Suomen nuoret jihadistit

Viime vuonna ilmestyi Kristiina Koivusen kirjoittama Suomen nuoret jihadistit (2016). Sen aihepiiri on niin tärkeä ja kiinnostava, että odotukset ja toiveet olivat korkealla, kun vihdoin päätin lukea sen. En halua lytätä teosta, mutta kohteliaasti sanottuna aihepiirissä on vielä paljon selvitettävää niille, jotka haluavat tehdä tutkimusta fokusoidusti ja ajan kanssa.

Koivunen on kokenut toimittaja, tietokirjailija ja sosiaalityöntekijä, joka on tuottanut paljon kiinnostavaa materiaalia. Lähtökohtien pitäisi siis olla kunnossa. Mielikuvani kirjasta oli se, että siinä olisi haastateltu suomalaisia nuoria, jotka ovat harkinneet liittymistä Isis-järjestöön, liittyneet siihen tai eronneet siitä. Tämä mielikuva oli täysin väärä; aineistona ei ole mitään näistä. Sen sijaan on haastateltu viranomaisia ja sekalaista joukkoa muslimeja Pohjoismaissa.

Takakansi lupaa paljon: ”Lähes 100 ihmistä on lähtenyt Suomesta Syyriaan taistelemaan Isisin riveissä. Keitä he ovat, ja miksi he lähtivät? Onko syynä se, että lähiössä asuvia maahanmuuttajia – ja heidän Suomessa syntyneitä lapsiaan – kohdellaan maassamme muukalaisina, toisen luokan kansalaisina.” Teos ei vastaa kunnolla yhteenkään näistä kysymyksistä. Sen sijaan se käsittelee aihepiiriä todella laajalla pensselillä. Teos sisältää pääasiallisen kohteensa lisäksi paljon pirstalemaista informaatiota islamista yleensä ja radikalisoitumisesta Euroopan eri maissa. Mieleeni hiipii Johnny Rottenin tunnettu lausahdus: ”Ever get the feeling you’ve been cheated?”

Kirjan lopussa tekijä kertoo, ettei tavoittanut Isisiin lähteneitä, sieltä palanneita tai heidän omaisia. Eikä kukaan muukaan suostunut myöntämään, että tuntisi ketään lähtenyttä. Minusta tämä olisi ollut parasta kertoa esipuheessa.

  

Se, että teos ei käsittele kuin pintapuolisesti sitä, mitä sen pitäisi käsitellä, on suurin ongelma. Sen lisäksi se on kasattu aivan liian nopeasti. Kieli on välillä yllättävän huonoa ja sisällössä on ristiriitaisuuksia. On ehkä vain kyseenlaista kutsua fatwaa kuolemantuomioksi tekstissä, vaikka se on sanastossa selitetty korrektimmin uskonoppineen kannanotoksi, mutta suoranainen virhe on se, että annetaan kaksi eri tietoa muslimien prosentuaalisesta määrästä Suomessa (0,8% s. 49 ja 1,3% s. 63). Teoksessa myös väitetään, että uskonnonopetus on Suomessa tunnustuksellista, mikä ei käsitteellisesti ja virallisesti pidä paikkaansa (se voi olla sitä joskus käytännössä). Tekijä peräänkuuluttaa käsitteellistä tarkkuutta esimerkiksi erotellessaan uusfasismin ja oikeistopopulismin, mutta kirjoittaa samalla sujuvasti suvakeista.

Pienet virheet eivät haittaa minua, jos teoksessa on muuten riittävän osaava ote. Se, mikä kuitenkin erottaa tämän tietokirjan tutkimuksellisesta tekstistä, tiivistyy haastattelujen käyttöön. Tekijä ei pohdi alkuunkaan, miksi haastateltavat puhuvat kuten puhuvat tai mikä osa on mahdollisesti totta. Nyt äänensä saavat kuuluviin erilaiset toimijat. Moni tuntuisi puhuvat lähinnä strategisesti omien intressiensä pohjalta, mutta tätä ulottuvuutta ei pohdita.

Kaikesta huolimatta teos kannattaa lukea. Siitä vain on poimittava kiinnostavat ja tärkeät huomiot itse. Jos ei muualta saa tietoa, niin ainakin tästä selviää se, että lähtijöitä Suomesta on ollut vuoden 2015 loppuun mennessä ainakin 70 – ehkä sata – aikuista. Suurin ikäryhmä on 21–25-vuotiaat. Lähtijöissä on myös perheitä, ja siksi lapsia. Noin viidennes on naisia. Osa lähtijöistä on kantasuomalaisia, mutta emme tiedä, kuinka suuri osa. Ainakin 20 lähtijää on palannut takaisin.

Radikalisoituminen tapahtuu usein netissä. Moskeijat eivät ole ensisijaisia, mutta niilläkin on osansa, jos moskeijoissa on radikaaleja saarnaajia. Ulkopuolisuuden tunne lisää kiinnostusta radikalisoitumiseen, samoin kuin objektiivinen yhteiskunnallinen ulkopuolisuus (esimerkiksi maahanmuuttajien korkea työttömyys). Tosin kaikki Isisiin liittyvät eivät ole syrjäytyneitä. Suomi ei ole syy kaikkeen; myös se, että toinen kotimaa on sodassa, saa jotkut lähtemään. Verrattain iso rooli saattaa olla myös sillä, että värväysstrategioissaan Isis hyödyntää toimintaelokuvien ja -pelien estetiikkaa ja saa näyttämään itsensä vahvemmalta kuin onkaan.

Isisiin liittyneistä ja sieltä lähteneistä on olemassa melko paljon erilaisia kansainvälisiä artikkeleita ja raportteja. Samoin värväysstrategioista on saatu palanneiden kertomusten lisäksi tietoa tutkivan journalismin avulla. Esimerkiksi ranskalaisen toimittajan Anna Erellen (salanimi) In the Skin of a Jihadist (2015) käsittelee aihetta. Sitä(kään) ei mainita Koivusen teoksessa.

Suomalaisista Isisiin lähteneistä ei tämän teoksen lukemalla saa paljoakaan tietoa. Se teos odottaa vielä kirjoittajaansa. Toistaiseksi informatiivisin Suomen tilannetta käsittelevä raportti on Karin Creutzin, Juha Saarisen ja Marko Juntusen Syrjintä, polarisaatio ja nuorten väkivaltainen radikalisoituminen (2015). Se löytyy ilmaiseksi netistä.

Harkitsin tässä käsitellyn kirjan ostamista käydessäni Akateemisessa kirjakaupassa. Sen hinta oli 26,90. Pantatessani ostopäätöstä pari päivää kävi niin, että lopulta hankintapaikaksi tuli (helsinkiläinen) Kurvin kirja. Siellä hinta oli 15 euroa.

