maanantai 23. joulukuuta 2019

Studioalbumit osa 101: The Psychedelic Furs

Olen pitänyt vähän taukoa tässä sarjassa. Suurin syy on ollut hillitön vinyylien ostotahti. Olen kuunnellut niitä. Nostin kuitenkin vinyylihyllystä muiden mukana kuuntelupinoon brittiläisen (lontoolaisen) The Psychedelic Fursin levyn Forever Now (1982) ja pian vanhaa Uncutia selaillessa tuli vastaan yhtyeen uraa käsittelevä juttu. Laskin yhteen 1+1 ja päätin kuunnella kaikki levyt.

Bowien ja Roxy Musicin ensimmäisinä mieleen tuleva kasariyhtye on jokseenkin tuttu, mutta riittävän tuntematon sopiakseen tähän sarjaan. Hyllystäni löytyy yllä mainitun vinyylin lisäksi kokoelma-cd, mutta muuten itse albumit ovat huonosti hallussa. Katsotaan, mitä niistä löytyy.

The Psychedelic Furs (1980) on kuuden soittajan tuotos. Myöhemmin bändin koko pieneni. Esikoisen brittiversiossa on yhdeksän, jenkkiversiossa kymmenen biisiä (brittiversiolla yksi, jota ei jenkillä ja jenkillä kaksi, joita ei ole britillä). Albumi alkaa epämuodikkaasti kahden minuutin suhinalla, mutta sen jälkeen mennään tyylikkäällä, aikansa goottivaikutteisella jälkipunkilla (”India”). Mieleen tulee moni, erityisesti tempoaan lisännyt Bauhaus. Tunnetuin raita ”Sister Europe” kuitenkin kuulostaa goottipataan kevyesti dipatulta Bowielta ja Roxy Musicilta. Itse asiassa suomalainen Russian Love kuulostaa yllättävän paljon Fursilta – enpä ole tuota koskaan ennen ajatellut. Ja Velvet Undergroundilta he halusivat kuulostaa ja näyttää. Rolling Stone ei pitänyt teoksesta aluksi, mutta niin vain debyytti löysi tiensä samaisen lehden albumioppaaseen lisääntynein arviotähdin. Oma arvioni: vahva ja hieno levy, mutta ei järisytä arkeani, koska biisimateriaali ei ole täysin timanttista.

Talk Talk Talk (1981) on yhtyeen arvostetuimpia teoksia. Sen tunnetuin raita ”Pretty in Pink” inspiroi myös samannimisen elokuvan, joka valmistui vuonna 1986. Leffassa tosin ”pink” oli otettu kirjaimellisesti vaaleanpunaisena värinä, kun biisin tekstissä se tarkoittaa alastomuutta. Toinen albumin hitti oli ”Dumb waiters”. Kokonaisuutta voi luonnehtia debyyttiä popimmaksi tai toisesta suunnasta katsottuna rokkaavaksi Roxy Musiciksi. Albumi on kriitikoiden rakastama. Minä pidän siitä. Mutta siinä on jotain tasapaksuutta. Se kai estää tätä nousemasta suosikkilevyjeni kärkijoukkoon. Hyllyyn sen voisi kuitenkin hankkia.

Forever Now (1982) sisältää yhden yhtyeen suurimmista hiteistä, ”Love my way”. Se onkin loistava biisi, mutta myös muu materiaali on korkeatasoista. Esimerkiksi hittibiisiä ympäröivät erinomaiset ”President gas” ja ”Run and run”. Yhtyeen tarinassa kolmas albumi oli samanaikaisesti askel valtavirtaan ja tuntemattomaan, sillä tuottajaksi tuli kokeileva mutta tuottajan hommassa menestynyt Todd Rundgren. Ilmeisesti juuri Rundgren ohjeisti laulamaan mainitun hitin tavalla, joka sai bändin jäsenetkin ymmärtämään, miten menestys saavutetaan. Levyllä tähdättiin Yhdysvaltojen markkinoille, mutta toki yhtye on edelleen täysin brittiläisen kuuloista – hyvällä tavalla. Siinä on goottikaikuja, Bowieta ja post-punkkia sekoitettuna siihen, mitä ysärillä tultiin kutsumaan brittipopiksi. Megasuksee siitä ei tullut, mutta musadiggareiden arvostama pienimuotoinen klassikko kuitenkin. Leffoja katsovalle nuorisolle ”Love my way” saattoi tulla tutuksi vuoden 2017 Oscar-ehdokkaasta Call me by your name.

Mirror Moves (1984) menestyi Yhdysvalloissa, mutta se on jo selkeämmin 80-luvun synapopin leirissä. Aikaisemmilla siihen suuntaan oli menty vähän kerrallaan, joten mistään suuresta katkoksesta ei tarvitse puhua, vaikka rumpukone onkin tällä albumilla merkittävässä roolissa. Jos itseäni on lievästi häirinnyt yksittäisten killeribiisien vähäisyys, niin soundimaailman muutos vain korostaa sitä, koska yksinkertaisesti Fursin varhainen äänimaisema miellyttää punkin ja räimeen parissa kasvanutta enemmän. Omia suosikkejani on laukkakompilla kulkeva ”Here come cowboys”, kun taas ”Heaven” ja ”Heartbeat” ovat levyn hittimatskua ja avausraita ”Ghost in you” saattoi tulla jollekin tutuksi Stranger Things -sarjan kakkoskaudelta.

Midnight to Midnight (1987) on yhtyeen ”kasarilevy”, jossa on (bändin itsensäkin mielestä) aikaa huonosti kestäneet kasarisoundit. Jätkät myös näyttävät kasarilta kielteisessä merkityksessä. Bändi meni kamapäissään studioon, mutta kun heitä oltiin passittamassa kotiin tekemään lisää ja parempia biisejä, yhtye päätti ylimielisesti, että kyllä niitä biisejä voi studiossakin tehdä. Levynteko venyi ja maksoi, mutta tuloksena ihan käypä levy, jolta löytyy bändin menestyneimpiin lukeutuva ”Heartbreak beat”. Nyt yhtye on kuitenkin jo kaukana esimerkiksi debyytin äänimaailmasta. Käsitykseni on, että suurella rahalla suurelle yleisölle tehty albumi myi osittain siksi, että edellisenä vuonna ilmestynyt Pretty in Pink -elokuva oli nostanut yhtyeen suosiota. Samana vuonna levytetty uusintaversio biisistä on myös osalla tämän albumin painoksista. Jos kasarin valtavirran pop kiinnostaa, niin tämä saattaa olla mieleen. En usko, että itse jaksaisin kovin usein kuunnella kotioloissa, mutta huonoksi tätä ei voi sanoa. Tylsäksi ehkä voi.

Tässä välissä bändi levytti kappaleen ”All that money wants”, joka tuli myös kokoelmalevylle All of This and Nothing. Biisiä ei löydy studioalbumeilta, mutta siinä on tuollaista pophitin ainesta. Ei se oma suosikkini bändin tuotannosta kuitenkaan ole.

Book of Days (1989) on soundillisesti toista maata. Vertailukohdiksi tulee mieleen useita 80-luvun (lopun) brittiläisiä indiebändejä Echo and the Bunnymenistä House of Loveen ja Stone Rosesiin. Avausraita ”Shine” on juuri sellaista materiaalia, joka sai minut ihastumaan britti-indieen: tumman etäistä ja alakuloistakin poppia, joka ei kuitenkaan ole luotaantyöntävää. Richard Butlerin ääni on inhimilliselle lämpötaajuudelle viritetty juuri sopivan epätäydellisellä tavalla. Muun muassa samana vuonna ilmestyneen Curen Disintegrationin tuottanut Dave Allen on hakenut hieman samaa soundia, mutta pudottanut jouset (paitsi esim. ”Torch”) ja koskettimet. Kuuntele vaikka albumin maalaileva nimibiisi. Lähinnä haluaisin muuttaa sävellysten tason, sillä ei tässä mitään ”Shine onin” (House of Love) tai ”I wanna be adoredin” (Stone Roses) kaltaisia täysosumia ole – ei lähellekään. Yksi tai kaksi sellaista ja teos olisi jo hyllyssäni. Kasiraidaksi piilotettu ”House” on lähellä sellaista.

World Outside (1991) on bändin viimeisin levy, vaikka Furs onkin keikkaillut 2000-luvulla. Se on jälleen sekstetin levy. Sen tuottajana on Stephen Street, jonka cv:stä löytyy Smithsiä, Bluria ja Cranberriesiä. Teosta ei löydy Spotifysta, joten täytyy kaivaa YouTubea, kun en ole edes kirjaston läheisyydessä. Soundillisesti tässä onkin kaikuja Smithsistä ja Morrisseystä enemmän kuin Curesta, mutta kokonaisuus on täysin tunnistettavaa, gootahtavaa Fursia. Edellä kuvatulta kuulostava ”Valentine” on lupaava aloitus. ”In my head” on menevä pophitti (á la House of Love). Sitä seuraa levyn hitti, ”Until she comes”. Jo tämä kolmikko nostaa levyn ansiot korkealle, mutta taso jatkuu onnistuneella ”Don’t be a girlillä” ja asiallisella ”Sometimesilla”. Jos viisi ensimmäistä biisiä tulee mainittua nimeltä, niin levyn voisi hoitaa hyllyyn, semminkin kun myös nimibiisi soi komeasti. Ei tämä täydellinen ole, sillä mukana on myös ”Tearing downin” kaltaisia keskinkertaisuuksia, mutta on tämä erittäin tyylikäs lopetus bändin studioalbumeille.

