuotta sitten. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun ryhdyn kuuntelemaan ja kommentoimaan sen studiolevyjä. En ole aktiivisesti kuunnellut yhtyettä missään vaiheessa. Mielikuvissani bändi on kuulunut siihen grungen metalliseen ja valtavirtaiseenkin puoleen, josta en ole koskaan erityisesti pitänyt, kun taas punkista inspiroitunut grunge upposi hyvin 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja myöhemminkin.

Ainoa Soundgardenin biisi, josta olen ollut aidosti innostunut, on ”Jesus Christ Pose”, jota Music Television pyöritti. En ole omistanut heidän hengentuotteitaan kovin pitkään. Ostin hyllyyni Badmotorfingerin ja Superunknown vuosi sitten kirpputorilta kappalehintaan 1.90€. En vaivautunut kuuntelemaan niitä montaa kertaa. Silti tai juuri siksi päätin, että nyt on aika käydä kaikki studioalbumit läpi.

Soundgarden perustettiin Seattlessa vuonna 1984 ja grungeboomin aikaan siitä tuli kohtuullisen kokoinen menestyjä. Todella suuri siitä tuli vasta grungen auran haihduttua Kurt Cobainin kuolinvuonna 1994. Krapulasta yhtye ei toipunut kunnolla, mutta laulaja Chris Cornell on niittänyt menestystä soololaulajana ja Audioslave-yhtyeessään, jonka ihan kelvollisen keikankin todistin Provinssirockissa vuonna 2003. Soundgardenia en ole nähnyt livenä. Muistan sen käyneen Helsingissä vuonna 1995, mutta en mennyt paikalle, vaikka mukana olisi ollut liuta silloin ajankohtaisia artisteja. Vuoden 2013 keikka sai verrattain kriittistä palautetta,  mutta siitä en edes kuullut etukäteen.

Ultramega ok (1988) on juuri sitä varhaista Seattle-soundia, jossa sekoittuvat punkista ja hardcoresta tulevat vaikutteet Black Sabbathista ja Led Zeppeliinistä inspiroituneeseen lähtökohtaan. Laiska tempo ja laulu yhdistettynä ytimekkääseen riffittelyyn ovat albumin tutut perusainekset. Tämä on kuitenkin valovuoden päässä siitä pöhöttyneestä MTV-grungesta, joka levisi syövän lailla muutamaa vuotta myöhemmin. Tämä ei ole kovin kaupallinen levy millään kriteerillä. Se on poukkoileva ja rosoinen, räävitönkin. Tosin siltä puuttuvat sävellykselliset täysosumat. Kavereilla on ollut pokkaa koveroida Howlin Wolfin ”Smokestack lightning” – asia, josta voisi nostaa hattua, mikäli versio olisi kiinnostava. Itseäni ei yllätä, että Mudhoneysta muistuttavat raidat uppoavat parhaiten. Esimerkkinä tällaisesta on ”Nazi driver”. Tosin Mudhoneyn ensimmäinen albumi julkaistiin vasta vuotta myöhemmin, joten siinä mielessä Soundgardenin debyytti on kyllä merkittävä teos.

Louder Than Love (1989) on sisällöltään melkoisen tuntematon levy. Sen sijaan kansi on tuttu. Siihen kiteytyy minun päässäni grunge yhtä paljon kuin flanellipaitoihin. Mustavalkoinen kuva keikalta, jossa paidattoman laulajan pitkä kihara tukka peittää kasvot. Sisällöltään se jatkaa debyytistä hieman kontrolloidummalla ja harkitummalla otteella. Sieltä löytyy ”Big dumb sex”, jota Gunnaritkin koveroivat. Itse en ymmärrä biisin mahdollista hienoutta, minulle se on kertakäyttökamaa tylsine kitarariffeineen. Minun makuuni levy on laahaavaa metallia punkin ja rokkaavuuden kustannuksella, mutta poikkeukset, kuten ”Full on Kevin’s mom” toimivat erinomaisesti. Se ei saanut ilmestyessään kuin keskinkertaisia arvioita, mutta vuonna 2001 Q-lehti valitsi sen 50 raskaimman albumin listalle.