Studioalbumit osa 73 (osa 2/2): Judast Priest (1986–2014)

Ensimmäinen osa käsitti yhdeksän Judas Priestin studioalbumia, päättyen lapsuuteni suosikkilevyyn Defenders of the Faith. Jäljelle jäi vielä kahdeksan levyä, joista oikeastaan vain ensimmäinen oli ennestään tuttu.

Turbo (1986) oli monien mielestä käänne. Yhtye toi niin sanotut syntikkakitarat repertuaariinsa, mikä oli joillekin järkytys. 12-vuotiaalle se ei ollut mitään ihmeellistä. Tärkeintä oli, että avausraita ”Turbo lover” iski kunnolla. Toinen kiinnostava raita oli ”Out in the cold”. Valitettavasti levyllä oli myös täyteraitoja, aikansa hard rock -muottiin valettuja teoksia. Niissä oli onnistuneita osia, mutta kokonaisuus näytti muotopuolelta. Edelleen samat raidat kuulostavat hyviltä, mutta nyt syntikkakitarat kuulostavat enimmäkseen aikansa harha-askeleelta. Levy oli kaupallinen menestys, kiitos osin MTV:n videoiden, ja mikäpä ei olisi menestys edeltävän mestariteoksen jälkeen. Levy jakaa fanien mielipiteet, ja myös oma mielipiteeni on jakautunut: nimibiisi on edelleen hieno, suurin osa levystä on roskaa. Levyn tekovaiheessa laulaja Halfordin kumppani teki itsemurhan miesystävänsä edessä. Tämä sai Robin ottamaan etäisyyttä päihteisiin, mutta ei musiikkiin.

Ram It Down (1988) oli levy, jota ennen olin hylännyt yhtyeen täysin. Vielä edeltävänä vuonna ilmestynyt Priest… Live! tuli nauhoitettua c-kasetille. Hankin muutama viikko sitten albumin vinyylinä. En ollut kuullut sitä aikaisemmin. Sillä on edelleen kasassa klassinen kokoonpano, joten ainekset hyvään ovat olemassa. Aivan priimaa ei kuitenkaan tullut. Yleisote on välillä Manowarista muistuttavaa kovaa jytinää, josta kuitenkin puuttuvat huippusävellykset ja nyanssien taju. Biisit eivät hengitä, mutta ne toimivat verrattain hyvin pieninä annoksina, jos huumorintaju kestää. Tosin tekstien kuunteleminen ei välttämättä kannata. Jos biisien nimet ”Heavy metal”, ”I’m a rocker”, ”Monsters of rock” ja ”Hard as iron” eivät pakota nauramaan, niin kerrotaan nyt sekin, että levyn lainabiisi on klassikon raiskausyritys ”Johnny B. Goode”. Kun ”Hard as ironissa” lauletaan ”Earthquake, breaks the richter scale”, niin biisissä tulee maanjäristystä imitoivaa ääntä. Aivan mahdotonta. Osa raidoista oli tehty jo Turbon aikaan, sillä bändi suunnitteli julkaisevansa tuplalevyn Twin Turbo, jonka toinen osa olisi vähemmän syntikkakitaroiden hallitsema. Kun idea hylättiin, muutamat biisit jäivät tälle levylle. Tätä ei pidetä Priestin tärkeimpiin kuuluvana teoksena, mutta se oli viimeinen, jolla Dave Holland soitti rumpuja. Hänen terveysongelmiensa vuoksi osalla levystä tosin kuullaan rumpukonetta.

Painkiller (1990) julkaistiin puolisen vuotta valmistumisensa jälkeen, sillä bändi halusi katsoa, miten aikaisemmin mainitsemassani oikeudenkäynnissä käy (ks. Stained Class edellisestä osasta). Kun syytteet raukesivat, uusi albumi julkaistiin. Levyn avaava nimibiisi osoittaa yksiselitteisesti, että studiossa on käynyt nahkansa luonut bändi. On otettu harppaus rankempaan suuntaan. Avaus muistuttaa örinämetallia. Halfordin laulu on toki tunnistettavaa, mutta totuttua äärimmäisempää. Soitto on tiukkaa ja melodioitakin löytyy. Suuri ero on rumpalissa, Racer X:ssä soittaneessa Scott Travisissa, joka takoo tuplia ihan eri tavalla kuin Dave Holland. Albumi kuuluu yhtyeen arvostetuimpiin, erityisesti metalliväen parissa. Se nousi sijalle kuusi verkkosivusto Metal Stormin parhaimpien levyjen listalla. Kahdensadan levyn listalla on kaksi muuta Priestiä: Screaming sijalla 105 ja Defenders sijalla 164 – molemmat kaukana Painkillerin takana. Muistan ilmestymisajalta albumin maineen, mutta en (muistaakseni) kuunnellut sitä koskaan. En oikein osaa sovittaa Priestiä tähän muottiin. Mieluummin kuuntelen kahden edellisen vuosikymmenen Priestiä tai sitten Painkillerin ajan speed-, trash- ja mitäliemetalliakteja, mutta objektiivisesti ajatellen bändi on kaikin puolin iskussa. Tyylivaihdoksesta kielivät jo bändit, jotka lämmittelivät Priestiä tähän aikaan: Annihilator, Megadeth, Pantera, Sepultura ja Testament.

Jugulator (1997) on käänne. Sillä ei nimittäin laula yhtyeen tunnistettavaksi tekevä Rob Halford. Hän jätti bändin vuonna 1992 kokeillakseen thrashimpää ilmettä yhtyeessään Fight. Priestiin tilalle tuli Tim ’Ripper’ Owens, joka oli aikaisemmin laulanut Priest-tribuuttibändissä British Steel. Muutenkin seitsemän vuoden tauko studiolevyissä on aikamoinen poikkeus tuotteliaan yhtyeen uralla. Uusi laulaja on opetellut Halfordin maneereja, mutta aika eri bändiltä tämä kuulostaa. Kenties siihen vaikutti myös tauko. Joka tapauksessa Jugulator on yritys päivittää yhtye kuulostamaan nykyaikaiselta. Rumpujen ja riffien yhteistyö on sellaista ummehtunutta pökäleheviä, josta ei tunnista Priestiin yleensä kuulunutta huumoria. En sano, että levy on kammottava, koska se kuuluu eri genreen. On esimerkiksi vaikea kiistää, etteikö ”Bullet train” jytisisi komeasti. Se on metallilevynä keskinkertainen, mutta Priest-albumina se ei ole onnistunut. Aivan valtavaa innostusta levy ei herättänyt faneissa eikä kriitikoissa. Näihin aikoihin, vuonna 1998, Halford kertoi julkisesti olevansa homoseksuaali. No shit, Sherlock.