Näistä studioalbumeista jäi kaksijakoinen fiilis. Yhtäältä Psychedelic Furs voisi olla suosikkibändini, toisaalta siitä puuttuu jotain. Se on kiva, tyylikäs, gootti, pop, hyvä, alakuloinen, koskettavakin. Mutta onko se taivaallisen nerokas? Oma vastaukseni on tänään kielteinen, mutta jatkan kuuntelua, koska mieli- ja muistikuvani yhtyeestä koheni. Hieno yhtye, joka tapauksessa.

torstai 19. joulukuuta 2019

Levyvuosi 2019

Eri medioiden listauksia katsellessa olen päätynyt ajattelemaan, että vuonna 2019 putosin kelkasta. Vaikka olen ostanut yli 250 musiikillista teosta, säännöllisesti ostamani Uncutin vuoden levyt -listauksessa oli muistaakseni yksi omistamani tuotos (vaikka moni listatuista on kuunneltu). Muutos aikaisempaan on merkittävä. Mitä oikeastaan tapahtui?

Levyvuottani määrittää ensinnäkin ”jazz-haaste”. Päätin ostaa joka kuukausi yhden jazz-vinyylin, kunhan esittäjänä ei ole John Coltrane tai Miles Davis. Tutustuin siis aivan uudella tavalla 50-luvun lopun ja 60-luvun jatsiin, Colemaniin, Hancockiin, Mingusiin, Rollinsiin ja muihin klassikoihin.

Toiseksi levyvuottani määrittää hurahtaminen black metalliin, erityisesti 90-luvun norjalaiseen varianttiin. Ostin ja kuuntelin esimerkiksi Burzumia, Darkthronea, Immortalia, Mayhemia, Ulveria sekä ruotsalaista Bathorya. Kävin myös kolmella bm-keikalla.

Kolmanneksi ostin aikaisempaa huomattavasti enemmän 50-luvun rokkia ja rockabillya – erityisesti Gene Vincentiä, mutta myös Elvistä, Eddie Cochrania, Little Richardia, Bo Diddley’ä ja Chuck Berryä. Laajensin myös varovasti bluesiin. Juurimusan puolella löytyi myös muutamia 2019 julkaisuja hyllyyn. Stray Cats teki keskinkertaisen paluulevyn ja soitti hyvän keikan Porissa, Fatboy julkaisi hienon levyn ja soitti upean keikan Tavastialla ja miellyttävän Kårenilla. Psychobillyn klassikko Krewmen teki paluulevyn, joten sieltäkin suunnalta ostelin jotain tuoretta musiikkia, vaikkei se tähän juurikategoriaan ihan survomatta mahdu. Psycho-osaston uusintajulkaisuja shoppailin, mutta niiden sisältö on vuotta 2019 vanhempaa.

Vanhoista suosikeista sekä Springsteen että Morrissey tekivät uudet julkaisut, mutta kumpikaan ei sytyttänyt. Pomoa sentään kuuntelin, Mozzeria vain ohimennen.

Suurin ero aikaisempiin vuosiin oli se, että uusi ”indie” jätti kylmäksi ja tipuin kärryiltä.

Maailman paras bändi Pixies julkaisi huonoimman levynsä, mutta piti se ostaa. Nick Caveen kyllästyin totaalisesti enkä vaivautunut ostamaan väsyneen kuuloista levyä (mahdanko katua tätä tuomiota myöhemmin?). Stephen Malkmus julkaisi uran huonoimman levynsä eli se jäi kaupan hyllyyn. Kumppanin hyllyyn tuli The Nationalin uusi, mutta itse en jaksanut kuunnella sitä perehtyneesti.

Bon Iver jatkoi elektronisella linjallansa eikä se inspiroinut. Maailman sympaattisin ja rakastettavin The Mountain Goats julkaisi puolivillaisen levyn, joka jäi kaupan hyllyyn enkä jaksanut perehtyä siihen kunnolla edes Spotifyn kautta. Ehkä ensi vuonna? Allah-Lasin tuotannosta olen diggaillut, mutta uusi ei lähtenyt (ei lähtenyt kriitikoillekaan). Vampire Weekendistä en ole ollut täysin vakuuttunut, mutta tuorein vaikutti kiinnostavalta. Tutustuminen jäi kuitenkin kesken ja jatkunee tulevana vuonna. Fontaines D.C:n tajusin vasta loppuvuonna, joten lupaavaan bändiin perehtyminen jää ensi vuoteen. Bill Callahanin uuden ostin sopuhintaan loppuvuodesta, mutta en toistaiseksi nosta sitä lähellekään hänen aikaisempia soolojansa. Tämä on se ainoa sekä Uncutin listalta että levyhyllystäni löytyvä teos.

Kevin Morby, Big Thief ja Purple Mountains sopisivat täydellisesti hyllyyni, mutta en ole syttynyt tarpeeksi sinänsä kelvollisille levyille. Pitänee jatkaa kuuntelua. Ezra Furman teki hyvän Jay Reatard-pastissin, mutta sitäkään en ostanut. Battles kiinnostaa, mutta siihen olen perehtynyt vasta pinnallisesti. Ehkä sitäkään ei tule hankittua vinyylinä. Jarvis Cocker julkaisi nimellä Jarv is… loistavan biisin ”Must I evolve”, mutta ei tehnyt pitkäsoittoa. Thee Oh Sees teki, vieläpä laadukkaan sellaisen, mutta jos uutuudesta pitää maksaa melkein 40 euroa, niin silloin teoksen on oltava täydellinen. Tukkuun jäi (sitä eivät edes kauppiaat mielellään ota hyllyyn hintansa vuoksi).

Jostain syystä ostin taas The Felice Brothers uutukaisen. Siitä pidin. Moon Duon lievä suunnanvaihdos ei ollut parempaan, mutta kovasti varsinkin keikkatilanteissa pitämäni yhtye teki kelvollisen levyn. Ostin pienellä alennuksella. Bussimatkojen suosikkini on chileläinen psykedelia-drone Föllakzoid, jonka uusimman hankin. Pidän aikaisemmista, bassovetoisemmista teoksista enemmän, mutta ei tämäkään huono levy ole.

Punkin suunnalta vuoden ilopilkku oli The Idles, erityisesti livenä. Yhtyeen albumit löysivät tiensä hyllyyni, mutta tuorein on jo vuodelta 2018. Yllätin itseni ostamalla ruotsalaisen Raised Fistin uuden. Entuudestaan hyllystä löytyy yksi teos ja keikalla bändi on vakuuttanut. Pidän myös uutuudesta, vaikka sen metallisuus ei ole yleensä musiikkimakuni ytimessä. Mielestäni Raised Fist on huomattavasti parempi kuin hengenheimolainen ja huomattavasti arvostetumpi Refused, verrataan sitten uusimpia levyjä tai bändejä ylipäätään.

Suomalaisesta musakentästä ainoa 2019 kauppoihin tullut pitkäsoitto taitaa olla Rosita Luu. Se ilmestyi virallisesti 2018, mutta näin sen ensimmäisen kerran tammikuussa 2019, joten se menköön vuoden 2019 settiin. Kumppani osti Maustetytöt. Se on mainio teos, jo ilmestyessään ruskeiden tyttöjen ja Soundi-lehden Facebook-feediin kommentoivien äijien inhokki. Samaan hyllyyn menivät onnistuneet teokset Sur-rurilta, Pekko Käpiltä ja Faarao Pirttikankaalta. Pettymystä musavuoteen kotimaisella saralla toi guilty pleasureni Pariisin kevät, jonka flow-keikka oli surkea. Se oli esimakua ilmestyneeltä levyltä, jonka jälkeen yhtye on minulle nykyisessä linjassaan ex-guilty pleasure.

Kiinnostavimman kotimaisen uutuuden teki Magyar Possesta ja mistä lie tuttu Pasi Salmi. Koska hänen teoksensa ”Preerian upottaa kuu” julkaistiin vain cd-formaatissa, en ole sitäkään ostanut.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Uskonto pohjoismaisissa sanomalehdissä

Muistaakseni vuonna 2010 ehdotin ensimmäisen kerran parille kollegalle Torontossa, että voitaisiin tehdä johonkin tieteelliseen aikakausjulkaisuun teemanumero, jossa käsiteltäisiin uskontoa pohjoismaisessa mediassa pitkän aikavälin aineistoilla. Siinä voisi olla esimerkiksi artikkelit jokaisesta pohjoismaasta. Yhdeksän vuotta myöhemmin jotain tämänsuuntaista julkaistiin.

Uusin, avoimesti verkosta saatavilla oleva Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion sisältää viisi artikkelia, joista yksi johdattelee uskonnon tutkimiseen pohjoismaisissa sanomalehdissä ja neljä käsittelee pitkällä aikavälillä yhtä pohjoismaata. Norja (Knut Lundby), Ruotsi (Mia Lövheim), Suomi (Teemu Taira) ja Tanska (Henrik Christensen) ovat tarkastelun kohteita. Islannin osuuteen emme löytäneet sopivaa kirjoittajaa, joten jätimme sen pois.

Teemanumero venyi kaikkien kirjoittajien kiireiden ja muiden velvoitteiden vuoksi. Se meni hyllylle hetkeksi parikin kertaa, mutta pullahti sieltä nopeasti takaisin keskusteluihin. Varhaisia analyyseja esiteltiin niin Turkissa kuin Englannissa uskonnon ja median tutkimuksen konferensseissa. Jotain näistä teemoista pohdittiin myös Ruotsissa pidetyissä tapaamisissa.

Yhdessä välissä olimme tekemässä toimitettua teosta, mutta päädyimme lopulta tarjoamaan teemanumeroa aikakausjulkaisuun. Hyvä puoli tässä ratkaisussa on se, että tekstit ovat avoimesti saatavilla verkossa. Pohjoismaisella kohdennuksella toimitettu teos olisi todennäköisesti ilmestynyt vain hintavana kovakantisena, kustantajien miettiessä, miten he saisivat markkinoitua analyysia amerikkalaisille opiskelijoille.

