Sanokaa Malabou, kun haluatte hyvää

Tutkijaliitto on pitkään ollut keskeisin mannermaisen filosofian uusien (ja osin vanhojenkin) tuulien tuoja suomalaisille lukijoille. Vuonna 2021 julkaistiin kaksi ranskalaisfilosofi Catherine Malaboun (s. 1959) käännösteosta, Mitä on tehtävä aivoillemme? (alk. 2004) ja Sattuman ontologia: essee tuhoisasta plastisuudesta (alk. 2009). 

Derridan ohjauksessa väitöskirjansa Hegelistä kirjoittanut Malabou on profiloitunut plastisuuden ajattelijaksi, joka rakentaa siltaa filosofian ja neurotieteiden välille. Plastisuus tarkoittaa muovattavuutta ja muotoilevuutta eli kyse ei ole yksisuuntaisesta liikkeestä. Avoimuuden ja plastisuuden ajatukset ovat esillä jo Hegel-tutkimuksessa sekä Malaboun Heidegger-luennassa. Aivotoiminnan ajattelussa keskeistä on läpi elämän jatkuvat neuraaliset yhteydet, joiden plastisuus haastaa biologisen sekä geneettisen determinismin, mutta myös ajatuksen täydellisestä vapaudesta. 

Aivotoiminnan tarkastelussa Malabou nojaa vahvasti Joseph LeDoux’n ajatteluun, erityisesti hänen teokseensa Synaptinen itse (2002, suom. 2003), joka antaa tukea suuremmalle plastisuudelle kuin konservatiivisempi valtavirta. Aivojen ajattelussa Malabou hylkää suositun tietokonemetaforan (esim. kognitiotiede) sekä puhelinkeskusmetaforan (Bergson). Sen sijaan Malabou muistuttaa, miten aivot kehittyvät lapsen kasvaessa sen mukaan, millaisia ärsykkeitä ja yhteyksiä kohdataan. Tämän artikuloinnissa hän seuraa pitkälti Deleuzea. 

Malabou’ta kiinnostaa siirtymä neuraalisesta mentaaliseen, kuten monia muitakin, mutta hän painottaa keskimääräistä vahvemmin, miten mentaalinen on aina jo poliittista, yhteiskunnallista, kulttuurista ja historiallista. 

Poliittisesti kiinnostava kulma on neurotieteen näkemysten ja johtamisteorioiden kytkennät. Kriittisen etäisyyden saadakseen Malabou erottaa plastisuuden ja joustavuuden käsitteet, jossa jälkimmäinen on ikään kuin kapitalistisiin tarpeisiin typistetty ideologinen versio plastisuudesta, plastisuus ilman kykyä keksiä ja antaa muoto. Tosin tämä puoli saa yllättävänkin ohuen käsittelyn, luonnoksen, josta puuttuu syvempi substanssi. 

Sattuman ontologia käsittelee plastisuuden tuhoisaa puolta. Sitä, miten meistä tulee yhtäkkiä täysin toisia aivotoiminnan häiriöiden (traumat, aivovauriot, Alzheimerin tauti…) seurauksena. Sattuma on lajiominaisuus, ”normaali” identiteetti saattaa sanoa koska tahansa hyvästi ja häipyä. Siihen ei psykoanalyysi auta, ainakaan perinteisessä muodossaan. Lyhyt kirjanen on kuin venytetty alaviite aikaisempaan teokseen. En suosittele Malaboun lukemisen aloittamista tästä. Mitä on tehtävä… on huomattavasti parempi. Sen sijaan yksi hyvä seuralainen Malaboun omien tekstien rinnalle on Ian Jamesin The New French Philosophy (2012), joka sisältää johdannon Malaboun ajatteluun. 

Alkuperäistä julkaisua myöhemmässä esipuheessa Malabou kontekstualisoi Mitä on tehtävä… -kirjaansa ja kommentoi muutamia kritiikkejä. Siinä hän myös vastaa, mitä on tehtävä aivoillemme: ”On vaikutettava kytkentöihin, muokattava synapsien tehokkuutta, laitettava energia kiertämään toisella tavalla, muutettava voimasuhteita.”

