maanantai 25. kesäkuuta 2018

Uskontotieteilijöiden kokoontumisajot Bernissä

Kesän konferenssikausi tuli avattua Euroopan uskontotieteen järjestön vuosittaisella tapahtumalla. Se järjestettiin tällä kerralla Bernissä, Sveitsissä. Tapahtuma on kiertänyt maasta toiseen, mutta Sveitsin se on kiertänyt ennen tätä vuotta. Itsellenikin tämä oli ensimmäinen matkani käkikellojen, juuston, suklaan ja Nespresson maahan.

Konferenssin teemana oli Multiple Religious Identities. Kuitenkin tällaisissa yleiskonferensseissa teeman seuraaminen on aika väljää. Osa esityksistä kosketteli sitä läheisesti, osa ei ollenkaan. Järjestäjien mukaan konferenssissa oli 561 osallistujaa ja 538 akateemista alustusta.

Omalta osaltani konferenssi alkoi järjestövelvoitteilla. Kolmivuotinen kauteni järjestön johtokunnassa tarkoittaa tapahtuman aloittamista neljän ja puolen tunnin kokouksella, jossa päätetään järjestön asioista. Sitä seurasi avajaisluento, jonka piti Reinhard Schulze. Yksi kiinnostava näkemys jäi mieleen. Schulze argumentoi, ettei kysymys persoonallisesta identiteetistä ollut esimodernina aikana relevantti samalla tavalla kuin modernina aikana. Esimerkiksi kysymys siitä, kuka on muslimi (tai onko joku muslimi), liittyi pääosin lainsäädännön alueelle. Tämän jälkeen oli tarjolla purtavaa ja juotavaa.

Illalla Sveitsi pelasi avausottelunsa Brasiliaa vastaan. Kansaa oli kokoontunut aukioille ja terasseille katsomaan peliä. Yölliset autojen tööttäykset kertoivat, että paikalliset olivat tyytyväisiä tasapeliin.

Ensimmäinen täysi konferenssipäivä alkoi paneelillani, jossa käsiteltiin uskonnottomuutta Euroopassa. Yksi esitelmä pohti Viron tilannetta ja oma alustukseni käsitteli Suomea. Kirjoitan Suomen tilanteesta enemmän sitten, kun saamme kollegojen kanssa tekstin valmiiksi. Tämä oli ensimmäinen versio, jota tullaan kehittelemään kesän lopulla pidemmälle. Virossa uskonnottomat ovat enemmistö, mutta heillä on yllättävän paljon kaikenlaisia käsityksiä, jotka menevät instituutioiden ulkopuolisen uskonnollisuuden alaan. Selväksi kuitenkin tuli se olettamus, että kansalliset ja alueelliset historiat ovat merkittäviä tekijöitä, jos haluamme ymmärtää uskonnottomuuden variaatioita.

Iltapäivällä oli toinen sessio, jossa pohdittiin ensiksi Puolan uskonnottomien tilannetta. Siellä uskonnottomat ovat marginaaliasemassa. Usein heidän uskonnottomuutensa tarkoittaa ”en ole katolilainen”. Buddhalaisuus on puolalaisten uskonnottomien suosikkiuskonto. Uuspakanallisuus tulee hyvänä kakkosena. Lopuksi kuulimme vielä etnografisen analyysin brittiläisistä uskonnottomista, joista moni vierailee katedraaleissa ja sytyttelee kynttilöitäkin, ollen jotain kristillisten uskonnollisten vieraiden ja turistien välimaastosta.

Sessioiden välissä Grace Davie piti luennon, jonka osasia on tullut kuultua aikaisemminkin. Olennaisesti jäi mieleen slogan, jonka mukaan puhumme yhä enemmän siitä mistä tiedämme vähemmän. Tämä tarkoittaa, että uskonto on esillä julkisuudessa, mediassa ja puheissamme pitkälti kasvavan monimuotoisuuden vuoksi, mutta samalla maallistuminen etenee tehden meistä yhä vähemmän lukutaitoisia mitä uskontoon tulee. Monimuotoisuus ja uskonnollisuuden heikkeneminen ovat selkeitä eurooppalaisia trendejä, mutta en ole varma, että uskonnollinen identiteetti on tae uskontolukutaidosta, kuten Davie näyttää olettavan.