Se taisi olla Etelä-Koreassa kesällä 2016, kun istuimme kirjoittajaporukalla alas pohtimaan, miksi venytämme projektia jatkuvasti. Totesimme, että nyt kaikki sitoutuvat siihen. Päätimme tarjota aihetta Temenokseen ja päivittää analysoitavat materiaalimme nykypäivään niin, että olisimme samanaikaisesti menneeseen katsovia että ajankohtaisia. Omalla kohdallani aineiston keruun ja koodaamisen jatkaminen vuodesta 2010 eteenpäin tuli mahdolliseksi, kun sain Katariina Björkmanin tutkimusassistentiksi muutamaksi kuukaudeksi syksyllä 2018.

Suurin osa työskentelystä hoitui vuoden 2016 tapaamisen jälkeen sähköpostitse, mutta meille tarjoutui vielä mahdollisuus tavata asian tiimoilta. Syksyllä 2018 isännöin Henrik Christensenin vierailua Helsingin yliopistoon. Yhtenä vierailun ohjelmista oli työstää teemanumeroa. Samalla viikolla myös Mia Lövheim ja Knut Lundby vierailivat Helsingissä, joten vietimme yhden aamupäivän teemanumeroa suunnitellen ja hioen. Tuossa vaiheessa kaikilla oli jo jonkinlainen versio omasta tekstistään. Loppu oli viimeistelyä.

Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran artikkeleita, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tässä on kuitenkin pyritty ”tiheämpään”, yksityiskohtaisempaan ja kattavampaan analyysiin kuin aikaisemmissa hankkeissa. Artikkeleissa yhdistellään laadullisia ja määrällisiä menetelmiä. Niissä keskustellaan nykypäivän asioista, mutta painotetaan pitkän aikavälin mahdollisia muutoksia.

Johdantoteksti luo yleiskatsauksen pohjoismaiseen uskontomaisemaan ja mediaan sekä uskonnon ja median tutkimukseen. Lisäksi siinä kartoitetaan käsitteitä, joiden avulla kunkin maan sanomalehtiaineistoa peilataan. Näin saadaan muodostettua selkeä keskusteluyhteys maakohtaisten artikkelien välille, vaikka niissä onkin analysoituna hieman eri vuodet hieman erilaisin otantamenetelmin.

En sano, että teemanumero on jotenkin merkittävämpi kuin muut aihepiiristä julkaistut tekstit. Sen voin kuitenkin todeta, että tämä paketti täydentää merkittävällä tavalla aikaisempia julkaisuja. Seuraavat pitkäaikaistutkimukset uskonnon käsittelystä pohjoismaisessa mediassa tulevat melko varmasti reagoimaan tavalla tai toisella näihin teksteihin. Se, milloin seuraavat pitkäaikaistutkimukset tehdään, on ennustuskykyni ulkopuolella.

Muiden puolesta en voi puhua, mutta itselleni oli tärkeää saada tämä aineisto analysoitua ja paketoitua johonkin kuosiin. Aloin kerätä ja työstää materiaalia jo vuonna 2006, ja olen kirjoittanutkin sen pohjalta useita artikkeleita, mutta tällaista melko kattavaa yleisesitystä en ole aikaisemmin tehnyt.

Kokonaisuutena materiaalia on niin paljon, ettei kaikkea kiinnostavaa ole mahdollista nostaa esiin yhdessä tekstissä. En kuitenkaan juuri tällä hetkellä suunnittele kirjoittavani uutta artikkelia aineiston pohjalta. Se ei tarkoita, ettenkö jossain vaiheessa voisi palata materiaalin pariin, mutta ensiksi on toteutettava muita jäähyllä olleita ideoita.

Lukemisto löytyy linkistä:

perjantai 1. marraskuuta 2019

Eetos 15-vuotta

Lokakuun lopussa juhlistettiin Eetos-yhdistyksen 15-vuotista taivalta. Ensiksi oli vuorossa yhdessä Juno-tutkijakoulun kanssa järjestetty julkaisemiseen liittyvä tapahtuma. Sen jälkeen Eetos tarjosi osallistujille kakkua ja kuohuvaa. Lyhyinä ohjelmanumeroina olivat pitämäni synttäripuhe ja Jouni Teittisen alustus Eetoksen uusimmasta julkaisusta (Anna Helteen ”Todellisuus pahoinpiteli runon”). Tässä tekstini, jonka pohjalta puhuin, hieman soveltaen.

*

15-vuotias ihminen vasta oppii aikuisen elämän alkeita. Humanistis-yhteiskuntatieteellistä tiedekirjallisuutta julkaisevan ja satunnaisesti erilaisia tiede- ja kulttuuritapahtumia järjestävän yhdistyksen ikänä se muistuttaa enemmän keski-ikäistä aikuista, joka voi jo vähän muistella nuoruuden seikkailujaan.

Eetos-yhdistys perustettiin vuonna 2004, jolloin myös sen ensimmäinen julkaisu näki päivänvalon. Itse olin yksi perustajajäsenistä, jotka koostuivat pääosin mutta ei pelkästään väitöskirjatutkijoista. Perustamiskokouksessa oli läsnä 15 ihmistä. Heistä kolme on tälläkin hetkellä yhdistyksen hallituksen jäseniä.

Muistikuvieni mukaan yhdistys lähti liikkeelle siitä, että vakiintuneet tiedekustantajat tuntuivat kangistuneilta omiin kaavoihinsa. Halusimme tehdä jotain itse, omaehtoisesti. Emme koskaan ajatelleet kilpailevamme kenenkään kanssa, vaan täyttävämme jonkun aukon teoksilla, jotka ovat sisällöllisesti kiinnostavia ilman suurta painetta korkeisiin myyntilukuihin.

Yhdistyksen kotipaikka on ollut aina Turku, joten on sopiva, että nytkin juhlistamme 15-vuotiasta Turun yliopistossa. Itse asiassa yhdistys sai pienen taloudellisen tuen humanistisen tiedekunnan sisäiseltä kulttuuristen merkitysten välittymisen tutkijakoululta, joka ei ollut varsinainen tutkijakoulu, vaan hallinnollinen rakenne, jonka avulla tuettiin väitöskirjatutkijoiden työn etenemistä.

15-vuoden aikana Eetos on järjestänyt erilaisia tapahtumia, mutta yhdistys tunnetaan parhaiten vertaisarvioitujen tiedekirjojen kustantamisesta. Toistuvista tapahtumista mainittaviin kuuluvat Eetos-illat-nimellä toimineet alustus- ja keskustelutilaisuudet, joita järjestettiin lähinnä panimoravintola Koulussa usean vuoden ajan sekä yhden päivän mittaiset tieteelliset kollokviot, joissa Eetos on ollut mukana. Muista yksittäisistä tapahtumista voi nostaa esiin Tanssiteatteri Erin kanssa järjestetyn tieteellis-taiteellisen Punakone-illan vuonna 2011.

Aikanaan Loki-kirjoja pyörittänyt Niko Aula totesi (jos muistiini on luottaminen), että tiedekustantaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, jos julkaisee kirjan tai pari vuodessa. Hankalampaa se on heti, jos pitää myydä kirjoja niin paljon, että siitä pitää saada elanto. Eetos on tavallaan noudattanut tätä linjaa: julkaistaan yhdestä kolmeen nimikettä vuodessa sillä periaatteella, että myynti kattaa kustannukset, jotta voidaan julkaista seuraava kirja.

Voittoa tuottamattomana yhdistyksenä Eetos haluaa tiedekirjojen olevan helposti saatavilla. Siksi ensinnäkin kirjojen hinnat pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina. Toiseksi kirjat pyritään myöhemmin, yleensä muutaman vuoden viiveellä, julkaisemaan sähköisesti niin, etteivät ne maksa mitään.

Tällä tavalla Eetos on 15-vuoden aikana julkaissut 22 kirjaa (sekä yhden yhteistyössä Faroksen kanssa), joista kuutisen teosta on vapaasti ladattavissa yhdistyksen verkkosivuilta. Tämä on lisännyt jo loppuunmyytyjen teosten käyttöä. Esimerkiksi Eetoksen vuonna 2006 julkaisemaa teostani Notkea uskonto käytettiin kurssikirjana Helsingin yliopistossa vuonna 2019 – ja mainitaan nyt vielä, että kyse ei ollut minun opettamastani kurssista.

Ainakin kaksi Eetos-julkaisua on ollut pääsykoekirjoina, Jukka Sihvosen Idiootti ja samurai (2009) sekä Tuomas Martikaisen ja Marja Tiilikaisen toimittama Islam, hallinta ja turvallisuus (2013). Olemme julkaisseet myös ainakin yhden väitöskirjan, Kaisa Kurikan Algot Untola ja kirjoittava kone (2013), ja kaksi juhlakirjaa, professori Jukka Sihvosen Aivokuvia (2013) sekä Merja Polvisen ja kumppaneiden toimittaman Mielikuvituksen maailmat (2017), joka oli professori Bo Pettersonin juhlakirja.

Yksi hauskahko kuriositeetti on se, että Sexhibition-erotiikkamessut myönsivät vuonna 2008 Eetoksen julkaisemalle Pornoakatemia-teokselle ”vuoden eroottinen lataus” -palkinnon. Kiertopalkintona on massiivinen kullanvärinen dildo, joka tosin meni teoksen toimittajalle Harri Kalhalle.

15-vuotta on pitkä aika. Se ei olisi ollut mahdollista ilman niitä tunteja, joita ihmiset ovat vapaaehtoisesti ja usein ilman minkäänlaista taloudellista korvausta laittaneet yhdistyksen toimintaan. Kaikki te, läsnä olevat ja poissaolevat, entiset ja nykyiset aktiivit, jotka olette olleet mukana tekemässä tämän mahdolliseksi, onnitelkaa itseänne ja nauttikaa työnne tuloksista edes pienen hetken verran. Erityiskiitoksen ansaitsee Päivi Valotie, joka on hoitanut monta vuotta lähes kaikkia yhdistyksen käytännön asioihin liittyviä tehtäviä taittamisesta kirjavaraston päivittämiseen, pöytäkirjoista postittamisiin ja painotalojen kanssa asiointiin.  