Badmotorfinger (1991) on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa yli puolitoista miljoonaa. Se on todiste kaupallisesta menestyksestä. Määrä on kunnioitettava, kun otetaan huomioon miten kaukana hittihakuisesta popista albumi on. Se alkaa Johnny Cashinkin myöhemmin tulkitsemalla kappaleella ”Rusty cage”. Cash löysi biisiin vahvan tunnelman, joka alkuperäisestä puuttuu. Se oli yksi singleistä, samoin kuin sitä seuraava ”Outshined”, joka on laiskanpulskeaa, hieman pöhöttynyttä heviä. Juuri sitä ”grungea”, joka ei itselleni koskaan uponnut, vaikka Soundgardenin toteutus on monia muita parempi. Niin ikään singlenä julkaistu ”Jesus Christ pose” on suurin suosikkini. Siinä on häijyt kitarat, toimiva komppi ja Cornell kiekuu kunnolla. Ensimmäinen single oli kuitenkin cd:n kahdeksas raita, ”Room a thousand years wide”, joka kenties popimman ja melodisemman luonteensa vuoksi kuulostaa rentouttavalta vaihtelulta. Levyn aikaan bändi kiersi Guns’n’Rosesin lämmittelijänä, joten he pääsivät esiintymään epäkiitollisessa roolissa suurille yleisöille. Guitar World sijoitti albumin sijalle 45 heidän listallaan sadasta parhaasta kitaralevystä. Hevilehdet ovat nostaneet sen vieläkin korkeammalle, samoin kuin erilaiset 90-luvun merkittävimpiä albumeita listanneet aviisit. Merkittävä tai ei, levy pysyy enimmäkseen hyllyssäni, josta se löytää tiensä soittimeen erittäin harvoin.

Superunknown (1994) räjäytti potin. Se myi maailmanlaajuisesti yli 9 miljoonaa, Yhdysvalloissa melkein neljä ja sai myös kriitikoilta myönteisen vastaanoton. Sen suurin hitti on mukiinmenevä, vasta levyn kolmantena singlenä julkaistu ”Black hole sun”, jolta ei voinut välttyä 90-luvun puolivälissä. ”Spoonman” on toinen tunnettu raita. ”The Day I tried to live” on jälkipuoliskon helposti lähestyttävää poppia raskaalla äänimaailmalla. En oikeastaan ihmettele albumin menestystä, mutta minulle se on lähes yhdentekevä. Se on lajissaan onnistunut, jos ajatellaan kaupallista grungeheviä, josta on bändin edeltävien levyjen särmät hiottu pois. Punkia siinä ei ole, mutta poppia ja Beatlesia on. Hidastempoisista metallisista riffi-yhtyeistä Helmet on ehdoton suosikkini. Minusta sen pitäisi myydä 9 miljoonaa. Tosin nyt kuunneltuna Superunknown kuulostaa paremmalta kuin aikaisemmin. Kaupallisessa mielessä bändi on tehnyt tässä kohdassa kaiken oikein ja tarkoituksella, vaikka 70-minuuttinen levy on liian pitkä. Edellisellä kuuntelulla en tainnut päästä loppuun asti tai ainakin laitoin sen nopeasti takaisin hyllyyn. Nyt kuuntelin sen kolme kertaa, mutta en silti laittaisi sitä 500 parhaimman albumin joukkoon. Rolling Stone laittoi vuonna 2003 sijalle 336. Minä laitan takaisin hyllyyn.

Down on the Upside (1996) kiipesi Billboardin listalla toiselle sijalle ja myi Yhdysvalloissa yli 2 miljoonaa. Itse en ole levyä kuullut enkä tunnista yhtään biisiä nimen perusteella. Kansi sentään on tullut vastaan useita kertoja levykaupassa. Kriitikot antoivat keskimäärin kolmea viidestä ja korostivat yhtyeen keskittyvän nykyisyyteen oman menneisyytensä kustannuksella. Ymmärrän. Paitsi en täysin. Nimittäin esimerkiksi ”Ty Cobb”, yksi singleistä, jäljittelee suoran punk-grungen rajuutta eikä sinänsä keskinkertainen ”No attention” kaihda vauhtia. Tyypillisimmillään levy on keskitempoista, hieman laahaavaa joskin kelvollista mattoa, jonka kuuntelusta ei jää syviä muistijälkiä. Tyylillisesti se ei poikkea edeltäjästään, lukuun ottamatta paria rivakkaa rallia. Avausraita, singlenäkin julkaistu ”Pretty noose” on levyn parhaimmistoa ainakin sikäli, että se muistuttaa hyvin, millaista oli megasuosituksi noussut turvallinen ja radiokelpoinen, grungea joskus soittanut taidokas yhtye. Myös ”Blow up the outside worldia” kuuntelee mielellään. Mukana on lisäksi psykedeliaan kallellaan olevia hetkiä ja jopa raitoja, kuten  ”Applebite” ja ”An Unkind”.