Loppuillasta kuuntelin vielä neljä alustusta alkuperäiskansojen uskonnoista. Mieleen jäi erityisesti Bjørn Ola Tafjordin kommentti Väli-Amerikan Talamancoista, joille ”alkuperäisuskonto” tarkoitti heidän nykyistä Baha’i-uskontoaan. Heille tradiciones indigenas ei liittynyt mitenkään uskontoon. Tämän session jälkeen Milda Alisauskiene luennoi Itä-Euroopan ja Balkanin maiden uskontotilanteesta. Sitten oli aika siirtyä etiopialaiseen ravintolaan syömään ja sen jälkeen maistui tuoppi terassilla, jossa oli mahdollisuus katsoa Englannin peliä Tunisiaa vastaan.

Seuraavan aamun käytin lepäämiseen ja tuttujen tapaamiseen. Konferenssiohjelma jatkui mainiolla paneelilla, jossa käsiteltiin uskonnottomuutta ja ateismia muslimimaissa. Esitykset Indonesian, Turkin ja Egyptin tilanteista avasivat hienosti niitä vaaroja ja mahdollisuuksia, joita mediateknologiat tuovat mukanaan niille, jotka haluavat ilmaista julkisesti ateisminsa. Tästä sain paljon ideoita ja esimerkkejä ateismia ja internetiä käsittelevään artikkeliin, jonka olen luvannut kirjoittaa.

Päivä jatkui järjestön yleiskokouksella, johon tuli osallistuttua. Siellä esiteltiin tulevien vuosien konferenssipaikkoja. Ensi vuonna tapahtuma on Tartossa. Siitä siirryttiin opastetulle Bernin vanhan kaupungin kierrokselle. Sen jälkeen alkoi barbeque, josta halukkaat siirtyivät läheiseen baariin tanssimaan ja jatkamaan turisemista. Akateemiset eivät tarvitse paljon ohjelmaa – kunhan on seuraa, ruokaa, juomaa ja tila, jossa hengailla, niin ihmisillä ei tunnu käyvän aika pitkäksi.

Seuraava päivä alkoi osaltani henkisyys-paneelilla, jossa oli neljä alustusta. Siitä siirryin seuraavaan paneeliin, jossa Pew Research Centerin numeroidenmurskaaja Conrad Hackett löi lukuja tiskiin uskonnollisten tuplaidentiteettien harvinaisuudesta. Linda Woodhead käsitteli brittikontekstia valikoitujen kyselyaineistojen avulla, mutta se oli pääosin tuttua, joten kiinnostavin muistutus koski ”monouskonnollisia identiteettejä”. Woodhead painotti, etteivät monouskonnolliset identiteetit ole mitenkään luonnollisempia kuin muutkaan. Ne ovat relevantteja, koska yhteiskunta tukee niitä. Ne ovat siis käyttökelpoisia ihmisille. Tämä on Woodheadin mukaan rakoilemassa, mutta ei kadonnut.

Illan viimeisessä sessiossa käytiin läpi uskonnottomien käsityksiä useissa eri lokaatioissa ja erilaisten teoreettisten viitekehysten kautta. Jesse Bering alusti uskonnottomien kuolemanjälkeisyyteen liittyvistä käsityksistä psykologisesta näkökulmasta. Niitä on, uskokaa pois. Sara Rahmani kertoi mindfulness-etnografiastaan ja David Herbert johdatteli kuulijat tuoreen tutkimushankkeen pariin, jossa uskonnottomuutta tarkastellaan muistaakseni kuudessa eri maassa. Hän korosti, että uskonnon näkyvyydellä näyttäisi olevan jonkin verran vaikutusta uskonnottomuuden julkisten ilmausten voimistumiseen.

Viimeinen konferenssipäivä jäi väliin, koska lentokentälle tuli lähdettyä sen verran aikaisin. Tämänkertainen EASR-konferenssi koostui kolmesta elementistä: 1) järjestöasiat, 2) paneelien sisällöt ja 3) vapaa ajatustenvaihto kollegojen kanssa. Ensimmäinen on tavallaan velvollisuuteni tässä tilanteessa. Kokouksissakin oppii asioita, vaikka ne voivat olla myös puuduttavia. Toinen oli tällä kerralla yllättävänkin antoisaa, koska keskityin uskonnottomuuden teemaan. Sain ideoita tuleviin teksteihin. Kolmas kasvaa yhä suurempaan rooliin. Kyse ei ole vain tuttujen kanssa hengailusta, vaan monipuolisesta ajatustenvaihdosta – siitä, millaista uskontotiede on eri maissa ja yliopistoissa; siitä, mihin ala on menossa ja siitä, millaisia tutkimuksellisia ja opetuksellisia yhteistyömuotoja voitaisiin kehittää.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Näistä syistä Suomi ei ole ollut jalkapallon MM-kisoissa

Pian alkavat jalkapallon MM-kisat. Suomi ei pelaa niissä. Ei Suomi ole pelannut koskaan aikaisemminkaan. Nyt selitän lyhyesti, miksi Suomi ei ole koskaan pelannut jalkapallon MM-kisoissa.

