keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Levyvuosi 2021

Olen jo vuosikausia hymähdellyt monille ikätovereilleni, jotka kuuntelevat vain lapsuutensa suosikkeja ja sitä, mitä Vain elämään kaudelle tai radion soittolistoille on sattunut valikoitumaan. Lisäksi olen ihmetellyt monia syviä musadiggareita, jotka valittavat, etteivät tunne musiikkilehtien vuoden albumilistojen artisteja ja yhtyeitä. Itse kuuntelen edelleen lapsuuden suosikkeja, mutta pyrin haastamaan itseäni entuudestaan tuntemattomalla musiikilla. Lisäksi olen ollut hyvin kartalla musiikkilehtien vuoden parhaiden listoista, varsinkin jos puhutaan Uncutin ja Mojon kaltaisista setälehdistä. Tänään kaikki on (melkein) toisin.  

Muinoin NME oli tärkeä lehti, mutta nyt en voi sanoa innostuvani sen albumilistauksesta yhtään. Ykkösenä komeillut Sam Fender oli itselleni aivan tuntematon nimi. Pienen tutustumisen jälkeen voin sanoa: melko tuntemattomaksi jääkin. Sama pätee Pitchforkin listaan. Ykkösenä komeili Jazmine Sullivan. Häneltä kuuntelin yhden huokailevan biisin. Sen jälkeen huokaisin itse. Ei kiitos. 

Rokkilehti Kerrang nimesi Every Time I Dien metalcore-albumin (Radical) vuoden parhaaksi. Ei lähde. Faderin ykkösenä oli masentuneelta ameebalta kuulostava Porter Robinson (Nurture). Consequence of Soundin valinta kohdistui Tyler the Creatoriin (Call Me If You Get Lost), joka ei ole minun juttuni ollenkaan. Albumism päätyi Little Simzin hienosti nimettyyn mutta minulle sisällöllisesti merkityksettömään teokseen ”Sometimes I Might Be Introvert”. Tästä sauhuamisen kuitenkin ymmärrän, sen verran hienoja taustoja biiseihin on rakennettu, mutta tuskin tulen kuuntelemaan tulevaisuudessa. The Quietuksessa korkeimmalla oli The Bug (Fire), joka on brutaalia industrial hip hopia – sinänsä kiinnostavan kuuloista, mutta ei vähäisellä tutustumisella muuta. 

Jotain valoa oli kuitenkin tunnelin päässä. Far Out Magazinen, Rough Traden sekä Atlanticin ykkösenä oli itselleni tuntematon lontoolainen post-punkia veivaava Dry Cleaning (New Long Leg), joka osoittautui oikein viehättäväksi Sonic Youthista ammentavaksi bändiksi. Mutta mieluummin kai kuuntelen Sonic Youthia. Spinissä voittaja oli amerikkalainen Turnstile (Glow), joka on laadukasta nuorisolle suunnattua post-hardcorea ja Stereogumissa korkeimmalla pallilla oli setämiesten hipsterilaidan diggailema The War on Drugs (I Don’t Live Here Anymore). 

Billboard sekä The Rolling Stone valitsivat Olivia Rodrigon (Sour). Eka biisi kuulostaa suuren suosikkini Breedersin teinikopiolta, mutta sitten jatketaan nykynuorten suurilla tunteilla. Ei kiitos, muu albumi on kuin eri planeetalta kiinnostavan avauksen jälkeen. Louder Than Warissa ykkönen oli punkkia, Amy & the Sniffers (Comfort to Me). Se sentään kelpaa minulle. 

Uncutin listalla ykkösenä oli The Weather Station. Siihen olen sentään törmännyt ja voin kuunnella sitä taustamusiikkina. En kuitenkaan innostunut. Ostan edelleen jokaisen Uncutin ja kuuntelen mukana tulevan cd:n useamman kerran. Ennen löysin sitä kautta lähes joka kuukausi kiinnostavaa uutta musiikkia, nyt sitä tapahtuu muutamia kertoja vuodessa. 

Mojon ykkösenä oli arvostelumenestys, Floating Pointsin ja Pharoah Sandersin yhdessä London Symphony Orchestran kanssa tehty tunnelma-albumi. Nooh, mieluummin kuuntelen Sandersia erikseen. 

Nyt kaikki jo ajattelevat, että olen tässä mielessä keski-ikäistynyt. Siinä mielessä olen, että välitän yhä vähemmän muiden mielipiteistä ja oman ajan seuraamisesta. Siinäkin mielessä olen, että nuorisomedioiden maku erkanee kovaa vauhtia omastani. 

Saatavilla on myös Pitchforkin lukijoiden 200 parasta albumia viimeisen 25 vuoden ajalta (1996-2021). Niistä itseltäni löytyy hyllystä noin 80, joten jokin muu on muuttunut kuin minä. Muutos on pitkälti Pitchforkissa itsessään: tekijät suosivat nykyään hip hopia ja r&b:tä, kun taas itse kuuntelen sellaista harvemmin. 

Uncutin ja Mojon kontekstissa pidän kuitenkin kynsin ja hampain kiinni vielä yhdestä mahdollisesta selityksestä: pandemia on tehnyt pahaa musiikille. Vaikka ihmisillä on ollut kiertueiden peruuntuessa mahdollisuus tehdä paljon uutta musiikkia, se ei ole jostain syystä kääntynyt laaduksi. 

Myös moni artisti on tehnyt pandemian vuoksi erilaisia sivuprojekteja, kun kiertueelle ei kuitenkaan pääse. Eli ei ole tehty sitä virallista seuraavaa albumia. Ja sitten on vielä ne jonot vinyyliprässäämöissä: jotkut albumit julkaistiin 2021 mutta vinyylipainosta vielä odotellaan. 

Kaikki tämä pohjustukseni näkyy siinä, miten vähän vuonna 2021 ilmestyneitä albumeita ostin. Voin listata ne tähän: 

Bowerbirds: Becalmyounglovers 

Endless Boogie: Admonitions 

Luke Haines: Setting the Dogs on the Post Punk Postman 

Meteors: Skull & Bones 

The Gin Mill Trio: Atomic Blues Hits 

Mustat kalsarit: Yö 

Kaksi viimeisintä kuuluu kotimaisten kategoriaan. Kaikki ovat hyviä, mutta en antaisi millekään aivan täysiä pisteitä. Useimmat on ostettu vanhasta muistista ja/tai kannatuksen vuoksi. Suurin yllätys oli Bowerbirds. Uutta albumia en odottanut laisinkaan, varsinkin kun pariskunta on eronnut ja ukkeli on jäänyt tekemään musiikkia samalla nimellä. Kuitenkin joka kerta sitä kuunnellessani yllätyn, miten paljon siitä pidän. Näistä vain Endless Boogie ja Mustat kalsarit on listoilla, joihin olen tutustunut. 

Flaming Sideburnsin ”Silver Flamen” sain palkinnoksi musavisasta, mutta se ei ole toistaiseksi pahemmin soittimessa vieraillut. 

Musiikin ostamista en ole kuitenkaan lopettanut. Joulukuun puoliväliin mennessä vuonna 2021 hyllyyni on päätynyt 256 uutta nimikettä. Jos oletetaan, että olen kuunnellut ostamiani levyjä, suoratoistopalveluissa kuunnelluille uutuuksille jää rajattu aika. Siksi alla oleva on pitkälti itselleni kirjoitettu muistilista julkaisuista, joihin on hyvä palata vaikka vuonna 2022. 

Hyviä levyjä tehtiin paljon, mutta harvat ylittivät odotukseni tai itsensä. Toisin sanoen useimmat pitkäkestoiset (tai muuten ennestään tutut) suosikkini, jotka julkaisivat uutta materiaalia vuonna 2021, ovat tehneet parempia tuotoksia aikaisemmin. Näihin kuuluvat esimerkiksi Teenage Fanclub (Endless Arcade), Dinosaur jr (Sweep It into Space), Legendary Shack Shakers (Dookadoodledeux), The Felice Brothers (From Dreams to Dust), Nick Cave & Warren Ellis (Carnage), Brian Setzer (Gotta Have the Rumble), Modest Mouse (The Golden Casket), Mountain Goats (Dark in Here), Cedric Burnside (I Be Trying), Clinic (Fantasy Island), Wild Billy Childish & CTMF (Where the Wild Purple Iris Grows), Robert Plant & Allison Krauss (Raise the Roof), Xiu Xiu (Oh no), The War on Drugs (I Don’t Live Here Anymore), Hold Steady (Open Door Policy), Meteors (Dreamin’ Up a Nightmare – yhtye siis teki useamman albumin vuonna 2021), Mogwai (As the Love Continues), Strand of Oaks (In Heaven), Southern Culture on the Skids (At Home with) ja Idles (Crawler). 

Kivan levyn tekivät myös Bobby Gillespie & Jehnny Beth (Utopian Ashes). Deafheavenin suunnanmuutos ei miellyttänyt (Infinite Granite). Sen sijaan yhtye, joka vihdoin voitti minut puolelleen, oli Low (Hey What). Yksi vuoden levyistä. Yllätin itseni diggailemasta hitusen myös Tom Jonesin uutta (Surrounded by Time), mutta en ole aivan valmis hehkuttamaan sitä. Reigning Soundin idea on vähitellen auennut yhä paremmin, ja sitä tukee hyvä uusi levy (A Little More Time with…). Mainitaan taas Amyl & the Sniffers (Comfort to Me), koska he tekivät yhden vuoden parhaista punk-levyistä. 

Kuuntelin myös Uncutin ikisuosikkeja, kuten Sturgill Simpsonia, Ryley Walkeria ja The Coralia. Kaikki ovat kivoja, mutta mikään ei edelleenkään tunnu tärkeältä, vaikka The Coralin albumilla on parikin erinomaista kappaletta. Samaan sarjaan menee Cassandra Jenkins. Sen sijaan Galaxie 500 ja Luna -yhteyksistä tuttu Dean Wareham teki komean ja koskettavankin albumin ”I Have Nothing to Say to the Mayor of L.A.”, jonka pariin tulen palaamaan vielä yksityiskohtaisemmin. 

Black metallin osalta kivoja juttuja tekijät esimerkiksi Darkthrone (Eternal Hails…), Gaahl’s Wyrd (The Humming Mountain) ja Impaled Nazarene (Eight Headed Serpent), mutta tässä genressä keskityin kuuntelemaan 90-luvun tuotoksia. Hollantilainen Doodswens (Lichtvrees) oli itselleni uusi tuttavuus, jonka kuuntelu on vasta alussa. 

Vuoden parasta Afrikan bluesia teki Mdou Moctar (Afrique Victime). Hassumpi ei ole myöskään Samba Tourén ”Binga”. Afrikkalaiset uutuudet jäivät normaalia vähemmälle huomiolle. 

Täysin uusia iloa tuottaneita tuttavuuksia olivat räävitöntä psykedeelistä rokkia veivaava Birds of Maya (Valdez), etäisemmän viileää psykedeliaa näpräilevä Night Beats (Outlaw R&B) ja brittiläistä psykedelian ja folkin sekoitusta vaivaava Fuzzy Lights (Burials). Psykedeliapainotuksella mentiin. Hieman samaan genreen istuu myös ennestään tuttu Sunburned Hand of the Man (Pick a Day to Die). 

