keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Purkkaa ja jytää

1970-luvulla oli purkkaa ja jytää, mutta onko enää? Leedsissä tuntui olevan, kun Tilly and the Wall oli saapunut kylään valtameren toiselta puolelta Omahasta. Ensimmäisenä aktina oli Slow Club Sheffieldistä. Cockpitillinen yleisöä nautti illan pääesiintyjästä. En liene aikaisemmin kuullut brittiyleisön huutavan ja taputtavan niin voimakkaasti, poikkeuksena vuoden takainen Arcade Fire, jossa yleisö ei tosin taputtanut vaan lauloi Rebellionin melodiaa.

Joskus keskikokoisten indiekeikkojen yleisö muistuttaa kokemuksia Tukholmasta. Kerran Leedsissä Islandsin laulaja kysyikin yleisöltä, oletteko lääkityksen alaisina, kun olette noin jähmettyneitä. Ja silti yleisö selvästi nautti.

Toistaiseksi miltään syksyn keikalta ei ole tarvinnut poistua pettyneenä. Yleensä tunne on ollut päinvastainen. Tilly and the Wallin kohdalla pettymys ei kuitenkaan ollut kaukana, sillä yhtye täytti – ilmeisesti turhan korkeat – odotukset juuri ja juuri.

Yhtye on mainion eläväinen lavalla, ja jäsenet näyttävät yhdessä melkoisen hyvältä. Kitaristi ja kosketinsoittaja ovat nörttejä, rumpali näyttää murjottavalta Muppet-shown rumpalilta ja basisti/kitaristi näyttää basistilta. Laulavat naiset olivat panostaneet esiintymisasuihinsa ja tanssija kopisteli mallikkaasti. Yhdessä ne loivat vahvan tunnelman ja näyttivät pitävän siitä mitä tekevät. Mikä sitten mätti?

Puurosoundit oli yksi asia. Siitä voi syyttää olosuhteita, toisin kuin seuraavasta ja suuremmasta ongelmasta. En ole kuullut yhtyeen uusinta levyä kokonaan, mutta joissakin minulle tuntemattomissa kappaleissa oli turhan vahva diskofiilis. Ehkä sittenkin pidän vain niistä yhtyeen kappaleista, joissa on paljon yhteislauluja, vahva melodia ja vähän kuorrutusta. Keikan kuultuani mietin, että yhtyeellä, jolla on useita hyviä lauluja, taitaa olla vain yksi erinomainen kappale – Nights of the Living Dead, josta myös muu yleisö piti. Tai sitten yhtyeestä vain katoaa livetilanteessa levyille taltioitu herkkyys.

Keikoilla on usein vähintään kiinnostavia avausakteja, joita ei pahemmin mainosteta. Siksi pyrin yleensä saapumaan keikoille aikaisin. Nyt ajoitus oli täydellinen. Saatuani tuopin John Smithsiä käteeni, Slow Club astui lavalle. Olin kuullut yhtyeeltä muutaman kappaleen aikaisemmin ja osasin odottaa jotain miellyttävää.

Slow Clubissa kundi soittaa akustista ja nainen hyvin riisuttua rumpusettiä. Molemmat laulavat, yhdessä ja erikseen. Musiikki on periaatteessa iloista ja melodista poppia, mutta maustettuna vahvalla kantrilla ja bluegrassilla sekä väliin vimmatulla junakompilla. Joissakin kappaleissa puisen tuolin selkänoja toimi rumpuna. Ääni on suunnilleen samanlainen kuin virvelin reunassa. Parhaimmillaan yhtye oli erinomainen, mutta jäin miettimään, olivatko lukuisten kappaleiden uudet aloitukset ja naurunremakat laulusuoritusten keskellä harkittu osa esiintymistä.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Islam Suomessa

On taas aika mainostaa.

Tiistaina 21.10.2008 julkaistiin SKS:n kustantama teos ”Islam Suomessa: Muslimit arjessa, mediassa ja yhteiskunnassa” (toim. Tuomas Martikainen, Tuula Sakaranaho & Marko Juntunen).

