perjantai 29. heinäkuuta 2022

Studioalbumit osa 112: Generation X

Kaupasta lähti matkaan edullisesti Billy Idolin elämäkerta Dancing with Myself. Melko vetävää kirjaa lukiessa iski innostus kuunnella läpi Idolin ensimmäisen levyttäneen yhtyeen, Generation X:n kokopitkät. Niitä on laskutavasta riippuen kolme tai neljä kappaletta. Hyllystä löytyy kolme ensimmäistä eli laskutapani mukaan kaikki viralliset. 

Generation X (1978) on aikansa punk-skenessä ja punk-skenestä syntynyt albumi. Idol (oik. William Broad) oli mukana Lontoon (ja muun etelä-Englannin) kuvioissa, erityisesti legendaarisen Roxy-klubin organisoinnissa. Itse levy menee kelvolliseen b-sarjaan. Asiallisen melodiset sävellykset istuvat hyvin keskinopeaan kitarapunkkiin. Keikoilla ilmeisesti vauhtia oli enemmänkin, niin biiseissä kuin päihteissä. Yhtyeen biisit Idol teki yhdessä basisti Tony Jamesin kanssa. James tuli myöhemmin tunnetuksi erityisesti Sigue Sigue Sputnikista, mutta musiikkia hän on esittänyt muissakin kokoonpanoissa, esimerkiksi Sisters of Mercyssä sen viimeisimmällä albumilla. Gen X:n debyytin tunnetuimpia biisejä saattavat olla ”One Hundred Punks”, levyn ainoa single ”Ready, Steady Go” ja ”From the Heart”. Tosin Spotifyssa ylivoimaisesti kuunnelluin on ”Kiss Me Deadly”. Oma suosikkini on kuitenkin “Promises, Promises” ja ehkä seuraavaksi punkin rajoja rikkova kuusiminuuttinen ”Youth Youth Youth”. Levyn ulkopuolelle jäi yhtyeen ensisingle, punk-kokoelmilta löytyvä ”Your Generation”. Generation X oli tässä vaiheessa nosteessa: se vieraili Top of the Popsissa ja oli siinä mielessä kaikkea muuta kuin vain omassa skenessään tunnettu marginaalinen bändi. Jännää, miten monesta biisistä (esim. ”One Hundred Punks”, ”Kiss Me Deadly”) mieleeni tulee keskikauden The Replacements, vaikka valtameren toisella puolella operoinut bändi ei tiettävästi ole saanut vaikutteita Generation X:stä. Ehkä selittäjänä on yhteiset vaikutteet. 

Valley of the Dolls (1979) oli suunnanmuutos. Eikä parempaan suuntaan. Tony James halusi mennä enemmän rockin ja Mott the Hooplen apajille. Tuottajaksi tulikin Mottista tuttu Ian Hunter. Itse kuulen myös Who-vaikutteita, ehkä siksi, että se oli Idolin ja Jamesin suuri suosikki. Itse teos on sillisalaatti, josta ei synny toimivaa kokonaisuutta. Yksittäisistä biiseistä ”King Rocker” oli yhtyeen taas Top of the Popsiin vienyt hitti, joka tosin itselleni tuli ensiksi tutuksi psychobillyä soittavan Guana Batzin ensilevyltä. Avausraita ”Running with the Boss Sound” on Idolille tärkeä, sillä se tiivistää, että on tärkeää uskoa omaan juttuun – eli olla punk – vaikka tedit vetivät turpiin. Nimiraidan voisi nostaa myös joukosta, johon ei montaa napakymppiä mahdu. Idol toteaa itse: ”Olimme kuin uusi bändi. Olimme ylittämässä punkin musiikilliset rajat, vaikka säilytimmekin punkasenteemme.” Jos levyä kuuntelee oikein avoimin mielin odottamatta lisää punkkia, niin siinä voi kuulla kehityskelpoisen rock-bändin. 