Kotimaisista mainittujen Mustien kalsareiden ja The Gin Mill Trion lisäksi viehätti Sarparanta (Takaisin merkitykseen), Hulda Huima (Ilma), Janne Laurila (Janne, tuu jo tänne!), Litku Klemetti (Kukkia muovipussissa), Vampyyri (Katujen Nosferatu), hitusen myös Kissa (Vaarallinen bändi). Paras kotimainen instrumentaalilevy oli Pekka Laineen ”The Enchanted Guitar of…”. Terveisiä myös Tero-Petrille, joka Korvaamattomiensa kanssa julkaisi uuden pitkäsoiton ”Olet aina mukana”. Pitkästä aikaa albumin teki myös Katujen äänet. Onnistunut ”Kaiken jälkeen” ostetaan heti kun vinyyli on markkinoilla. Richard Dawson & Circle tekivät yllättävän ja komean levyn (Henki), joka ansaitusti menestyi vuosilistoilla ja kriitikoiden arvioissa. Soundi-lehdessä se on kotimaisten joukossa, joten olkoon tässäkin. 

John Murry julkaisi albumin (The Stars Are God’s Bullet Holes), mutta sitäkään ei ole vinyylinä Suomesta saanut. Olisin halunnut ostaa sen kotikuunteluun esineenä. Kun se ei ole onnistunut, kuuntelukin on jäänyt normaalia vähäisemmälle. Se on kuitenkin yksi vuoden parhaista, ehkä paras, mutta joka tapauksessa rikollisen aliarvostettu artisti, vaikka kyllä se Uncutin ja Mojon pitkiltä listoilta löytyy.

Näillä musiikillisilla eväillä kohti seuraavaa vuotta. 


torstai 16. joulukuuta 2021

Mediakäytännöt ateistista kulttuuria rakentamassa

Olen viime aikoina työstänyt tutkimusaihetta, jossa kartoitetaan, miten ateismia käsitellään uutismedioissa ja populaarikulttuurissa. Laajaan aihepiiriin kuuluvat perinteiset joukkoviestimet (sanomalehdet, televisio, miksei radiokin), internet ja sosiaalinen media, elokuvat (fiktiiviset ja dokumenttielokuvat), televisiosarjat ja populaarimusiikki. 

Yksi merkittävä huomio on tullut tehtyä: aikaisempaa tutkimusta on surkean vähän. Siitäkin osa on minun kirjoittamaa (osa vasta ilmestymässä). Siksi oli iloista huomata, että Hannah K. Scheidtin Practicing Atheism: Culture, Ritual, and the Media in the Contemporary Atheist Network (Oxford UP, 2021) on ilmestynyt. Se on mukava lisä ohueen pinoon. 

Teoksessa käsitellään ateistisen verkoston kulttuuria Yhdysvaltojen kontekstissa, erityisesti erilaisten nettiaineistojen kautta. Yksittäiset luvut analysoivat verkossa julkaistuja ateistisia kääntymyskertomuksia, ateististen hahmojen representointia televisiosarjoissa, ateistista nettiviihdettä (meemejä, fanitaidetta, sarjakuvia – tekijän sanoin visuaalista kulttuuria), striimattuja ja tallennettuja debatteja sekä ateistisia vanhemmuusblogeja. 

Suurin anti on rikas ja yksityiskohtainen kuvaus, ei niinkään yksittäinen teoreettinen väittämä. Näistä osasista ei muodostu kovin yhtenäistä kokonaisuutta, siis sellaista, joka voitaisiin koota yhden suuren ja riittävän kiinnostavan väittämän alle, mutta yksittäisissä luvuissa on tärkeitä huomioita. Joissain luvuissa haluaisin haastaa tekijän valitseman viitekehyksen (esim. onko rituaaliviitekehys todella paras ateismidebattien tarkastelussa vai olisiko se ikään kuin täydentävä näkökulma?). Ja paikoin tekijän tapa haastaa aikaisempaa tutkimusta on lievästi väkinäistä. 

Mutta yhtä kaikki, teos on tarpeellinen lisä kasvavaan mutta toistaiseksi vielä niin ohueen tutkimuskenttään. Nostan esiin kaksi asiaa, jotka erityisesti ilahduttivat: 

1. Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin, jossa selvitin, mikä rooli medialla voisi olla ateistiksi tulemisessa (tai uskonnon hylkäämisessä). Ehdotin, että medialla on kätilön rooli (en käyttänyt tuollaista ilmaisua): tavallisesti media ei yksin riitä, vaan pitää olla offline-kohtaamisia, mutta media tukee prosessia. Ihmiset löytävät informaatiota ja emotionaalista tukea erityisesti internetistä ja somesta, jos sitä ei ole omassa asuinympäristössä. Scheidtin analyysi tarjoaa tähän hienoja esimerkkejä Yhdysvalloista, ja määrällisesti yli kolmasosassa ateistiksi tulemisen kuvauksista mainittiin jokin media (kirjat, podcastit, tube, tv-ohjelma, striimatut debatit). Hän myös korostaa, ettei ajatus ateismista ole aina ensisijainen, jolle sitten haettaisiin tukea, vaan ateistiset näkemykset kiertävät verkossa tehden ateismista varteenotettavan vaihtoehdon. 

2. Scheidtin analysoimat televisiosarjat, erityisesti House M. D. ja Bones, toistavat joiltain osin stereotypiaa ateistista tunteettomana tai sosiaalisesti rajoittuneena tieteilijä-misantrooppina, mutta toisaalta ihmiset pystyvät samaistumaan niihin tai ainakin pitämään hahmoista. Scheidt nostaa hyvin esiin myös sen, miten näin rakennetaan käsitystä ateismista: ateismi assosioituu sankaritieteilijään, jolle tiede tarjoaa elämää kannattelevan merkitysrakenteen, erotukseksi uskonnosta, joka mielletään tieteen ja ateismin vastakohdaksi. Tässä on paljon samaa kuin omissa analyyseissani ateistisista elokuvista ja dokumenttielokuvista, tarjoten näin vertailumateriaalia ja esimerkkejä sarjoista, joita en itse ole seurannut. 

Tutkimukset, jotka keskittyvät nettikeskusteluihin ja nettimeemeihin, perustellaan usein osallistavan kulttuurin tarkastelun tärkeydellä: media ei ole enää yksisuuntaista keskuksesta vastaanottajille suuntautuvaa viestintää, vaan monikeskeistä, jossa käyttäjistä tulee kommentoijia ja sisällöntuottajia joskus jopa niin, että perinteinen media juoksee nettiaktivistien perässä etsimässä juttuaiheita. Silti minua ihmetyttää, miten niin moni tutkija ei integroi valtavirtamediaa ja yhteiskuntaa mukaan nettiin keskittyviin tutkimuksiinsa. Niitä lisää, niin ainakin minä olisin tyytyväisempi. Silti kokonaisuutena Scheidtin teos on tärkeä, ja ainakin omissa aihepiiriä käsittelevissä teksteissäni tulen viittaamaan hänen huomioihinsa siitä, miten ateismia harjoitetaan verkottuneesti ja miten ateismia kuvataan eri medioissa.

torstai 9. joulukuuta 2021

Studioalbumit osa 110: Public Image Limited (PiL)

Kun Johnny Rotten hajotti Sex Pistolsin vuonna 1978, syntyi Public Image Limited eli PiL. Taiteilijanimi vaihtui oikeaan nimeen, John Lydoniin, ja punkista siirryttiin muovaamaan jotain uutta. Tuota uutta ryhdyttiin kutsumaan post-punkiksi. Musiikillisesti siinä on aina kuulunut Pistolseja enemmän Lydonin oma maku, jossa reggae, dub ja krautrock ovat yhtä tärkeitä kuin kitaravetoinen rock. 

PiLin kulta-aika kesti 1980-luvun loppuun. Silloin en yhtyettä kuunnellut. Pidin bändin keikasta Provinssirockissa 1992, mutta aloin kuunnella yhtyettä enemmän vasta 2000-luvulla. Hyllystä löytyy pari yksittäistä studioalbumia ja kokoelmalevy, mutta kaikkia teoksia en ole kuunnellut, ainakaan näin systemaattisesti. 

Tosin ihan ensimmäinen kosketus yhtyeeseen taisi olla Anttilasta ostettu maxi-single ”The Body”, joka maksoi alle kaksi markkaa, nykyihmisten valuutassa noin 30 senttiä. Levyhyllyä siivotessa vein sen divariin, jossa sain teoksesta moninkertaisen hinnan. Luopuminen oli tarpeetonta, mutta voin elää ratkaisuni kanssa. 

Public Image: First Issue (1978) työstettiin kiireellä kasaan, kun rahat loppuivat. Tekstillisesti liikutaan Lydonille tyypillisellä alueella, vittuilussa. ”Low Life” kritisoi joko Pistols-manageri Malcolm McLarenia tai Sid Viciousia. ”Religion I” ja ”Religion II” arvostelee katolista kirkkoa. Uskontokritiikkiin menee myös ”Annalisa”. Musiikillisesti teos on kiinnostavaa post-punkkia, jossa on jamaikalaisvaikutteita. Ei suoria punkralleja, mutta kuitenkin taju popmelodioista, kuten on ilmiselvää upealla nimikappaleella ”Public Image” ja ”Low Lifella”. Omiin suosikkeihini kuuluu myös ”Religion II” ja avausraita ”Theme”. Aikalaiskritiikki oli hyvin kielteistä, mutta nykyään teosta pidetään yhtenä post-punk -klassikoista. Ei lähellekään täydellinen, mutta uraauurtava. 

Metal Box (1979) on kokeellinen, dub-vaikutteinen post-punkin merkkipaalu. Riippumatta siitä, kuinka usein sitä haluaa kuunnella, se on harvinaisen tärkeä teos. Se suuntasi punkin ehtynyttä ilmaisuvoimaa täysin uudelle uralle. Yli kymmenminuuttisella avausraidalla ”Albatross” Lydonin laulu on hidastettua muminaa, jonka taustalla on Jah Wobblen dub-basso ja väliin kiilaa Keith Levenen kirskuvan metallinen kitara. Singlejulkaisulla ”Death Disco” Lydon käsittelee äitinsä syöpäkuolemaa. Albumilla tuo biisi on ”Swan Lake”. Tämä on muuten yksi Top of the Pops -suosikeistani: Wobble istuu tuolilla bassonsa kanssa ja kääntyy irvistämään mustaksi värjättyine etuhampaineen vähän väliä kameraan päin (löytyy YouTubesta). ”Poptones” tarjosi Creation recordsin Alan McGeelle nimen seuraavalle levy-yhtiölle, mutta itse biisin tarina perustuu tositapahtumiin: kidnapattu tyttö löydettiin osin sillä perusteella, että kidnappaajat olivat kuunnelleet jatkuvasti samaa biisiä. Biisi on Wobblen suosikki, mutta ei minun. Kokonaisuus on hyvällä tavalla suuruudenhullu, pakkauksesta alkaen (pyöreä kansi, 3 x 12”). Siihen sopii saumattomasti se, ettei kuuntelukokemus ole helppo. Merkittävä teos, kerta kaikkiaan. 

The Flowers of Romance (1981) koostuu lähinnä rummuista ja Lydonin äänestä. Ja muutamista loopeista. Siinä on hyvin vähän bassoa – Wobble oli jättänyt bändin – eikä kitaraakaan ole rokkibändin tarpeisiin. Kyse on rohkeasta kokeilusta, eikä ole ihme, että bändi ei halunnut tehdä mitään konventionaalista Metal Boxin seuraajaksi. Siinä missä edeltäjä on aidosti innovatiivinen, tämä on melko väkinäinen (vaikka ehkä silti innovatiivinen). Mutta on sille löytynyt ymmärtäjiä, kuten Kurt Cobain, Phil Collins, Liarsin Aaron Hemphill ja Pitchfork (9.3/10). ”Track 8” on aika komea (ja sisältää bassottelua), ”Banging the Door” nousee pakasta (toinen biisi, jossa on basso), mutta kokonaisuus on kohtuullisen raskasta kuunneltavaa. Pisteet ideasta, mutta en usko kuuntelevani tätä kotioloissa kovin usein. 