En ole vielä nähnyt kirjaa, mutta se sisältää artikkeleja merkittäviltä suomalaisen nykyislamin tutkijoilta. Se on aiheesta kiinnostuneen peruskauraa tai kuten Englannissa sanotaan – leipää ja voita. Teos sisältää myös minun artikkelini, vaikka en katsokaan kuuluvani islamin tutkijoiden joukkoon. Tosin moni muukin teokseen kirjoittanut identifioisi itsensä joksikin muuksi. Moni on kiinnostunut aiheesta esimerkiksi maahanmuutto- ja mediatutkimuksen näkökulmasta.

Artikkelissani käsittelen Helsingin Sanomien pää- ja mielipidekirjoitusten tapaa käsitellä islamia vuodesta 1946 eteenpäin. Aikataulullisista syistä rajoitin käsittelyn niin sanotun toisen tasavallan aikaan (1946–1994), toisen maailmansodan päättymisestä siihen kun Suomi liittyi Euroopan unioniin. 1940-luvun lopulla ei juurikaan käsitellä islamia, muslimeja tai ”muhamettilaisia” kuten tuolloin oli tapana sanoa. Käsittelemälläni aikavälillä tapahtuu kuitenkin iso muutos: etäisestä ja eksoottisesta islamista tulee jotain joka on lähellä ja läsnä arjessa – edelleen eksoottisena, vieraana ja ennakkoluuloin sävytettynä.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Kuuntelen Tomppaa

Nimittäin Tom Russellia, en Jonesia. Kuudessa päivässä katsoin kuusi bändiä, kolmena iltana. Spiritualizedista tuli jo kirjoitettua, muista ei. Parikymmentä albumia levyttänyt Tom Russell, joka on Yhdysvalloissa selkeästi suurempi nimi kuin Euroopassa, esiintyi Leedsissä. Halvalla.

Paikkana oli New Roscoe, näitä keskustan ulkopuolella olevia irlantilaisten perustamia kerhotiloja, jotka nykyään toimivat pubeina ja keikkapaikkoina. New Roscoe sijaitsee omituisesti liikenneympyrästä erkanevien teiden välissä. Hetken mietin, mihin oikein olen menossa. Paikan löytäessäni eräs asiakas heti tohkeili, ettei ole koskaan ennen nähnyt jonoa tässä paikassa.

Paikan sijainnista Russellilla riitti vitsailtavaa. Toinen vitsailun aihe oli yleisön keski-ikä. Hän kysyi, onko yleisössä ketään alle 70-vuotiasta, mutta jatkoi: ”Ei, ei, vitsailen vaan. Valaistus on niin hämärä.” Jos nykyään alan olla yhä useammin vanhimpien joukossa, täällä olin ehkä kolmanneksi nuorin. Valtaosa yleisöstä oli viettänyt aikoja sitten viisikymppisiä.

Tompalla oli akustisella soolot lirutellut soittokaveri, joten mitään bändisoundia ei ollut tarjolla. Sen sijaan muotoutui välitön ja intiimi tunnelma, jossa sekoittuivat paikoitellen koskettavat kappaleet ja spiikkien hurtti huumori. Tomppa kiroili ja vitsaili varmoin elkein, kertoi teini-iän työstään Länsi-Afrikassa, tilitti Sarah Palinista ja amerikkalaisten konservatiivisuudesta.

Hän sijoitti itsensä Amerikan mytologiaan – intiaaneista, uudisraivaajiin, Woodysta Dylaniin, Buck Owensista Merle Haggardiin. Hän muisti mainita, että seuraavan kappaleen hän teki Dave Alvinille ja taas seuraavan Johnny Cashille ja sitten kertoi ketkä juurimusiikin vaarit ja muorit vielä soittavat ja esiintyvät kotikaupungeissaan. Olipa tyypillä jopa pokkaa aloittaa keikka kolmella lainalla: 1 Dylan, 1 Townes van Zandt ja 1 Leonard Cohen. Tämä niin amerikkalainen hölynpöly, josta on mahdollista nauttia täysin siemauksin, koska kyse on performanssista eikä mistään testattavasta väitteestä, niveltyi mainiosti nykypäivän politiikkaan.