King Animal (2012) alkaa singlenäkin julkaistulla, bändin tilaa kuvaavalla biisillä ”Been away too long”. Näinkin voi sanoa, sillä albumi ilmestyi 16 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Toinen asia on se, kuinka moni muu kuin yhtyeen perusfani osasi kaivata yhtyettä ja kuinka moni piti lopputulosta odottamisen arvoisena. Sisältö on tuttua, turvallista, keskitien kypsää ja ikääntynyttä Soundgardenia. Jos siitä tykkää, niin ei voi valittaa. Jos se kuulostaa tylsältä, niin sitä se sitten on alusta loppuun. Uudistuminen ei ole bändiä kiinnostanut, mutta eihän sitä kaikilta toivokaan. Tasaisille automatkoille tämä sopisi helposti, mutta en usko jaksavani tällaista kotioloissa. Oletan, että fanit eivät olleet erityisen pettyneitä. ”Non-state actor” ja ”Bones of birds” nousevat omiksi suosikeikseni kahden kuuntelun perusteella.

Nyt olen taas mennyt mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeillut, voisiko hevistä innoituksensa saanut grunge olla lähellekään yhtä kiinnostavaa kuin punkin suunnasta vaikutteensa ottanut grunge. Ei voi – minulle. Lähdin liikkeelle myötämielisesti ja avoimesti, mutta en vain tavoita Soundgardenin hienoutta. Se ei ole huono yhtye edes omassa subjektiivisessa arviossani, mutta tylsäksi aion kutsua sitä jatkossakin. Muutamat hienot hetket eivät saa minua kuuntelemaan sitä toistuvasti kotioloissa.

Yhtyeen kaari kulkee melko omalaatuisesta grungesta vähitellen turpeahkoon listarokkiin. Siinä välissä on ehkä bändin huippuhetki (”Jesus Christ Pose”). En tiedä, miten tämä arvio suhteutuu fanien näkemyksiin, mutta ainakin se eroaa yhdysvaltalaisen ostavan yleisön mielipiteestä.

Mitkä ihmeen maailmanuskonnot?

Kouluissa meille kerrotaan, että on olemassa maailmanuskontoja. Emme oikeastaan tiedä, montako niitä on. Joskus niitä on ollut kolme. Nykyään niitä on vähintään viisi, joskus suunnilleen seitsemän. Meille ei kerrota juurta jaksain, millä perusteella ryhmään kuuluvat on valikoitu. Jotenkin vain yhdet ovat maailmanuskontoja ja toiset jotain muuta – uskontoja, perinteitä, elämänkatsomuksia tai ei mitään niistä.

Yliopistossa, jos opiskelemme jotain aihepiiriin liittyvää, meille pidetään kursseja, joissa käsitellään uskontoperinteitä. Kursseilla käsiteltävät esimerkit on valikoitu sillä perusteella, että jotkut ovat maailmanuskontoja ja toiset eivät. Harkitsevat opettajat miettivät valikointiperusteita, tuovat ne julki kursseilla ja käyvät läpi, miten ja millä perustein maailmanuskontojen kategorian jäseniä on valikoitu eri aikoina. Joskus vain tarjoillaan perusteet valikoiduista uskontoperinteistä ilman sen kummempia perusteluita.