This Is What You Want… This Is What You Get (1984) toivottaa tervetulleeksi kaupalliseen 80-luvun äänimaailmaan, siis kaupallisempaan verrattuna bändin sisäiseen kriteeristöön. Tässä vaiheessa osa vanhoista faneista vetäytyi takavasemmalle, mutta yhtye löysi uusia. Ja miksei löytäisi, jos mukana on ”This Is Not a Love Songin” kaltaisia biisejä. Toki se on ilmeinen helmi, eikä kaikki raidat ole samaa tasoa. Albumin päättävä, sinänsä vahva tunnelmapala ”The Order of Death” on kerännyt eniten Spotify-kuuntelua. Sen selittänee biisin käyttö The Blair Witch Projectissa. Bassokin löytyi. Kitaristi Levene katosi soittajana, mutta ei säveltäjänä. Kitara sinänsä ei kadonnut. Yhtyen magia sen sijaan heikkeni, sillä tällä teoksella PiL kuulostaa tavalliselta post-punk-yhtyeeltä. Ei huonolta, mutta ei ylimaalliselta, pikemminkin siltä, että se jää kahden idean väliin. Osa raidoista on kuin Flowers-raitojen ehdottomuudesta olisi tingitty kaupallisuuden nimissä, osa menee Gang of Fourin tanssittavan funkin suuntaan olematta yhtä vakuuttava. 

Album (1986) on aikamoisen supergroupin tekemä. Lydon tai ehkä sittenkin Bill Laswell rekrytoi Steve Vain, Ginger Bakerin, Tony Williamsin, Ryuichi Sakamoton ja muita, joiden cv herättää kunnioitusta muusikkopiireissä. Merkittävä rooli tässä kaikessa on joka tapauksessa Laswellilla, joka nimettiin tuottajaksi. Heti ensiraidassa töksähtää Steve Vain kitara, mutta kaikki on annettu anteeksi seuraavan raidan alkutahdeissa. ”Rise” on erinomainen kappale, monessa mielessä, myös siksi, ettei Vai soita mitään ylimääräistä. Biisi hengittää. Tekstissä toistuva ”May the road rise with you” in käännös irlantilaisesta toivotuksesta ”go n-éirí an bóthar leat”. Biisin hokema ”Anger is an energy” on myös Lydonin omaelämäkerran nimi (teos on käännetty suomeksi). Kyseessä on yhtyeen täysosuma: hieno biisi, jossa on myös hittikulmaa. ”Fishing” on hienosti junnaava kappale, kunnes Vai aloittaa taas tuskastuttavan lurittelunsa. ”Round” myös, jossa Vaille on annettu onneksi vain lyhyt pätkä. Ehkä tämä riittää. Todetaan sen sijaan, että albumilla yhdistyvät mainiosti PiLin pop-sensibiliteetti ja kraut-vaikutteet. Se on yhdenlainen, melko onnistunut synteesi yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta. Kunhan vain joku olisi tajunnut hiljentää Vain kitaran valikoiduissa kohdissa, erityisesti päätöskappaleessa ”Ease”. 

Happy? (1987) tehtiin eri porukalla. Laswell halusi koota tähänkin kirjavan soittajaporukan, mutta Lydon vastasi kieltävästi. Itse lopputulos on popahtava, paikoin vahva, paikoin valtavirran kasarisoundeillaan (ja -sovituksillaan) ajastaan muistuttava teos. Aloitusraita ”Seattle” on laadukasta hittihakuisempaa PiLiä. Muutamat raidat töksähtävät, mutta joidenkin biisien etäinen tunnelma, Lydonin kiekumisen kera, tuottaa onnistuneen yhdistelmän. Jos kasari ei aiheuta allergiaa, niin Happy? sisältää ainekset melko hyvään teokseen. Itselläni teos on ollut hyllyssä pitkään, soittimessa verrattain harvoin. Nyt teos kuulostaa paremmalta kuin koskaan, ongelmistaan huolimatta. Tässäkin soittajien cv on kunnioitettava, mutta eri kriteereillä kuin Albumilla. Soittajien menneisyydestä löytyvät esimerkiksi Magazine, Visage, Siouxsie and the Banshees, The Pop Group The Slits ja Damned. 

9 (1989) oli taas jossain vaiheessa Lasswellin ja Lydonin kimppahommaa, mutta jälleen Lydon kieltäytyi, kun Lasswell halusi koota soittajat. Onko nyt niin, että tässä on päivä murmelina vai antaako Wikipedia samoja tietoja kahdelle eri albumille? En tiedä, mutta sen tiedän, että 9 on edeltäjänsä tavoin popahtavan ja jurnuttavan hypnoottisen moodin sekoitus. Molemmissa on suunnilleen samat vahvuudet, kumpikaan ei ole maailman tärkein levy. Mutta molemmat ovat keskivahvoja, eivät missään tapauksessa hutilyöntejä. Kasarisoundeja tässäkin on, mutta ei häiritsevästi. Avausraita ”Happy” on turhahko poppis, ”Disappointed” ilmeinen singleraita, maalailevammat ”Warrior”, ”Worry”, ”Armada” ja ”USLS1” viehättävät, ”Sand Castles in the Snow” on luotaantyöntävä, ”Brave New World” ja ”Same Old Story” mitäänsanomattomia, ”Like That” kiinni kasarin biisiformaatissa. Siis pop-vetoisessa levyssä innostun eniten tunnekylmemmistä ja maalailevimmista raidoista. Niissä on minulle 9:n vahvuus. 

That What Is Not (1992) on suoremmin rokkaava kuin mikään yhtyeen aikaisemmista albumeista. Se vie tilan ja ilman pois musiikista, mistä pääsenkin ajatukseen: PiL on parhaimmillaan, kun se etenee keskitempolla, mestaroiden tyhjää tilaa ja ilmaa (kuten dubissa, vanhassa jazzissa ja rockabillyssä), ja tehden säröjä siihen Lydonin kiekumisella tai kirskuvalla kitaralla. Kun kuuntelee pari biisiä suorempaa ja latistavampaa ilmaisua, tilan löytyminen esimerkiksi kappaleessa ”God” riemastuttaa, joskin monin paikoin se on peruskiva pop-raita. Kokonaisuutena That… on keskinkertainen: ei huono, ei mestariteos, hieman parempi kuin nuivat aikalaiskriitikoiden arviot. Jos pitkän ajan PiL oli aikaansa edellä, tässä se on pikemminkin jäänyt jälkeen. Provinssirockin keikalla neljä kymmenestä raidasta oli tältä albumilta. Keikasta on myönteinen (hatara) muistikuva, mutta mikään best of -setti se ei biisimateriaalinsa perusteella ollut. 

This is PiL (2012) ilmestyi 20 vuoden tauon jälkeen. Tämä on minulle Edinburgh-levy. Asuin vuoden 2012 loppupuolen Skotlannissa ja kuuntelin albumia tuolloin. ”Deeper Water” oli yksi tuon ajan suosikkibiiseistäni ja on edelleen: se ja ”Rise” ovat minulle tärkeimmät PiL-kappaleet. Itse levyn ostin myöhemmin, mutta se on hyvä kokonaisuus. Arviot olivat vaihtelevia, muutamista todella kielteisistä vahvaan 8/10 ja 4/5 -osastoon. Okei, kokonaisuus ei ole ihan täynnä mestariteoksia, mutta avausraita ”This is PIL” ja ”One Drop” ovat tasokkaita. Välillä käydään täytepaloissa, mutta monin paikoin tunnelma säilyy miellyttävänä. Albumin odottava, maalaileva fiilis on sen etu, samoin soundimaailma. Päätösraita ”Out of the Woods” on vahva lopetus. 

What the World Needs Now (2015) sai verrattain samankaltaiset arviot kuin edeltäjänsä. Se muistuttaa vuoden 1992 albumin päivitystä sikäli, että levyllä isketään vasten kasvoja aivan toisella tavalla kuin edeltäjällään. Varsinkin alussa. Tässä yksilö nalkuttaa toiselle, kun taas This is PiL ikään kuin varoittaa kosmisesta uhasta. Ja nyt tarkoitan ensisijaisesti tunnelmaa, en lyriikkaa, vaikka avausraidalla onkin pääosassa riitelevä pariskunta. Toistaiseksi viimeisin PiL on kuitenkin kelvollinen levy. ”Bettie Page” on laatua ja ristiriitaisia tunteita herättävä avausraita ”Double Trouble” kääntyy myönteisen puolelle. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin tasapaksuus ja sikäli se ei pärjää vertailussa edeltäjälleen. Albumin kysymykseen saadaan vastaus teoksen ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvassa päätösraidassa ”Shoom”: … is another fuck off. Klassista Lydonia, hyvässä ja pahassa. 

Public Image Limited ei ole kaikin puolin helppoa kuunneltavaa eivätkä kaikki albumit ole mestariteoksia. Yhtyeeseen on kuitenkin helppo suhtautua myönteisesti. Se on yksi post-punkin suunnannäyttäjistä, kokeileva, kokeiluissaan välillä onnistuva ja välillä horjuva yhtye. Debyytti on merkkipaalu, Metal Box populaarimusiikin historian kannalta keskeisin ja lisäksi paluulevy This is PiL miellyttää minua erityisesti. 1980- ja 1990-luvun teoksissakin on hyvät hetkensä, mutta niissä on mukana myös elementtejä, jotka estävät nostamasta yhtyettä aivan suurimpien suosikkieni joukkoon. Lydonin persoonasta voi olla perustellusti montaa mieltä, mutta hän on ollut luomassa hienoa musiikkia, ja varsinkin Sex Pistolsin lyhyen uran jälkeen.

lauantai 4. joulukuuta 2021

Mitä on akselerationismi?

Sana ”akselerationismi” iskeytyi suomalaiseen julkisuuteen 3.12.2021, kun poliisi tiedotti Suomen ensimmäisestä ääri-oikeistolaisesta terrorismi-epäilystä. Poliisi epäilee viittä nuorta aikuista terrorismista ja poliisin mukaan epäillyt ovat akselerationisteja. 

Kansa alkoi kysellä, että mikä hiton akselerationismi. Terrorismitutkijat valistivat kansaa kertomalla, että akselerationismi on äärioikeistolainen ja kansallissosialistinen virtaus. Asian esittäminen tällä tavalla on kuitenkin osatotuus, joka asettaa termin itsessään huonoon valoon. Siksi kirjoitan tämän lyhyen tekstin, tavallaan alaviitteeksi. Tässä tapauksessa Wikipediakin on avuksi. 

Akselerationismi, kuten englanninkielinen Wikipedia aivan oikein korostaa, on alkujaan vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian termi. Sen juurena on ajatus siitä, ettei kapitalismia pidä suitsia ja jarrutella, vaan pikemminkin kiihdyttää, jonka seurauksena se tulee hajoamaan. Ajatuksen siemenet löytyvät Marxilta, sen filosofinen perusta löytyy Deleuzen & Guattarin kapitalismianalyysista, ja termi ankkuroidaan yleensä brittifilosofi Nick Landiin, joka tuli jo 90-luvun alussa tunnetuksi omaperäisistä D&G -luennoista. Kirjan hän kirjoitti tuolloin myös Bataillesta. Sittemmin Landin maine on ryvettynyt esimerkiksi islam-kommenteissaan. 