Russell soitti lukuisia uusia kappaleita, joista yksi kertoi siitä, miten ”meistä” (amerikkalaisista, tietysti) on tulossa niitä, joita alkujaan pakenimme (Euroopasta). Muistipa hän myös mainita esiintymisensä David Letterman Show’ssa ja seuranneesta kritiikistä, koska hän lauloi kappaleen ”Who’s Gonna Build Your Wall”, jossa puolustetaan meksikolaisia maahanmuuttajia ja vastustetaan suuruudenhullua muurihanketta. Tom vertasikin sitä Berliinin muuriin.

Soittelu kesti yli kaksi tuntia ja siihen mahtui paljon keskinkertaisia kappaleita. Parhaimmillaan Tom kuitenkin on Mojon väittämän vertainen: ”Jonakin päivänä Tom Russellin suuruus tullaan tunnistamaan.” Kokonaisuutena mainio kokemus.

Jos Russell vitsaili tulleensa New Roscoen vanhainkotiin, Bodies of Water oli tullut Los Angelesista tyhjään taloon. Alle 40 hengen yleisön joukossa tuntui kuitenkin siltä, että nyt olen katsomassa jotain jossa moni olisi halunnut olla, jos vain tietäisi, mitä menetti.

Paikallisessa ”bingohallissa” eli nuhjuisessa mutta sympaattisessa Brudenell Social Clubissa soittanut BoW perustuu kummallisiin biisirakenteisiin, erikoiseen kitaransoittoon, harmoniseen (kirkkokuoro)lauluun ja Arcade Firea ja Polyphonic Spreetä muistuttavaan nostatukseen. Kun tuohon yhdistetään vielä hitunen folkkaavaa Incredible String Bandia, on kuvaus likipitäen valmis. Yhtyeen uusi levy on hyvä ja keikka vielä parempi.

Pieni yleisö saa aikaan usein välittömän tunnelman. Yhtye kyseli yleisöltä Leedsin asukaslukua ja ajoreittiä Stoke-on-trentiin. Ja pitkä höpötys kehkeytyi siitä, että Yhdysvalloissa ”stoke” on yleinen sana kaikelle innostavalle. Ja tietysti esimerkkinä oli se, että jos diggailee Trentistä niin voi sanoa olevansa stoked on Trent. Heh, heh.

Kummallista Bodies of Waterin keikalla oli tunne, että yhtye katsoo minua eikä toisinpäin. Seisaaltaan katsojia oli kolme tai neljä, ja soittajia viisi, joten kaiketi he laittoivat merkille hyväksyvän hymyni.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Psykedeelinen gospel

Leedsiin avattiin uusi, kaupungin suurin keikkapaikka. Academyn kapasiteetti on noin 3000. Arviolta tuhat ihmistä oli kuuntelemassa Spiritualizedia. Shortwave Setin avaus oli kelvollista kuunneltavaa, mutta illan pääesiintyjästä ei jäänyt epäselvyyttä.

Suomessa Spiritualized vieraili hyvin oudossa seurassa, Lenny Krunkvitsin lämmittelijänä. Mietin vakavasti 50 euron lipun ostoa arviolta puolen tunnin avauksesta huonoilla soundeilla tyhjälle salille. Kaupan päälle olisivat tulleet Lennyn ystävät, jotka todennäköisesti olisivat tilaamassa kaljaa hallin ulkopuolella. (Oikeasti tykkään kaikista teistä lennyfaneista; asetelma on tässä vain jutun toimivuuden vuoksi.)

Samassa tuli uutinen Spiritualized keikasta Leedsissä. Diili alkoi kuulostaa paremmalta. Lipun hinta noin puolet ja täysi setti illan pääesiintyjänä. Ja kaksi tuntia siitä saikin nauttia.

Ennen keikkaa en edes vaivautunut kuuntelemaan Spiritualizedin levyjä, koska aikomukseni oli yksinkertaisesti nauttia odotettavissa olevasta äänivallista ilman yhteislauluja. Itse keikka täytti odotukset.