Demolition (2001) jatkaa samalla kokoonpanolla. Ensisekunnit palauttavat mieleen, miten Dave Hollandin jälkeinen Priest on aivan erilaista tykitystä ja tuplien paukutusta. Tämä on aivan yhtä suuri ero kuin laulajan vaihdos Halfordista Owensiin. Jugulatorin haalean vastaanoton jälkeen yhtye pisti levylle vähän perinteistä, vähän viimeaikaista ja vähän uutta. Viimeisintä edustavat industrialmetalliset vaikutteet. Paikoin levystä tulee mieleen Ministry. Vastaanoton perusteella yritys epäonnistui. Soitto pelaa ja osa biisimateriaalissa on mukava määrä tasavahvaa, mutta henki on poissa. Samoin huumori. Lisäksi levy on liian pitkä. Rytisevät biisit eivät kuitenkaan ole huonoja. Välillä jopa innostun. Rytinän väliin on upotettu balladi ”Close to you”, mikä tuo vaihtelua.

Angel of Retribution (2005) on paluu Halfordin aikaan, kun mies päätti palata puikkoihin. Tyylillisesti se ei poikkea radikaalisti edeltävistä, vaikka mukana on kevyempiä ja melodisempia raitoja, kuten ”Worth fighting for”. Perusmeno on rajua, mikä käy ilmi jo jytäkästä avausraidasta ”Judas rising”. Sanoituksissa vilisee intertekstuaalisia referenssejä bändin aikaisempiin biiseihin. Vastaanotto oli suopea ja levy nousi Billboardilla korkeammalle kuin yksikään aikaisemmista levyistä (sijalle 13). Angel ei silti ole se toivottu paluu. Vaikka iso osa biiseistä toimii itsenäisesti, bändi pysyy turvallisessa karsinassa. Se ei haasta itseään, joskin ”Hellrider” naurattaa myönteisellä tavalla enemmän kuin yksikään bändin biisi tällä vuosituhannella. Kyseenalaisella tavalla naurattaa yli 13-minuuttinen päätösraita ”Lochness”. Ei ole yllättävää, että sitä on verrattu Spinal Tapiin. En vieläkään totu Travisin rumputyöskentelyyn.

Nostradamus (2008) on aikamoinen hirviö. Se on 23 raitaa käsittävä kaksiosainen teema-albumi, joka sijoittuu musiikillisesti jonnekin Dimmu Borgirin ja Nightwishin välimaastoon. Syntetisaattoreilla on iso rooli, joskaan soundi ei ole paluuta Turboon. Se nousi Billboardin listalla sijalle 11 – korkeammalle kuin yksikään aikaisempi Priest-levy. Bändi sai myös kaksi Grammyä, sekä nimibiisistä että kappaleesta ”Visions”, jotka ovatkin levyn selkeitä iskusävelmiä. Arvostelumenestys teos ei ollut. Bändi oli mennyt eeppisen metallin epämukavuusalueelleen, jossa toteutus muistutti paikoin Spinal Tapista. Oma arvioni on yksinkertainen: albumi on kovin totinen, muttei kelvoton. Kovin usein en tule tätä kuuntelemaan, mutta Halfordin ääni toimii enkä valita bändin ryppyotsaisesta otteesta kuin vähän. Jos vertaa yhtyeen parhaimpiin, ei tästä tarvitse kirjoittaa mitään. Jos taas ajattelee tätä vuoden 2008 metallilevynä, niin miksipä ei. Kokonaisuus on kuitenkin liian pitkä.

Redeemer of Souls (2014) on merkittävä jo siksi, että kitaristi ja perustajajäsen K. K. Downing päätti siirtyä musahommista eläkkeelle vuonna 2011. Tilalle tuli Richie Faulkner, kuka lieneekään. Toinen merkittävä seikka on korkein sijoitus Billboardilla (6.). Edeltävään hirviöön verrattuna albumi on kuin pyöräilisi loivaan alamäkeen. Hyvin rullaa. Kriitikot kehuivat ja yksi nosti sen Sad Wingsin ja British Steelin tasolle. Aivan tuollaisiin keulimisiin en lähde mukaan, mutta tekele on kyllä musiikiltaan ja tunnelmaltaan jonkinlainen paluu yhtyeen kulta-aikaan.

Jos ensimmäinen setti Judas Priestiä oli innostavaa kuunneltavaa, tämä toinen kävi puuduttavaksi. Rumpali Dave Hillin lähdöllä oli ilmeisesti suuri vaikutus yhtyeen musiikkiin. Myös laulajan vaihtuminen parin levyn ajaksi vei yhtyettä heikompaan suuntaan. Onneksi mukana oli myös muutamia valon pilkahduksia. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että Priestin osalta olen parantumaton jäärä: bändin kohokohdat tuli esiteltyä ja eriteltyä jo ensimmäisessä osassa. Ne, jotka elävät ilman 70- ja 80-luvun painolastia, ovat voineet tutustua hyvin toisenlaiseen yhtyeeseen 90-luvulta alkaen. Heille asetelma saattaa olla täysin toisenlainen. Siitä kielivät Painkillerin klassikkostatus ja kolmen tuoreimman albumin listamenestys. Itse en ole voinut kuunnella myöhäisempää tuotantoa puhtaalta pöydältä, mutta en vaihtaisi osia niin tehneiden kanssa.

Amerikkalaiset ateistit

Jos ajatellaan ateismia ja uskonnottomia koskevaa tutkimusta, niin kaikkein eniten huomiota ovat saaneet amerikkalaiset. Suuri osa siitä, mitä ateisteista ja uskonnottomista tiedetään, perustuu amerikkalaisiin tai tarkkaan ottaen yhdysvaltalaisiin.

Amerikkalaista ateismia luonnehtii erityisesti se, että ateistit ovat halveksittu vähemmistö kulttuurissa, jossa uskonnollisuus on oletusarvo. Siksi ei ole yllättävää, että ateistien omakohtaisia kuvauksia kokoava Melanie E. Brewsterin toimittama Atheists in America (2014) sisältää paljon esimerkkejä ongelmista ja vaikeuksista, mutta myös vahvoista identiteetin ilmauksista.

Teoksessa on 27 ateistien kirjoittamaa kuvausta omasta elämästä. Ne on jaettu temaattisesti osioihin, kuten uskonnon jättäminen, ateismi ja ikääntyminen, ateismi työpaikoilla, perhe-elämä ja parisuhde. Ateismia tutkinut psykologian professori Brewster luo lyhyet katsaukset kaikkiin teemoihin. Lisäksi teoksessa on johdanto, jossa tarjotaan yleiskatsaus yhdysvaltalaiseen ateismiin ja ateisteihin.

Ateistien kertomuksia voi lukea monesta eri näkökulmasta. Jos lukee yleisen kiinnostuksen vuoksi, teos tarjoaa paljon sisältöä aihepiiristä kiinnostuneille. Jos lukee kohdennetummin, anti riippuu näkökulmasta. Itse pidin silmällä erityisesti kahta teemaa.