Muutama vuosi sitten vieraillessani Lontoossa selailin kirjakaupassa useitakin akselerationismia käsitteleviä kirjoja. Niissä ei ollut mitään kansallissosialistista tai äärioikeistolaista, vaan kyse oli vasemmistolaisesta näkemyksestä, josta esitettiin erilaisia tulkintoja siitä, onko kapitalismin kiihdyttäminen oikea strategia paremman, tasa-arvoisemman ja ekologisesti kestävän maailman saavuttamiseksi. 

Tämä Kankaanpään versio on äärioikeistolainen, ja sellainen akselerationismi on huomattavasti laajemman akselerationismikeskustelun myöhäisempi sivujuonne. Siksi pitäisi korostaa, millaisesta akselerationismista puhutaan, kun puhutaan äärioikeistolaisesta versiosta. Tässä poliisi teki virheen tiedotustilaisuudessa, mutta tässä myös esimerkiksi Leena Malkilta toivoisi täsmällisyyttä hänen tärkeässä roolissaan terrorismitutkimuksen julkisena äänenä. 

En kirjoita tätä siksi, että haluaisin pelata antivasemmistolaisten pussiin – he toki tulevat huutelemaan, että joo joo vasemmistolainen akselerationismi se vasta suurin paha onkin. Kirjoitan tämän siksi, että jos tutkijatkaan eivät viesti termistä kohdallisesti, se alkaa artikuloitua vain äärioikeistolaiseksi. 

On olemassa äärioikeistolaista akselerationismia, mutta akselerationismi ei ole äärioikeistolaista.

perjantai 3. joulukuuta 2021

Muisteluja suomipunkin ensimmäisestä aallosta

Suomalaisesta punkista on kirjoitettu kirjoja aikaisemminkin. Miettisen (Kimmo) kokoama haastattelukirja Suomipunk 1977–1981 (2021) ei ole ainutlaatuinen edes muodoltaan, sillä vuonna 2007 ilmestyi Mika Saastamoisen samankaltainen teos Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984

Kuten niin moni ennen minua on todennut, tämä uudempi muistelukirja on tehty ensisijaisesti niille, jotka olivat mukana skenessä tai tuntevat jo entuudestaan suomipunkin tekijät, teokset ja tapahtumat. Itse katson olevani kohtuullisen lähellä jälkimmäistä kohderyhmää, vaikka en väitäkään olevani aihepiirin tietopankki. 

Päällimmäisenä fiiliksenä on pettymys. Siitäkin huolimatta, että odotukset eivät olleet huiman korkealla. Listataan alkuun moitteet ja sen jälkeen pari myönteistä huomiota, sillä ei tämä mikään katastrofi ole. 

Asiat esitetään välillä aika sekavassa järjestyksessä eikä kukaan ole selittämässä, kuka haastateltavan mainitsema henkilö mahtaa olla. Kirjan tekijä ei ole vaivautunut kirjoittamaan yksittäisistä aiheista kuin parin rivin ingressin. Tällöin luotetaan mielestäni liikaa haastatteluformaatin kantavuuteen. Tekijän ääni kuuluu sitten paikoin haastattelusitaattien osana. Ymmärrän, että haastattelut ja niiden jäsentely ovat vieneet aikaa ja energiaa, mutta energia ja aika ovat silti loppuneet kesken, jos tavoitteena on ollut erityisen myönteistä palautetta keräävä kokonaisuus. 

Paikoin muistelut tuntuvat huterilta. Se ei ole ihme. Kukapa sitä suunnilleen eläkeiässä kovin tarkasti teiniaikansa kaikkia tapahtumakulkuja muistaisi. Osin ehkä ongelmana on myös se, että haastateltavat puhuvat ihmiselle, siis Miettiselle, joka tietää suuren osan tapahtumista. Eli haastateltavat eivät edes yritä kertoa nuoremmille sukupolville vaan kaverilleen. Siksi ilmiöstä kiinnostunut aloittelija ei saa kovin jäsentynyttä kuvaa. 

Jos yritän katsoa kirjaa myönteisemmästä kulmasta, haastattelut tuovat pieniä kiinnostavia anekdootteja esiin yksittäisistä artisteista, heidän mieltymyksistään ja tekemisistään. Maantieteellisesti teos kattaa pienempienkin paikkakuntien menot ja meiningit. Välillä käydään miellyttävästi myös musiikin ulkopuolelle, arjessa ja elämässä laajemmin. Kuitenkin lopulta anekdoottien sykähdyttävyydestä riippuu, kuinka paljon tästä teoksesta pitää. Jonkun verran viihdyn kapakkakeskustelumaisen jutustelun parissa, mutta se ei riitä nostamaan teosta klassikon asemaan. 

Sosiologisesti kaikkein kiinnostavin teoksen painottama näkemys on se, että toisin kuin usein ajatellaan, punk ei ollut Suomessa erityisen työväenluokkaista. Ainakaan ensimmäisen aallon tekijöitä tarkastelemalla. Myöhemmät sorbuspunkkarit, jotka kuuluvat lapsuuteeni, ovat asia erikseen. Pikemminkin tekijät tulivat hyvistä perheistä, joissa kannustettiin tekemiseen tai ainakin annettiin sille tilaa ja joissa oli mahdollisuus myös tukea taloudellisesti kalliiden soittimien ostamista. Ainakin Vandaalit ja Karanteeni olivat poikkeuksia, mutta muuten ensimmäisen aallon suomipunkin tekijät tulivat melko keskiluokkaisista oloista. 

Jos Legs McNeilin ja Gillian McCainin haastatteluteosta Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk (1996) pidetään yhtenä parhaimmista punk-kirjoista, sen suomiversio vuodelta 2021 kalpenee rinnalla. Silti mieluummin maailma, jossa Miettisen teos on olemassa, kuin maailma ilman sitä.

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Sanokaa Malabou, kun haluatte hyvää

Tutkijaliitto on pitkään ollut keskeisin mannermaisen filosofian uusien (ja osin vanhojenkin) tuulien tuoja suomalaisille lukijoille. Vuonna 2021 julkaistiin kaksi ranskalaisfilosofi Catherine Malaboun (s. 1959) käännösteosta, Mitä on tehtävä aivoillemme? (alk. 2004) ja Sattuman ontologia: essee tuhoisasta plastisuudesta (alk. 2009). 

Derridan ohjauksessa väitöskirjansa Hegelistä kirjoittanut Malabou on profiloitunut plastisuuden ajattelijaksi, joka rakentaa siltaa filosofian ja neurotieteiden välille. Plastisuus tarkoittaa muovattavuutta ja muotoilevuutta eli kyse ei ole yksisuuntaisesta liikkeestä. Avoimuuden ja plastisuuden ajatukset ovat esillä jo Hegel-tutkimuksessa sekä Malaboun Heidegger-luennassa. Aivotoiminnan ajattelussa keskeistä on läpi elämän jatkuvat neuraaliset yhteydet, joiden plastisuus haastaa biologisen sekä geneettisen determinismin, mutta myös ajatuksen täydellisestä vapaudesta. 

Aivotoiminnan tarkastelussa Malabou nojaa vahvasti Joseph LeDoux’n ajatteluun, erityisesti hänen teokseensa Synaptinen itse (2002, suom. 2003), joka antaa tukea suuremmalle plastisuudelle kuin konservatiivisempi valtavirta. Aivojen ajattelussa Malabou hylkää suositun tietokonemetaforan (esim. kognitiotiede) sekä puhelinkeskusmetaforan (Bergson). Sen sijaan Malabou muistuttaa, miten aivot kehittyvät lapsen kasvaessa sen mukaan, millaisia ärsykkeitä ja yhteyksiä kohdataan. Tämän artikuloinnissa hän seuraa pitkälti Deleuzea. 

Malabou’ta kiinnostaa siirtymä neuraalisesta mentaaliseen, kuten monia muitakin, mutta hän painottaa keskimääräistä vahvemmin, miten mentaalinen on aina jo poliittista, yhteiskunnallista, kulttuurista ja historiallista. 

Poliittisesti kiinnostava kulma on neurotieteen näkemysten ja johtamisteorioiden kytkennät. Kriittisen etäisyyden saadakseen Malabou erottaa plastisuuden ja joustavuuden käsitteet, jossa jälkimmäinen on ikään kuin kapitalistisiin tarpeisiin typistetty ideologinen versio plastisuudesta, plastisuus ilman kykyä keksiä ja antaa muoto. Tosin tämä puoli saa yllättävänkin ohuen käsittelyn, luonnoksen, josta puuttuu syvempi substanssi. 

Sattuman ontologia käsittelee plastisuuden tuhoisaa puolta. Sitä, miten meistä tulee yhtäkkiä täysin toisia aivotoiminnan häiriöiden (traumat, aivovauriot, Alzheimerin tauti…) seurauksena. Sattuma on lajiominaisuus, ”normaali” identiteetti saattaa sanoa koska tahansa hyvästi ja häipyä. Siihen ei psykoanalyysi auta, ainakaan perinteisessä muodossaan. Lyhyt kirjanen on kuin venytetty alaviite aikaisempaan teokseen. En suosittele Malaboun lukemisen aloittamista tästä. Mitä on tehtävä… on huomattavasti parempi. Sen sijaan yksi hyvä seuralainen Malaboun omien tekstien rinnalle on Ian Jamesin The New French Philosophy (2012), joka sisältää johdannon Malaboun ajatteluun. 

Alkuperäistä julkaisua myöhemmässä esipuheessa Malabou kontekstualisoi Mitä on tehtävä… -kirjaansa ja kommentoi muutamia kritiikkejä. Siinä hän myös vastaa, mitä on tehtävä aivoillemme: ”On vaikutettava kytkentöihin, muokattava synapsien tehokkuutta, laitettava energia kiertämään toisella tavalla, muutettava voimasuhteita.”

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Pieni kirja Antti Eskolasta

Kirjamessujen alennuspinosta tarttui mukaan vuonna 2018 kuolleen Antti Eskolan työtä ja tuotantoa käsittelevä kirja Antti Eskola – intellektuellin muotokuva (2019, toim. Pertti Alasuutari, Matti Alestalo, Harri Melin & Oili-Helena Ylijoki).

Lyhyehkö teos perustuu Tampereella järjestettyyn seminaariin. Sisältö kattaa hyvin eri osa-alueita Eskolan sosiologisesta ja sosiaalipsykologisesta työstä sekä julkisen keskustelijan roolista. Yleiskatsauksen lisäksi perehdytään esimerkiksi Eskolan kirjoittamiin menetelmäoppaisiin, sosiaalipsykologisiin linjanvetoihin, suurelle yleisölle tarkoitettuihin pamfletteihin, ”keskustelukirjoihin” ja uskontokirjoihin. 

Vaikka en voi sanoa, että Eskolan työn arviointi olisi juuri nyt keskeistä omille tutkimuksilleni, tällaisia teoksia luen mielelläni. Ja lukisin muistakin vaikutusvaltaisista suomalaisista humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä. Varsinkin kun kohdehenkilöllä on ollut sanottavaa tutkimusmenetelmistä ja tieteenalojen identiteeteistä. 