Tunnetuin selitys on se, ettei Suomi ole pelannut tarpeeksi hyvin karsinnoissa. Tämä on kuitenkin vain osaselitys. Nimittäin ennen toista maailmansotaa MM-kisoihin pääsi ilmoittautumalla. Suomi ei ilmoittautunut.

Suomi seurasi tuolloin olympialiikkeen amatööri-ihannetta eli ammattilaisuutta ei suosittu. FIFAn MM-turnaus oli syntyjään ammattilaisuuden pohjalle syntynyt tapahtuma. Ammattilaisuuden suosimisella Suomella olisi voinut olla intressiä ilmoittautua ja saada kasaan yhtä kova tiimi kuin Ruotsilla, joka muutti linjansa Suomea aikaisemmin.

Suurempi syy lienee kuitenkin siinä, että aikansa tärkein urheiluorganisaattori eli suojeluskuntalaitos suosi pesäpalloa. Suojeluskuntajärjestö perustettiin vuoden 1918 sodan jälkeen valkoisten voittajien toimesta. Se suosi lajeja, jotka parantaisivat maanpuolustusvalmiuksia. Hiihto oli tietenkin tärkeää, mutta myös joukkuepelit, koska niillä oli ”joukkoja liikkeelle saava vaikutus”.

Vielä vuonna 1920 jalkapallolla näytti olevan hyvä asema suojeluskuntaurheilussa. Sitten Lauri Pihkala kehitti pesäpallon.

Jalkapallo jäi pesäpallon jalkoihin kahdesta syystä. Jalkapallossa ei saanut levätä nopeiden spurttien jälkeen, ainakaan samoin kuin pesäpallossa – ja oletetusti sodassa, kun liikutaan maastossa spurttaillen ja syöksyen. Sen lisäksi pesäpallon etu oli käsien käyttö. Käsien käyttökiellon ajateltiin olevan epäsopiva nuorten miesten hermostokehitykselle. Sodassa ei kranaatit ja turvenuijat ehkä lentelisi toivottuun tapaa, jos nuoriso vain potkisi nahkakuulaa.

Suomi ei siis ole koskaan ollut kisoissa yksin epäonnistuneiden karsintojen vuoksi. Aikanaan syynä olivat urheilupolitiikka – amatööriyden suosiminen – ja urheilun kytkeytyminen valkoisten maanpuolustusintoon.

Lähteinä on käytetty kahta artikkelia:

Itkonen, Hannu & Nevala, Arto 2007. Jalkapallo, maailma ja Suomi. Hannu Itkonen & Arto Nevala (toim.), Kuningaspelin kentät. Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 11–20.

Vasara, Erkki 2007. Jalkapallo – suojeluskuntajärjestön vieroksuma urheilumuoto. Hannu Itkonen & Arto Nevala (toim.), Kuningaspelin kentät. Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 84–99.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, kolmas festivaalipäivä

Viimeinen päivä on aina haasteellinen. Usein se tarkoittaa hidasta käynnistymistä ja myös myöhäistä saapumista alueelle. Nyt oli kuitenkin niin tiukka kuri, että kolmaskin päivä alkoi melko varhain, kello kuuden jälkeisellä keikalla.

Lavalle nousi The Only Ones yhtyeen keulakuvana tuttu Peter Perrett, jonka tuorein sooloalbumi oli kuulostanut niin hyvältä, ettei tätä halunnut jättää väliin. Keikka oli rauhallisen leppoisa. Siellä kuultiin uuden levyn nimiraita ”How the west was won”, päätösraita ”Take me home”, ”Troika” ja The Only Onesin suurin hitti ”Another girl, another planet” ilmeisesti toiseksi viimeisenä rallina. Siinä vaiheessa siirryin vip-alueelle, jossa oli taas happy hour. Ilmainen olut = 2,5 euron säästö!

Sitten alkoi Lift to Experience, joka Josh T. Pearsonin johdolla esitti bändin ainoa levynsä raitoja. Pitkiä biisejä ja musiikillista häröilyä. Kokeilevaa kantria. Sitten tuli valinnan paikka: jatkaako tätä loppuun asti vai mennäkö katsomaan Jane Birkiniä? Valinta osui Birkiniin. Matkalla tuli vastaan Deerhunterin Bradford Cox, mutta oma reitti jatkui päälavan palkoon. Jane Birkin esiintyi orkesterin kanssa, ja ison orkesterin näkeminen sinänsä on melko harvinaista Primaveran päälavalla. Yleensä tällaiset ovat Auditoriossa. Birkinin ääni oli kunnossa ja ylipäätään oli rauhoittavaa kuunnella tovi tällaista musiikkia. Biisejä en pahemmin tunnistanut. Tätäkään ei tullut katsottua loppuun saakka, vaikka siellä olisivat odottaneet muiden muassa ”Jane B.” ja ”La Javanaise”. Matka jatkui.