Jotta yhdistys voisi jatkaa vielä seuraavatkin 15 vuotta, sen tarvitsee uudistua. Ennen kaikkea se tarvitsee aktiivisia toimijoita, joita ei koskaan ole liikaa. Tämä on kutsu osallistua toimintaan jatkossa, mutta nyt: Paljon onnea 15-vuotiaalle Eetos-yhdistykselle ja pitkää ikää!

torstai 24. lokakuuta 2019

Oliko antiikissa uskonnonvapautta?

Twitterissä käytiin pienimuotoinen debatti siitä, oliko antiikissa uskonnonvapautta. Piispa ja teologi Jari Jolkkonen puolusti näkemystä, jonka mukaan varhaiskristillinen ajattelija Tertullianus (n. 155–230) olisi muotoillut käsityksen uskonnonvapaudesta. Näin ajateltuna uskonnonvapaus ei olisikaan moderni keksintö.

Antiikintutkija Laura Nissin vastasi tähän, että vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hän kuitenkin jatkoi, että uskonnollinen suvaitsevaisuus oli keskeinen osa kristinuskoa edeltänyttä antiikin roomalaista uskonmaisemaa.

Keskustelun suurin anti itselleni on siinä, että se muistuttaa uskontotieteilijän olevan toista maata. Uskontotieteilijä (ainakin siinä idealisoidussa merkityksessä kuin sen tässä ymmärrän) lähestyisi asiaa toisesta suunnasta. Hän kysyisi, millä perusteella ylipäätään voidaan väittää, että antiikissa oli uskonto. Mistä sanasta puhutaan ja mitä merkityksiä sillä oli?

Nissinin mainitsemassa antiikin Roomassa ”religio” tarkoitti kymmeniä eri asioita. Itse en lue latinaa sujuvasti, mutta näitä merkityksiä ovat käsitelleet perustavasti esimerkiksi Carlin A. Barton ja Daniel Boyarin teoksessaan Imagine No Religion: How Modern Abstractions Hide Ancient Realities (2016).

Barton ja Boyarin esittävät, ettei antiikin Kreikassa tai Roomassa ollut uskontoa vastaavaa käsitettä siinä mielessä kuin sen nykypäivänä ymmärrämme. Heidän mukaansa religio-sanan kääntäminen uskonnoksi hankaloittaa roomalaisen kulttuurin ymmärtämistä. Sama pätee antiikin kreikan termeihin (erityisesti ”threskeia”). Heidän mukaansa tuon ajan tekstien moderneissa käännöksissä ei kannattaisi edes käyttää uskonto-sanaa.

Mikäli Barton ja Boyarin ovat oikeassa, Jolkkonen ja Nissin ovat molemmat väärässä. Näin siksi, että heidän kysymyksensä on väärin asetettu. Jos antiikissa ei ollut uskontoa, ei ollut uskonnonvapauttakaan.

Tämä ei tarkoita, etteikö tutkija voisi jollain tarkoituksenmukaisella tavalla määrittää sanaa ”uskonto” omiin tutkimuksellisiin tarpeisiinsa antiikkia tutkiessaan, mutta siitä ei tässä Twitter-debatissa ole kyse: debatin vastakkaisten kantojen edustajat olettavat, että on mielekästä ajatella antiikissa olleen elämänalue tai ilmiö, joka voidaan ongelmitta nimetä uskonnoksi.

Sen jälkeen kun tähän uskontoa koskevaan kysymykseen on vastattu, voidaan miettiä, mitä uskonnonvapaus oikein merkitsee antiikissa, jos kysymys edelleen kuulostaa järkevältä. Jos ei kuulosta, voitaisiin miettiä, voidaanko puhua ajatuksenvapaudesta, omatunnonvapaudesta, toiminnanvapaudesta tai jostain muusta.

Toinen uskontotieteilijälle ominainen kysymys kuuluisi, millaiset panokset väitteiden esittäjillä on pelissä. Piispoille ja teologeille saattaa olla toivottavaa nähdä kaikessa nykyisin arvostetussa kristilliset juuret. Antiikin tutkija puolestaan saattaa nähdä myönteisessä valossa roomalaisen kulttuurin, jonka oletetun uskonnonvapauden kristinusko tukahdutti. En lähde tässä yhteydessä näin väittämään, koska se vaatisi paljon enemmän syventymistä kuin tällaisen blogiin laitetun sormiharjoituksen. Mutta kysymisen tapa on tässä olennainen.

Esimerkkinä tällaisesta kysymisen tavasta on William Arnalin The Symbolic Jesus: Historical Scholarship, Judaism and the Construction of Contemporary Identity (2005). Arnal tutkii eri aikoina esitettyjä näkemyksiä historiallisesta Jeesuksesta. Hänen tehtävänsä ei ole kertoa, mikä monista näkemyksistä on lopullinen totuus historiallisesta Jeesuksesta. Sen sijaan hän pohtii, miten erilaiset väittämät ovat olleet sidoksissa kirjoittajien oman aikansa identiteetin rakentamiseen: näkemys historiallisesta Jeesuksesta – on Jeesus sitten nähty esimerkiksi juutalaisena tai siitä lähes täysin erillisenä – on ollut keino löytää tukea omalle identiteetille ja valta-asemalle.

Jos ei muuta, niin ainakin uskontotieteilijä penää tarkkuutta siihen, mistä puhumme kun puhumme uskonnosta ja sen johdannaisista kuten uskonnonvapaudesta. Lisäksi uskontotieteilijä voi kiinnittää katseensa erilaisten toimijoiden menneisyyden käyttöön nykyisten intressien edistämisessä. Nämä kysymisen tavat eivät ole uskontotieteilijän yksityisomaisuutta; pikemminkin uskontotieteilijä toivoo, että muutkin kysyisivät useammin samoja kysymyksiä.
 

tiistai 27. elokuuta 2019

Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (3/3)

Elviksen levyjen kuuntelun toisessa osassa oli aistittavissa lievää puutumusta. Käykö näin myös 1970-luvun tuotannon kahlaamisessa. Kerroin sille on pieni, koska takana on jo lähes 30 lättyä. Mutta yllätyksiä saattaa olla tulossa. Lähdetään jännittämään.

That’s the Way It Is (1970) on sekoitus studiobiisejä ja livetaltiointeja. Se on tyylillisesti aika lähellä edeltäjäänsä, joskin se menee enemmän balladien suuntaan. Okei, taas ne on hyvin esitettyjä, mutta eipä näitä jaksa loputtomiin kuunnella. Mukana on esimerkiksi Simon & Garfunkelin ”Bridge over troubled water” ja Righteous Brothersin ”You’ve lost that lovin’ feelin’”, joten Elviksestä oli tullut jonkinlainen karaokejukeboksi. Dusty Springfieldin ”You don’t have to say you love me” on kyllä melko komea Elviksen tulkintana.

Elvis Country (I’m 10000 Years Old) (1971) kertoo jo nimessään, mistä on kyse, paitsi että toteutus on täysin ylituotettua viihdehöttöä. Mukana on kaikkea siistiä Willie Nelsonista Bob Willsiin, eikä Elviksen äänen äärellä voi olla täysin kylmä, mutta ei tämä silti lähde.

Love Letters from Elvis (1971) on albumi, joka kertoo karusti, miten vähän Elvistä tai hänen manageriansa kiinnosti albumit. Kyse on rakkauslauluista, jotka nauhoitettiin kahden edellisen levyn megasessioissa. Tässä on niille käyttöä uutena studioalbumina. Miehen ääni on edelleen kunnossa, ja onhan tämä hyvää dramaattista viihdemusiikkia. King of rock’n’rollia se ei ole. Viva Las Vegas -henkinen ”Got my mojo working” rikkoo kaavan, mutta pinnallisessa riehakkuudessaan pidän tätä versiota lopulta varsin hengettömänä.

Elvis Sings the Wonderful World of Christmas (1971) on nimensä mukaisesti joululevy. Se on Elviksen ensimmäinen sitten vuoden 1957 joululevyn. Tiedän kyllä kumpaa kuuntelen. Varhaisempi on rento ja menevä, tämä jotenkin turhan vakava ja uskonnollinen.

Elvis Now (1972) koostuu lähinnä aikansa pop-, folk-, gospel- ja kantrikovereista. Siellä on Kris Kristoffersonia, Beatlesia (”Hey Jude”), Buffy Sainte-Marieta ja Gordon Lightfootia (”Early morning rain”). Muutama alkuperäisesityskin on mahtunut mukaan. Aika valju teos, mutta oma suosikkini on gospel-pop ”Put your hand in the hand” ja dramaattinen paisuttelu ”We can make the morning”, mutta ei tästä sen enempää sanottavaa ole. Paitsi että levyn päättävä hupsuttelu ”I was born about ten thousand years ago” on raikas, joskaan ei merkittävä päätös kuivalle levylle.

He Touched Me (1972) on Elviksen kolmas gospel-albumi. Siihen on suhtauduttu melko myönteisesti, mutta itselläni on vähän vaikeuksia jossain balladien ja virsien välissä liikkuvien tuotosten kanssa. Yleisilme menee enemmän balladien suuntaan ja kiihkeätempoisemmissa esityksissä ollaan viihdemusan puolella gospelmaustein. ”Amazing grace” on melkoisen hyvä virreksi, ”Lead me, guide me” mainio balladiksi, ”Seeing is believing” on melko onnistunut ja ”Bosom of Abraham” sekä ”I, John” ovat retvakkaita ralleja, joten ei voi väittää, etteikö tässä olisi hetkensä. Sanoisin tätä keskimääräistä paremmaksi Elvis-albumiksi, vaikka mukana on myös yhdentekeviä raitoja.