Ensiksi yritin hahmottaa, onko medialla mitään asemaa ateistien kertomuksissa. Oletin, että teema voi tulla esiin satunnaisesti, sillä median roolin pohdinta ei tavallisesti kuulu kääntymiskertomuksiin. Näin kävikin. Ihmiset kyllä toivat esiin, miten merkittävä rooli erilaisilla nettisivuilla, blogeilla ja kirjoilla oli heille. Se ei ole ateistiksi tulemisen syy, mutta mediasisällöt tukevat prosessia. Silti useimmat tarvitsevat tuttujen tukea tai ylipäätään kasvotusten tapahtuvia kohtaamisia.

Toiseksi pyrin selvittämään, millaisia ateismin muotoja ja inspiraation lähteitä teksteistä löytyy. Halusin tietää, kuinka suuressa roolissa ns. uusateistit ovat ja miten teksteissä kommentoidaan niitä. Lisäksi minua kiinnosti, mainitaanko muita historian tuntemia ateisteja. Muutamille kirjoittajille Richard Dawkins ja Sam Harris ovat olleet tärkeitä. Vastaavasti teoksessa on esimerkki, joka kontrastoi Dawkinsin marxilaisittain orientoituneeseen sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavaan ateismiin, ja asettuu kannattamaan jälkimmäistä. Tällaiset löydökset heijastelevat sitä kuvaa, joka on syntynyt muun kirjallisuuden perusteella: yksi keskeisistä jakolinjoista amerikkalaisessa ateismissa on siinä, onko ateismi vain jumalauskon puutetta ja uskontokritiikkiä vai pitäisikö ateismin kulkea käsi kädessä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen kanssa.

Näiden linssien ulkopuolelta teoksesta jäi mieleen kaksi koskettavaa piirrettä. Ensinnäkin vanhusten kirjoittamat tekstit. Jos ikäihmisten sosiaaliset piirit ovat niin vahvasti kytkeytyneet seurakuntien toimintaan, mitä tekee yksinäisyyttä välttämään pyrkivä ihminen, joka kuitenkin haluaisi tavata samanikäisiä neutraalimmassa kontekstissa? Toiseksi erityisesti yksi teksti näyttää, miten hankalaa lasten kasvattamisesta voi tulla, jos (edelleen yhdessä olevista) vanhemmista toinen on vakaumuksellinen ateisti ja toinen aktiivisesti uskontoaan harjoittava mormoni.

Olisi kiinnostavaa lukea vastaavia tekstejä suomalaisilta ateisteilta ja uskonnottomilta. Näin voitaisiin vertailla kontekstien erilaisuutta. Toki oletan, että tällaisia tekstejä kirjoitetaan myös strategisesti. Kirjoittajat haluavat korostaa, miten marginalisoidussa ja paikon syrjityssä asemassa he ovat. Tämä on keskeinen osa mitä tahansa identiteettipolitiikkaa.

Studioalbumit osa 73 (osa 1/2): Judas Priest (1974–1984)

Black Sabbathin ja monien muiden varhaisten heviaktien kotikaupungista Birminghamista ponnistava Judas Priest kuului lapsuuden suosikkeihini. Lopetin käytännössä sen kuuntelun vuosiksi teininä, mutta viime aikoina olen vähitellen innostunut muistelemaan yhtyettä. En hankkiutunut lapsena ostetuista levyistä eroon, ja hankin pari lisää hyllyyn. Silti tietämykseni bändin levyistä päättyy 1980-luvun loppuun. Sen vuoksi tein päätöksen kuunnella kaikki 17 studioalbumia, kahdessa osassa.

Rocka Rolla (1974) on debyyttialbumi, jonka nimibiisi on ehdoton klassikko. Koko albumi on kuitenkin aina kuulostanut kehitysvaiheessa olevan yhtyeen tuotokselta. Ja niin nytkin. Lapsena se ei ollut tarpeeksi heviä, nyt se ei ole tarpeeksi innovatiivinen. Se on vähän mitäänsanomatonta bluesrokkia, jossa on hevirokin ituja. Pisteet yhtye saa omatoimisuudestaan – debyytillä ei ole yhtään koveria. Ilmestyessään levystä ei pahemmin pöhisty ja se suisti aloittelevan yhtyeen taloudelliseen ahdinkoon. Erittäin onnistuneen nimibiisin lisäksi pisteitä saa alkuperäinen kansi, jossa pullon kruunukorkissa lukee kokis-fontilla albumin nimi. Myöhempiin painoksiin on laitettu piirretty örkki.

Sad Wings of Destiny (1976) on ollut hyllyssäni ties kuinka monta vuotta. Lapsena se oli outolintu, koska se oli niin kaukana 80-luvun Priestistä. Paljon myöhemmin luin CMX:n haastattelusta, miten bändin jätkät olivat uutta levyä tehdessään kuunnelleen paljon Sad Wingsiä. Tämä herätti uudelleen mielenkiinnon. Vähitellen opin ymmärtämään, miten hienosta teoksesta on kyse. Toinen albumi on hurja hyppy debyytin keskinkertaisuudesta jonkinlaiseksi klassikoksi. Se on nykyään yksi yhtyeen suosikeistani. Levyn aloittava lähes 8-minuuttinen ”Victim of changes” varoittaa, että kovaa kamaa on tulossa. Se päättyy Halfordin kiekumiseen, joka on riipaisevan kaunista ja huvittavaakin verrattuna Freddie Mercuryn kermaiseen vinkumiseen. Kiekumisella alkaa myös upea ”The Ripper”. Sitä seuraa onnistunut parivaljakko ”Dreamer deceiver” ja ”Deceiver”, joista ensimmäinen on hidas ja pitkä, toinen rokkaava ja lyhyt. Mainiota a-puolta seuraa hieman tylsempi b-puoli. ”Tyrant” on tehokas rokkiveto, mutta kokeilevammat raidat eivät ole yhtä onnistuneita kuin a-puolen vastaavat. Levy jäi orastavan punk-buumin jalkoihin. Se sai myönteisiä arvioita, mutta myyntiluvut eivät huimanneet. Itse suhtaudun teokseen lämpimin ajatuksin.

Sin After Sin (1977) oli yhdenlainen käänne yhtyeen uralla. Sen julkaisi iso yhtiö (CBS) ja tuottajaksi tuli Deep Purplen basisti Roger Glover. Albumi löysi tiensä hyllyyni jo lapsena, kun Anttila kauppasi levyä edullisesti. En pahemmin innostunut siitä silloin. Oikeastaan vasta 2000-luvulla aloin kuunnella sitä uudestaan ja uudestaan. Tavallaan vanhat tutut biisit avautuivat huomattavasti myönteisemmässä valossa. Levyn avaa hauskan monipuolinen ”Sinner”, jossa Halford esittelee äänijänteitään. Sitä seuraa poikkeuksellisen onnistunut Joan Baez -kover ”Diamonds and rust”, joka on minulle levyn kohokohta – ja oikeastaan yksi koko bändin uran kohokohta. Myös ”Starbreaker” puolustaa paikkaansa jytisevänä rokkina, jos Halfordin värisevä ujellus ei käy ärsyttämään tai naurattamaan. B-puoli alkaa komeasti kahden biisin kokonaisuudella ”Let us prey/Call of the priest”, edellisen ollessa alkusoitto suoralle menorokille. Tätä seuraa koukeroisempi boogie ”Raw deal”. ”Here come the tearsissa” ja ”Dissident aggressorissa” päästään taas kuulemaan, kun Halford venyttää äänijänteitään. Sin on viimeinen studiolevy, jolla bändi käytti alkuperäistä fonttiaan logossa. Se on noussut omassa asteikossani Anttilan alelaarista yhdeksi yhtyeen parhaista.