Ariel Pink oli juuri aloittanut keikkansa. Menossa oli ensimmäinen tai toinen biisi. Kokemus oli hämmentävä, sillä tämä oli ensisijaisesti kokeilevaa heviä, vaikka välillä tulikin Pinkille ominaisia Zappa-pastisseja. Arielin laulavana sidekickinä toiminut Kärtsy Hatakka lookalike oli suuressa ja jokseenkin ärsyttävässä bailumestarin roolissa. Yhteistulos oli siis hämmentävä, ärsyttävä ja osin viihdyttävä. Oma ratkaisuni oli kuitenkin käydä elämässä hetki 90-lukua.

Salalavalla oli nimittäin aloittanut 90-luvun indiepopin miellyttävämpään keskikaartiin kuulunut Belly, joka teki juuri paluulevynsä. Keikkaa kuunnellessa tajusin, miksi olen yhtyettä kuunnellut. Samalla välittyi sympaattinen tunnelma. Bändi oli sinut itsensä kanssa ja tietoinen omasta menneisyydestään. Kysyivät, oletteko valmiit bailaamaan kuin olisi 1993. Bändi kuulosti hyvältä ja ehkä juuri tämä oli oikea paikka nähdä se.

Aivan loppuun asti en tuijotellut Bellyä ja sen ikääntyviä kaunottaria, koska nälkä iski. Pikaiset patatas bravasit valkosipulimajoneesilla saivat riittää, jotta nappaamaan vielä oluen ennen kuin vuorossa oli kaksi vuotta sitten ihastuttanut Slowdive. Slowdive soi jälleen todella kauniisti ja hallitusti. Biisejä tuli varhaisilta ja loistavalta paluulevyltä. Lopussa kuultiin paluulevyn hitti ”Sugar for the pill” ja Syd Barrett-kover ”Golden hair”. Tämä taisi olla festivaalin paras esitys. On hämmentävää, miten tästä on tullut niin paljon merkittävämpi yhtye kuin muista aikansa shoegazereista. Keikkaa oli katsomassa vieressä kukas muukaan kuin vanha tuttu Josh T. Pearson. Tällä kerralla ei otettu kuvia.

Aivan kokonaan en Slowdiveä katsonut, sillä olin kehittänyt mielestäni ovelan suunnitelman. Samaan aikaan läheisellä lavalla soitti ruotsalaisen black metallin suuruus Watain. Pitihän sitäkin nähdä vähän. Koska tiesin, että Slowdive soittaa lopussa yllä mainitut biisit, päätin lähteä Watainille kesken keikan. Siis rivakasti juosten portaille, portaat alas ja siinähän se Watain aloitti. Hain vielä jonottamatta oluen ensimmäisen biisin aikana, kuuntelin toisena tulleen suosikkini ”Nuclear alchemyn” ja sitä seuranneen ”hitin” ”Malfeitor” paraatipaikalta. Se oli siinä. Hyvin rytisi, mutta pienen lavan soundi on vaatimattomampi kuin muhkeasoundisten isojen lavojen. Tultakaan ei lavalla nähty, mutta olisin mielelläni diggaillut näitä mörököllejä livenä pidempään. Portaat puolijuoksua ylös ja siinä kuului heti Slowdiven tunnetuimpiin kuuluva ”Allison”.

Slowdivestä mentiin suoraan Grizzly Bearin keikalle. Bändi kuulosti hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin vuosia sitten Leedsissä. Slowdiven jälkeen fiilis ei kuitenkaan noussut. Shieldsin ”Sleeping ute”, Painted Ruinsin ”Mourning sound” ja Veckatimestin ”Two weeks” jäivät parhaiten mieleen. Hienoja biisejä, jotka soivat hienosti. Viimeisimmän jälkeen alkoi siirtymä kohti päälava-aluetta.

Tarkoituksena oli istua hetkinen ennen Arctic Monkeysin alkua. Toisella päälavalla soi Lorde, joten sitä kuuli ja näki pari biisiä. Porukkaa oli ja Lorde laukkasi edestakaisin yleisökarsinoiden väliin jäävää kaistaletta. Musiikki kuulosti taidokkaalta popilta, vaikka ei minun teekupiltani.