Elvis (The Fool) (1973) lähtee nimibiisillä, joka onkin tässä putkessa arvioituna melko vetävä balladi. Tekele jatkuu viihteellisellä menolla, jota kantavat Elviksen ääni ja keskinkertaiset sävellykset. Viimeisenä raitana on Dylanin ”Don’t think twice, it’s all right”, josta on väännetty viihdekantria. Ihan hauska kuriositeetti kerran kuunneltuna, mutta ei enempää. Yli miljoona tätäkin myytiin.

Raised on Rock / For Ol’ Times Sake (1973) alkaa nimibiisillä, joka on soulahtavaa rytmibluesia. En tiedä, onko Elvis esittänyt yhtään tällaista biisiä aikaisemmin. Minusta tämä on raikas aloitus vuosien hötön jälkeen, vaikka ei se musiikkimaailman ikivihreiden joukkoon kuulu. Siitä mennään ihan asialliselle balladiosastolle ja gospel-souliin, jossa on hitunen Booker-T & MG’s vibaa. No, Stax-osaston tuttuja soittajia sieltä löytyykin. Nostaisin itse tämän korkealle Elviksen myöhäistuotannossa, vaikka sitä leimaa epätasaisuus. Levyllä on tarpeettoman monta tarpeetonta balladia muutamien onnistumisten joukossa.

Good Times (1974) on edellisen tavoin Staxin studiossa levytettyä materiaalia, mutta sisältö on enemmän kantrin suuntaan nojaavia balladeja, osin oman aikansa hiteistä. Kokonaisuutta pidetään ihan kelvollisena, joskaan ei huippuna – joka tapauksessa albumina, jota artistin ei tarvitse hävetä. Näin kai voisin itsekin kuvailla, mutta onhan tämä melko tarpeeton. Kun alkupuolen tyylillisesti virkistävä vaihtelu on (Elviksen huippukohtiin suhteutettuna) markan funkia (”I got a feelin’ in my body”), niin se kertoo, missä mennään. Kaukana kammottavasta, mutta melkein yhtä kaukana klassikosta. Oma suosikkini on singlenäkin julkaistu ”I’ve got a thing about you baby”, koska siinä Elvis vetää peruskantria asiallisesti. Se aloittaa b-puoliskon. Myös ”Spanish eyes” on toimii ja hitto vie, koko b-puoli on aivan asiaa ollakseen 70-luvun Elvistä.

Promised Land (1975) nauhoitettiin myös Staxilla jo 1973 ja ilmestyessään pari vuotta myöhemmin se nousi korkealle varsinkin kantrilistoilla. Teos pärähtää käyntiin Chuck Berryn rallilla ”Promised land”, jota käytettiin myöhemmin elokuvassa Men in Black. Sen jälkeen tulee useampi raita keskitasoisia kantriballadeja, kunnes pitkän odottelun jälkeen lävähtää soimaan soulahtava ”If you talk in your sleep”, joka on albumin selkeä kohokohta. Loppulevy ei ärsytä eikä sytytä, joten eiköhän olennaisin ole jo sanottu.

Today (1975) ilmestyi samana vuonna ja levytyksetkin olivat tuoreita. Alkuun mennään rokkaavasti (joskin turvallisesti) biisillä ”T-R-O-U-B-L-E”. Levyn päättää suunnilleen kaikkien koveroima, alkujaan Porter Wagonerin vuonna 1965 esittämä ”Green, green grass of home”. Siihen väliin mahtuu muun muassa Don McLeanin nyyhkyballadi ”And I love you so” ja paljon parempaakin: monien versioima ”Shake a hand” on Elvikselläkin toimiva ja ”Pieces of my life” on asiallista, lähes aidosti koskettavaa kantria. ”Fairytale” menee onnistuneesti letkeän kantrin suuntaan ja ”I can help” on rockabillystä viihteeksi väännettyä ihkaa 70-luvun Elvistä. Ei hassumpaa.

From Elvis Presley Boulevard, Memphis, Tennessee (1976) on feikki live. Se nauhoitettiin livenä, mutta ilman yleisöä. Se sai melko nuivat arviot, mutta mitäpä muuta melodramaattisesta viihde-Elviksestä voi odottaa. Sitä tämä on, hyvässä ja pahassa. Avausraita ”Hurt” julkaistiin singlenä, ja se on levyn parhaimmistoa. On helppo allekirjoittaa AllMusicin kommentti siitä, ettei tästä tuskin aloitetaan Elvis-kokoelman kartuttaminen. Elviksen ääni on kuitenkin edelleen kunnossa.

Moody Blue (1977) julkaistiin neljä viikkoa ennen Elviksen kuolemaa. Lieneekö sattumaa, että tämä myös myi hyvin? Itse albumi koottiin palasista – suurin osa on Gracelandin sessioista ja mukana on myös kiertuenauhoituksia ja livemateriaalia. ”Unchained Melody” avaa levyn, ja se on kyllä hurja versio millä tahansa mittarilla. Sitten mennään letkeästi kantrin kautta rempseään teinipoppiin ja palataan kantriballadiin, kunnes rokataan ujosti. Sellainen on a-puolisko. Ei hassumpaa, mutta ei nerokastakaan. B-puoli on tylsempää ja osin iskelmällistä. Kokonaisuus on tyylillisesti vaihteleva. Huolimatta a-puolta kohtaan osoitetusta lievästä innostumisesta, en usko hankkivani tätä omaan hyllyyn pikaisella aikataululla.

Siinä oli kolmas setti Elviksen studioalbumeita. On niissä hetkensä, mutta ilmankin voin elää. Edelleen aktiiviseen kuunteluun jää ukon varhaistuotanto ja pari kokoelmaa. Ja joululevy kerran vuodessa.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Laiska blogivuosi – kootut selitykset

Kesä alkaa olla lopuillaan ja uusi lukuvuosi yliopistossa alkaa. Blogin osalta tämä on ollut laiskin tai melkein laiskin vuosi yli kymmenen vuoden historiassa. Vain vuosi 2011 oli yhtä hiljainen, kun muutin Briteistä takaisin Suomeen. Syksystä on tulossa tyypillisen kiireinen, joten blogin päivittäminen saattaa olla edelleen hidasta. Laitetaan tähän kuitenkin kootut meriselitykset siitä, miten näin on päässyt käymään.

Keväällä kirjoittelin täysin oman mielen mukaan. Kesän alussa huomasin, että hiljaista on ollut. En kuitenkaan ryhtynyt kiirehtimään blogisisältöä. Otin päinvastaisen strategian: antaa blogin olla hetki rauhassa, jos ei luontevasti löydy aikaa ja intoa kirjoittamiseen. Eikä sitä löytynyt. Mutta muuta olen tehnyt, vaikka olen lomaillutkin.

Kesällä ilmestyi yksi vuoden alkupuolella viimeistelty artikkeli, ”Suvivirsi ja kristinuskon ’kulttuuristuminen’ katsomuksellisen monimuotoisuuden aikana”. Se löytyy uusimmasta Uskonnontutkija-lehdestä, eli täältä: https://journal.fi/uskonnontutkija/article/view/83000
Aiheen tiimoilta ilmestyy myös juttu Kotimaa-lehdessä.

Keväällä viimeistelty uskontoa James Bond -elokuvissa käsittelevä artikkeli ei ole vielä ilmestynyt, mutta se on hyväksytty julkaistavaksi. Se on saatavilla myöhemmin tämän vuoden puolella avoimesti julkaisussa Journal for Religion, Film and Media.

Keväällä ja kesällä olen kirjoittanut tai viimeistellyt useita artikkeleita, jotka käsittelevät uskontoa suomalaisessa mediassa, uskonnollisten auktoriteettien asemaa eurooppalaisessa journalismissa, median roolia uskonnoista irtaantumisessa, mediaa uskontotieteen tutkimuksessa, internetin ja sosiaalisen median asemaa ateismissa, ateismia ”Jumalan paluun” aikana ja uskontotieteen tapoja kuvitella uskonto. Osa näistä on suomeksi, osa englanniksi.

Vielä pitäisi viimeistellä yhteisartikkeli ateismista Pohjoismaissa ja Baltiassa sekä artikkeli ateistisista dokumenttielokuvista asap, kuten akateemisen deadlinet joskus menevät. Yksi itsestäni riippumattomista syistä talviunilla ollut uskontoa mediassa tavallisena päivänä käsittelevä kirjahankekin saattaa viimein liikahtaa eteenpäin ja ehkä pian saadaan myös uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteisartikkeli lähetettyä arvioitavaksi.

Näitä ennen on kuitenkin valmisteltava esitys Saksan uskontotieteen järjestön konferenssiin Conceptualising Religion. Menen sinne syyskuun alussa kutsuvieraana puhumaan uskontotieteen opettamisesta tavalla, jossa pyritään problematisoimaan uskonnon kategoriaa.

Tässä sekasotkussa blogin päivittäminen ei ole ollut ykkösprioriteetti. Kun jonglööraa (liian) monella pallolla, joku putoaa maahan. Pitää vain yrittää kontrolloida, mikä pallo voi pudota menemättä rikki ja vakuuttua, että se pompahtaa vielä takaisin. Blogi on ollut valitsemani pallo. Saman voi sanoa Twitteristä, jossa olen viettänyt enimmäkseen hiljaisuutta kesäkuun jälkeen.

Lähes perinteinen konferenssiraportti Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssistakin jäi tekemättä. Konferenssi pidettiin kesällä Tartossa. Itse järjestin kaksi paneelia, joissa pohdittiin liki 20 vuotta sitten ilmestyneen Timothy Fitzgeraldin The Ideology of Religious Studies (2000) -teoksen argumenttien arvoa ja vaikutushistoriaa. Näistä on lähtenyt keriytymään julkaisuhanke. Tavoitteena on saada aiheeseen liittyvä Implicit Religion -lehden tuplanumero ulos vuoden 2020 lopussa. Sen suunnittelu on kuitenkin vienyt hyvän palasen heinä- ja elokuusta.