Niin sanottu maailmanuskontoparadigma – ajatus siitä, että on olemassa jotain selvärajaisia uskontoperinteitä, jotka sopivalla kriteerillä luovat maailmanuskontojen luokan erotuksena muista uskonnoista, perinteistä ja katsomuksista – on ollut pitkään uskontotieteellisen kritiikin kohteena. Samanaikaisesti paradigma elää ja voi hyvin yliopistojen opetuksessa ja henkilökunnan rekrytoinnissa, oppikirjoissa, opiskelijoiden odotuksissa, koululaitoksessa ja mediassa.

Tuore kirja, After World Religions: Reconstructing Religious Studies (Routledge 2016, toim. C Cotter & D Robertson), ottaa kriittistä etäisyyttä maailmanuskontoihin keskittyvään paradigmaan ja pohtii 17 kirjoittajan voimin, mitä ongelmia paradigmassa on ja miten yliopisto-opetusta voitaisiin organisoida niin, että pahimmat ongelmat vältettäisiin.

Kenties kritiikki on vahvinta niissä maissa, joissa paradigmalla on vahva rooli. Ehkä siksi kirjoittajista valtaosa tulee angloamerikkalaiselta kielialueelta. Olen mukana kirjoittajakunnassa ainoana ei-englanninkielisenä uskontotieteilijänä.

Teos ei anna yhtä ja yhdenmukaista vastausta, koska institutionaaliset lähtökohdat ovat hyvin vaihtelevia, mutta siinä on noin 11 esimerkkiä siitä, millaisia konkreettisia ratkaisuja opetukseen voidaan hakea. Sitä on kiinnostavaa lukea jo siksi, että uskontotieteessä tällaisia opetukseen painottuvia, teoreettisesti ajanmukaisia ja relevantteja kirjoja ei ole julkaistu kovin paljon. Siitä voi hakea inspiraatiota omaan opetukseen.

Oma artikkelini ehdottaa kolmea askelta maailmanuskontojen opetukseen. Ensinnäkin kurssilla olisi hyvä käydä läpi käsitteen historiaa, mikä osoittaa kriteerien nopeasti vaihtuvan ja kontingentin luonteen.

Toiseksi kategoriaa voidaan laajentaa. Mukaan voidaan ottaa maailmanuskontojen ulkopuolisia uskontoja ja valikoitujen etnografisten esimerkkien käsittely näyttää, etteivät edes maailmanuskontoihin tyypillisesti luetut uskontoperinteet ole sisäisesti läheskään niin yhdenmukaisia kuin oppikirjat antavat ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska se pitää maailmanuskonto-kategorian tyypilliset jäsenet keskiössä ja tekee opetuksen suunnittelusta mahdotonta siinä mielessä, että kaikkea ei voida käsitellä samalla painoarvolla rajatussa ajassa.

Kolmas, ja mielestäni omaperäisin ehdotukseni on näyttää, miten ja miksi yksittäisistä perinteistä on konstruoitu ”uskontoja” ja ”maailmanuskontoja”. Tästä tarjoan esimerkkinä katsauksen siihen, miten kungfutselaisuutta on määritelty uskonnoksi erilaisten intressiryhmien toimesta. Lisäksi olen koonnut listan keskeisistä teoksista ja artikkeleista, jotka helpottavat tämä askeleen nivomista käytännön opetukseen.

Käytännössä opetus ei aina rakennu hiottujen mallien mukaan. Usein konkreettiset ratkaisut ovat kompromisseja erilaisten odotusten, toiveiden ja tavoitteiden välillä. After World Religions tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joista oikeastaan jokainen ansaitsee paikkansa luennoitsijoiden ja tutkijoiden reflektiomateriaalina ja osa ansaitsee tulla suoraan otetuksi huomioon opetuksen suunnittelussa. Lisäksi artikkelit muodostavat painavan puheenvuoron oppialan identiteettiä koskeviin pohdintoihin.

Jotain aiheen kiinnostavuudesta uskontotieteilijöiden parissa kertoo se, että kesän 2016 konferenssissa Erfurtissa kirjahanketta käsittelevä paneelimme keräsi enemmän kuulijoita kuin salissa oli istumapaikkoja. Nyt lopputuloksen voi lukea ilmestyneestä kirjasta.