Yksi pieni kirjan helmi on pitkä lainaus, jossa Eskola pohtii tutkimuskysymyksen asettelua ja sen motivointia lukijalle. Eskola kritisoi tutkimuksia, jotka eivät alussa problematisoi kohdettaan, mutta myös niitä, jotka referoivat pitkään, miten tärkeän teoreettisen työn Marx teki Pääomassaan. Keskeistä onkin kohteen sijoittaminen historialliseen todellisuuteen yksinkertaisten havaintojen ja arkitietämyksemme varassa, jotta huomaisimme, ettei arkitieto riitä ja että ymmärtäisimme asian olevan monimutkaisempi kuin luulimme. 

Lieneekö syynä oma tutkijaprofiilini, mutta suurin kritiikkini kohdistuu uskontokirjojen käsittelyyn. Siinä kirjoitetaan enemmän Eskolan omasta uskosta kuin hänen käsityksistään uskonnosta tutkimuskohteena. Näkökulma on aivan perusteltu, koska oma uskontosuhde on kyseisten kirjojen keskiössä, mutta minun mielestäni valitettava, koska näin se, mitä Eskolalla on sanottavaa uskonnosta tutkimuskohteena, jää teoksen ulkopuolelle. 

Hieman yli satasivuinen teos on kevyt, helppolukuinen ja kohdettaan myötäsukaisesti muisteleva. Kenties siksi se tarjoaakin sopivan kurkistusaukon yhteen merkittävään suomalaiseen yhteiskuntatieteilijään. Syvemmälle haluavat osaavat etsiä sitten muita teoksia. 

Itselläni ei ollut mitään henkilökohtaista suhdetta Eskolaan. Hyllystä löytyy useita hänen teoksiaan (ainakin Sosiologian tutkimusmenetelmät I–II, Sosiaalipsykologia, Suomi sulo pohjola, kolme uskontokirjaa, muistelmateos Mikä henki meitä kantaa?). Olen jotain oppinutkin häneltä, mutta en koskaan tavannut häntä. Silti jaan yhden pienen muiston. 

Kun nuorena tutkijana kirjoitin Sosiologia-lehteen artikkelin ”Maallistumisesta notkistumiseen” (2003), silloinen päätoimittaja Merja Kinnunen lähetti sähköpostin, jonka pääasiallisena sisältönä oli Eskolan reaktio tekstiini: 

”Eskolan Antti kävi kehumassa minulle sinun artikkeliasi Sosiologia -lehdessä. Hän sanoi, että siinä on uutta näkökulmaa ja että se oli hänestä oikein kiinnostava ja hyvä juttu. Toivoi lisää samanlaista.” 

Muistan myönteisen palautteen lämmittäneen.

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

80-luvun absurdismi ja itsetietoinen joutilaisuus (Pete Europa: Helsinki 1984)

Syksyllä 2021 ilmestyi Pete Europan (Petri Hakkarainen) teos Helsinki 1984. Yön olennot ja uusi aalto. Syvällisen harkinnan jälkeen päädyin ostamaan sen, koska teoksen laatuun liittyvistä epäilyistä huolimatta halusin lukea teoksen. 

Itselleni Pete Europa tuli aikanaan tutuksi nimeksi 1990-luvun alussa Kauko Röyhkän kappaleesta ”80-luvun absurdismi”. Siinä Röyhkä ymmärtääkseni laulaa 80-luvun Helsingin taide- ja musapiireistä tositapahtumienkin innoittamana. Tekstissä kerrotaan: 

”Joo, Erja muistaa, nukuin sen luukun lattialla, jota käytti myös Floyd ja Pete Europa.”

Parivaljakko Floyd (Tero Isohanni) ja Pete Europa olivat mm. post-punkia soittaneen The Pin-Upsin jäseniä, joskin Floyd muistetaan paremmin The Nights of Iguanasta. 

Toisen kerran Pete Europa tuli vastaan omaperäisestä dokumentista Timanttikoirien vuosi 1984. Siinä itsekeskeinen tekijä kertoo melko kritiikittömästi kiinnostavista kuvioista ja ”uusyksilöllisyydestä” 80-luvun Helsingissä. Tämä kirja on jatkoa saman 80-luvun Helsingin post-punkin tai uuden aallon skenen käsittelylle. Äänessä on Europan lisäksi runsas joukko skenen sisäpiiriä. 

Helsinki 1984 on siis kirja skenestä, jonka rajojen määrittäjänä on tosin tässä tapauksessa vain kirjan tekijä. Löyhästä verkostosta, jonka lonkeroissa tai liepeillä hengaili paljon liiasta vapaa-ajasta kärsineitä luovia ja touhukkaita ihmisiä. Elämästä tuli tehdä taideteos. Se tarkoitti kaikkea muuta kuin agraarisuomen neukkulalta tuoksuvaa elämänasennetta, joka leimasi aikaansa vahvasti. Tyyli ja yksilöllisyys olivat avainsanoja, ikävämmin sanottuna poseeraus ja eskapismi, joka haki käyttövoimansa romantisoidusta kääntöpuolten Euroopasta ja sen suurkaupunkien kuvitellusta dekadenssista (Berliini, Amsterdam, Lontoo), mutta myös Warholin New Yorkista. 

Välillä herää ajatus, että kyse oli rahattomista jupeista, joita ei kiinnostanut yhteiskunnallinen hyvä. Mutta eivät he porvarillista kapitalismiakaan ihailleet. Kirjassa ihannoidaan ihmistä, joka ei tee päivääkään töitä, mutta näyttää hyvältä viettäessään joutilasta aikaa klubilla tai kulloinkin tyylikkyyttä symboloivassa juntteja kavahtavassa kuppilassa. 

Musiikkimielessä kyse oli porukasta, joka oli jättänyt taakseen 70-luvun lopun ja 80-luvun alun punkin sekä rockabillyn, ja vähän myöhemmin nuoremmasta sukupolvesta. Musiikkimielessä skeneä luonnehti post-punk, goottimusiikki, uusromantiikka ja elektropop. Klubitapahtumia järjestettiin aktiivisesti, mutta musiikkia, ainakaan levytettyä sellaista, ei itse tehty paljoakaan. 

Okei, Musta Paraati teki Suomen parhaan goottialbumin Peilitalossa. Myöhemmin kukkaan puhjennut Shadowplay on jonkinlaisessa suhteessa kirjan skeneen. The Nights of Iguana oli skenessä syntynyt, mutta ei ehkä enää sitä määrittävä yhtye. Paajasen soolomateriaali on tärähtäneisyydessään viehättävää, mutta skenen tyyliä se edustaa aika huonosti. (Paajasella oli toki sormensa pelissä esimerkiksi Outi Poppin ja Esa Saarisen musiikillisissa jutuissa. Twiggy Oliver -nimellä tehty materiaali puolestaan vetoaa minun lisäkseni noin viiteentoista suomalaiseen, tai ainakin se 2000-luvulla tehty ”myöhäinen” osa.) Hefty Loadista en ole vähäisellä tutustumisella innostunut. Europan, Floydin ja muiden nopeasti unohtunut post-punk -viritelmä The Pin-Ups on minusta aivan hyvää kamaa. Silti skenen musiikilliset ansiot ovat yllättävän vähäiset. Helsinki 1984 ei ole lopultakaan kirja musiikista. 

Skenen vaikutusta muihin taidemuotoihin en osaa arvioida. Kirjan perusteella se on melko merkittävä. Jotenkin se on luontevaa, jos elämä on taideteos, performanssi, jossa olennaista on näyttää hyvältä ja olla tähti riippumatta siitä, tarvitseeko tähteyden eteen tehdä muuta kuin opetella meikkaamaan ja vaivautua viettämään paljon aikaa klubeilla. Älkää ymmärtäkö väärin: Tyhjäpäitä ydinhenkilöt eivät missään tapauksessa ole tai olleet. Ajatuksia ja näkemyksiä aktiiveilla oli. Muutamista tuli myös akateemisesti tai taide- ja kulttuurialalla ansioituneita. Pete Europa itse on ohjannut musiikkivideoita ja muita juttuja (lyhytelokuvia, tv-ohjauksia jne.). 

Tavallaan on mahdollista allekirjoittaa tai ainakin ymmärtää se taidefilosofinen perustelu, joka kirjassa tuodaan skenen preferenssien tueksi, vaikka kovin syvälliselle tasolle siinä ei mennä. Silti lukijalle jää lähes väistämättä tuntu, että itsekeskeisyyden nimissä itsestään kertovat ihmiset eivät ole riittävä äänten kirjo. Suhtautuminen omiin tekemisiin on pääosin ihannoivaa ja itsekritiikkiä on hyvin pieni ripaus, jos sitäkään. Siksi skeneä kommentoimaan olisi kaivattu myös ulkopuolisia, esimerkiksi sosiologisesti orientoituneita ääniä. 

Olen auttamatta liian nuori kirjan pääasiallisiin tapahtumiin, kuten suuri osa muistakin potentiaalisista lukijoista. Olen kuitenkin tarpeeksi vanha, jotta voin sanoa kokeneeni skenen vaikutuksia suomalaisessa musiikkielämässä sekä muodostaneeni hataran mielikuvan monista kirjan sivuilla seikkailevista hahmoista. Siksi kirjaa ei malttanut laskea montaa kertaa kädestä, vaikka sen ongelmat olivat tiedossa etukäteen, jos on nähnyt Timanttikoirien vuoden.

torstai 11. marraskuuta 2021

Studioalbumit osa 109: The Zombies

1960-luvun alussa toimintansa aloittanut englantilainen The Zombies on jäänyt itselläni katveeseen. Pari tunnettua biisiä olen minäkin kuullut, mutta syvempi tutustuminen on tekemättä. Yhtyeen kosketinsoittaja Rod Argentin myöhemmästä yhtyeestä Argentista olen kirjoittanut täällä aikaisemmin (studioalbumit osa 78). Kun kuuntelin podcastin, jossa käsiteltiin The Zombiesin toista albumia, ajattelin, että eiköhän kuunnella se ja muutkin yhtyeen tuotokset. 

Begin Here (1965) on hyvin tavallista 60-luvun rockia. Se ei mene garagerockin laitaan niin, että sitä voitaisiin pitää protopunkkina. Se ei mene myöskään vahvasti bluesin suuntaan, kuten Yardbirds, Cream, Rolling Stones ja moni muu. Ehkä siksi sitä kutsutaan beat-musiikiksi. Itse kuulijana asetun äärilaitojen diggariksi, joten pientä köhinää kurkussa on tätä kuunnellessa. Albumin avaa laimea versio ”Road Runnerista” ja päättää yhtä ponneton versio kappaleesta ”I Got My Mojo Working”. Siinä välissä on sekä kiinnostavaa että keskinkertaista. Ensimmäinen oma biisi tällä albumilla, basisti Chris Whiten ”I Can’t Make Up My Mind”, on erittäin hienoa poppia. Ehkäpä oma suosikkini koko lätyltä. A-puolen päättää kosketinsoittaja Rod Argentin ”She’s Not There”, joka on kahden tunnetuimman oman biisin joukossa (se toinen on seuraavalla albumilla). Myös Argentin ”I Remember When I Loved Her” on hieno hidastempoinen pohdiskelu, ja Whiten “What More Can I Do” ujelluttaa koskettimia mukavan riipivästi muutenkin toimivan teoksen osana. Ajalleen tyypillisesti levyllä on tarpeettoman paljon lainoja, joista ei oikein muodostu mielekästä kokonaisuutta. Yhtyeen tulkinnat eivät ole ikimuistoisia, joten herää kysymys, miksei luotettu oman sävelkynän terävyyteen. Tosin omien sävellysten taso vaihtelee laadullisesti yhdentekevästä erinomaiseen. Myös tyylillinen vaihtelu on sen verran suurta, että debyytin perusteella arvioituna The Zombies olisi pikemminkin singlebändi kuin albumeita väsäävä yhtye. Joka tapauksessa yhtyeen oma tuotanto on monin verroin kiinnostavampaa kuin laimeat lainat. 