Kiss Me Deadly (1981) julkaistiin nimellä Gen X. Osasyynä oli miehistönvaihdokset, kun kitaristi Derwood Andrews ja rumpali Mark Laff olivat lähteneet. Rumpuihin tuli The Clashistä (ja myöhemmin Hanoi Rocksista) tuttu Terry Chimes. Kitaraa albumilla soittaa useampikin heppu, Sex Pistolsin Steve Jonesista The Rich Kidsin Steve New’n kautta Magazinen ja Siouxsie & the Bansheesin John McGeoghiin. Teos on jonkinlainen synteesi kahden ensimmäisen albumin aineksista. Se on tasapainoinen paketti punkkiin kallellaan olevaa melodista rockia. Suunnanmuutos oli (taas) tarkoituksellinen, jos Idolin tässä vaiheessa alkaneessa matkassa heroiinin kanssa mikään oli erityisen tarkoituksellista. Tuottajaksi haluttiin Giorgio Moroder, mutta siihen hommaan saatiin mm. ”Hot Stuff” -discohitin säveltänyt Keith Forsey. Avausraitana on tuiki tunnettu ”Dancing with Myself”, joka useimmille on tunnetumpi Idolin soolotuotannosta. Mitään muuta todellista iskusävelmää albumi ei sisällä, mutta keskivahvoja raitoja kuitenkin, esimerkiksi ”Untouchables” tai ”Heavens Inside”. Siksi tämä on albumikokonaisuutena edeltäjäänsä parempi. En kuitenkaan nosta sitä debyytin edelle. Albumi oli kaupallinen floppi, eikä edes sen tunnetuimmasta raidasta tullut vielä tässä vaiheessa hittiä. Oli aika laittaa pillit pussiin. Billy Idolin oli aika muuttaa New Yorkiin luomaan soolouraa. 

Bändi julkaisi vuonna 1998 ennen Kiss Me Deadlya nauhoitetun tekeleen K.M.D – Sweet Revenge. En laske sitä varsinaiseksi studioalbumiksi, enkä ole kuullut sitä, joten jääköön kommentoimatta. 

Generation X oli b-sarjan brittipunkkia, jonka kuninkuusluokassa on ansaitusti muita nimiä. Mikäli The Clash, Buzzcocks, Damned, Sex Pistols ja vastaavat, sekä parhaat ”uusmodit” (The Jam) ja pubirokkarit (The Stranglers) on hallussa, siitä on luontevaa jatkaa Generation X:n pariin. Ihan jatkuvasti se ei kuitenkaan kotistereoissani soi. 

Ehkä jossain vaiheessa intoudun kuuntelemaan myös Billy Idolin soololevyt, joista muutamat ovat hyvin tuttuja. Ensin täytyy kuitenkin lukea kirja loppuun. Suosittelen kirjaa jo tässä vaiheessa puhtaasti varhaisen brittiläisen punk-skenen ja sen sekä artistin omien vaikutteiden kuvauksena.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Podcastit: pedagogista iloa ja tutkijan hyötyä

Viime vuosina, erityisesti pandemia-aikana, olen monien muiden tavoin kuunnellut erilaisia podcasteja. Niihin kuuluu harrastejuttuja: 1001 Albums You Must Hear Before You Die -sarjassa menen jaksossa 401 (löytyy esimerkiksi Spotifysta). Niihin kuuluu myös tutkimusjuttuja. Siinä missä noin vuosikymmenen toiminut The Religious Studies Project (RSP) on kuulunut arkeeni alusta pitäen, New Books Networkista (NBN) on tullut vakiomatskua kävelyille ja salille, erityisesti silloin kun en kuuntele musiikkia enkä 1001-sarjaa. 

Nyt olen pitänyt pari kuukautta taukoa NBN-sarjasta ja keskittynyt muihin juttuihin, mutta silti kuunneltuna on 168 NBN-podcastia kahden vuoden aikana. Kerroin yli kaksi vuotta sitten täällä siitä, miten olen alkanut kuunnella niitä. Niissä kirjoittajia haastatellaan heidän tuoreiden kirjojensa tiimoilta. Kirjoitin, että ”Jos haastattelu on tarpeeksi kiinnostava, voi katsoa kirjan hinnan mahdollista ostamista varten.” Aika monta kirjaa olen haastattelujen perusteella ostanutkin. Ja toivottavasti oppinut meneillä olevista eri alojen keskusteluista pelkästään kuuntelemalla. 

Nyt on tullut mentyä niin sanotusti rajan yli, kun olin haastateltavana tuoreen teokseni ilmestyttyä. Itse teoksesta olen kirjoittanut sen tekovaiheessa täällä, mutta nyt julkaistu haastattelu löytyy täältä. Kun kirja on niin kallis, että sitä ostavat ensisijaisesti kirjastot, podcast on hyvä tapa tutustua aihepiiriin pintapuolisesti. Sen jälkeen voi päättää, onko kiinnostusta lukea sitä tai sen osia. Näin itsekin toimin. 

Haastattelu oli hyvin vapaamuotoinen. Kysymyksiä ei ollut etukäteen ja itse haastattelutilanteessa oli melko vähän kysymyksiä. Haastattelu oli muotoa ”kerropa vähän tästä”. Siitä kuitenkin pääsee jyvälle, ainakin niin oletan, vaikka oma ajatukseni ihanteellisesta haastattelusta olisi strukturoidumpi tarkemmilla kysymyksillä. 

