En ole koskaan kuunnellut aktiivisesti Voivodia. Lapsena nauhoitin c-kasetille yhden albumin. Siihen se kuuntelu jäi. Jotenkin kanadalaisesta metalliyhtyeestä on kuitenkin välittynyt mielikuva kokeellisesta, osin myös räävittömästä, ehkä jopa älykkäästä ja hauskastakin yhtyeestä.
15 studioalbumin kuuntelun alkaessa en usko tästä tulevan kovin yksityiskohtaista tai tietävää katsausta. Enemmän olen kiinnostunut vain selvittämään, voisiko Voivod olla tulevaisuudessa aktiivisemmassa kuuntelussa.
War and Pain (1984) on kotikutoisen ja suttuisen kuuloista, mutta ajankohtaansa nähden melko rankkaa ja omaperäistä. Jostain syystä lapsena tämä albumi meni ohi, mutta esiteininä tämä olisi saattanut purrakin. Räävitöntä metallihauskaa finninaamoille, jotka kuuntelevat varhaista Metallicaa ja thrash-metallia, eivätkä kauhistu hc-punkin vaikutteista. Ei ehkä sellaista klassikkotasoa, joka pitäisi nostaa aktiiviseen kotikuunteluun, mutta en valita.
Rrröööaaarrr (1986) ei ole tuhansien kilometrien päässä debyytin äänimaailmasta, mutta tässä on hitusen vähemmän hc-punkia ja saman verran enemmän progressiivisia elementtejä. Silti kokonaisuus on edelleen brutaalia tuhnutrashia. Tätä ei yleisesti pidetä yhtyeen vahvimpana teoksena.
Killing Technology (1987) on soundillisesti kliinisempi kuin edeltäjänsä. Biisit ovat pidempiä ja progressiiviset elementit ovat enemmän esillä. Nyt tämä alkaa kuulostaa omaperäiseltä, kypsemmältä bändiltä, mutta ei kuitenkaan löysältä. Kriitikkosivustojen arviot ovat paremmat kuin aikaisemmilla. Minulle tämä jää kuitenkin klassikkoalbumeista seuraavaan luokkaan, innokkaiden harrastelijoiden ”salaiseksi” suosikiksi. Siitä puuttuu jokin, mikä nostaisi sen alansa korkeimmalle huipulle. Ehkä biisimateriaali ei on riittävän vahvaa.
Dimension Hatröss (1988) on ollut yli 30 vuotta c-kasetille nauhoitettuna, mutta ei koskaan kovin intensiivisessä kuuntelussa. Toiselle puolelle tällätty The Exploitedin Horror Epics on ollut selvästi mieluisampi tapaus. Myynnillisesti kasvua on tapahtunut tasaisesti alusta alkaen ja kriitikkoarvioinneissa tämä meni niukasti myönteisen vastaanoton saaneen edeltäjänsä ylitse. Sisältönsä puolesta tämä kirkastaa edeltäjänsä idean. Progempaa mutta ei ylihinkattua, vähemmän thrashia, puhtaampaa laulua, tiukempaa soittoa, asialliset soundit ja vähintään yhtä paljon scifi-teemaa. Tätä kuuntelee uteliaisuudella, mutta vahvaa henkilökohtaista suhdetta en edelleenkään saa muodostettua. Silti jos joku tulee hehkuttamaan tätä, en voi kuin nyökytellä ja kuunnella, mitä fanilla on sanottavaa.
Nothingface (1989) on tuttu kanneltaan jo nuoruudesta, mutta itse sisältöä en ole aikaisemmin kuunnellut. Se on yhtyeen menestynein albumi. Se on myös 80-luvun progemetallin merkkiteos, jonka lainaraita kertoo olennaisen: Pink Floydin debyytin ”Astronomy Domine”. Ja hyvä tulkinta onkin. Yleisemminkin tämä taitaa olla valintani, jos yksi Voivod lähtisi aktiivikuunteluun sen rispaantuneen Dimensionin sisältävän kasetin lisäksi.
Angel Rat (1991) on eräänlainen krapulalevy. Menestysteoksen seuraaja, jolla haetaan uutta ilmettä altsurockin suunnalta. Rässiä tämä ei ole, vaan progressiivisesti orientoitunutta altsua. Toisille se upposi, toisille ei. Itse kuulun siihen porukkaan, jolle levy on melko yhdentekevä – ainakin näin 30 vuotta myöhemmin, kun en sitä kuullut ilmestymisaikana. Ei oikein innosta, mutta ei myöskään ärsytä, paitsi siinä mielessä, että kiemurtelen yrityksessäni ymmärtää, kenelle tämä on tehty. Herran vuonna 1991 tehtiin kuitenkin kohtuullisen hyvä määrä klassikkoaseman saaneita altsulättyjä (Nevermind, Trompe le Monde, Loveless, Screamadelica, Badmotorfinger, Blue Lines, Gish, Green Mind, Just for a Day, Bandwagonesque...). Kun siihen joukkoon isketään albumillinen ihan kivaa ja oikein valittuna ajankohtana hitusen kutkuttavaakin, se muuttuu aika latteaksi. Tai kenties avarakatseiset Rush-fanit ovat toista mieltä.