Odessey and Oracle (1968) on kunnollinen bändialbumi, tarkoituksellisesti väärin nimetty. Siinä ei ole yhtään lainaraitaa (en sinänsä vastusta kovereita). Siitä on haluttu tehdä tyylillisesti ja soundillisesti yhtenäinen, mukaan lukien kansitaide. Täältä löytyy myös yhtyeen tunnetuin tai toiseksi tunnetuin biisi, albumin päättävä ”Time of the Season”. Mutta mutta. Onko tämä kuitenkaan mestariteos? Jostain syystä vertailukohdakseni nousee Loven Forever Changes, joka on tämän tavoin hehkutettu teos. Forever Changesin kohdalla kaikki kehut ovat paikallaan, tämän osalta en ole aivan vakuuttunut. Hyvä kyllä, mutta että oikein mestariteos? Enpä tiedä. Vähän kuin yrittäisi pitää vettä kupin muotoon laitetussa kädessä, sormien välistä se neste valuu. Tämä ei ole rockia, garagea, poppia, eikä oikein psykedeliaakaan. Onko tämä sitten barokkipoppia (tai kamaripoppia)? Ehkä. Pidän äänimaailmasta, tunnelmastakin, mutta en saa otetta biiseistä, mikä ei ole pelkästään kielteinen asia. 

R.I.P (2000, äänitetty 1968) piti olla kolmas studioalbumi, mutta julkaisu peruttiin. Lopulta se ilmestyi yli 30 vuotta myöhemmin. Osa raidoista nauhoitettiin teosta varten (A-puoli), kun taas jälkipuolisko perustuu aikaisempiin ottoihin ja b-puoliin. Osa raidoista jatkaa edeltäjänsä tunnelmaa (A-puoli), kun taas osa menee aika tavalla eri suuntaan (B-puoli). Edellisiin kuuluu ”Imagine the Swan” ja ”Smokey Day”. Oma suosikkini on tällä tutustumisella ”I Could Spend the Day”, joka tuo mieleen 90-luvun kitarapopin, joka ammensi näistä 60-luvun sävelkynistä. Mutta kyllä b-puoleltakin pilkistää taito silloin tällöin, esimerkiksi ”Don’t Cry for Me” on taidokasta menopoppia. 

Lienee selvää, että The Zombiesin maine perustuu yhteen albumiin. Ilman sitä ainoastaan tynnyrin pohjien kaapijat sauhuaisivat yhtyeestä. Itse jään johonkin limboon. Odessey and Oracle ei kuulu suuresti rakastamiini albumeihin, mutta ei siihen kielteisestikään voi suhtautua. Muut albumit eivät muodosta koherentteja kokonaisuuksia, mutta niilläkin hehkuu lahjakkuus ja pop-sensibiliteetti siellä täällä.

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Kristityt suomalaiset SS-miehet

Kesäisin tulee usein haalittua mökkilukemistoa kirjakauppojen alennusmyynneistä. Niin kävi viime kesänäkin. Mökkiaika ei riittänyt kaikkien lukemiseen. Pinoon jäi odottamaan muun muassa André Swanströmin Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (2018). 

Teoksen vahvuutena on alkuperäislähteisiin perustuva tutkimustyö, joka haastaa aikaisemmin vallinneet käsitykset. Teoksen heikkoutena on monipolvisuus. Kuten alaotsikkokin kertoo, teos käsittelee lähes 500 sivussa vähän kaikkea, mitä aineistosta on saatu irti. Teos sisältää useita henkilökuvauksia, joista muodostuu kokonaisuus, vaikka välillä metsä katoaa puilta. 

Vahvuudet kuitenkin peittoavat heikkoudet. Siksi teos on suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisista SS-miehistä kiinnostuneille, erityisesti niille, joita askarruttavat uskontoon ja politiikkaan liittyvät ulottuvuudet. 

Merkittävä vahvuus on Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa (1968) luoman vakiintuneen käsityksen rikkominen. Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset SS-miehet eivät olleet yksinkertaisesti epäpoliittista isänmaallista valiojoukkoa. 

Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset ovat olleet monin paikoin hyvin tietoisia siitä, miten natsit kohtelevat juutalaisia. Mikä ei tarkoita, että aivan kaikki suomalaiset SS-miehet olisivat olleet erityisen antisemitistisiä. Osa tuki sitä, osaa aihe ei kiinnostanut, osa pystyi sietämään sitä. Sietäjienkin vaakakupissa painoi jaettu nimittäjä, anti-bolsevismi, ja vihollinen, Neuvostoliitto sekä utopia Suur-Suomesta. 

Toisin kuin on ajateltu, moni suomalainen SS-mies kannatti avoimesti fasismia. Swanströmin mukaan noin puolet, mikä on yli tuplat Jokipiin väittämään. Sodanjälkeinen fasismileiman häivyttäminen mahdollisti SS-miesten sujuvan asettumisen takaisin osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Osa heistä nousi johtaviin asemiin ilman sen suurempia nikotteluja. Mitään systemaattista kritiikkiä tai ”vainoa” SS-miehiin ei kohdistettu. Tätä voi ja ehkä pitääkin pöyristellä. 

Kristinuskolla oli keskeinen sija suomalaisten SS-miesten mielenmaisemassa. Toki samaa voidaan sanoa keskimääräisistä tuon ajan suomalaisista, mutta yhteys on vahvempi. SS-miesten rekrytoinnissa IKL oli keskeisesti esillä, ja IKL:n parissa kristinuskolla oli tärkeä asema – huomattavasti selkeämmin kuin saksalaisessa fasismissa. Suomalaisessa fasismissa johtajan aseman takasi Jumala. Erityisesti herännäisyyden kannattajakunnassa oli vetoa SS-joukkoihin selvemmin kuin muissa kristillisissä suuntauksissa. 

Hyvin uskonnolliset suomalaiset SS-miehet pitivät saksalaista natsiaatetta jopa kristinuskon vastaisena tai ainakin siihen etäisesti suhtautuvana. Suomalaiset saivat kuitenkin osallistua jumalanpalveluksiin ja ylläpitää sotilaspastorin tehtävää. Ja sotilaspastoreita oli myös muiden kuin suomalaisten parissa, vaikka kristillisesti sävyttynyt tulkinta on toista väittänyt. 

Himmler otti kielteisen kannan kristinuskoon ja elvytti muinaisgermaanista esoteriaa, mutta kentällä suhtautumisessa oli huomattavasti enemmän sävyjä. Pakkaan mahtui myös kristillis-kansallissosialistinen Deutsche Christen -liike ja jopa imaameja. 

Ehkä voisi sanoa, että suhde oli pragmaattinen niin kauan kuin se ei häirinnyt puhtaaksiviljeltyä ajatusta kansallissosialistisesta aatteesta, johon kuului myös Jumalausko. Tuo Jumala ei kuitenkaan manifestoitunut kristinuskossa, eikä varsinkaan katolisessa kirkossa (yksilöpainotteisempi protestantismi sopi paremmin yhteen kansallissosialismin kanssa). Ateismia kansallissosialismissa ei julistettu, vaikka moni nykykristitty niin haluaisikin uskoa.

torstai 4. marraskuuta 2021

Vuosisadan lappilainen, Läjä Äijälä

Läjä Äijälä täytti 60-vuotta vuonna 2018. Kävin tuolloin Lepakkomiehessä juhlistamassa miehen uraa. Kirjoitin siitä tännekin. Tapahtumassa julkaistiin Katariina Vuoren kirjoittama Läjä Äijälä. Kulttibändien kuningas (2018). Luin sen vasta nyt. 

Kuten aikaisemmasta kirjoituksestani käy ilmi, suhtaudun erittäin myönteisesti vuosisadan lappilaiseksi valitun Läjän tekemisiin. Leo Bugariloves, Death Trip ja Terveet kädet ovat huippuja. The Sultans, Billy Boys, Lapin helvetti ja soolotuotanto ovat hyvin kelvollisia. Sarjakuvat ja muu kuvataide on asiallista. En kuitenkaan palvo häntä. Ehkä siksi panttasin kirjan lukemista näin pitkään. Tai jos rehellisiä ollaan, en ostanut sitä, koska arvelin, ettei teos ole tarpeeksi syvällinen. Tiesin kuitenkin, että jossain vaiheessa tulen lukemaan sen. 

Arveluni osui osittain oikeaan. Teos on viihdyttävä paketti, mutta paikoin tulee olo, että se on kirjoitettu ikään kuin legitimoimaan Läjän arvo jollekin kuvitteelliselle kulttuurilautakunnalle. Se ei paneudu riittävällä yksityiskohtaisuudella itse artistin tuotantoon, sen sisältöihin ja kriittisiin arvioihin. Siksi jää mielikuva, että kirjoittajalla ei olisi mitään syvempää suhdetta Läjän tekemisiin tai riittävää kiinnostusta ruotia erilaisten projektien finessejä. Kiinnostavat näkemykset tulevat enimmäkseen muiden suusta, jos ovat tullakseen. 

Kirjassa on useita muutaman sivun osioita, joissa muut kertovat suhteestaan Läjään. Mukana on keskeisiä hahmoja, mutta mukaan on otettu myös henkilöitä, joilla ei ole mitään kummempaa suhdetta itse artistiin tai hänen töihinsä. Tai ainakaan kovin kiinnostavaa sanottavaa. En myöskään ymmärrä, mikä arvo on kertoa, että Soundi-lehden vuosiäänestyksessä Läjä oli kotimaisten laulajien listalla sijalla 19 jonakin vuonna. Ketä se kiinnostaa? Ja onko se joku meriitti? Kertooko se siitä, että oikeasti olennaista materiaalia ei ole kovin paljon? 

Toki kirjassa on paljon sitä, mitä siinä pitääkin olla. Ja Vuori on tehnyt tärkeää työtä materiaalien koostamisessa ja organisoimisessa. Kirjassa käydään läpi erilaisten musaprojektien moninaisia vaiheita ja hahmotellaan Läjän elämän ja uran keskeisiä tapahtumia. Siksi Läjän tuotosten faneille teos on nupinoistani huolimatta must. 

En usko, että Läjän tekemisiä tarvitsee legitimoida jollain valtavirran mittatikulla tai pelkästään silittää myötäkarvaan, vaan pikemminkin analysoida. Analyysia ei itse kohteelta tule. Suoraan sanoen Läjästä välittyy etäinen ja aika tylsä kuva ulospäin; hän antaa taiteensa puhua puolestaan. Se artistille suotakoon. 

Mutta kun analyysia ei tule kirjoittajaltakaan, eikä riittävästi vierailevilta ääniltä, ollaan kohtuullisen ohuella pohjalla. Siksi huomasin jatkuvasti odottavani kirjaan painettuja kuvia lehtileikkeistä, joita on ripoteltu mukava määrä pitkin teosta. Tulisiko niistä jokin soraääni tai kiinnostava näkökulma? Esimerkiksi Miettisen Rumbaan kirjoittama kriittinen Billy Boysin keikka-arvio riemastutti. 

On selvää, että Läjä ansaitsee kirjamittaisen huomionsa. Tuotos ei ole napakymppi, mutta ei ole helppoa miellyttää sekä kohteen tuotantoa seuranneita että kirjan kautta kohteeseen vasta tutustuvia. Joka tapauksessa, jos Läjän tekemisistä ylipäätään on kiinnostunut, niin maailma on huomattavasti parempi paikka kirjan kanssa kuin ilman sitä. 