Toinenkin podcast-haastattelu on tekeillä. Se ilmestyy aikanaan The Religious Studies Projectissa. Siinä alustassa ei ole samanlaista uutuudenviehätystä, kun olen antanut aikaisemmin kaksi yksilöhaastattelua ja osallistunut pariin ryhmäkeskusteluun. 

Opiskelijat ovat enimmäkseen sitä sukupolvea, jolle (striimattujen videoklippien lisäksi) erilaiset valtamedian ulkopuolella tuotetut podcastit ovat arkipäivää. Heille näitä on luontevaa kuunnella. Tosin suomalaisista vain pieni osa kuuntelee englanniksi tehtyjä podcasteja. Eikä niitä aina ole helppo hyödyntää opetuksen resurssinakaan, sillä podcastien kuuntelu vieraalla kielellä voi olla paljon vaativampaa kuin tekstin lukeminen. Silti itse pyrin miettimään, miten näitä voisi hyödyntää opetuksessa ja ohjauksessa sekä erityisesti muistuttaa niiden olemassaolosta itseopiskelun resurssina. 

Tutkijan näkökulmasta podcastit ovat hyödyllisiä. Esimerkiksi antamiani haastatteluja on hyödynnetty kursseilla muutamissa maissa ja erilaisissa tilanteissa ihmiset ovat kertoneet kuunnelleensa niitä, vaikka eivät välttämättä olisi lukeneet mitään julkaisemaani. Podcastit ovat myös mainoksia: markkinointikieltä käyttääkseni niillä voi heittää asiakkaan sisään tiettyihin keskusteluihin, joihin kuulija sitten perehtyy syvemmin muiden medioiden avulla, mikäli katsoo aihepiirin tai näkökulman riittävän vetäväksi ja tärkeäksi. 

Jos itselläni olisi aikaa ja resursseja huomattavasti nykyistä enemmän, ryhtyisin pyörittämään podcastia suomeksi. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole ilmaantunut aikaa eikä resursseja.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Millainen on elokuvien ja televisiosarjojen fiktiivinen ateisti?

Ateismia ja ateisteja on kuvattu elokuvissa ja televisiosarjoissa harvoin. Yleensä kuvaukset ovat olleet melko kielteisiä. Tilanne on muuttunut 2000-luvulla: ateismia ja ateisteja käsitellään enemmän. Paikoitellen kuvaukset ovat myönteisempiä, mutta kaikista stereotypioista ei ole luovuttu.

Yhdysvaltalaisissa 1900-luvun elokuvissa ateismia ja ateisteja on kuvattu eksplisiittisesti hyvin harvoin. Yksi varhaisista poikkeuksista on Cecil B. DeMillen ohjaama The Godless Girl (1928), rakkaustarina nuorisovankilaan joutuvasta ateistista ja kristitystä. Sinänsä sympaattisesta, evoluution nimeen vannovasta koulun ateistijärjestön johtajasta kasvaa elokuvan kuluessa Jumalaan uskova kunnon kansalainen. 

Toinen esimerkki on Scopesin ”apinaoikeudenkäyntiin” perustuva Inherit the Wind (1960, ohj. Stanley Kramer, suom. Joka tuuleen kylvää). Siinä elokuvan sankari on miellyttävä asianajaja, joka ymmärtää maltillista uskovaisuutta ja vierastaa sekä tiedevastaista kreationismia että uskontokriittistä ateismia. Jälkimmäistä edustaa oikeudenkäynnistä raportoiva ”änkyrä” kaupunkilainen toimittaja, ateisti, joka halveksuu takapajulan kreationisteja eikä suuresti arvosta muitakaan uskonnollisia kantoja. 

Viime vuosikymmeninä kuvaukset ovat yleistyneet ja osin muuttuneet. Vuoden 1997 tieteiselokuvassa Contact (ohj. Robert Zemeckis, suom. Ensimmäinen yhteys) ateisti tiedenainen etsii todistusaineistoa maan ulkopuolisesta elämästä tarjoten myönteisen kuvan ateismista ja ateisteista. The Ledgen (2011) ohjaaja Matthew Chapman nimesi kaupallisesti ja taiteellisesti flopanneen teoksensa ensimmäiseksi elokuvaksi, jossa ateisti on sankari. Siinä fundamentalistinen kristitty uhkaa tappaa vaimonsa, johon ateisti on ihastunut, mikäli ateisti ei tee itsemurhaa. 

Samoihin aikoihin ilmestyi muitakin elokuvia, joissa on ateistisia keskeishahmoja tai joissa ateismi liittyy olennaisella tavalla juoneen. Näitä ovat esimerkiksi The Man from Earth (2007, ohj. Richard Schenkman), Whatever Works (2009, ohj. Woody Allen), Creation (2009, ohj. Jon Amiel), Salvation Boulevard (2011, ohj. George Ratliff) ja The Sunset Limited (2011, ohj. Tommy Lee Jones). Nämä ovat Reel Rundown -sivuston kahdenkymmenen ”ateistimyönteisen” elokuvan listalla. 