Stained Class (1978) on itselleni varhaisista Priesteistä kaikkein tuntemattomin. Monille se on kuitenkin yhtyeen tärkein albumi. Siinä on vauhtia ja komppia, joka vaikutti merkittävästi myöhempään speed metallin kehittymiseen. Siitä puuttuvat ne ”progressiiviset” elementit, jotka pienenä hämmensivät mutta jotka ovat sittemmin muodostuneet viehättäviksi yhtyeen varhaislevyillä. Teoksen tunnetuin biisi on surullisenkuuluisa Spooky Tooth -laina ”Better by you, better than me”, sillä siitä bändi oli Yhdysvalloissa oikeudessa vuonna 1990, kun teini oli kuullut siinä itsemurhaan kehottavan viestin (”do it”). Kun syytteet raukesivat, Priest aloitti seuraavan keikkansa kyseisellä biisillä. Se on hieno biisi, mutta ei edusta levyn aikaista uutta ilmettä. Kokonaisuutena levy ei nouse omien suosikkieni joukkoon. Se on poikkeuksellisen totinen teos. Se on kyllä koherentimpi ja ehkä harkitumpi kuin edeltäjänsä, mutta nämä eivät tee siitä parempaa. On jopa hieman yllättävää, että rumpaliksi tulleen Les Binks yhdessä Halfordin kanssa tekemä ”Beyond the realms of death” on yksi kohokohdista (myös pisin, lähes 7 minuuttia).

Killing Machine (1978) ilmestyi samana vuonna. Näihin aikoihin yhtye alkoi verhota itsensä nahkaan ja niitteihin. Tämä oli myös toinen ja viimeinen levy, jolla rummuissa oli Les Binks. Minulle levy ei ole tärkeintä Priestiä, mutta kyllä se on kuunneltu jo teininä. Osa levystä on turhan vakavissaan suurelle yleisölle tehtyä rokkia (”Rock forever”, ”Evening star”). Siellä on myös yhteislaulua (jotenkin viehättävä ”Take on the world”, joka jäljittelee Queeniä mutta sopii minulle paremmin), nahkahauskaa (”Hell bent for leather”) ja balladia (kohtuullisen onnistunut ”Before the dawn”), mutta levy ei silti tunnu hajanaiselta. Melko hyvä kokonaisuus.

British Steel (1980) yhdistää hyvällä tavalla tinkimättömän musiikillisen asenteen ja halun menestyä kaupallisesti. Sen ehdoton kohokohta on yhtyeen tunnetuin kappale ”Breaking the law”. Siellä on myös itseäni puistattava ”Living after midnight”, joka on toki kaupallisuuden kannalta onnistunut. Yhteislaulua edustaa tällä levyllä ”United”, joka toimii ihan hyvin, jos ei ajattele sitä yrityksenä toistaa edellisen levyn vastaavaa (”Take on the world”). Avausraita ”Rapid fire” ilmoittaa tehokkaalla riffillään, ettei rankkuudesta ole luovuttu. Levy tuli kuunneltua jo lapsena ja ostettua vähän aikaa sitten cd-muotissa. Nyt kuunneltuna levyyn ei saa mitään uutta otetta. Se on yhtyeen klassikko, syystäkin, mutta oikein tiukkapipoisesti tulkittuna vain ”Breaking the law” pääsisi minun parhaat-kokoelmalle. Ehkä sinne menisi myös ”Rapid fire”. Tälle levylle rumpupallille istui Dave Holland, joten yhtyeen paras ja tunnetuin kokoonpano oli valmis.

Point of Entry (1981) tuli ostettua jo lapsena amerikkalaisen painoksen vaihtoehtoisella kannella. Bändin jäsenet eivät pitäneet tästä kannesta, mutta minusta se on viehättävä sen aikaisine matriisitulostimen printtipapereineen (etsikää kuva, jos kiinnostaa). Pari kaveriani piti sitä bändin parhaana levynä noin vuonna 1986. Itselleni se jäi aina omien suosikkieni varjoon. Levy on otteeltaan askel kevyempään suuntaan, kenties menestyksen toivossa. Se ei ole Priest-kaanonin huipulla, mutta se myi kultaa Yhdysvalloissa. ”Heading out to the highway” on edelleen hieno, melodisesti rokkaava aloitus. Saman voi sanoa kappaleista ”Don’t go” ja ”All the way”. Mukana on kuitenkin kovin tylsiä vetoja, kuten ”Hot rockin”, joka kuulostaa halvalta parodialta. Kokonaisuus jää valjuksi.

Screaming for Vengeance (1982) oli kaupallinen menestys yleisesti ja läpimurto Yhdysvalloissa. Se on myös sisällöllisesti onnistunut. Se alkaa upealla introlla (”The Hellion”) ja jatkuu hienolla biisillä ”Electric eye”. Valinta singleksi oli onnistunut ”You’ve got another thing coming”, joka tehtiin viime hetkillä ja päätettiin pikaisen harkinnan jälkeen lisätä albumille. Nimibiisi on yksi parhaista ja täytebiisejä on hyvin vähän. Jopa Bob Halligan Juniorin säveltämä 80-luvun pop-melodialla varustettu ”(Take these) Chains” uppoaa. Lapsena kuuntelin tätä c-kasetilta, mutta pari vuotta sitten hankin sen edullisesti vinyylinä. Albumi kuuluu Priestin huippuihin.

Defenders of the Faith (1984) oli lapsuuteni suosikkilevyjä. Tapailin sanoja levyn sisäpussissa ja testasin, taipuuko kieli avausraita ”Freewheel burningin” kovatempoiseen tahtiin. Se on muistojen levy, ja siksi on lähes mahdotonta saada siihen etäisyyttä. Edelleen avausraidan lisäksi niin moni biisi kuulostaa mainiolta: ”Eat me alive”, ”Love bites”, jopa tekstiltään typerä ”Rock hard, ride free”, puhumattakaan loistavista ”The Sentinel”, ”Jawbreaker” ja ”Some heads are gonna roll”, joka oli toinen Robert Halligan jr:n sävellys Priestille. Yhdysvalloissa levy myi platinaa ja muuallakin mukavasti. Se on edelleen 80-luvun hevin rakkaimpia levyjä.