 

Miliisi rock-klubilla

Neuvostoliittolaista ja erityisesti pietarilaista rokkia käsittelee Tomi Huttusen kirja Pietari on Rock (2012). Muistan sen ilmestymisen, mutta lukeminen jäi. Vasta kun löysin sen akateemisen alennuksesta, ryhdyin tavaamaan teosta.

Kirja keskittyy nimensä mukaisesti Leningradin ja Pietarin musiikkiskeneen. Siinä on paljon tarinaa yksittäisistä yhtyeistä ja sivuille on suomennettu lyriikkaa. Yksi kirjan kohokohdista on kuitenkin kulttuurihistoriallisesti varsin kiinnostava kuvaus Leningradin rock-klubista 1980-luvulla.

Kyse oli klubista, jonne mahtui 600 ihmistä. Siellä soitettiin rokkia, mutta siellä sai esiintyä vain, jos oli rekisteröitymisen läpikäynyt yhtye. Tämä tarkoitti, että viranomaiset ja pari muusikkoa muodostivat arviointikomitean, joka päätti klubille sopivista yhtyeistä. Bändit joutuivat antamaan ohjelmistonsa lyriikoineen tarkastettavaksi ja jättämään epäsopivat numerot pois. Punkkia klubilla ei soitettu.

Bändien kannalta tämä oli kannattavaa, vaikka soittajille ei esiintymisestä maksettu. Klubin ulkopuolella et ollut mitään. Klubilla sait helposti 600 katsojaa, koska sinne ei ollut sisäänpääsymaksua. Lippuja jaettiin ilmaiseksi ja suosittujen artistien kohdalla käytiin mustan pörssin kauppaa.

Komsomolskaja Pravdan jutussa KGB:n kenraalimajuri Oleg Kalugin esitti kesällä 1990, että klubi perustettiin KGB:n aloitteesta. ”Sen ainoa tarkoitus oli pitää tämä liike [rock] aisoissa, tehdä siitä ohjailtavaa.”

DDT-yhtye meni niin pitkälle, että teki kappaleen ilmiöstä. Biisin nimi oli ”Miliisi rock-klubilla”.

Oma suhtautumiseni neuvostoliittolaisiin ja venäläisiin bändeihin on ollut kahtalainen. Yhtäältä iso osa niistä on huvittavan kömpelöä ja musiikillisesti typerää rokkia, toisaalta niissä on jotain vetovoimaa, jonka vuoksi olen käyttänyt paljon aikaa ja myös rahaa siihen tutustumiseen.

Pietarissa viettämäni aika on ollut omiaan innostamaan etsinnöissä. Siellä paikallisen musiikin ostaminen ja näkeminen elävänä on ollut yhtä olennaista kuin Eremitaasissa pyöriminen ja blinien syöminen ravintoloissa. Lisäksi musiikkikirjasto on ollut erityisesti aikana ennen YouTubea ja Spotifya tärkeä laitos venäläisiin klassikkobändeihin tutustumisessa.

Huttunen käsittelee runsaasti Akvariumia, jonka keulahahmon näin keikalla Pietarissa 2002. Kiinnostavaa on myös Kinoa koskeva osio – osittain juuri siksi, että Kino oli musiikillisesti ja kulttuurisesti merkittävä yhtye, jonka tarina päättyi laulaja Viktor Tsoin kuollessa auto-onnettomuudessa vuonna 1990. Kun join kerran aamuyöstä olutta pietarilaisten laivavahtien kanssa, he soittivat minulle Kinoa akustisella kitarallaan ja korostivat, että se on kovempi kuin DDT.

Myös DDT saa luonnollisesti osansa Huttusen teoksessa. Itse innostuin yhtyeestä, kun näin suomalaisten tekemän dokkarin Pietarin musta koira (2000), joka käsitteli yhtyeen nokkamies Juri Sevtsukia. Pietarin reissuilta tarttui mukaan vihkosia DDT:n lyriikoista, VHS-kasetti bändin keikoista ja videoista sekä laskujeni mukaan 21 cd-levyä yhtyeen musiikkia. Yhtyeen näin livenä vasta vuonna 2012, kun se esiintyi Helsingissä.