Keikka oli psykedeelistä gospelia. Äijät pitivät huolen psykedeliasta ja kaksi tummaa mammaa gospelista. Setin rakenne ja dynamiikka oli poikkeuksellisen taitava, joskaan ei omaperäinen. Jossain välissä tuli aivan selväksi, että nyt voitte mennä ostamaan uuden tuopin – ja vessassakin ehtii käydä pikaisesti ennen uutta nostetta.

Uusi noste tuli ja sen ymmärsi koko yleisö. Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space oli ensimmäinen huipennus. Levylläkin upea kappale oli elävänä parempi – ja poikkeuksellista kyllä, sanoista sai paremmin selvän keikalla. Melkein tuli tippa linssiin. Ja ruumis kyllä kertoi kylmillä väreillä kaiken tarvittavan. Aivan kappaleen lopussa biisi vaihtui harvinaisen sulavasti Elviksen Can’t Help Falling in Love with Youksi. Mielenkiintoista väreilyn kannalta on se, että Snapper-elokuvan lopputekstien aikaan soiva, lapsen tai teinin laulama Elviksen kappale aiheutti aikanaan leffateatterissa kylmät väreet.

Heti perään tuli Come Together, josta ei tule tippa linssiin. Se oli valtava rock-groove ja yleisö oli samaa mieltä. Varsinainen setti päättyi toiseen psykedeeliseen räminään ja rokkaukseen, ja melkein kymmenminuuttiseen, yhtäjaksoiseen stroboiluun. Aika moni käänsi katseensa pois lavasta.

Keikassa oli yksi paradoksaalinen piirre. Spiritualized on bändi, joka saattaa tehdä hyviä levyjä ilman yksittäisiä erityisen hyviä kappaleita. Juuri siksi en toivonut mitään tiettyjä viisuja, vain nautittavaa äänimattoa. Totesin kuitenkin, ettei bändi soittanut sellaisia yksittäisiä upeita kappaleita kuten I’m on Fire, Straight and Narrow, Twelve Steps, Electricity, Broken Heart, Do it All Over Again. Pahus, bändillä onkin nippu hyviä biisejä. Lienee kuitenkin kokonaisuuden kannalta oikea ratkaisu, ettei settilista ollut kokoelma yksittäisiä ralleja, vaan harkitun dynaaminen kokonaistaideteos.

Herra Spiritualized eli Jason ei sanonut sanaakaan keikan aikana. Varsinaisen setin päätteeksi hän taputti yleisölle. Saman hän teki encoren päätteeksi, mutta otti pari askelta takaisin mikrofonia kohti ja sanoi: ”Thank you”. Kiitos itsellesi, Sir.

torstai 9. lokakuuta 2008

Uusateismi - militanttia ateismia?

(Taas näitä jaarituksia uusateismista.)
Ateismi voidaan jakaa karkeasti implisiittiseen ja eksplisiittiseen ilmaisuun. Implisiittinen eli epäsuora ateismi tarkoittaa teististen uskomusten puuttumista. Lapsi, jolla ei ole kykyä ilmaista teistisiä uskomuksia, ei ole myöskään niiden kieltäjä. Laajemmin implisiittinen ateismi viittaa välinpitämättömyyteen, siihen, että aiheesta puhuminen ei kiinnosta tai liikuta. Kiekkolegenda Raimo Helmisen tapainen asenne – ”ei ny tehrä tästä mitään numeroo” – ei jumalasuhteesta puhuttaessa olisi niinkään eksplisiittistä ja yksitulkintaista kieltämistä kuin haluttomuutta jatkaa keskustelua.

Samoin teknisesti kielloksi määrittyvä Herman Melvillen novellihahmo Bartlebyn ”mieluummin en” olisi jumalauskon yhteydessä pikemmin pyrkimystä välttää kaikenlaista normipainetta kuin vahvasti kantaaottavaa, haastavaa ja väittelyyn tähtäävää kieltäytymistä.