Pyrkimys päästä palkoon katsomaan Arctic Monkeysia oli tuhoon tuomittu. Kun menimme jonoon, palko oli jo täynnä ja näimme, miten järjestysmiehet heittivät palkoportit yli laidan. Ei muuta kuin takaisin vip-alueella, koska sinne yleensä kuuluu hyvin ja siellä musiikkiin on helpompi keskittyä kuin ihmismassassa. Tällä kerralla bändi soitti kovin hiljaa ja ponnettomasti. Hyvätkin biisit kuulostivat keskinkertaiselta. Jopa mielestäni loistava uuden levyn nimiraita ”Tranquility base hotel + casino” oli vain ihan kiva. Paras muisto keikasta onkin se, että noin 150-senttinen Peter Perrett seisoi vieressäni punaisessa nahkatakissaan. Toivotaan, että Flow’ssa joku vääntää nupit kaakkoon, vaikka salaa.

Pian tuli selväksi, että keikka jää kesken heti kun joku relevantti vaihtoehto aloittaa. Se tapahtui tuntia myöhemmin, kun vuorossa oli Deerhunter. Pari vuotta sitten bändi kuulosti asialliselta, mutta nyt kävi nopeasti selväksi, ettei bändi ole koskaan kuulostanut minun korvissani näin loistavalta. En odottanut keikalta mitään suurta, koska oletin sen jäävän lähes kokonaan väliin. Outoa oli se, ettei uusimmalta levyltä tullut kuin yksi kappale, mutta tärkeintä oli sointi. Primaverassa on aina Deerhunterille otollinen yleisö, joten kokonaisuus oli mainio. Toivottavasti Sidewaysissa on yhtä hyvä äänentoisto ja edes kymmenesosa Primaveran yleisöstä.

Sitten aloitti Beach House ja tässä vaiheessa oltiin jo kello kahden paikkeilla. Bändi soi taas hienosti, vaikka neljäs keikka ei sinänsä tuonut mitään merkittävästi uutta. Toki uutta levyä kuultiin useamman kappaleen verran. Depression Cherryltä tuli muutamia ja Bloomilta kolme ensimmäistä raitaa. Loistavalta Teen Dreamilta bändi soitti vain ”10 mile stereon”. Debyytiltä soi ”Master of none”. Ilmeisesti Devotion oli ainoa, jolta ei kuultu mitään. Yhtä kaikki, keikka oli taattua Beach Housea, jota suosittelen kuuntelemaan niin levyltä kuin livenä. Tähän oli hyvä päättää festivaalin viimeinen tuoppi ja viimeinen keikka.

Bileet jatkuivat alueella myöhään, mutta yli 30 keikkaa muutaman päivän aikana oli vaatinut veronsa. Sitä lähti aivan tyytyväisenä kävelemään kohti majapaikkaa pohtien, vieläkö jonakin vuonna jaksaa uudestaan.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, toinen festivaalipäivä

Toinen varsinainen festivaalipäivä lähti käyntiin kello viiden jälkeen oluella auringossa Waxahatcheen soittaessa nautinnollista indiekantria taustalla. Leppoisa hetki päättyi, kun tuli aika siirtyä niin sanotulle salalavalle (Hidden stage) katsomaan Texasin omaperäistä kantrimiestä Josh T. Pearsonia, jonka uusi albumi herätti aluksi hämmennystä ja sen jälkeen lämmennystä.

Pearsonista tuli heti hyvä fiilis. Bändi soi hienosti, äijän ääni on todella komea ja pienillä eleillä hän jättää itsestään samanaikaisesti hauskan ja karmivan kuvan. Ehkä päällimmäisenä on jälkimmäinen. Mies kuulosti myös yllättävän paljon Lou Reediltä. Soolobändinsä kanssa Pearson soitti alkuun uuden levyn raitoja ja sen jälkeen debyyttisooloaan. Lopuksi oli tullut vielä lisää uutta levyä, mutta siinä vaiheessa olin jo matkalla päälavalle.

Kävellessä katselin hetkisen malilaista laulajatähteä Oumou Sangarea, mutta se jäi läpikävelyksi, koska halusin varmistaa hyvän paikan The Breedersin lähellä. Yhtye soitti kaikki hittinsä ja muutaman muunkin. Loppupuolella tuli ”Cannonball” ja Pixiesin ”Gigantic”, mutta ne eivät nousseet minulle sen tärkeämmiksi kuin muu materiaali. Debyyttialbumilta Pod olisin toivonut kuulevani muutakin kuin ”Glorious”, mutta oli hienoa nähdä yhtye ensimmäistä kertaa. Painotuksena olivat uusi albumi ja Last Splash. Yhtyeestä välittyi oletetun kotikutoinen ja epärockmainen fiilis, jossa ollaan ikään kuin treeneissä tuhansien ihmisten edessä. Pari kielivirhettä Kim teki (kyseli Dónde está kun oli tarkoitus sanoa Cómo está), mikä vain alleviivasi lämminhenkisyyttä. Juhannuksen jälkeen Tavastialla uudestaan.