Siinä oli pikakelauksella Judas Priestin 10 ensimmäistä vuotta ja yhdeksän studioalbumia. Edelleen Sad Wings ja Sin ovat hienoja genresekoituksia yhtyeeltä, joka hakee omaa ilmaisuaan. Priestin kasariheviä karttaville ne voivat olla parasta, mitä yhtyeellä on tarjota. Niitin ja nahkan nimeen vannovana aikana bändi teki tiukkoja levyjä, joista parhaiten rokkikaanoniin syöpyy British Steel. Itselleni kuitenkin Screaming ja varsinkin Defenders ovat tärkeitä. Kuten varmasti kävi ilmi, minulla on ollut läheinen suhde yhtyeeseen. Hylkäsin sen teini-iässä vuosiksi, mutta siitä kirjoitan seuraavassa osassa.

Tiede kutsumuksena (Weber)

Ihmis- ja yhteiskuntatieteiden klassikko Max Weber julkaisi vuotta ennen kuolemaansa esseen tieteestä kutsumuksena. Weber korostaa vuonna 1919, miten tiede on kutsumus ja riski. Hän nimittää tieteelliselle uralla antautuvia uhkarohkeiksi, koska he eivät tiedä, onko heillä muutamia vuosia alalla jatkettuaan mitään mahdollisuuksia saada toimeentuloaan tieteen parissa.

Hyvillä ja ahkerillakin kyse on usein sattumasta. Milloin sattuu olemaan paikkoja vapaana, milloin sattuu olemaan oikeassa vaiheessa uraa, milloin sattuu olemaan myötämielisiä arvioitsijoita. Toimeentulonsa saavatkin saattavat traumatisoitua. Weber kirjoittaa, että ”kukaan yliopistonopettaja ei mielellään muistele valintakeskusteluja, sillä ne ovat harvoin miellyttäviä.” Ja jos ei traumatisoidu, saattaa vähintään katkeroitua: ”uskotteko katkeroitumatta ja turmeltumatta kestävänne sitä, että vuodesta toiseen keskinkertaisuus toisensa jälkeen kohoaa yläpuolellenne?”

Seisooko lopulta sitten kiitos elämäntyöstä, kun aika on jättänyt. Ei sentään. Weberin mukaan tieteeseen on sisäänrakennettu toisenlainen logiikka: yksittäisen tieteellisen oivalluksen täyttymyksenä ja päämääränä on se, että se tulee ylitetyksi, ja siinä mielessä vanhentuu.

Vaikka Weber kirjoittaa asiaa, itseäni on pitkään kiusannut ”kutsumuksen” käsitteen funktio nykymaailmassa. Vaikka tiede – kuten moni muukin työ – on monille kutsumus siinä merkityksessä, että se on erityisen merkittävää sen harjoittajan elämässä, se myös on oikeuttamassa poikkeuksellisen korkeasti koulutettujen ihmisten paikoin huonoja työolosuhteita (epävarmuus, koulutukseen nähden alhainen palkka jne.). Kun minusta tehtiin kerran juttu, jossa käsiteltiin tutkijuutta urana, toimittaja kirjoitti kutsumuksesta. Itse en sanaa käyttänyt ja pyysin häntä ottamaan sen pois lopullisesta versiosta.

Esseen perustavin sanoma koskee tieteen erillisyyttä arvoarvostelmista. Weber erottelee opettajan ja johtajan/profeetan/demagogin ideaalityypit ja korostaa, että vaikka opiskelijat usein haluavat johtajan, akateemisen maailman on tarjottava vain opettaja. Weber korostaa, että ”politiikka ei kuulu luentosaliin” ja että ”aito opettaja varoo visusti tyrkyttämästä korokkeeltaan minkäänlaista kannanottoa.”

Weber perustelee, miksi tällainen työ, joka tarjoaa ajattelun menetelmiä ja välineitä sekä tietoa, on arvokasta juuri sellaisenaan, ilman kannanottoja. Hän kirjoittaa, että ”jos ymmärrämme asiamme […] voimme siis pakottaa yksilön selvittämään itselleen hänen oman toimintansa perimmäisen mielen tai ainakin auttaa häntä siinä. Se ei minusta näytä olevan kovin vähän, ei henkilökohtaisenkaan elämän kannalta.”

Weberin käsityksiä on kontekstualisoitu omaan aikaansa. Weber puhui tieteeseen nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä tieteen puolesta juuri erottamalla sen arvoarvostelmista. Harvemmin kuitenkin mainitaan, että Weberin kanta olettaa, että vain opettaja on äänessä – kuten karkeimmillaan perinteinen luennointi meneekin. Weber kirjoittaa: ”Luentosalissa, jossa opettaja istuu kuuntelijoitaan vastapäätä, on kuuntelijoiden vaiettava ja opettajan puhuttava. Minusta on vastuutonta käyttää hyväksi sitä tilannetta, että opiskelijan on edistyäkseen käytävä opettajan luennoilla ja että paikalla ei ole ketään, joka voisi arvostella opettajaa.”

Ensinnäkin voidaan kysyä, miten asetelma muuttuu tilanteessa, jossa yksinpuhelun tilalla on keskustelu, kuten nykyään on tapana (toki opettajan johdolla). Ainakin yhdeltä Weberin perustelulta putoaa pohja, mutta ei välttämättä hänen näkemykseltään. Toiseksi voidaan kysyä, miksi opettajan yksinpuhelulla ja arvostelijoiden puutteella olisi vaikutuksensa vain arvoarvostelmien esittämiseen eikä myös tieteellisten teorioiden ja tulkintojen esittämiseen.

Nykyajattelijoista Stanley Fish on kenties kaikkein äänekkäimmin puolustanut Weberin kantaa (esimerkiksi teoksissa Save the World on Your Own Time ja Think Again). Moni kuitenkin on pohtinut, että aktivisti-opettajalla voi olla merkittävä pedagoginen arvo erityisesti keskustelevassa opetustilanteessa.

Pidän Fishin kantaa tarpeettoman jyrkkänä, mutta arvostan suuresti hänen tapaansa muistuttaa, että akateemisessa maailmassa keskeisintä on ”akatemisointi” (siis ilmiöiden lähestyminen akateemisten työkalujen avulla, ei arvoarvostelmat). Opettajan arvot ilman ”akatemisointia” eivät ole kiinnostavia eivätkä ne kuulu luokkaan. Sen sijaan akateeminen analyysi voi hyvin tuoda esiin halun alkaa pohtia omia arvojaan.