The Outer Limits (1993) on kevyempää kuin keskimääräinen Voivod tätä ennen. Hard rockia enemmän kuin metallia, mutta progella ryyditettynä tietenkin. Albumi jäi laulaja Denis Bélangerin viimeiseksi, ennen kuin hän palasi ruotuun vuonna 2002. Mitä sitten sisällöstä voisi sanoa? Mukana on Pink Floyd -laina ”The Nile Song”, joka on, yllättävää kyllä, hitusen alkuperäistä kevyempi. Kriitikot jakautuivat: toiset ylistivät albumia, toiset korostivat, että yhtyeen kulta-aika on aikaisemmassa tuotannossa. Ehkä se aikanaan on voinut toimia niille, joille YUP on liian villiä, Rush turhan kaukana grungesävelistä, perinteisen kasarimetallin malja täyttynyt ja aikaisempi Voivod liian raskasta. Ensimmäistä kertaa vuonna 2023 kuunneltuna se jättää etäiseksi ja kylmäksi. Teos ei ole nolo eikä kammottava, mutta siitä ei ainakaan tällä kuuntelulla löydy tarttumapintaa. Kansikuvasta lisäpisteitä.
Negatron (1995) on irtiotto yhtyeen proge-ulottuvuudesta sekä rässimetallista. Siinä kuuluu aikansa industrial, erityisesti Ministry ja vähän myös Killing Joke. Siitä kuitenkin puuttuu verrokkiensa hetkittäinen oivaltavuus. Vaikka Voivod kuinka vaihtaa tyyliä ja kokeilee rohkeasti, se tuntuu enemmän näillä main tasapaksulta perässähiihtäjältä kuin edelläkävijältä. Tämäkään ei ole huono levy, mutta jotain siitä puuttuu. Mietitään esimerkiksi sitä, että pari kuukautta tämän jälkeen, tammikuussa 1996, ilmestyi Ministryn mestariteos Filth Pig (älä anna kriitikoiden hämätä: Negatronin vastaanotto oli hitusen myönteisempi). Vokaalisuorituksista vastaa uusi jäsen, basisti Eric Forrest, jonka ääni on raaempi ja repivämpi kuin edeltäjänsä.
Phobos (1997) jatkaa karkeasti ottaen samaa linjaa, vaikka soitto on enemmän metallia kuin industrialia. Tällekin löytyy puolustajia – ehkä metalliskribenteistä löytyy ihmisiä, joille Voivod suoltaa vain kultaa – mutta ei tästäkään kotikuuntelun voimasoittoon ole. Albumin Eurooppa-painoksen päättää asiallisesti jytisevä mutta lopulta yllätyksetön versio King Crimsonin tunnetusta biisistä ”21st Century Schizoid Man”. Jos olisi aikakone, niin Voivodille suosittelisin vähän mielikuvituksellisempia kovereita: esimerkiksi jo mainittu Ministry teki näihin aikoihin Dylanin ”Lay Lady Lay”-kappaleesta omintakeisen tulkinnan.
Voivod (2003) ilmestyi pidemmän tauon jälkeen. Välissä tuli kokoelmaa ja livelevyä, mutta studioalbumeiden väli venähti kuuteen vuoteen. Nyt Denis ”Snake” Bélanger tuli takaisin vokalistiksi ja basistiksi Jason Newsted, jonka säveltämä kappale löytyi jo Phoboksen Eurooppa-versiolta. Mutta mitäs tämä on syönyt? Ei kai ole väärin sanoa tätä grungeheviksi? Ei tämä ainakaan rässiprogea ole. Eikä industrialia. Aika eri bändi kuin ysärillä. Ei inspiroi, ei minun kakkupala, taas kerran on päivitetty soundia vastaamaan oman aikansa kysyntää. Joudun siis vahventamaan tulkintaani Voivodista perässähiihtäjänä. Voivoi. Minä kun olisin halunnut pitää bändistä enemmän kuin mihin tällä kuuntelulla pystyn. Jos haluat lukea albumia ylistävän arvion, niin suuntaa pikaisesti AllMusic-sivustolle.