Varsinkin kesän lopussa opetusvalmistelut ja tutkimushankkeiden suunnittelu vievät aikaa ja energiaa. Opetusvalmistelut alkavat olla pääosin valmiina syyskuussa alkaviin kursseihin, mutta tutkimushankkeiden suunnittelu päättyy yleensä vasta hakemusten jättämiseen.

Ehkä suurin syy blogitekstien vähäisyyteen kesäkuukausina on kuitenkin uuden kirjahankkeen suunnittelu ja testailu mökillä riippumatossa makoillen. Olen ryhtynyt hahmottamaan, millainen tietokirja syntyisi, jos aiheena olisi uskonto populaarimusiikissa. Siihen liittyen luin kesällä melko ison kasan aiheeseen liittyviä kirjoja. Samalla aloin kirjoittaa kirjaa, vaikka tässä vaiheessa en ole edes udellut, olisiko joku kustantaja kiinnostunut tällaisesta. Lukuvuoden alku ja muut kirjoitustehtävät pistävät hankkeen tauolle, mutta onpa tässä nyt julkisesti sanottu, että jotain tämänsuuntaista on suunnitteilla. Valmista ei ole syytä odottaa vielä hetkeen aikaan, sillä tämä vaatii syventymistä ja tarkkuutta.

Musiikin kuuntelu on painottunut kesällä yllä mainitun hankkeen suunnitteluun ja ostolevyihin, joten edes studioalbumisarjaa ei ole tullut päivitettyä Elviksen lisäksi. Festivaaliraportitkin jäivät kirjoittamatta, vaikka osallistuin isoista tapahtumista Sidewaysiin, Pori Jazziin ja Flow’hun.

Sellaisia selityksiä.

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (2/3)

Ensimmäinen setti Elvistä käsitti 14 albumia. Toisessa niitä on saman verran. Kuten edellinenkin, tämä paketti pitää sisällään satunnaisia huippuhetkiä ja melkoisen määrän yhdentekevää materiaalia. Käydään siis läpi albumi kerrallaan.

Kissin’ Cousins (1964) jatkaa elokuvamusiikin putkea. Levyn tiimoilta ei ole tiedossa mitään meheviä juoruja eikä se asetu tietääkseni mihinkään merkittävään kohtaan Elviksen uraa. Samaa tyhjyyttä kumisevat levyn raidat. Aika monesta tyylisuunnasta on ammennettu, mutta koko toteutus on laiskaa ja puolivillaista. ”Barefoot ballad” sentään yrittää piristää bluegrass-moodilla, mutta kukapa ei kuuntelisi mieluummin jotain muuta kantria ja bluegrassia. Jos oikein myönteisesti asennoituu, niin onhan tässä hyvää viihde-Elvaria (”There’s gold in the mountains”) ja maltilla rokkaavaa kamaa (”Once is enough”). Myös nimibiisi on aivan käypä (siitä on myös versio, jonka perässä on No.2), mutta levyn balladeille en oikein syty. Tasapainoisin (ja paras) esitys on ”(It’s a) Long lonely highway”.

Roustabout (1964) ilmestyi puoli vuotta myöhemmin ja on myös elokuvan soundtrack. Listaykköseksi sekin liikahti, mutta aika vähillä eväillä ollaan matkassa. Levyn kesto on vain 20 minuuttia eikä siltä löydy megahittejä. En tiedä, onko pääni pehmenemässä, kun olen altistunut näille puolivillaisille teoksille, mutta minusta tässä on ihan käypää menoa. ”Poison ivy league” on hyvää viihdettä, The Coastersin alkujaan esittämä ”Little Egypt” rullaa asiallisesti ja ”Hard knocks” on oikeasti toimivaa rokkia (vaikkei kovin vaarallista). Näiden lisäksi voisi mainita 3–4 viihdyttävää biisiä, joten ei 11 biisin pakettiin jää montaa totaalista hutia.

Girl Happy (1965) on taas soundtrack ja siinä on raikasta menoa nimibiisistä alkaen. Mutta raikkauden kyljessä vaanii tekopirteys ja teennäisyys. Koskettavaa teoksesta ei saa millään, mutta myönteisesti sitä voi kuunnella hyväntuulisen Elviksen näytteenä. Ei kuitenkaan ole hyvä signaali, jos 23 minuutin levyn puolivälissä alkaa odottaa loppua. Mutta siinä onkin kyse vinyyliajasta: kun pääsisi kääntämään puolen ja aloittamaan sen raidalla ”Cross my heart and hope to die”, niin oltaisiin taas paremmalla mielellä. Ja seuraava ”The Meanest girl in town” on asiallinen hupiralli. Sitten tulee ”Do the clam”, joka itselleni on tärkeä Crampsin tekemän version vuoksi.

Elvis for Everyone! (1965) oli ensimmäinen varsinainen studioalbumi kolmeen vuoteen, kun elokuvaäänityksiä ei lasketa. Sen tekotapa oli varsin surullinen: tynnyrien pohjilta kaavittiin roskat, jotka eivät olleet päätyneet käyttöön aikaisemmin. Myynnillisesti tulos oli sen mukainen. Laadullisesti teos on ymmärrettävästi vaihteleva, mutta se on parempi ja vähintään kiinnostavampi kuin liian moni aikaisempi Elviksen levy. Viihteellinen versio ”Your cheatin’ heartista” on asiallista keskitasoa, samoin kuin yökerhoon parhaiten sopiva ”Summer kisses, winter tears”. Sun-sessioista peräisin oleva ”Tomorrow night” on levyn hidas helmi, vaikka en sitä aivan miehen huipputuotoksena pidäkään. ”Memphis Tennessee” on kova biisi, mutta Elviksen käsittelyssä siitä tulee kovin viihteellinen (vrt. Berryn alkuperäinen), kun taas ”Sound advice” toimii juuri viihteellisyytensä vuoksi. Levyn päättävä ”When it rains, it really pours” on keskitasoista bluesia. Osa raidoista on tyystin tarpeettomia. Erityisen koherenttia kokonaisuutta tästä ei rakennu, mutta kuten sanottu, albumi on vähintään kiinnostava.

Harum Scarum (1965) ei liene tunnetuin Elviksen soundtrack. Eikä ihme, sillä eihän se klassikkoja sisälläkään. Silti kiinnostuksen herättää AllMusicin yhden tähden tuomio. Noh, avausraidan ”Harem holidaylla” on viihdearvoa ja sitä seuraava ”My desert serenade” lisää camp-kierrettä jo sille tasolle, että tälle albumille luulisi löytyvän puolustajia. Pian tämä näkökulma kuitenkin vesittyy, eikä biiseistä jää juuri mitään jäljelle. Loppupuolen balladista ”So close, yet so far” pidän ihan vilpittömästi ja ”Animal instinct” on viehättävä orientaalisine viboineen.

Frankie and Johnny (1966) ei saanut sen enempää kehuja. Ja aikamoista höttöä tämäkin teos on, ellet erityisesti viehäty Elviksen kabaree-swingistä. Nimibiisi on aivan ok ja muitakin voi kertakuuntelun verran fiilistellä, mutta tämä on tarkoitettu ensisijaisesti elokuvan ääniraidaksi eikä kotikuunteluun. Loppupuolen ”Shout it out” sentään on hauskaa menomusaa, joka nousee peruskaman yläpuolelle.

Paradise, Hawaiian Style (1966) jatkaa leffasoundtrackien sarjaa, jota ei kovin moni huvikseen kuuntele kotioloissa. Ainakaan usein. Tai jos kuuntelee, niin nimenomaan huvikseen. Ei siksi, että kyse olisi maailman parhaasta musiikista. Ei siitä sisällöstä pitänyt edes sen esittäjä, joka suostui laulamaan muiden tekemää höttöä vastahakoisesti. Havaijihetkutusta heikoimmillaan, maustettuna juuri alimman riman ylittävillä kevytrokeilla (”Scratch my back”, ”A Dog’s life”).

Spinout (1966) ilmestyi vain kolmisen kuukautta myöhemmin. Leffamusaa tämäkin, mutta vähän verevämmällä otteella. Heti toisena raitana on ”Adam and Evil”, josta myös Untamed Youth on tehnyt hienon, itselleni huomattavasti tutumman version. Suurin osa teoksesta on kuitenkin kivan keskinkertaista, helppoa kuunneltavaa ja myös melko helposti unohdettavaa. Huvittavan puolelle menee ”Smörgåsbord”. Tuoreemmissa versioissa on bonusraitoja, joiden joukossa Dylanin ”Tomorrow is a long time”. Siitähän Bob tykkäsi kovasti, mutta minä en pidä aivan yhtä paljon.

How Great Thou Art (1967) on korkealle arvostettu Elviksen studioalbumi, joka sisältää uskonnollista musiikkia. Hienosti se laulaa, mutta samalla hiipii mieleen ajatus, että saattaisin pitää näistä enemmän Roy Orbisonin tulkitsemina. Ehkä siksi, että hänen äänestään puuttuu Elviksen imelyys (ja siksi Elvis sopii minusta paremmin rokin laulamiseen). Tämä pätee erityisesti levyn alkupuoleen, joka on aika lailla virsimusiikkia. Linja kuitenkin muuttuu b-puolella rennon rokkaavaksi gospeliksi. Siksi tämä ei sovi alkuunkaan cd-formaattiin eikä suoratoistoon. Teos on tarkoitettu vinyylille. En kovin usein jaksaisi kotona kuunnella a-puolta ja b-puoli on mieluisampi, mutta joka tapauksessa on kehuttava teoksen kompositiota. On perusteita pitää tätä Elvis-klassikkona.