Yksi minuun vaikuttaneista ajattelijoista on äskettäin kuollut Zygmunt Bauman. Hän hylkäsi Weberin kannan ja piti arvokeskustelua keskeisenä osana modernisaation analyysia. Itselleni Baumanissa on tärkeää yhteiskunta-analyysi, joka pakottaa arvojen pohdintaan. Bauman ei kuitenkaan esittänyt, että nämä ovat tärkeitä arvoja, jotka sinunkin kannattaisi omaksua. Toinen itselleni tärkeä ajattelija on Lawrence Grossberg, joka saarnamiehen tyylillään hylkää Weberin kannan mutta kritisoi myös tutkimusta, joka arvojensa vuoksi tietää vastaukset etukäteen. Kolmas tässä suhteessa kiinnostava ajattelija on Michel Foucault, jota moni syytti nihilistiksi ja relativistiksi, jolla ei ole mitään annettavaa arvokeskusteluun. Itse olen saanut Foucault’lta aineksia omien arvojen pohdintaan paljon enemmän kuin huolestuneilta moralisteilta.

Weberin essee on tänä päiväkin kiinnostavaa luettavaa. Yllä on mainittu muutamia syitä tarttua siihen lähes sata vuotta julkaisun jälkeen. Sen kysymys opettajan roolista ja arvojen asemasta tieteessä on edelleen ajankohtainen. Se löytyy teoksesta Tiede ja politiikka. Kutsumus ja ammatti (Vastapaino 2009), jossa nimensä mukaisesti on tiede-esseen lisäksi politiikkaa käsittelevä kirjoitus.

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 5: Kelluva kiinnostavuus

Mediatutkimuksellisten teosten pinossa ei näy lattia vieläkään. Vuorossa oli tällä kerralla Kelluva kiinnostavuus. Journalismin merkitys ihmisten sosiaalisissa verkostoissa (2012), kirjoittajina Heikki Heikkilä, Laura Ahva, Jaana Siljamäki ja Sanna Valtonen. Se lähtee liikkeelle olettamuksesta, että journalismissa uutiskriteeriä tärkeämmäksi on noussut kiinnostavuus. Se tarkastelee, mikä journalismissa ja mediassa ihmisiä kiinnostaa.

Teos ottaa tiukan otteen yleisötutkimukseen. Se kiistää perinteisen olettamuksen yleisöstä sosiaalisena oliona, eli rajattuna ihmisryhmänä, ja tutkii yleisöä diskursiivisena toimintana. Näin ajateltuna ei selvitetä mediaa käyttäviä ihmisryhmiä ja niiden luonnetta, vaan tilanteita, käytäntöjä ja tapoja, joita ihmiset omaksuvat mediakäytössään.

Alaotsikon mukaisesti tutkimus olettaa, että journalismin kiinnostavuus on sidoksissa ihmisten sosiaalisiin verkostoihin, siihen, mitä niissä tehdään ja mitä niissä puhutaan. Aineistoa on laajasti: yksilö- ja ryhmähaastatteluja, mediakäyttöä käsitteleviä päiväkirjoja, yhdeksän yleisöryhmää – jotka ovat esimerkkejä sosiaalisista verkostoista, jotka edustavat työpaikan, vapaa-ajan ja intressien mukaan muodostuneita verkostoja – sekä ryhmien ja toimittajien tapaamisista saatua aineistoa.

Kiinnostavuus on uusi tärkeä. Näin voi kiteyttää teoksen olettamuksen, jota perustellaan toimittajien käsityksillä. Mutta miten kiinnostavuus tavoitetaan? Tutkimus väittää varsin uskottavasti, etteivät toimitusten keinot selvittää kiinnostavuutta välttämättä tuota parasta mahdollista lopputulosta. Parhaalla tarkoitan tässä yleisöä kiinnostavaa mediaa, joka voi olla myös häpeämättä työtään. Esimerkiksi verkkodiagnostinen lähestymistapa, jossa esimerkiksi  lasketaan klikattujen juttujen määrää, johtaa helposti niukemmin käyttäjiä houkuttelevien – mutta sisällöllisesti olennaisten ja ehkä myös median imagon kannalta tärkeiden – uutisaiheiden arvostuksen laskuun.

Teoksessa on teräviä huomioita yleisötutkimuksen historiaan ja versioihin liittyen. Lisäksi tutkimusasetelma on kompleksinen ja kunnianhimoinen, mutta välillä tuntuu, että empiiristen tapausten anti ei yllä odotusten tasolle. Esimerkiksi toimittajien ja yleisön tapaamisista saadaan aika vähän irti (tai ainakaan en itse saa tiivistettyä siitä mitään erityistä tähän).

Itselleni mielenkiintoisin empiirinen osio oli luku, jossa sovellettiin David Morleyltä tuttua kaavaa mediatekstien vastaanottajien tulkintojen tarkasteluun. Otetaan yksi lehtijuttu ja kuunnellaan valikoitujen ryhmien keskustelua siitä. Sitten jaetaan ryhmien tulkinnat hallitseviin, vastustaviin ja neuvotteleviin suhteessa oletettuun sisäänkoodaukseen. Lainaukset havainnollistavat hyvin, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat uutisia erilaisten poliittisten ulottuvuuksien mukaan, mutta myös sen, etteivät tulkinnat ole aivan villisti erilaisia.

Mitä teos lopulta ehdottaa kiinnostusta koskevaan ongelmakenttään? Se väittää, että yleisöroolin hyödyntämisen journalismin kiinnostavuuden kehittämisessä on oltava jotain muuta kuin kysymistä suoraan yleisöltä. Suorat kysymykset tuottavat tässä tapauksessa latteita vastauksia. Sen sijaan mediakäytön ja sosiaalisten verkostojen tarkastelu tarjoaa joitakin väyliä. Tosin vastaukset jäävät aika kelluviksi tyyliin ”ihmisiä kiinnostavat isot ja abstraktit kysymykset ja […] [ihmiset] haluavat pohtia niitä toistensa kanssa”. Tämä poikkeaa median vallitsevista yleisökäsityksistä, mutta ei vielä itsessään tarjoa kovin merkittävää käytännön panosta journalismin kiinnostavuuteen.

*

Kirjassa on myös itseäni kiinnostavia median ja yleisön suhteisiin liittyviä yksittäisiä huomioita. Käy ilmi, etteivät toimittajat ole kovin aktiivisia lukijapalautteen seuraajia. Tai he eivät ainakaan osallistu keskusteluun eivätkä pohdi syvällisesti, miten palautteen ottaisi systemaattisesti huomioon työssä. Käyttäjien puolelta kiinnostavaa on, että suuri osa uutisten  seurannasta on pintapuolista. Lehdet selataan, televisiouutisten aikana tehdään samanaikaisesti monia muitakin asioita. Kuunnellaan toisella korvalla. Mikä merkitys näillä on esimerkiksi uskontojournalismiin, on kysymys, jota kiinnostaa pohtia enemmän tulevaisuudessa.

