Uskontokritiikki

Viime vuosina ateistinen uskontokritiikki on tullut hyvin näkyväksi. Kirjoittaessani ateismista artikkelia, joka ilmestyy elokuussa teoksessa ”Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa”, käsittelin tätä nykyistä ateismia vain minimaalisesti. Keskityin ateismin historiaan sekä suomalaiseen julkiseen keskusteluun. En ole edes lukenut kaikkia muutamien viime vuosien ateistisia bestsellereitä, joita ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sam Harris, Daniel Dennett, Ayaan Hirsi Ali, Christopher Hitchens ja ehkä tunnetuimpana Richard Dawkins.

Dawkinsin vuonna 2006 ilmestynyt ”Jumalharha”, ”God Delusion” on myynyt arviolta yli miljoonan. En ole vaivautunut lukemaan tiedettä popularisoivan biologin teosta, mutta katsoin sentään BBC:n Hard Talkin, jossa toimittaja Stephen Sackur hiillostaa asiallisen tiukasti Dawkinsia.

Keskusteluja seuraamalla näyttää siltä, että nykyisessä uskontokritiikissä on yllättävän vähän uutta. Siinä toistuu kaksi käsitystä, jotka esiintyvät myös varhaisemmissa ateismin versioissa. Uskonnot ovat tiedollisesti virheellisiä. Uskonnot ovat haitallisia ihmiselle ja yhteiskunnalle. Siinä keskeisimmät väitteet.

Dawkinsia kuunnellessa vakuuttuu, että hän on oppinut ja terävä-älyinen keskustelija. Erityisen hyvää on hänen pyrkimyksensä rinnastaa uskonto esimerkiksi politiikkaan, musiikkimakuun jne. ja pyrkiä sitä kautta hahmottamaan uskonnon ominaispiirteitä. Esimerkiksi musiikkimakua tai poliittista vakaumusta saa julkisesti kritisoida voimakkaasti, mutta uskontojen kohdalla näin ei ole. Pitäisi suvaita ja kunnioittaa toisen vakaumusta. Riippumatta siitä, minkä kannan asiaa ottaa – saako vai eikö saa kritisoida – vertailu kertoo paljon siitä, millaisia käsityksiä liitämme uskontoon ja millaista toimintaa pidämme sopivana sen yhteydessä.

Toinen oivaltava esimerkki on kasvatus. Jos sanotaan, että tämä lapsi on marxilainen tai kokoomuslainen, pidämme puhujaa (vanhempia) vähän erikoisina. Eikö lapsi voi itse päättää myöhemmin, tuleeko hänestä marxilainen, kokoomuslainen tai jopa vihreä. Uskonnon osalta emme ajattele näin. Pidämme luonnollisena ja hyväksyttävänä, että lapsi seuraa vanhempiaan uskonnossa. Lapsi on muslimi tai kristitty. Ei ole välttämätöntä sanoa Dawkinsin tavoin, että tämä on väärin (tai toisten mielestä oikein), vaan voidaan myös todeta, että rinnastus kertoo paljon uskonnon kategoriasta.

Uskonnon kategoriaan liittyvistä oivalluksista huolimatta suhtaudun uskontotieteilijänä jokseenkin varauksellisesti uskontokritiikkiin juuri siitä syystä, että kirjoittajien käsitys uskonnosta on liian kulttuurisidonnainen ja yksinkertaistava. Dawkins ja kumppanit ovat tietysti provosoivia ja antagonismia tarkoituksellisesti rakentavia, kuten sarjakuvan ruudussa näkyy, mutta siitä en välitä kirjoittaa. Minua kiinnostaa enemmän se, miten uskontokritiikissä hahmotetaan uskonnon kategoriaa. Dawkinsin puheesta pystyin poimimaan kaksi ongelmallista näkemystä, joiden ajatteleminen uudelleen voisi muuttaa myös pääväitteiden sisältöä tai vaikutusalaa.

1) Uskonnon ja ateismin rinnastamisen ja vertailun ongelma. Uskonnot ovat syytettynä siten, että uskonnon nimissä tehdään kauheuksia. Ateismin nimissä ei tehdä (vaikka ateistit ovat tehneet). Tällä perustellaan ateismin moraalista paremmuutta. Ongelmana vain on se, ettei ateistisia organisaatioita, osakulttuureja ja kulttuureja ole käytännössä olemassa. Miljoonien ihmisten seurakuntien verkostoa ja pienen porukan vapaa-ajattelua on vaikea rinnastaa uskottavasti. Ateismin vähäinen organisoituminen liittyy ajattelutavan tyypillisyyksiin, ja tätä käsittelen artikkelissani laveammin.

2) Uskonnon ymmärtäminen uskomuksiksi. Uskontokriitikot käsittävät uskonnon väitteiksi, kun taas moni uskontotieteilijä on esittänyt, että esimerkiksi rituaaliset toimet ovat huomattavasti tärkeämpiä yrittäessämme ymmärtää uskontoa. En perustele tässä tarkemmin, koska olen käsitellyt aihetta lyhyesti Tieteessä tapahtuu -lehden (8/2003) artikkelissa ”Usko, uskonto, uskontokritiikki”. Dawkinsin haastattelussa tämä tematiikka tulee kuitenkin hyvin esiin. Kun toimittaja listaa (oletettavasti Dawkinsin arvostamien) uskonnollisten tieteilijöiden nimiä, Dawkins korostaa erään tutkijan osalta, ettei hän ole uskonnollinen. Hän on ”unbelieving Anglican”, joka käy kirkossa mutta ei usko ihmeisiin. Jos uskonnollisuus ei kata tapauksia, jotka käyvät kirkossa uskomatta esimerkiksi yliluonnollisiin olioihin, emme ymmärrä ihmisten toimintaa niissä instituutioissa ja verkostoissa, joita kutsutaan uskonnoiksi. Tämä on tällaisen ”väärin uskottu!” -uskontokritiikin ongelma. Se on vähän sama kuin televisiokriitikko kirjoittaisi vain äänestä mutta ei kuvasta.