Father John Misty aloitti heti The Breedersin perään toisella päälavalla. Komeankuuloinen isä eli Josh Tillman jäi itselleni aikataulujen limboon, koska tässä vaiheessa halusin istahtaa ja syödä (mainio pokebowl sisälsi tuoreita tonnikalan palasia ja ravitsevia kasviksia). Vip-alueelle kuitenkin kuuli ja näki mainiosti. ”Hollywood forever cemetery sings” on yksi suosikeistani ja sen soiminen piristi. Se on poikkeava, indiempi kuin Elton Johnista muistuttavan materiaalin valtaosa, vaikka moni muukin biisi kuulosti hyvältä.

Seuraavaksi oli kuitenkin siirryttävä palkoon odottamaan The Nationalin alkua. Neljäs näkeminen oli ehkä heikoin, sillä kaksi niistä menee korkealle kaikkien aikojen keikkakokemuksissa. Tämä oli siis ”vain” mainio, rutiinimaisesti. Setti painottui uuteen levyyn, vaikka esimerkiksi ”Fake empire” ja ”Mr. November” kuultiin. Bändi esiintyi maltillisesti, rauhallisesti ja kauniisti. Laulaja vähän revitteli, mutta ei normaalia ”maataan vähän yleisön päällä laulaen ja heitellään kuppeja ja mikrofoneja” enempää. Soitto toimi hienosti ja laulu kuulosti kauniilta.

The Nationalin viimeisen biisin alkaessa päätin sujahtaa pois palkosta ja alkoi siirtyminen kohti Riden keikkaa, josta oli ilmoitettu vain pari päivää ennen festaria. Salakeikan rajatulla alueella oli porukkaa kuin Sepsin pelissä, mutta kun kiipesi viereistä mäkeä ylös, niin sieltä näki ja kuuli erinomaisesti sivuperspektiivistä. Tämän tajutessani aloin harmitella varsinaiselle keikka-alueelle jonottavien puolesta. Bändi soi aika lailla mattona ja vallina, tyylikkäästi mutta hieman nyanssittomasti. Yksittäisistä biiseistä jäi mieleen viime vuoden paluulevyn ”All I want”. Rasti ruutuun – tämäkin on nähty vuoden 1993 Provinssirockin missaamisen jälkeen.

Viisi minuuttia Riden jälkeen aloitti Charlotte Gainsbourg. Se kuulosti välittömästi taivaallisen hyvältä ja myös lavastus oli tyylikäs. Esimerkiksi ”Heaven can wait” oli loistava hetki. Kohtalokasta konepoppia kuuntelee mielellään elävänä, vaikka en ihan joka hetki jaksa sitä kotioloissa. Myös Charlotten vähäeleinen lavapresenssi on omalla tavallaan karismaattinen. Kun lopuksi tuli siirryttyä läheltä vähän etäämmälle, osa magiasta katosi. Joka tapauksessa tämä oli hieno keikka, joka päättyi isänsä kappaleeseen ”Lemon incest”, josta Charlotte tuli tunnetuksi lapsena. Flow-keikalle voi koota odotuksia, jos sinne on menossa.

Taukoon ei ollut aikaa, kun saman tien aloitti Cigarettes after Sex. Tässä vaiheessa oli nautinto kuunnella mainioilla soundeilla soittavan yhtyeen pumpulinpehmeää musiikkia. Laulajalla on hieno pehmeä ääni ja siihen aika voimakkaassa kontrastissa oleva matalan möreän nallemainen puheääni. Sidewaysiin tai Pori Jazziin menevät voivat laittaa odotukset korkealle, vaikka pelkään, ettei soundi tule olemaan yhtä pehmeä. Minulle Cigarettes on köyhän miehen Beach House, mutta jos vertailun unohtaa hetkeksi, niin Cigarettes on elävänä erittäin hyvä.

Kun keikka oli edennyt selkeästi yli puolivälin, alkoi siirtymä Panda Bearin pariin. Panda soitteli koneensa kanssa tötsypäille tarkoitettuja lastenlaulumaisia biisejä, joissa toki on mukana nautinnollisia elementtejä. Välillä se ärsyttää ja välillä naurattaa. Itse en kuitenkaan viihtynyt Pandan seurassa kovin pitkään. Syy oli yksinkertainen: toisella lavalla aloitti Ty Segall & The Freedom Band. Olin nähnyt Segallin kolme kertaa aikaisemmin Primaverassa, joten tiesin, millainen live-esiintyjä hän ja bändinsä on. Sitä en halunnut jättää väliin tälläkään kerralla, vaikka Panda Bear pakottikin miettimään, mikä musiikissa ärsyttää ja mikä viehättää.