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 4: Journalistin vapaus

Neljäntenä jouluna kootussa pinossa oli Heikki Luostarisen ja Pentti Raittilan toimittama Journalistin vapaus (2014). Viidestä artikkelista, esipuheesta ja epilogista koostuva lyhyehkö teos on kunnianosoitus vuonna 2012 kuolleen Pertti Hemánuksen vuonna 1983 ilmestyneelle tutkimukselle Journalistinen vapaus.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on tavallisesti sananvapauden ja lehdistönvapauden ykkönen. Silti tarkemmassa syynissä journalistin tai journalistisen vapauden kysymys on polttava. Hemánus tarkoitti sillä ensisijaisesti ”muiden kuin päätoimittajien vapautta tehdä journalistista työtään oikeiksi katsomiensa päämäärien hyväksi” toimituksen tai mediainstituution esteiden sitä rajoittamatta. Viimeaikainen keskustelu Yleisradiosta ja pääministeri Sipilästä on erinomainen esimerkki journalistisen vapauden rajoittamisesta: esimies esti rivitoimittajien työskentelyn.

Se, miksi journalistin vapaus on tärkeää perustuu ajatukseen siitä, että journalistit toteuttavat yhteiskunnallista tehtävää välittäessään informaatiota ja ylläpitäessään vuorovaikutusta eri tahojen välillä. Tätä vasten on kuitenkin huomattava, että journalismi on kuin pienteollisuutta, jossa aikapaineet asettavat rajoitteita idealismille. Tämä vaikuttaisi olevan pysyvä tekijä. Poliittiset tekijät olivat merkittävässä asemassa ennen 1980-lukua – ja yksittäisille toimittajille poliittisesta sitoutuneisuudesta saattoi olla jopa etua, sillä se saattoi tarjota pääsyn tiettyyn työhön tai informaatioon – mutta sittemmin suuremman paineen on asettanut voitontavoittelu.

Yksi historiallinen muutos koskee journalismin henkilöitymistä. Vuosikymmeniä sitten uutisjutuissa oli harvoin toimittajan nimi, mutta nimen – ja kasvon – merkitys, voima ja taloudellinen arvo alkoivat selvitä televisiokulttuurin kaiken henkilöivän eetoksen myötä.

Jos vapautta on, niin miten se on nykytoimittajien mielestä onnistuneesti käytetty? Haastattelujen perusteella silloin kun on keksitty itse uutisaihe. Vielä paremmin menee, jos tuo aihe paljastaa jotain, jota päättäjät eivät haluaisi julkistaa. Jos se herättää keskustelua netissä ja kahvipöydissä, ollaan lähellä suomalaisten toimittajien käsitystä onnistumisesta. Toki näiden lisäksi on tärkeää, että juttu kestää kriittisen tarkastelun eikä sisällä virheitä.

Käytännössä ihanteille ei aina ole puitteita. Jos tärkeän aiheen totuudellisuuden varmistaminen vie aikaa ja on työlästä, aiheeseen ei välttämättä tartuta.

Jos aivan ihannetilanteeseen ei päästä, niin ainakin halutaan herättää keskustelua (muttei välttämättä kohua) ja tarjota jokin uusi näkökulma aiheeseen.

Kantaakin voidaan ottaa, kunhan se ei lokeroi toimittajaa. Helpointa tämä on yksittäisissä kysymyksissä (homoliitot, turkistarhaus). Puoluepoliittista sitoutumista kartetaan osittain juuri siksi, että sen avulla toimittaja leimautuu muiden silmissä lähes kaikissa kysymyksissä.

Journalistin vapauteen vaikuttaa myös koettu työympäristön muutos. Sen tarkastelussa käy ilmi, että muutoksiin sopeudutaan, vaikka yksilötoimittajista olisikin tullut ylhäältä johdettuja ja kvartaalitalouden toiveisiin vastaavia avokonttorin tiimissä brainstormaavia ja moniosaajia. Kenties muutokset on sisäistettävä hyveiksi, jotta työssä koetaan vapautta. Tämän yleisimmän puhetavan lisäksi löytyi kriittisempiä ääniä – joko vanhakantaisessa toimituksessa työskentelevältä uudet hyveet sisäistäneeltä toimittajalta tai notkeassa toimituksessa työskentelevältä vanhoista hyveistä kiinni pitävältä toimittajalta.

Journalistin vapautta rajoittaa työvoiman ylitarjonta. Se ei kuitenkaan näytä vähentävän journalistin työn houkuttavuutta. Jos ajatellaan, että journalismi on asenne, jossa on tavoitteena kerätä ja jakaa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa, eikä työsuhde mediaan, monen journalistin vapautta rajoittaa pakko käyttää aikansa tulonhankintaan journalistisen palkanmaksun ulkopuolella. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Tyypillisesti nuoret sietävät pätkittäisyyttä ja epävarmuutta paremmin, koska ajattelevat tai toivovat sen olevan väliaikaista. Koko työuran tilanteena se voi olla elämäntapavalinta, jonka mukana tulee merkittäviä rajoitteita (esimerkiksi asuntolainan ottaminen voi olla suuri riski, jos sitä ylipäätään annetaan).

Vaikka en tässä pyrikään luomaan kriittistä arviota teoksen yksittäisiin teksteihin, vaikka kirjoittaa voisi teoreettisuuden verrattaisesta ohuudesta ja metodologisten pohdintojen vähäisyydestä, en malta olla kommentoimatta yhtä asiaa. Esa Reunasen tekstissä toimittajan poliittisesta identiteetistä on käsitelty kiinnostavasti toimittajien käsityksiä onnistumisesta. Haastatteluihin ja kyselyyn perustuvassa aineistonkäsittelyssä kuitenkin päädytään pohtimaan poliittista identiteettiä. Sen sijaan että oltaisiin rakennettu aiheeseen huonosti sopiva (olkiukkomainen) vastakkainasettelu Jürgen Habermasin rationalistisen ja Chantal Mouffen antagonistisen politiikkakäsityksen välille, kysyn, oltaisiinko voitu vaikkapa kysyä toimittajien puoluekantaa aivan tavallisilla kysymyksillä, kuten ”Mitä puoluetta äänestit viime vaaleissa?” ja ”Jos nyt olisi vaalit, mitä puoluetta äänestäisit?”. Vastaukset näihin olisivat yksistään tuottaneet vähintään yhtä paljon kiinnostavaa tietoa toimittajien poliittisesta identiteetistä kuin artikkeliin päätyneet pohdinnat.

Opiskellessani sivuaineena tiedotusoppia pääsin osallistumaan Hemánuksen luentosarjalle. Tuolloin – vuonna 1995 – hän oli jo eleiltään vanha mies, vaikka olikin 61-vuotias. Hän ei jaksanut luennoida seisaaltaan, mutta sujui se istualtaankin. Miehen pää oli sentään kunnossa. Luentosarjalla käytiin läpi nippu tuoreita suomalaisia tiedotusopillisia teoksia, joita Hemánus kommentoi. Olin vaikuttunut hänen arvioistaan ja kyvystään tuoda ilmi näkökulmia, joilla haastaa teosten sisältöjä.