Ateistihahmojen yleistyminen televisiosarjoissa 

Sama kehityskulku on näkyvissä erityisesti yhdysvaltalaisissa televisiosarjoissa. Sarjoissa on entistä useammin ateistisia hahmoja. Aikaisemmin fiktiiviset ateistit määrittyivät epänormaaleiksi ja jopa mieleltään sairaiksi. Nykyään on löydettävissä neutraalimpia kuvauksia, ja sarjojen tekijöissä on ateisteiksi identifioituvia, esimerkiksi Family Guyn luoja Seth MacFarlane. Silti ateistibloggari Hemant Mehta julkaisi meemin, jossa on kuvattu 2000-luvun yhdysvaltalaisten televisiosarjojen fiktiivisten ateistien hallitsevia piirteitä. Niihin kuuluvat esimerkiksi robottimaisuus, tunteettomuus, pessimismi ja ihmisviha. 

Hannah K. Scheidt on kuitenkin huomauttanut, että moni ateisti pitää kyseisessä meemissä esiintyviä fiktiivisiä hahmoja melko samastuttavina: ainakin ateismi assosioituu älykkyyteen. Samaa linjaa jatkaa Ricky Gervaisin kirjoittama brittiläinen komediasarja After Life (2019–2022, 3 kautta), jossa vaimonsa kuoleman jälkeen elämänhalunsa menettänyt Tony yrittää jaksaa päivän kerrallaan. Tony on pessimistinen ja masentunut änkyrä, joka mielellään irvailee toisten uskonnollisille ajatuksille. Sarjan edetessä hänestä kasvaa miellyttävämpi hahmo, mutta ateismistaan hän ei tingi. 

Fiktiivinen ateisti on poikkeusyksilö 

Vaikka viime vuosien elokuvissa ja televisiosarjoissa on myönteisempiä ateismin ja ateistien kuvauksia, niihinkin sisältyy stereotypioita. Fiktiivinen ateisti on elokuvien ja televisiosarjojen perusteella luonnontieteilijä tai luonnontieteeseen erityisen intohimoisesti suhtautuva ihminen. Uskonto on fiktiiviselle ateistille todellisuuden kilpaileva kuvaus. Heille Raamattu on satukirja tai suosittua fiktiota, joka tarjoaa virheellisen maailmanselityksen. 

Fiktiivinen ateisti kamppailee elämän mielekkyyden kanssa. Tämä konkretisoituu itsemurhan teeman yleisyytenä mainituissa elokuvissa. Parhaimpia esimerkkejä ovat The Sunset Limited, joka rakentuu itsemurhayrityksessä epäonnistuneen ateistin ja kristityn dialogille sekä komedia Whatever Works, jonka ateisti kvanttimekaanikko yrittää itsemurhaa kahdesti. 

Fiktiivinen ateisti on taipumaton änkyrä, joka seisoo hankalassakin tilanteessa vakaumuksensa takana. Fiktiivinen ateisti ei kaihda konfrontaatiota (esim. The Godless Girl, The Ledge, After Life) ja on sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut (esim. Whatever Works, televisiosarjat Bones ja House M. D.). Fiktiivisellä ateistilla on kipeitä kokemuksia, jotka ikään kuin selittävät, miksi hänestä on tullut ateisti. Contactissa isän odottamaton kuolema motivoi ateistia etsimään maan ulkopuolista elämää ja The Ledgessä ateismia tekee ymmärrettäväksi tyttären odottamaton kuolema. House M. D:ssä päähenkilö on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi ja Bonesissa vanhemmat katosivat päähenkilön ollessa teini-ikäinen. 

Lisäksi fiktiivinen ateisti on tyypillisesti valkoinen sinkkumies. Poikkeuksina on Darwinin elämää käsittelevä Creation, jonka päähenkilö on naimisissa, sekä The Most Hated Woman in America (2017, ohj. Tommy O’Haver), joka käsittelee naista – American Atheists -järjestön perustaja Madalyn Murray O’Hairia. 

Kaikkiaan fiktiivinen ateisti voi olla ateisteille samastuttava päähenkilö, mutta se ei vielä tarkoita kaikkien stereotyyppisten käsitysten poistumista ateistien ja ateismin kuvauksista. Ateisti on poikkeusyksilö ja hänen ateisminsa vaatii selityksen. Samaa ei vaadita yhdysvaltalaisen fiktion maltilliselta kristityltä. 

Teksti on julkaistu Katsomukset-sivustolla 4.5.2022.