Eksplisiittisessä ateismissa teistiset uskomukset kielletään tietoisesti. Vain tiedostettu, usein debattiasetelmaa tavoitteleva ateismi on jumalauskosta tai uskonnosta kieltäytymistä vahvassa mielessä. Siihen yhdistyy tavallisesti pyrkimys edistää ateistisen ajattelun leviämistä. Ateisti ei välttämättä ota kantaa siihen, onko usko Jumalaan tai jumaliin hyvä vai huono asia yksilölle tai yhteisölle. Varsinkin implisiittinen ateisti saattaa käyttää uskonnollisten instituutioiden palveluja omiin tarkoituksiinsa.

Eksplisiittisen ateistin pyrkimys edistää aatettaan sisältää kuitenkin yleensä ajatuksen siitä, että usko, kuten myös uskonnollisten yhteisöjen palveluiden käyttö, ei ole pelkästään virheellistä vaan myös epätoivottavaa. Se on kuitenkin mielekäs vain sellaisissa sosiokulttuurisissa muodostumissa, joissa uskonnollisuus on tavanomaista tai hallitsevaa. Energian käyttäminen hämähäkkimiehen tai joulupukin olemassaolon kieltämiseen ei ole tolkullista, koska kukaan aikuinen ei todella usko niiden olemassaoloon.

Nykyisin eksplisiittistä ateismia kutsutaan yhä useammin ”militantiksi ateismiksi”. Termillä viitataan yleisesti niihin, jotka ensinnäkin ovat eksplisiittisiä ateisteja ja toiseksi pyrkivät aktiivisesti levittämään näkemystään. Lisäksi uskonnollisen katsantokannan tilalle tarjotaan evoluutioperspektiiviä, jonka tulisi täyttää ihmisten tietoisuudessa luojan ja jumalan väistymisen jättämä tyhjiö.

Sisällöllisesti ”militantti ateismi” kattaa hyvin niin sanotun uusateismin. Ilmaisun teki kuitenkin tunnetuksi Lenin, joka esseessään militantista materialismista vuonna 1922 kuvasi erästä lehteä ”militantisti ateistiseksi”. Lehti sisälsi Leninin mukaan ateistista propagandaa ja sen parissa käytiin väsymätöntä kamppailua ateismin puolesta.

2000-luvulla militantilla ateismilla ei viitata Leniniin vaan ensisijaisesti evoluutioteorian ja uskontokritiikin yhdistävään kantaan. Vaikka useimmat meistä hyväksyvät evoluutioteorian, vain harvat haluavat käyttää sitä uskontokritiikin välineenä. Militantti ateismi ei tietenkään tarkoita väkivallan käyttöä uskonnollisia ihmisiä kohtaan, vaan ”skientististä” yritystä edistää ateismia puhein ja kirjoituksin. Militantilla ateismilla ja uusateismilla on hyvin pitkälti sama referenssi.

Militantin ateismin luonnetta voidaan havainnollistaa elokuvaohjaaja Jean-Pierre Melvillen (1917–1973) lausumilla. Elokuvaa "Kiusaus" (Léon Morin, prêtre, 1961) käsittelevässä haastattelussa Melville – joka otti uuden sukunimen edellä mainitun Hermanin mukaan – tiivistää oman käsityksensä, joka on lopultakin militantin ateismin vastakohta. Ehkä sitä ei tarvitse kutsua rauhanomaiseksi tai pasifistiseksi ateismiksi, vaan välinpitämättömäksi ateismiksi. Elokuva on kuvaus pappi Léon Morinin ja nuoren naisen, leskiäiti Barnyn, toteutumattomasta rakkaustarinasta. Haastattelun aluksi Melville kyseenalaistaa käsityksen, jonka mukaan Kiusaus paljastaisi mystiikan valheellisen luonteen:

”Jokaisella on oikeus olla, millainen on, ja uskoa, mihin tahtoo. Ainakaan minun mielestäni Kiusaus ei ole uskonnonvastainen elokuva enkä luule, että sitä voitaisiin sellaisena pitääkään. […] Ajatukseni uskosta, Jumalan olemassaolon kieltämisestä, sosialismista jne. ovat minun yksityistä maailmaani, jota en yritäkään siirtää elokuviksi, sillä minusta minun tehtäväni ei ole välittää poliittisia, metafyysisiä tai muita senkaltaisia sanomia…”

Lainauksessa erotellaan modernin uskontodiskurssin tyyliin yksityinen ja julkinen. Uskontoa koskevat käsitykset ovat yksityisasioita. Totutusta poiketen Melville määrittää sellaiseksi jopa hänen käsityksensä sosialismista. Melvillen tapauksessa ”julkista” on hänen työnsä taiteilijana. Sikäli Melville toistaa toisen modernin käsityksen – institutionaalisen eriytymisen. Taiteella on oma alueensa, jota politiikka ja uskonto eivät uhkaa. Siksi niitä vastaan ei tarvitse kamppailla.