Taiteilijan tuotanto on omaehtoisuuden manifesti, joka alleviivaa poikkeavuuden arvoa konformismin painetta vastaan.

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Homometallikristitty: Rob Halford

 

Vierailulta Stupido Marketin alennusmyyntiin tarttui vinyylien lisäksi mukaan Judas Priestin laulajana tunnetun Rob Halfordin teos Tunnustan (2020). Teos käy läpi Halfordin yksityistä elämää sekä muusikon uraa minämuodossa. 

Artistin yksityiselämää hallitsee homoseksuaalisuus. Halford tuli kaapista vuonna 1998, oltuaan vuosikausia tunnettu ”metallijumala”, vuonna 1969 aloittaneen Judas Priestin keulakuva. Tästä Halford kirjoittaa paljon ja vuolaasti, samoin kuin ongelmistaan päihteiden kanssa. Homoseksuaalisuuden asemasta kiinnostuneille Halfordin teos on suositeltavaa luettavaa, etenkin jos kuvittelee seksuaalisen yhdenvertaisuuden menneen liian pitkälle. 

Julkista elämää hallitsee musiikki. Halfordin liityttyä Judas Priestin laulajaksi bändi alkoi levyttää. Se nousi mutkien kautta maailmanmaineeseen, mutta Halford jätti bändin vuonna 1992 kokeillakseen soolouraa. Hänet otettiin takaisin bändiin myöhemmin. Tällaiselle yhtyeen parissa osan lapsuuttaan viettäneelle Judas Priestistä ja musiikista olisi saanut olla enemmänkin. No, ehkä muut yhtyettä käsittelevät kirjat, joita en ole lukenut, kattavat sen, mitä tästä puuttuu. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä puuttuu – ehkä vain olisin halunnut lukea vielä enemmän Judas Priestin levyistä ja niihin suhtautumisesta. En vain myyntiluvuista ja Halfordin mielipiteistä. 

Uskontosuhteiden näkökulmasta kirjassa on pari kiinnostavaa juttua. 

Vuonna 1990 Judas Priest joutui Yhdysvalloissa oikeuteen, kun kaksi teiniä olivat muutamia vuosia aikaisemmin ampuneet itseään. Toinen kuoli ja toinen jäi henkiin. Kasvoista tuli kuitenkin aika muusia. Vanhemmat nostivat kanteen, kun olettivat, että Priestin Spooky Tooth -lainasta löytyi lause ”Do it!”, jonka saattoi tulkita kehotukseksi itsemurhaan, ainakin vilkkaalla mielikuvituksella. Myös ehdotus ”try suicide” löytyi väitetysti, kun Priestin albumia soitti takaperin. 

Lopulta syytteet raukesivat. Suoraan mistään saatanallisuudesta yhtyettä ei syytetty, mutta tuohon moraalipaniikin aikaan ei ollut suurtakaan juopaa saatanallisuus-syytteiden ja itsemurhaan kehottamisen välillä. 

Akateemisessa kontekstissa Priestin musiikin uskontoulottuvuutta on käsitellyt ainakin Brian Froese. Hän ehdottaa, että yhtye hylkää kristinuskon, mutta tarjoilee tilalle ”metallipelastusta” vyöryttämällä erilaisia pelastavia metallihahmoja kappaleissaan. Näiden lisäksi Halfordin teos tarjoaa yhden lisäulottuvuuden. 

Yhtyeen pääasiallinen sanoittaja Halford kertoo nimittäin myös omasta uskontosuhteestaan. Murrosikäisenä hän koki kummia Belgiassa, jotain sängyn keikkumista yöllä, ja pitää sitä alkuna hänen vahvalle uskolleen yliluonnolliseen. Hän kertoo myös kokeneensa kerran pakottavan tarpeen mennä kirkkoon. Hän kommunikoi Marian patsaan kanssa, kadotti hetkeksi ahdistuksensa, ja arvelee tulleensa Marian siunaamaksi. 

Kirjan loppupuolella hän summaa: ”Olenko kristitty? Sanoisin, että kristinusko istuu minulle yhtä hyvin kuin lavapukineet ja antaa vankkumatonta voimaa. Siihen liittyy monia asioita, joista pidän. Kun sitten uskonkiihkoilijat väittävät, että Priest on paholaisenpalvontabändi, sekoitan heidän päätään entisestään sanomalla: ’Ei nyt sentään! Mähän olen homometallikristitty!” 

Hän kertoo myös lukevansa Isä meidän -rukouksen ja Tyyneysrukouksen joka päivä. Hän täsmentää, ettei tiedä tarkkaan, kenelle rukouksensa osoittaa, mutta ”tiedän, että joku tai jokin kuuntelee. Elämässä on enemmän kuin aikamme täällä maan päällä. On ehdottoman varmasti elämää kuoleman jälkeen.” Walsallissa kasvanut Halford ei ole koskaan karistanut katolisia vaikutteita elämästään, vaikka onkin päällisin puolin ollut yksinäinen homoseksuaali, päihdeongelmainen, ja omintakeisella äänellä siunattu metallilaulaja, joka pääsee eroon yksinäisyydestään ja päihdeongelmistaan. Ainakaan hänestä ei saa antikristillistä ateistia tai paholaisenpalvojaa. 

Teoksen kieli menettelee. Kursiivia Halford käyttää aivan liikaa. Suomennoksessa häiritsee englanninkielisten sanontojen kirjaimellinen kääntäminen; osa niistä ei istu suomen kieleen laisinkaan.

perjantai 8. lokakuuta 2021

Studioalbumit osa 108: Demented Are Go

 

Psychobillyn alkujuuriin kuuluva The Meteors julisti (ja julistaa edelleen) olevansa ainoa aito genrensä edustaja. Muutaman vuoden myöhemmin uransa aloittanut Demented Are Go on kuitenkin noussut yhtä suureksi psychobillyn edustajaksi jo vuosikymmeniä sitten, ainakin genren sisällä. Molemmat ovat edelleen kasassa ja keikkailevat. The Meteorsilta on ilmestynyt vuonna 2021 laskujeni mukaan kolme uutta studioalbumia; DAG levyttää harvoin. Kun Nick Kempin kirjoittama DAG-historiikki Kicked Out of Hell (2021) ilmestyi, tuli sen lukemisen yhteydessä palattua studioalbumeihin, joista jokainen löytyy hyllystäni. 

In Sickness & In Health (1986) kuuluu ehdottomiin kasaripsychobillyn klassikoihin. Se on hauska ja häiriintynyt, musiikillisesti toinen jalka rockabillyssä ja toinen jossain aivan muualla. 80-luvun puolivälissä psychobilly tarkoitti karkeasti ilmaistuna enimmäkseen vielä psycho-rockabillya eli nopeasti soitettua rockabillya, jossa sanoitukset liikkuivat kauhuteemoissa. Jossain määrin tämä levy näytti suuntaa psychobillylle, vaikka ei ehkä niin paljon kuin bändin myöhemmät albumit. Levyllä on muutama huippuraita, esimerkiksi ”Pvc Chair” ja ”Holy Hack Jack”, muutamia ”hauskoja” ”Transvestite Blues”, ”Pervy in the Park” ja ”Pickled and Preserved”, omaperäisiä versioita toisten biiseistä (Gene Vincentin ”Be Bop a Lula”, Mack Selfin mainio ”Vibrate” ja The Osmondsin ”Crazy Horses”) sekä muutama muu hyvä raita. Varsinaisia heikkoja lenkkejä ei ole kuin ehkä The Osmonds-laina ja ”Nuke Mutants”. Laulajan kumifetissi kuuluu teksteissä (erityisesti pidän ”Rubber Lovesta”) ja monissa biiseissä on jonkinlainen omaelämäkerrallinen taustatarina, säännöllisellä LSD:n käytöllä maustettuna. Jos et ole koskaan kuullut DAG:sta, niin tästä voi aloittaa ja ihmetellä laulaja Marky ”Sparky” Phillipsin omintakeista ääntä. Loistava albumi edelleen. 

Tässä välissä ilmestyi livealbumi Sick Sick Sick (1987), jolla esiintyy DAG:n lisäksi Skitzo ja Coffin Nails. 

Kicked Out of Hell (1988) syntyi uudella kokoonpanolla. Bändikin oli muuttanut Walesista Lontooseen. Kitaristi vaihtui ja uusi basisti astui remmiin. Tähän aikaan bändi diggaili 60-luvun garagea, käytti runsaasti huumeita ja lopputulos vei askeleen pois rockabillystä. Se uudisti psychobillya astetta äärimmäisempään ja brutaalimpaan suuntaan. Samaa teki debyytti, mutta nyt mentiin pidemmälle, eikä levy ole samalla tavalla hauska, vaan pikemminkin harkitseva ja monin paikoin hitaampitempoinen. Albumilla on muutama klassikko: ”Surf Ride to Oblivion”, ”Shadow Crypt” sekä avausraita ”Satan’s Rejects” kuuluvat kaikki genren parhaimmistoon. Kovereista Peanuts Wilsonin ”Cast Iron Arm” on loistava, Crazy Cavan-faniuden innoittamana soitettu ”Old Black Joe” ei ole ehkä välttämätön. Yksi parhaista psychobilly-albumeista edelleen. 

The Day the Earth Spat Blood (1989) tuli ostettua heti sen ilmestyttyä. Mieti tilannetta: bändissä on jäljellä rumpali ja laulaja, mukaan löydetään kitaristi ja basisti. Sitten on satunnaisesti mukana ollut viulisti. Mennään neljäksi päiväksi studioon, jossa on runsaasti päihteitä tarjolla. Biisejä ei kuitenkaan ole. Eikä bändi ole treenannut. Rumpalille kerrotaan päivää ennen, että studioon ollaan menossa. Lopputuloksena on sekava trippi, joka omalla tavallaan vei genreä sinne, minne se ei ennen ollut kuvitellutkaan menevänsä. Kokonaista levyä ei kuitenkaan syntynyt, vaan aika loppui kesken. Kuusi uutta biisiä syntyi. Yksi vanha tehtiin uudelleen (”One Sharp Knife”) ja viimeisen raidan kokosi äänimies nauhalle tarttuneista palasista, jossa laulaja muun muassa harjoittelee lyriikoita biisiin, joka tuli vasta seuraavalle albumille. (No, on siinä raidassa upotettuna ihan oikea biisi.) Jos tarina pitää paikkansa, teos on siihen nähden aivan loistava. Soundimaailma on metallinen ja huumehöyryinen. Soitinvalikoimassa yhtyeellä on ennenkin ollut sähköviulu, mutta nyt mukana oli vahvasti myös munniharppu (juutalainen harppu, suuharppu). Sitä käyttivät muutkin psykobändit myöhemmin. Sekava, erikoinen ja käänteentekevä albumi, mutta kyllä tätä tulikin ihmeteltyä teininä. Vuonna 2016 Dr. Martens valmisti kenkämallin, jossa on albumin kansi. 

Tässä välissä ilmestyi jopa kaksi livelevyä, Go Go Demented (1990) ja Live and Rockin’ (1990). Eivät ne kovin ihmeellisiä ole, mutta ostinpa kuitenkin. Ensin mainitulla on yksi studioalbumeilta puuttuva biisi, Cliff Richard & the Drifters -koveri ”Move It”, ja jälkimmäisellä seuraavalla albumille tullut ”Anal Wonderland”. Go Gosta otettiin Dr. Martensenin kenkien toinen DAG-kuva. Myöhemminkin bändi on julkaissut livelevyjä, mutta en käy listaamaan niitä tässä. 