Ty Segallin bändissä oli (ainakin) yksi tuttu hahmo aikaisemmilta vuosilta. Keikka keskittyi uuteen levyyn ja uusimpiin levyihin, mutta biisejä tuli muutama myös aikaisemmilta. Tämä oli eräänlainen rokkisirkus, jossa ei ollut sääntöjä. Sen sijaan oli jamituksia ja rytinää. Oma suosikkini oli funk-henkinen ”Despoiler of cadaver”, joka livenä toi mieleen myös Circlen ja Judas Priestin. Neljäs Segall-keikka muistutti taas, miten hieno artisti on kyseessä ja miten hienoja soittajia hänellä on ympärillään. Tämä taisi olla Primaveran ainoa oikea rokkikeikka.

Tässä vaiheessa kello tuli kolme yöllä ja olutta ei tehnyt enää mieli, mutta yksi käänne oli vielä luvassa. Josh T. Pearson istuskeli nurmikolla, joten jäimme jututtamaan häntä. Mies kertoi katsoneensa juuri lopettaneen Ty Segallin lisäksi Father John Mistyä ja Cigarettes after Sexiä, muistutti seuraavan päivän keikastaan Lift to Experience -nimellä, sanoi menevänsä Pohjoismaihin seuraavaksi (ei kuitenkaan Suomeen) ja poseerasi kanssani kuvissa. Sitten hän kyseli, mitä teette seuraavaksi. Vastaus oli: lähdemme keräämään voimia huomiseen.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, ensimmäiset päivät

Euroopan kenties paras festivaali tuli koettua nyt kolmannen kerran. Kolme täyttä festivaalipäivää ja lyhempi aloituspäivä tarkoitti yli 30 keikkaa, ripeätä liikkumista lavalta toiselle, senttilitran tarkkaa nesteytystä ja lyhyitä yöunia.

Kun paikalle saapuu viime hetkillä, ei ole mahdollisuutta olla jonottamassa lippua Spiritualizedin erikoiskeikkaan 1500 ihmistä vetävään Auditorioon. Se takaisku oli ennakoitavissa, mutta se tuli myös todistettua katseella, kun lipun omaavat jonottivat keikalle. Olut ja falafel oli lohdutuksena ja pian alkanut Wolf Paraden keikka. Kanadalainen indiebändi on itselleni rakas kaikessa nykivyydessään, hermostuneisuudessaan ja melodisuudessaan. Omistan kaikki levyt ja pidän Spencer Krugin ja Dan Boecknerin hahmoista muutenkin. Keikalla kuultiin erityisesti vuoden 2005 debyyttilevyn ja edellisen vuoden paluulevyn raitoja. Hieno alku.

Pian samalle lavalle nousi Belle & Sebastian, joka oli vuosia sitten itselleni tärkeä bändi. Kolmas nähty keikka oli erittäin viihdyttävä. Biisejä tuli niin varhaisemmilta pop-ajoilta (”Dog on wheels”, ”Like Dylan in the movies”) kuin uudemmalta viihdesoul-ajalta. Molemmat toimivat, vaikka välillä tuntuu, että kyse on kahdesta melkein eri yhtyeestä. Lavalle nostettiin yleisöstä porukkaa tanssimaan vähän väliä, mikä tietysti nosti keikan viihdearvoa. Tykkäsin.

Ensimmäiselle varsinaiselle festaripäivälle tuli mentyä Flax & Kalessa nautittujen superfoodien jälkeen. Auringonpaisteessa aloitti queer-Springsteeniksi tituleerattu Ezra Furman. Hänen bändinsä olisi sopinut paremmin vähän myöhempään hetkeen. Ehkä myös muutamat biisit ovat niin paljon parempia kuin keskimääräinen kama, ettei ihan koko keikka sytyttänyt odotetulla tavalla. Toki esimerkiksi uuden levyn biisit innostivat, erityisesti loistava ”Suck the blood from my wound”. Myöhemmin Ezra tuli vastaan vessajonossa ja kertoi tulevansa ensi viikolla Suomeen (Sidewaysiin). Tiedoksi uteliaille: meikattu ja helminauhakoru kaulassaan hengaileva Ezra jonotti miesten saniteettitiloihin.