Uusateismissa ollaan samoilla linjoilla ainoastaan siinä, että uskonnon ei tulisi olla julkiseen elämään vaikuttava tekijä. Tästä mennään kuitenkin pidemmälle. Uusateismille on ominaista hyökätä myös yksityiselämässä läsnä olevaa uskonnollisuutta vastaan. Uskontoon liittyvissä käsityksissään Melville on moderni liberaali, jolle kamppailu uskontoa vastaan ei ole vaivan arvoista. Siinä piilee ero militanttiin ateismiin.

Seuraavaksi Melville toteaa, ettei ole tippaakaan uskovainen. Tätä seuraa uusi kysymys: ”Miten sitten käsitätte uskonnon ja uskon?” Melville vastaa:

”Vastaisin itseni kannalta ja elokuvaa tähän sotkematta. Minusta uskonto on hyödyllistä, jos sitä pidetään moraalisena perustana. Se on sitä paitsi ollut hyödyllinen… onhan uskonnollinen moraali ollut olemassa ennen maallista moraalia. Usko menee täysin yli ymmärrykseni, sillä en käsitä, miten joku voi uskoa johonkin olemattomaan. En ymmärrä, että voi uskoa sen enempää joulupukkiinkaan. Miksi lapsille sanotaan, että joulupukkia ei ole olemassa, mutta aikuisille ei koskaan sanota, että Jumalaa ei ole olemassa? Tälle toiselle satuhahmolle näköjään sallitaan ikuinen elämä. […] Tunnen kuitenkin hyvin älykkäitä ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan, en siis mitenkään voi mennä vielä pitemmälle sanomalla: ’Uskovaiset ovat idiootteja!’ Silti se lyö minut ällikällä, menee yli ymmärrykseni. Usko, onpa sitten kyseessä Jumala tai Marx, on minun kohdaltani ollutta ja mennyttä.”

Tässä Melville erottelee aluksi uskon ja uskonnon. Uskonto viittaa lähinnä jonkinlaiseen moraaliseen yhteisöön, mikä on tavallista katoliselle katsantotavalle. Usko puolestaan liittyy uskomuksiin yliluonnollisesta. Uskonnolliset uskomukset ovat Melvillen mukaan käsittämättömiä, mutta hän korostaa, ettei halua väittää uskovaisia idiooteiksi.

Uusateistit eivät ehkä suoraan väitä uskovaisia idiooteiksi. Ne ovat pikemminkin irrationaalisia fanaatikkoja. Mikäli uskovaiset ovat riittävän liberaaleja, niitä voidaan pitää kohtuullisen harmittomina, paitsi raivatessaan tietä äärimmäisille näkemyksille. Moraalin osalta uusateismissa on katolisuudesta selkeästi poikkeava sävy. Moraali on pikemminkin Järjen edistymisen kuin solidaarisen yhteisön asia, ja vielä vähemmän se on uskonnollisen yhteisön asia.

Melvillen välinpitämättömän ateismin kautta voi täten näyttää, miten uusateistien ”militantti ateismi” poikkeaa varhaisemman modernisaation eetoksesta ja miten uusateismin uskontokäsitys heijastelee protestanttisuuden perinnettä.

Huolimatta ”militantin ateismin” käsitteen juurista, Leninistä uusateisteilla ei ole erityisen positiivista sanottavaa. Luultavasti myös Lenin kääntyisi mausoleumissaan, jos tietäisi hänen käyttämänsä termin liittyvän nykyään uusateisteihin.
(Kuva elokuvasta Kiusaus)