Orgasmic Nightmare (1991) oli yksi lukion ensimmäisen luokan soundtrackejani, vaikka niillä paikkeilla aloin kyllästyä genreen ja hakeutua enemmän punkin ja indierokin suuntaan. Jälkeenpäin bändi moitti albumia halvasta ja kiireisestä toteutuksesta erityisesti soundien osalta, mutta tällä kerralla biisejä oli valmiina ja niitä oli treenattukin ennen studioon menemistä. Levyllä on muutama mestariteos, kuten ”Who Put Grandma Under the Stairs” ja ”House of Blood”, ja useampi hyvä raita, joten kokonaisuus on vahva. Kakkosalbumin kitaristi Lex Luther palasi remmiin. Edelleen vahva levy. 

Tangenital Madness on a Pleasant Side of Hell (1993) tuli ostettua pääsykoereissulla. Vaikka samalla kerralla ostin teoksia yhtyeiltä Radiopuhelimet, Carter USM, Sisters of Mercy ja Karkkiautomaatti, eli indieosastolla mentiin, DAG:n uusi lätty oli ”pakkohankinta”. Se on aina ollut hyvä teos, mutta ei koskaan yhtyeen tärkein tuotos. Levy-yhtiö (Fury) oli sama kuin edellisellä ja tällä kerralla ei valitettu soundeista vaan riistosopimuksesta ja muusta pihtailusta. Levyllä soittaneista kukin löytää useita eri täytebiisejä, mutta filleritkään eivät ole huonoja. Ensimmäistä kertaa bändi teki levyn, joka tuntuu rutiinilta. Parhaimmistoon nousee Devo-laina ”Mongoloid”. Kitaristin vaikutuksesta mukana on myös Jimi Hendrix Experience -laina ”Up from the Skies”. Kolmas laina on tuntemattomampi 60s-ralli, Art Guyn erittäin hieno ”Where You Gonna Go”, josta DAG esittää, noh, omanlaisensa ihan kelvollisen tulkinnan. Alkuperäissävellysten taso on riittävä, joten tämä on edelleen hyvä levy, jossa brutaali tykitys ja keskitempoinen kantri kulkevat balanssissa. 

Hellucifernation (1999) tuli ulos kuuden vuoden levytystauon jälkeen. Siinä välissä esimerkiksi muu bändi oli lähtenyt Saksasta kiertueelta kesken pois ja jättänyt huumeista sekaisin menneen laulajan harhailemaan yksin maahan. Tämä tapahtui 1995. Itse ostin albumin vasta pari vuotta sitten, kun siitä julkaistiin uusintapainos vinyylinä. Avausraita ”I Wanna Be Your Slave” nostaa riman korkealle. Taso säilyy kohtuullisena jatkuvasti ja mainitaan erikseen ”Daddy’s Making Monsters”, ”Stranglers in Paradise” ja ”What’s the Problem”. Jo hieman kulunut Wanda Jackson -laina ”Funnel of Love” (sinänsä käsittämättömän hieno biisi) toimii Dementedillä keskinkertaisesti. Kokonaisote on erittäin raskas, eikä tämä ole enää kovin lähellä sitä oldschool-psychobillyä, josta yhtye lähti liikkeelle. Mutta teosta pidetään yhtenä yhtyeen parhaista. Ihan hyvästä syystä. Vaihtelua biisien välillä voisi olla enemmän, sillä äänimaisema on tarpeettomankin yhdenmukainen. 

Hellbilly Storm (2005) kuuluu myös niihin pari vuotta sitten hankittuihin. Se ilmestyi kuusi vuotta edeltäjänsä jälkeen. Siinä välissä bändi oli käynyt sekoilemassa rapakon toisella puolella. Laulaja pidätettiin ja muu bändi päätti laittaa lusikat jakoon. Tällä kerralla lähtijöihin lukeutui myös rumpali ja perustajajäsen Ant Thomas. Bändistä jäi jäljelle nimi ja laulaja. Stormille soittajiksi tuli muun muassa Klingonzissa musisoineet kitaristi Philip Doyle ja basisti Strangy. Studioon mentiin keskeneräisillä eväillä, joten osa raidoista sävellettiin siellä ja purkitettiin ilman sen kummempaa harjoittelua. Soittajat ovat myöhemmin olleet pettyneitä tulokseen ja pitäneet teosta menetettynä tilaisuutena. Kaiken tämän valossa kyse on kohtuullisen hyvästä levystä. Jälleen avausraita on vahva, ”Pedigree Scum” ja muitakin: ”The Noose (That Snapped)”, nimibiisi, ”Hotrod Vampires” ja bonukseksi cd:lle laitettu ”When Death Rides a Horse”, esimerkiksi. Aika komeaksi bändin käsittelyssä muuttuu nykypäivän kantrilaulaja Steve Holyn alkujaan hieman siirappinen ”Someone’s Out to Get Me”. Soundimaailma on raskas, kuten edelliselläkin. Itse jään kaipaamaan rockabillykitarointia ja vaihtelevuutta sävellyksiin, mutta on tämäkin hyvä levy. 

Welcome Back to Insanity Hall (2012) on edelleen yhtyeen viimeisin. Itse ostin sen vasta vähän aikaa sitten, kun uusintapainos julkaistiin vinyylinä. Sitä ennen alkuperäisrumpali oli tullut takaisin, mutta Espanjan kiertueella koko bändi jätti laulajan. Pian basisti päätti jatkaa laulajan kanssa, mutta kitaristi ja rumpali lähtivät eri teille. Tilalle otettiin taas uusi kitaristi ja edellisellä albumilla soittanut rumpali. Harmittavasti bändi päätti levyttää aikaisemman kitaristi Stanin (yhdessä Sparkyn kanssa) tekemät biisit, vaikka hän ei antanut niihin lupaa. Krediitit ovat kuitenkin oikein. Näillä mennään! Welcome… on perusvahva teos, mutta ei yhtyeen paras. Ote ei ole yhtä raskas kuin parilla edellisellä, mutta rankka on tämäkin. Ehkä rockabillyyn suuntaava kitara on se keskeinen erottava tekijä – albumilla on enemmän tilaa hengittää, vaikka kyse on nopeasta ja rankasta musiikista. Biisimateriaali on riittävän korkeatasoista, joskin tasapaksua ja totista. Olin pitänyt tätä jotenkin tympeänä, mutta en enää. Ansiokas teos, vaikka ei omissa kirjoissani nouse teini-iän suosikkieni tasolle. Vertailu on kuitenkin epäreilu. 

Vaikka DAG ei ole tehnyt uutta albumia pian kymmeneen vuoteen, Sparky on levyttänyt esimerkiksi The Hillbilly Moon Explosionin kanssa. Tuotokset koottiin yksiin kansiin vuonna 2019. Yhteistyön suosituin raita, duetto ”My Love for Evermore” on kerännyt YouTubessa yli 20 miljoonaa katselua. 

Nick Kempin kirjan perusteella jää ristiriitainen tunne: yhtäältä bändi on ollut todella huteralla pohjalla koko ajan ja on suoranainen ihme, että sen tuotanto on pysynyt korkeatasoisena. Ehkä paradoksaalisesti juuri siksi, että sen tulonlähteenä on ollut keikkailu. Levyjä ei ole tehty toimeentulon vuoksi. Yhtye olisi voinut breikata Yhdysvalloissa Nekromantixin perässä, ja ainakin Epitaph harkitsi yhtyeen signaamista. Kaikki kuitenkin kaatui laulajan arvaamattomuuteen ja aggressiivisuuteen. Hänestä välittyvä kuva ei ole sympaattisen sekoilijan, vaikka hän varmasti on sitäkin, hyvinä hetkinä. Hän on väitetysti todennut, että ”It’s all about me anyway”. Tavallaan hän on oikeassa, mutta ei täysin. DAG on ollut välillä myös oikea bändi eikä Sparky ja satunnaiset soittajat. Osin siksi Kicked Out of Hellillä DAG kuulostaa niin paljon paremmalta bändiltä kuin monilla muilla teoksillaan, vaikka tällä en tarkoita, että Kicked… olisi valovuosia muita albumeita edellä. 

Nykyään bändi kiertelee taajaan Saksassa ja muuallakin Euroopassa. Suomessa se kävi viimeksi pari vuotta sitten.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Uskontodiskurssia tutkimassa

Tänään sain viimein kirjamittaisen käsikirjoituksen lähtemään kustantajalle pienten korjausten jälkeen. Brill julkaisee teokseni Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion joskus ensi vuoden aikana, jos mitään yllättävää ei tapahdu. 

Teos koostuu osittain aikaisemmin julkaistuista artikkeleistani sekä täysin uudesta materiaalista. Aikaisemmin julkaistuista pari tekstiä on hienosäädetty ja pari tekstiä on kokenut enemmän kuin pienen pintaremontin. Kirjan perusideana on kertoa, millaista (yhteiskunnallisesti relevanttia) uskontotiedettä voidaan tehdä diskurssintutkimuksen näkökulmasta. 

Lähestymistapani kuitenkin poikkeaa sellaisista tutkimuksista, joissa diskurssianalyyttisia työkaluja sovelletaan ennalta määritellyn uskontoilmiön tarkasteluun. Kirjassa en nimittäin sovella mitään uskonnon määritelmää, vaan tarkastelen, miten erilaiset toimijat neuvottelevat ryhmien ja käytäntöjen mahdollisesta ”uskontoisuudesta”. 

Kirjassa diskurssintutkimusta sovelletaan erilaisiin empiirisiin tapauksiin, kuten wiccoihin, jediritareihin, druideihin, karhun kansaan ja ”maailmanuskontoihin”. Pääpaino on kuitenkin metodologisessa keskustelussa, johon kuuluu sekä näkökulman perusteiden perusteellinen esittely sekä keskustelu suhteessa erilaisiin lähestymistapoihin. Tämä painotus tulee jo sarjasta, jossa teos ilmestyy: Supplements to Method and Theory in the Study of Religion. Sarjan teoksen ovat valitettavasti sellaisissa hinnoissa, että niitä hankkivat lähinnä yliopistojen ja tutkimuslaitosten kirjastot. 

Teoksen nimi on tarkoituksellisesti monimerkityksinen. Lainausmerkit sanan ”religion” ympärillä eivät kuulu puheessa eli joku voisi luulla, että teoksen sanomana on uskontoilmiön tutkimisen tärkeys. Uskonnon vakavasti ottaminen (ilman lainausmerkkejä) on ollut usein uskonnon puolustajien ja niin sanottujen antireduktionistien fraasi, jolla varoitellaan liian reduktionistisista lähestymistavoista uskontoon. Toisille sama fraasi toimii pyrkimyksenä korostaa, että uskontoilmiö on tärkeä yhteiskunnallinen voimatekijä, joka tulisi ottaa vakavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lainausmerkeillä vaihdan fokuksen uskonnon kategoriaan ja siihen, miten uskonnoksi luokittelu tulisi ottaa vakavasti. 

Ennen oman kirjani ilmestymistä tulee tarjolle myös suomenkielistä luettavaa saman aihepiiriin tiimoilta. Titus Hjelmin toimittama Uskonto, kieli ja yhteiskunta (SKS, 2021) ilmestyy lähiaikoina. Teos kokoaa yksiin kansiin suomalaisten tutkijoiden tapoja soveltaa diskurssianalyyttisia työkaluja uskonnon ja ”uskonnon” tutkimukseen. Olen yksi teokseen kirjoittaneista.