Katorz (2006) on yhdestoista studioalbumi ja neljästoista Voivod-julkaisu, mihin nimi viittaa. Suurempi asia oli kitaristi Piggyn kuolema paksusuolen syöpään. Kitararaidat olivat demottuina, joten niitä lähdettiin käyttämään. Arviot olivat myönteisiä ja ”The X-Stream” löysi tiensä myös Guitar Hero II -peliin. Itse sisältö on tymäkkää rokkia, Voivod-mittareilla suoraviivaista. Sisältö tuskin karkottaa kapeakatseisia metallipäitä, mutta puhuttelee potentiaalisesti avaramielisiä kitararockin ystäviä. En oikein keksi mitään erityisen kielteistä sanottavaa, mutta en myöskään myönteistä. Biisit eivät ole surkeita, mutta en usko kuuntelevani tätä tulevaisuudessa ainakaan aktiivisesti.
Infini (2009) rakentuu pitkälti edesmenneen Piggyn kitarariffeille, joten hän on myös kreditoitu soittajalistassa. Biiseissä on vaihtelua, mutta yleisilme on metallisempi. Tämäkin sai melko myönteiset arviot, mutta en ole ihan varma miksi. No, ei taaskaan kuulostaa hassummalta, ”Global Warning”, ”Treasure Chase”, ”Volcano” ja muutama muu toimii moitteettomasti, mutta tunnin kestoa en osaa perustella. Jos kysyn itseltäni, soiko tämä jatkossa kotioloissa, vastaus on melko selvä. Tuskinpa.
Target Earth (2013) ei enää sisällä Piggyn riffejä eikä Jason Newstedt ole enää messissä. Rumpali Michel Langevinin mukaan albumi on siirtymä takaisin progressiiviseen thrash metalliin, pois stoner-punk -metallista. Ja siltä se kuulostaakin, vaikka thrash-elementit ovat maltillisia. Tuoko siirtymä laatua ja kiinnostavuutta – se onkin hankalampi asia. Minua teos ei inspiroi, mutta tottahan tämäkin ymmärtäjänsä löysi. Yksille tämä oli paluuta Nothingfacen kulta-aikaan, toisille liian pitkä progenysväys.
The Wake (2018) on sekin kerännyt kiitosta metallipiireissä. Niissä kuvioissa Voivod ei ilmeisesti voi epäonnistua. Moniosaista ”progemetallia”. Ihan kiva juu. Mitään kielteistä ei huvita kirjoittaa, mutta ei tämä lähde. Ei mene voimasoittoon. Gimme perusproge, anytime, ennen tätä. Sen jälkeen voin harkita vaihteluksi. Sanotaan kuitenkin, että kiinnostavimmillaan albumi on loppupuoliskolla, yhtyeen kuulostaessa velmuilupussin kadottaneelta toppatakkien aikaiselta metallivaihdetta silmään pistäneeltä YUP:ltä.
Synchro Anarchy (2022) kuulostaa aivan raikkaalta. Onkohan syynä se, että tämä on pitkän rupeaman viimeinen albumi. Tämän jälkeen ei tarvitse heti laittaa Voivodia soimaan. Metalliaviiseissa teosta on kehuttu, kuten lähes kaikkia bändin teoksia. Albumista ei tule musiikillisesti mieleen Killing Joke, mutta jos vertaa toiseen pitkän linjan bändiin, joka on hionut ja säätänyt linjaansa ajan mukana, niin itselleni Joke on relevantimman kuuloinen. Ja iskevämpi. Silti Voivod kuuluu bändeihin, jotka pystyvät tekemään asiallisia albumeita vuosikymmenestä toiseen muuttumatta itsensä tribuuttibändiksi. Se vain ei ole teekuppini, näin kai voi tässä vaiheessa sanoa.
Sellaista tervanjuontia oli Voivodin kuunteleminen. Käsitykseni bändistä muuttui uteliaan innostuneesta melko tympääntyneeksi. Suunnannäyttäjän sijaan Voivod on ollut pitkän uransa aikana suureksi osaksi perässäjuoksija. Tiedän, että Voivodilla on sitoutuneita faneja. Luulen kuitenkin, että ydinjoukko on hypännyt bändin kelkkaan 80-luvun lopulla teini-ikäisenä.
On tunnustettava, että muserruin taakan alle. Kun urakka lähti käyntiin, se muuttui nopeasti nihkeäksi. En odottanut innolla taas uutta Voivod-albumin kuunteluhetkeä. Siksi projekti kesti pitkään. Ehkä itselleni sopivampi tapa ihastua yhtyeeseen on yhden ja saman levyn pyörittäminen silloin tällöin.
Joskus voi tulla kypsä aika, jolloin innostun yhtyeestä. Oikein odotan, että myöhemmin luen, miten saatoinkaan kirjoittaa jotain tällaista. Epäilen kuitenkin sellaisen ajan tuloa tämän elämän aikana. Tai ehkä ensi kesän keikka Helsingissä kääntää pään. Satuin nimittäin voittamaan pääsyliput Hellsinki Metal Festivaalille, jossa myös Voivod esiintyy. Jos nyt edes pääsen osallistumaan tapahtumaan, aion katsoa Voivodin ja pitää mielessä kaiken sen, mitä tässä kirjoitin.