Sparks kuuluu suosikkeihini, mutta se on tullut nähtyä pari kertaa aikaisemminkin. Tämä keikka ei tuonut juurikaan uutta vuosi sitten koettuun Flow-vierailuun. Setti keskittyi uusimpaan levyyn ja sitten kuultiin valikoima vanhoja. Hyvä keikka, joka kuitenkin jäi kauas kokemuksesta Edinburghissa, jossa veljekset esiintyivät duona muutama vuosi sitten.

Vaikka Sparksin aikaan vip-alueella oli happy hour, mikä tarkoitti ilmaista hanaolutta, pidin viisaampana siirtymistä päälavalle, jossa oli aloittanut Warpaint. Semieteeristä poppia soittavat naiset tekevät asiansa vakuuttavasti, mutta kotioloissa on ollut vaikeuksia innostua. Yksi aikaisempi keikkakaan ei täyttänyt odotuksia. Nyt vip-alueen hyvistä oloista katselu oli hyvä kokemus. Samalla tuli kerättyä voimia seuraavien tuntien koitoksiin.

Nimittäin heti perään aloitti The War on Drugs, joka tuli katsottua palkosta eli lavan eteen varatusta vip-lipun omaavien alueelta. Bändi soi tosi hienosti, mutta tuntui kuin se soittaisi samaa (hyvää) biisiä koko ajan. Soinnista tuli mieleen muitakin aikuisrokkareita kuin Springsteen, mutta se ei vähentänyt diggailuani. Uuden levyn lisäksi bändi soitti muutamat vanhemmat hitit. Kuitenkin päätös oli selvä: ennen loppua oli lähdettävä, jos halusi nähdä Unknown Mortal Orchestran.

UMOlle tuli valittua paikat läheltä. Niitä tuli tosin vaihdeltua kesken keikan, koska soundit eivät olleet täydelliset. Laulaja-kitaristi Ruban Nielson viihtyi paljon yleisön seassa kävellen ja kitaraa soittaen. Parhaiten livenä toimi ”Multi-love”. Oma suosikkini ”From the sun” tuli alkupuolella. Myös uutta levyä kuultiin. Keikalle oli ehkä turhan kovat odotukset. Joka tapauksessa tämä oli hyvä mutta ei tajunnanräjäyttävä.

Keikan päätyttyä vuorossa oli taas nopea siirtymä päälavalle, jossa esiintyi Björk. En tainnut tunnistaa yhtään biisiä, ja tämä oli sellainen taidepläjäys, mutta musiikki soi erittäin komeasti. Vip-alueen etuihin kuuluu, että voi katsoa muita korkeammalta ja sinne soundit ovat yleensä hyvät. Niin nytkin. Neljäs Björk-keikka oli sellainen, johon satsasin vähiten, mutta jostain syystä taisin nauttia enemmän kuin aikaisemmin. Esiintyminen olisi voinut ollut suurempikin kokemus, jos olisi mennyt palkoon. Mutta valintoja oli tehtävä. Oli siirryttävä katsomaan päivän omaa kohokohtaa.

Nick Cave & the Bad Seeds täytti palkon, joten sitä jäi vähän reunaan katsomaan, toki paremmalla puolelle palkoa. Paikka oli hyvä, mutta ei täydellinen. Tämä oli ehkä seitsemäs tai kahdeksas Cave-keikkani, joten ”Ship song”, ”Mecry seat” ja ”Red right hand” eivät kuulostaneet niin ainutlaatuisilta kuin ennen. Kohokohtani olivat ”Jubilee street” ja myös keikan päättynyt ”Push the sky away”, jolloin lava oli otettu täyteen opetuslapsia. Hauskinta oli se kun Cave ”siunasi” yhden heistä. Keikalla tuli myös pari harvoin livenä kuultavaa biisiä. Loistava keikka, joka todisti taas kerran Caven tajun nyansseihin ja taustayhtyeensä komeuden.

Caven jälkeen toisella päälavalla aloitti Chvrches, jonka listapoppia tuli kuunneltua sen ajan kun oluelle istahtaminen vaati. Yhtye soi voimakkaasti, mutta ei tällä kamalla ole itselleni sen kummempaa merkitystä. Siksi tuli lähdettyä toisaalle muutaman biisin jälkeen.

Siellä toisaalla esiintyi saksalainen ambient-pianisti Nils Frahm. Aluksi se kuulosti täysin tarpeettomalta, mutta kun antoi sen täyttää Barcelonan pimeän mutta lämpimän yön, yhtäkkiä se tuntuikin miellyttävältä. Ei se mikään John Carpenter ole eikä Jarre, mutta jäi hyvä mieli siitä, että tuli oltua paikalla.

Tässä vaiheessa aamuyötä oli järkevintä lähteä keräämään voimia tuleviin päiviin.