Double Trouble (1967) on soundtrack, jonka sisällöstä valtaosa on täysin turhaa. Syvistä vesistä pinnalle sen nostaa vain menevä rokkibiisi ”Long legged girl” ja siinä vanavedessä kelpaa ”Blue river”. Osa on siedettävää ja osa on Piippolan vaaria. Albumi julkaistiin samana päivänä kuin Beatlesin Sgt. Pepper’s… Siitä voi päätellä jotain Elviksen kuranttiudesta vuonna 1967.

Clambake (1967) on siitä erikoinen Elvis-soundtrack, että se sisältää verrattain rokkaavaa materiaalia. Tunnetuimmat ja parhaimmat raidat lienevät ”Guitar man” ja ”Big boss man”, jotka eivät kuuluneet albumin alkuperäiseen sessioon vaan myöhemmin nauhoitettuihin bonuksiin.

Speedway (1968) jäi viimeiseksi Elviksen leffasoundtrackiksi. Se ei menestynyt toivotulla tavalla, eikä sitä nykyvalossa pidetä merkittävänä teoksena. Aikansa populaarimusiikin virtauksiin nähden se tuntuu olevan eri planeetalla tai oikeastaan kuplassa, josta ei näy ulkopuolelle. Alkupuolella on pari biisiä asiallista viihdejytää (erityisesti nimiraita), mutta sen jälkeen kuullaan yhä vähäpätöisempiä raitoja. ”Western union” on helposti kuuntelukelpoinen, tai oikeastaan hyvinkin viehättävä, mutta kokonaisuutta ei voi kehua. Ei auta, vaikka mukana pörräävät Nancy Sinatra ja Lee Hazlewood. Levyn paras esitys onkin ”Your groovy self” – säveltäjänä Lee ja laulajana Nancy.

From Elvis in Memphis (1969) on kriitikoiden mielestä paluu ruotuun. Kyse on erittäin arvostetusta albumista, jolla Elvis menee kantrisoulin suuntaan. Sisällöstä kertoo jotain knoppitietäjille kerrottava fakta: avausraita ”Wearin’ that loved on look” on Elviksen ensimmäinen levytys, jolla on sähköbasso. Minä ajattelen, että albumin on nostanut Elvarin parhaiden joukkoon ne popkriitikot, jotka eivät diggaile rockabillysta. Sen verran tylsää kamaa tämä on. Tietysti mukana on jotain hienoa, kuten upea ”In the ghetto” ja sellaista asiallista pehmoilua, mutta esimerkiksi Hank Snow’n ”I’m movin on” on vetelä tällaisena soul-sovituksena. Ei minulle, kiitos, vaikkei Elviksen ääntä voi moittia.

From Memphis to Vegas / From Vegas to Memphis (1969) on siitä erikoinen tupla, että ensimmäinen lätty on live ja toinen sisältää ennenjulkaisematonta studiomateriaalia. Siinä missä liveosa sisältää huippuraitoja, jälkimmäinen materiaali on kevyempää. Elviksen ääni kantaa sitä jotenkuten. Rytmiblues ”Stranger In My Own Home Town” on kelvollisimmasta tai ainakin erottuvimmasta päästä, mutta en tästä sen kummempaa saa irti.

60-luvun Elviksestä saa raavittua kasaan mainion kokoelmalevyn, mutta tuolta ajalta ei ole yhtään yksittäistä läpeensä loistavaa studioalbumia. Tosifanit varmasti ovat tästä eri mieltä, vaikka vieroksuisivatkin pahimpia viihdepläjäyksiä, mutta tämä setti vain vahvistaa makuani: pidän eniten rockabillya esittävästä Elviksestä. Muusta materiaalista löytyy tietenkin hyviä hetkiä, mutta ei juuri muuta.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Studioalbumit osa 100: Elvis Presley (1/3)

ELVIS! Rock’n’rollin kuningas, vai miten se nyt meni? Oma suhteeni Elvikseen on aina ollut kaksijakoinen. Yhtäältä 50-luvun rockabillyn ja ylipäätään juurimusiikin ystävänä Elvis kuuluu todella tärkeisiin artisteihin. Pöhöttyneenä croonerina, aikansa nuorisoidolina ja säveltämään kykenemättömänä artistina (mutta sinänsä upeaäänisenä tulkitsijana) se on ollut musiikillisesti yhdentekevä hahmo. Sadannen osan kunniaksi pitää kuitenkin olla vähän spesiaalia.

Tammikuussa 2019 innostuin lukemaan Ray Connollyn kirjan Elviksestä – Elvis Presley: Legendan elämä 1935–1977. Heti perään katsoin Elviksen itävaltalaista sihteeriä käsittelevän dokumenttielokuvan Elvis ja tyttö Wienistä (Elvis and the Girl from Vienna) ja sen perään informatiivisemman, oikein hienon dokumenttielokuvan Seitsemän kertaa Elvis (The Seven Ages of Elvis).

Näillä höyryillä tongin omaa levyhyllyäni ja totesin, että sieltä löytyy nippu asiallisia Elvis-kokoelmia, mutta mikään ei vedä vertoja 1954–1955 nauhoitetuille Sun-raidoille ajalta ennen Elviksen ensimmäistä albumia, joka tehtiin RCA-yhtiölle. The Sun Sessions, joka julkaistiin vuonna 1976, on aina ollut minun ykköslevyni, mitä Elvikseen tulee. Ajattelin kuitenkin kuunnella kaikki studiolevyt, mukaan lukien elokuvasoundtrackit, ja testata, kuinka lähelle tätä mittatikkua päästään. Järkyttävää todeta, mutta aloittaessani kuuntelun seuraavista yksikään ei löydy fyysisenä äänitteenä liki 4500 nimikettä käsittävästä kokoelmastani.

Elvis Presley (1956) on sisällöllisesti ja ajallisesti lähellä Sun-aikaa. Se on kannesta alkaen klassikkokamaa, joskin moni raita on tuttu muiden parempana versiona, kuten ”Blue suede shoes” (Carl Perkins), ”I Got a woman” (Ray Charles) ja ”Tutti Frutti” (Little Richard). Toki Elviksen ura perustuu tulkintaan eikä originaaleihin biiseihin, mutta tällöin pitäisi ylittää alkuperäinen. Näin ei aina käy, mutta se ei tarkoita, etteikö tulkinnat voisi olla erinomaisia. Sellaiseen lokeroon laitan tämän levyn. Esimerkiksi 1929 sävelletty ”Just because” on yksi kohokohdista. Myös aikanaan vain pari vuotta vanha ”Trying to get you” (alkuperäinen The Eagles – ei se tunnettu Eagles) on vankka tulkinta, vaikka alkuperäinenkin on kuuntelemisen arvoinen. Levy on soundeiltaan läpikotaisin raikkaan tilava ja orgaaninen. Erinomaista bluesin ja kantrin sekoitusta, jota voidaan kutsua rockabillyksi. Albumi viihtyi listaykkösenä ja figureeraa aktiivisesti ja ansaitusti kaikenlaisilla populaarimusiikin historian parhaiden ja tärkeimpien listoilla. Pitää varmaan ostaa vinyyli. Lisäys: kuuntelurupeaman aikana päädyin ostamaan tämän vinyylinä. Osta sinäkin.

Elvis (1956) tunnetaan myös nimellä Elvis Presley No. 2. Sen soundimaailma on huomattavasti kliinisempi ja ehkä aikanaan ”modernimpi” kuin debyytin. Se on heti huolestuttava asia. Tosin biisivalikoimassa on klassikoita, kuten ”Rip it up”, ”Ready teddy” ja ”Long tall Sally” – kaikki Little Richardin levyttämiä juuri ennen Elvistä. Tässä vaiheessa pitää huolestua. No, on siellä hienoja raitoja, jotka eivät olleet Little Richardilta, muttei ehkä edellä mainittujen kaltaisia klassikoita. ”Love me” ja ”Paralyzed” kannattaa mainita tässä. Onhan tämä hieno levy, joka meni listaykköseksi, mutta kaukana debyytin loistosta.

Loving You (1957) oli Elviksen ensimmäinen elokuvasoundtrack, mutta edellisenä vuonna ilmestynyt Love Me Tender oli Elvarin ensimmäinen elokuva. Levy oli listaykkösenä 10 viikkoa, mutta ote on jo selvästi viihteellisempi. Klassikkoja levyllä on esimerkiksi höpsöttely ”(Let me be your) Teddy bear” ja ”Have I told you lately that I love you”. Potentiaalisesti rokkaava avausraita ”Mean woman blues” ei veny aivan siihen, mitä se voisi olla, vaikka hieno biisi onkin. Toinen jokseenkin rokkaava on ”Got a lot o’ livin’ to do”. Wanda Jacksonin ensimmäisenä levyttämä (vaikka vasta toisena julkaisema) ”(Let’s have a) Party” on Elviksellä melko munaton eikä versio Fats Dominon kappaleesta ”Blueberry hill” yllä Fatsin tasolle. Tulkinnat ovat turhan siloisia ja soundimaailma myös, jos pitää debyytin mielessä. Silti teoksessa on paljon myönteistä.

Elvis’ Christmas Album (1957) – Jes! Joululevy! Itselläni on myöhemmin julkaistu Elvarin joululevy, jossa on suunnilleen samat biisit kuin tässä. Sitä tulee kuunneltua pikkujoulujen aikaan kerran tai pari. Muuten se pysyy visusti hyllyssä. ”Blue Christmas”, ”Santa bring my baby back to me” ja bluesveto ”Santa Claus is back in town” nyt ainakin kannattaa nostaa esiin. En keksi tästä pahaa sanottavaa. Ehkä tämä on kuin lapsen tutti – se tuo turvaa ja vie huomion pois tyhjyydestä. Raitojen toimivuus perustuu lähes ainoastaan tulkintaan, sillä soitannollisesti tässä ei ole yhtään mitään. Levy on myynyt jotain 20 miljoonaa ja on maailman myydyin joululevy. Suosittelen myös Frantic Flinstonesin teosta Not Christmas Album (1989), jonka sisällöstä suurin osa koostuu omintakeisista tulkinnoista Elviksen jouluhiteistä.