Itselleni vähemmän tunnetuista yhtyeistä lukeminen ei inspiroi yhtä voimakkaasti. Siksi on vaikea sanoa, millainen varustelu on tarpeen, jos kirjan haluaa kahlata läpi. Ehkä mukaan kannattaa varata jonkin verran teoksessa käsiteltävien yhtyeiden musiikkia. YouTube auttaa.

Koska kirja keskittyy nimensä mukaisesti Pietariin, se ei ole kattava johdatus neukkurokkiin ja sen jälkeiseen aikaan. Nautilus Pompilius mainitaan, mutta koska sitä käsitellään niukasti, koska sen suhde Pietariin rajoittui tiettyyn aikaan bändin uralla. Masina Vremeni, Alisa, Krematorii ja moni muu neukkurokin legendat -sarjassa julkaistu yhtye jää vähemmälle huomiolle, mutta se, miten hyvin Pietariin keskittyvä kirja kartoittaa koko maan rokkikuvioita, kertoo itsessään kaupungin merkityksestä maan populaarimusiikin historialle ja nykypäivälle.

Studioalbumit osa 64: Teenage Fanclub

Skotlantilainen Teenage Fanclub tuli nimenä tutuksi teininä. Se soi radiossa ainakin parhaimmissa erikoisohjelmissa, joku tuttu taisi innostuakin siitä. Se soitti Ruisrokissa, kun Nirvana halusi sen mukaansa. En ollut paikalla. Onneksi on kuitenkin käytettyjä levyjä ja alennuksia. Seinäjoelta löytyi yhtyeen John Peel -sessio käytettynä, kun olin 19-vuotias. Lomaillessani armeijasta ostin Epe’siltä yhtyeen Norman 3 -ep:n (kansi kuvassa), alennuksella tietenkin. Seuraavana vuonna ostelin Tampereen Epe’siltä myös yhtyeen pitkäsoittoja. Niinpä hyllyssä oli jo parikymppisenä hyvä määrä yhtyeen tuotantoa.

Viimein vuonna 2005 pääsin näkemään yhtyeen elävänä Accelerator-festivaalilla Tukholmassa, samana päivänä kuin Lontoon pommi-iskut tapahtuivat. Kauniisti se soi.

A Catholic Education (1990) on rosoista kitarapoppia. Se alkaa instrumentaalilla ”Heavy metal” ja levyllä on myös ”Heavy metal II”, instrumentaali sekin. Toisena on loistava ”Everything flow”, joka muistuttaa siitä, mistä TFC tultiin tuntemaan eli melodisesta Big Starin jälkeläiseksi tunnistettavasta helkkypopista, mutta muu levy ei yllä samalle tasolle. Itse asiassa muun levy on grungempaa kitarapoppia. Albumi on raakile, ikään kuin se ensimmäinen demo, ruma ankanpoikanen, josta kasvoi kaunis joutsen, siemen, josta kasvoi kaunis kukka. Levyn nimi viitannee jonkinlaiseen kirkkokritiikkiin, mutta en ole pahemmin vaivautunut kuuntelemaan yhtyeen tekstejä.

The King (1991) sutaistiin kasaan hätäisesti, eikä sitä ollut edes tarkoitus päästää kunnolla markkinoille. Toiveena oli alennettuun hintaan myytävä tuhannen kappaleen painos. Se levytettiin vasta seuraavan albumin jälkeen, mutta julkaistiin aikaisemmin, jotta yhtye pääsi eroon levytyssopimuksestaan. Toki tällekin löytyy faneja, jos nettiä hiukan penkoo. Korviini kunkku kuulostaa välinpitämättömältä ja sisäänpäin kääntyneeltä teokselta, jota ei ole edes tarkoitettu suuren yleisön kuultavaksi. Siitä tulee mieleen enemmän valikoidut shoegaze-yhtyeet kuin se, millaisena TFC tultiin myöhemmin tuntemaan. Mukana on myös tulkinta Pink Floydin biisistä ”Interstellar overdrive”, mutta popimmasta puolesta todistaa melko hieno versio Madonnan hitistä ”Like a virgin”.

Bandwagonesque (1991) on täyskäännös käpertyneestä The Kingistä helkkypoppiin. Vasta tässä yhtye alkaa todella muistuttaa, että se haki innoitustaan esimerkiksi Big Starista. Siksi sitä on jopa kutsuttu Big Starin neljänneksi albumiksi. Ostin muuten levyn Epe’sin alennuslaatikosta Tampereelta muuttomatkallani Seinäjoelta Turkuun vuonna 1994. Se oli tuntunut aikaisemmin liian lällyltä – ja tuntui aika pitkään myös ostamisen jälkeen – mutta onhan se mainio tekele. ”The Concept”, ”What you do to me” ja ”Metal baby” ovat aina olleet korvissani instant-hittejä. Ne ovat muuten kitaristi Norman Blaken sävellyksiä, joskin yksi parhaista, ”Star sign”, on basisti Gerard Loven kynästä. Myöhemmin myös toinen kitaristi Raymond McGinley alkoi nousta tasavertaiseksi säveltäjäksi Blaken ja Loven rinnalle.

Thirteen (1993) tuli ostettua samalla muuttomatkalla kuin Bandwagonesque, tismalleen samaan alennushintaan. Sen ote on rujompi ja jopa vähän rokkaavampi, mutta melodiat ja pehmeä laulu muistuttavat herkästä puolesta. Aloitusraita ”Hang on” on taattua laatua, sitä seuraava ”Cabbage” on kaunista kitarapoppia, neljäntenä tulee onnistunut singlebiisi ”Norman 3” ja siinä välissä kolmantena on todellinen radiohitti ”Radio”. Kun tällä linjalle mennään, on käsittämätöntä, miten nuiva oli fanien ja kriitikoiden vastaanotto. Toisaalta levyn loppupuoli ei ole aivan yhtä järjestelmällisesti timanttista ja tyylillisesti 13 ei ole uusi Bandwagonesque. On siellä kuitenkin myös laadukas ”Escher” ja ihana ”Fear of flying”. Parhaat biisit jakautuvat tasaisesti Loven ja Blaken nimiin. Albumin nimi on otettu Big Starin biisistä ja levyn päättävä, majesteettinen ”Gene Clark” viittaa yhtyeen toiseen esikuvaan. Sen herkkubonuksena oli neljän biisin ep, jolta löytyy ”Radion” lisäksi ”Goody goody gum drops”, jonka esitti alkujaan 60-luvun amerikkalainen popyhtye 1910 Fruitgum Company. Laittaisin molemmat biisit välittömästi yhtyeen parhaat-kokoelmalle.

Grand Prix (1995) löysi tiensä käsiini heti ilmestyttyä. Se taisi olla kesäinen matka vanhempieni luokse, kun pysähdyin Tampereella Jukebossiin. Matkaan tarttui uunituore TFC-vinyyli ja käytettynä Pavementin Crooked Rain, Crooked Rain. Ostamiseen innoitti vanhat näytöt ja loistava uusi single ”Sparky’s dream”, joka on edelleenkin ehkä se kaikkein rakkain TFC-biisi. Kun sen alkusoinnut lähtivät käyntiin indie-discoissa, ponkaisi jopa allekirjoittanut tanssilattialle. Avausraita ”About you” menee helposti yhtyeen parhaimpien joukkoon, vaikka se onkin vain lämmittelyä toiseksi raidaksi laitetulle Sparkylle. Samaan hittiputkeen menee ”Don’t look back” ja oikeastaan myös ”Neil Jung”. Albumi sai ilmestyttyään erittäin myönteiset arviot ja viisi vuotta myöhemmin Q-lehti laittoi sen 100 maailman parasta albumia listan sijalle 72.

Songs From the Northern Britain (1997) on tuntunut kummalliselta albumilta. Kahdestatoista biisistä yhdeksän ensimmäistä ovat ihan tavallista kivaa Fanclubia, mutta kolme viimeistä ovat loistavia, yhtyeen parhaimmistoon kuuluvia kukin: ”Mount Everest”, ”Your love is the place where I come from” ja ”Speed of light”. Albumin nimi oli brittipop-skeneen suunnattu vitsi. En tiedä, upposiko se kenellekään, mutta levy nousi kolmanneksi brittilistalla – korkeammalle kuin yksikään toinen yhtyeen albumeista. Arviot olivat kuitenkin melko nuivia. Ehkä selitys on siinä, että yhtye on tällä levyllä aikuistunut ja setämäistynyt, mutta se ei poista sitä, että kyse on erinomaisesta teoksesta.