King Creole (1958) on kunkun toinen soundtrack. Se menestyi kaupallisesti, vaikka kipusi vain listakakkoseksi. Nimibiisi on maininnan arvoinen, samoin kuin pahaenteisesti tulkittu ”Trouble” ja kenties tässä uravaiheessa piristävän poikkeuksellinen, Kitty Whiten kanssa duetoitu ”Crawfish”. Perustavaa rokettirollia edustaa sävellyksellisesti onnistunut mutta hieman viihteellisesti tulkittu ”Hard headed woman”. Ei hassumpi, mutta kaukana debyytistä ja Sun-sessioista.

Elvis is Back! (1960) eli Elvis on palannut armeijasta kahden vuoden komennukselta. Armeijan aikaan julkaistiin levyjä, jotta kansa ei unohtaisi. Eikä unohtanutkaan. Yhdysvalloissa teos meni kakkoseksi ja Briteissä ykköseksi. Itse levy on melko viihteellistä kamaa, eli sitä niin sanottua ”kypsää Elvistä” (armeija teki pojasta miehen). Mutta mukana on hyviä biisejä, kuten ”Fever”, vaikka Elviksen versio on kalvakka muisto neljä vuotta aikaisemmin julkaistusta Little Willie Johnin mestarillisesta originaalista. Myös ”The Girl of my best friend” toimii, ”Dirty, Dirty feeling” ei ole hassumpi rokkijumppa ja ”Such a night” sekä monet muut ovat laatuviihdettä,  mutta kuuntelen tätä lähinnä osana Elviksen tuotantoa, en teoksena, josta olisin aidosti innostunut, ainakaan ihan täysillä. Tai no, hyvältä Elviksen ääni kuulostaa, ei siitä pääse mihinkään. Elviksen pitkäaikainen läskibasisti Bill Black ei soita tässä. Hänet vaihdettiin sähköbasson nypyttäjään.

G.I. Blues (1960) on taas elokuvamusiikkia ja taas listaykkönen. Jos aikaisemmin olen jo kirjoittanut otteen viihteellistymisestä, niin otan osan siitä takaisin. Tämä on viihteellisempää Elvaria kuin mikään aikaisempi. Luulen, että jos Buddy Holly olisi eläessään levyttänyt näitä, niin pitäisin enemmän, koska niihin tulisi herkkyyttä. Musiikki levyllä on kivaa ja Elviksen ääni on Elviksen, mutta onhan tämä kaikin puolin sen verran turvallista, harmitonta ja mukavuudenhaluista, ettei tätä kovin kunnianhimoiseksi ja rohkeaksi voi sanoa. Ei imelää, kuitenkaan, joten plussan puolella ollaan. Niukasti. ”Shopping around” on oikeastaan aika kova omassa genressään.

His Hand in Mine (1960) konkretisoi Elviksen rakkauden gospeliin. Tosin nyt ei puhuta varsinaisesti hulluna svengaavasta mustien baptistien musiikista vaan myös – ja ehkä erityisesti – taivaaseen kurkottavasta hartausmusiikista. Ihan listakärkeen sillä ei päästy, mutta myi se kultaa vielä samalla vuosikymmenellä ja platinaraja ylittyi 1992. AllMusicin arvioija on tiukan myönteinen: hänen  mukaansa kyse ei ole yhdestä Elviksen parhaista vaan ylipäätään parhaista gospel-sessioista. Okei, omassa genressään tämä on melko hieno teos, mutta en ole ollenkaan varma, haluanko kuunnella sitä kovin usein. Tämä genre ei ole samalla viivalla sen kanssa, mitä esimerkiksi Elviksen debyytti ja Sun-sessiot edustavat.

Something for Everybody (1961) ei sekään mitään rajua rokkia ole. Sen avaa balladi ”There’s always me” eikä mene paljon kovemmaksi muutu. Ihan asiallisia biisejä tässä on mukana, kuten ”Give me the right”, ”Put the blame on me” ja ”In your arms”, mutta enpä tiedä, mitä kokonaisuudesta pitäisi ajatella vai pitääkö ajatella ensinkään. Toki se meni listakärkeen, mutta sillä kriteerillä ei Elviksen levyjä voi rankata paremmuusjärjestykseen. Joka tapauksessa levy on melkein puolillaan verrattain imeliä viihdeballadeja, joita en mieluusti kuuntele kovin monta putkeen. Mieluummin joulubiisejä. Ja ”I’m going home” on ihan piristävä muuten, mutta se tuo häiritsevästi mieleen Carl Mannin version Nat King Colen kappaleesta ”Mona Lisa”. Ei tämä kammottava ole, mutta erityisesti alkupään balladipainotus ihmetyttää.

Blue Hawaii (1961) on taas leffaa. Levy oli massiivinen menestys, sillä se vietti 20 viikkoa listaykkösenä. Ja mikäpä siinä, täältähän löytyy briljantti ”Can’t help falling in love”. Mutta löytyykö muuta mainittavaa? Oikein ihmetyttää, miten levyllä voi olla yksi loistava raita ja muu menee siitä, mistä aita on matalin. ”Rock-a-hula baby” on ihan käypä yritys yhdistää hulamenoa ja pienimuotoista rokkenrollia, mutta eipä sekään ole Elviksen uran huippuhetki. ”Slicin’ sand” ei ole hassumpi rokkipala. Suuri osa on toisenlaista. Jotenkin perverssillä tavalla kuitenkin pidän ihan vähän levyn Havaiji-menosta. Osa raidoista on kammottavia, vaikka ne kuulostaisivat Onni Gideonin versioina hyviltä, mutta esimerkiksi viihteellinen ”Moonlight swim” on aivan sopivaa chillailuun.

Pot Luck (1962) menestyi vähän heikommin, kuten tässä vaiheessa oli tapana. Elviksen leffamusa myi muita hänen levyjään paremmin. Aika tuttu meininki: ei hassumpaa, mutta ei kunnianhimoistakaan. Ei merkittäviä hittejä tai taiteellisia onnistumisia. Ääni kantaa ja vaikka meininki on pliisua, niin tämä menee taustalla hyvin. Tai sittenkin etusivu uusiksi: ”Gonna get back home somehow” on aika hieno pala. Se ei ehkä kuulu aivan kirkkaimpiin suosikkeihini Elviksen tuotannosta, mutta suomiversio on viehättänyt, lauloi sitä sitten Raittisen Jussi, Kääriäisen Jorma, Loukialan Pekka tai Danny. Toinen melko kova veto on ”Suspicion”.

Girls! Girls! Girls! (1962) oli taas menestys, koska se oli elokuvamusaa. Nyt kuitenkin jätettiin Havaijin soundi vähemmälle. Tähän kohtaan osunut manageri Parkerin ja biisintekijäkaksikko Leiber & Stollerin välirikko tarkoitti, että valjakon tekemiä biisejä käytettiin vain, jos ne oli jo levyttänyt joku muu. Esimerkki tästä oli nimibiisi, jonka The Coasters oli jo levyttänyt. Se onkin hyvää hupsuttelua. Sinänsä levyn ainoa klassikko taitaa olla ”Return to sender”, mutta asiallista menoa on ainakin ”I Don’t wanna be tied”. Yritys hitaaksi hitiksi, ”Where do you come from”, jää puolitiehen, ja muutenkin suuri osa levystä on kohtuullisen mitäänsanomatonta. Muutama vahva nostaa kokonaisuuden siedettäväksi, mutta suuri osa on (ainakin itselleni) tarpeetonta.

It Happened at the World’s Fair (1963) jatkaa elokuvaputkea, mutta sillä erotuksella, ettei siinä ole yhtään todellista klassikkoa. ”One broken heart for sale” on miellyttävä, ehkä vähän Buddy Hollyn mieleen tuova pikkunäppärä pehmorokki ja ”Cotton candy land” viehättää nössöydellään. Mutta mutta. Minun makuuni paketissa on liikaa balladeja. Keskinkertaisia balladeja, jos minulta kysytään. Cd-ajan albumimittoihin tottuneille voi osua silmään sellainen yksityiskohta, että 10 biisin kokonaisuuden kesto on 21 minuuttia.

Fun in Acapulco (1963) oli Elviksen viimeinen elokuva ennen beatlemaniaa. Voisi sanoa, että britti-invaasion oli aikakin saapua. Nimittäin sellaista höttöä Acapulcossa puljailtiin. Lattarirytmit ja bossanova sopivat paremmin toisten tekemisiin. Noh, onhan tämä itsessään aikamoinen kuriositeetti, jota voi kuunnella lievällä kitch-asenteella, vaikka Elviksen ääneen todella hullaantuneiden voisi kuvitella pitävän tästä kovastikin. Jotain tiivistyy kappaleessa, ”The Bullfighter was a lady”, joka on (härän näkökulmasta huonosti päättyvä) laulu naiseen rakastuvasta härästä. Hyvin erikoisen kontrastin näille löysille rytmeille tarjoaa ihan ensiversiosta puuttuva ”Slowly but surely”, joka kuulostaa moppitukkaiselta brittipopilta fuzzkitaralla, mutta Elviksen esittämänä. Ja ”Bossa nova baby” lähes rokkaa.

Siinäpä ensimmäinen setti. Debyytti on loistava, sitä seuranneet asiallisia ja loppu sitä sun tätä (eli kuraa ja satunnaisia huippuja). Jäljellä on vielä laskujeni mukaan 27 albumia.