Howdy! (2000) ilmestyi kolmen vuoden jälkeen ja tässä vaiheessa yleinen kiinnostus yhtyeeseen meni vauhdilla alaspäin. Levyn aloittaa tasavarma ”I Need direction”, mutta sen ehdoton täysosuma on vauhdikkaampi ”Straight and narrow”. Myös ”Dumb dumb dumb” on levyn parhaimmistoa. Jotain tästä kuitenkin puuttuu, jotta teosta voisi pitää täysosumana. Ehkä se on lievästi tasapaksu, vaikka olenkin aina pitänyt albumista.

Wikipedia listaa Teenage Fanclubin studioalbumeihin Jad Fairin kanssa tehdyn albumin Words of Wisdom and Hope (2002). Tulkintani on, että kyse on Jad Fairin levystä, jolla TFC on taustabändi. Se ei ole varsinainen TFC-albumi. Se kuulostaa ensisijaisesti Jonathan Richmanilta, mikä on tietenkin hyvä asia. Mainettaan parempi albumi, joskaan ei napakymppi.

Man-Made (2005) ei ollut varsinaisesti paluulevy, vaikka tauko olikin venähtänyt pitkäksi. Yhtye oli vain elänyt poissa parrasvaloista. Sinne se jäikin siirtyessään pienelle levy-yhtiölle. Omaan hyllyyni ostin sen vasta alennuksesta. Uusia hittejä se ei tarjoa, mutta levy on hyvä. Heti avausraita ”It’s all in my mind” muistuttaa, miksi yhtyettä tuli kuunneltua 90-luvulla paljon. Myös muu albumi pitää tason, mutta ei riko rajoja. Hyviä biisejä läpeensä. Vauhdikkaampi ”Slow fade” on yksi suosikeistani. Tuottajana hääri Tortoisen nokkamies John McEntire. Yhden arvion mukaan yhtye alkoikin muistuttaa Tortoisen ja Stereolabin kaltaisia post-rockia soittavia bändejä, mutta itse kuulen enemmän tuttua ja turvallista faniklubia, joka ei lähde oman laatikkonsa ulkopuolelle.

Shadows (2012) sisältää singleraidan ”Baby Lee”, joka muistuttaa, miksi Teenage Fanclub on loistavalla melodiatajulla ja pop-sensibiliteetillä varustettu yhtye. Sekään ei muuta sitä, että levytystauko – jos studioalbumeita katsotaan – oli taas venähtänyt entistä pidemmäksi. Syytä en tiedä, mutta tauot korreloivat sen kanssa, miten aikanaan coolista brittipopin melodiamestarista oli tullut lähes unohdettu, satunnaisten vanhojen fanien muistama 60-luvun poppia vähän päivittävä retrobändi. Shadowsilta ei löydy toista ”Baby Leen” tasoista täydellistä popraitaa, mutta eipä löydy suurimmalta osalta julkaistavista levyistä. Huonoa levyä TFC ei ole toistaiseksi onnistunut tekemään.

Teenage Fanclub on kuulunut arvostamiini kitarapoppia veivaaviin poppoisiin noin 25 vuoden ajan. Aluksi se oli hitusen liian lällyä, kun se ei soittanut kuin Dead Kennedys, mutta vuosien varrella arvostukseni on vain kasvanut. Siitä ei tullut kaikkien tuntemaa brittiläistä versiota grungepopista 1990-luvun alussa eikä pari vuotta myöhemmin kilpailijaa Blurille ja Oasikselle, mutta brittipopin muotivuodet pitivät yhtyettä pinnalla kauemmin kuin tällaiselta marginaaliin kuuluvalta ihanalta yhtyeeltä olettaisi. Sen tähti on hiipunut eikä sen uusia levyjä ole odottanut erityisen innokkaasti enää pitkään aikaan. Silti kaikille tuleville yrittäjille voi sanoa: tehkää perässä. Tuskin onnistuu. Jos onnistuu, ostan levynne.