Pieni kirja Antti Eskolasta

Kirjamessujen alennuspinosta tarttui mukaan vuonna 2018 kuolleen Antti Eskolan työtä ja tuotantoa käsittelevä kirja Antti Eskola – intellektuellin muotokuva (2019, toim. Pertti Alasuutari, Matti Alestalo, Harri Melin & Oili-Helena Ylijoki).

Lyhyehkö teos perustuu Tampereella järjestettyyn seminaariin. Sisältö kattaa hyvin eri osa-alueita Eskolan sosiologisesta ja sosiaalipsykologisesta työstä sekä julkisen keskustelijan roolista. Yleiskatsauksen lisäksi perehdytään esimerkiksi Eskolan kirjoittamiin menetelmäoppaisiin, sosiaalipsykologisiin linjanvetoihin, suurelle yleisölle tarkoitettuihin pamfletteihin, ”keskustelukirjoihin” ja uskontokirjoihin. 

Vaikka en voi sanoa, että Eskolan työn arviointi olisi juuri nyt keskeistä omille tutkimuksilleni, tällaisia teoksia luen mielelläni. Ja lukisin muistakin vaikutusvaltaisista suomalaisista humanisteista ja yhteiskuntatieteilijöistä. Varsinkin kun kohdehenkilöllä on ollut sanottavaa tutkimusmenetelmistä ja tieteenalojen identiteeteistä. 

Yksi pieni kirjan helmi on pitkä lainaus, jossa Eskola pohtii tutkimuskysymyksen asettelua ja sen motivointia lukijalle. Eskola kritisoi tutkimuksia, jotka eivät alussa problematisoi kohdettaan, mutta myös niitä, jotka referoivat pitkään, miten tärkeän teoreettisen työn Marx teki Pääomassaan. Keskeistä onkin kohteen sijoittaminen historialliseen todellisuuteen yksinkertaisten havaintojen ja arkitietämyksemme varassa, jotta huomaisimme, ettei arkitieto riitä ja että ymmärtäisimme asian olevan monimutkaisempi kuin luulimme. 

Lieneekö syynä oma tutkijaprofiilini, mutta suurin kritiikkini kohdistuu uskontokirjojen käsittelyyn. Siinä kirjoitetaan enemmän Eskolan omasta uskosta kuin hänen käsityksistään uskonnosta tutkimuskohteena. Näkökulma on aivan perusteltu, koska oma uskontosuhde on kyseisten kirjojen keskiössä, mutta minun mielestäni valitettava, koska näin se, mitä Eskolalla on sanottavaa uskonnosta tutkimuskohteena, jää teoksen ulkopuolelle. 

Hieman yli satasivuinen teos on kevyt, helppolukuinen ja kohdettaan myötäsukaisesti muisteleva. Kenties siksi se tarjoaakin sopivan kurkistusaukon yhteen merkittävään suomalaiseen yhteiskuntatieteilijään. Syvemmälle haluavat osaavat etsiä sitten muita teoksia. 

Itselläni ei ollut mitään henkilökohtaista suhdetta Eskolaan. Hyllystä löytyy useita hänen teoksiaan (ainakin Sosiologian tutkimusmenetelmät I–II, Sosiaalipsykologia, Suomi sulo pohjola, kolme uskontokirjaa, muistelmateos Mikä henki meitä kantaa?). Olen jotain oppinutkin häneltä, mutta en koskaan tavannut häntä. Silti jaan yhden pienen muiston. 

Kun nuorena tutkijana kirjoitin Sosiologia-lehteen artikkelin ”Maallistumisesta notkistumiseen” (2003), silloinen päätoimittaja Merja Kinnunen lähetti sähköpostin, jonka pääasiallisena sisältönä oli Eskolan reaktio tekstiini: 

”Eskolan Antti kävi kehumassa minulle sinun artikkeliasi Sosiologia -lehdessä. Hän sanoi, että siinä on uutta näkökulmaa ja että se oli hänestä oikein kiinnostava ja hyvä juttu. Toivoi lisää samanlaista.” 

Muistan myönteisen palautteen lämmittäneen.

80-luvun absurdismi ja itsetietoinen joutilaisuus (Pete Europa: Helsinki 1984)

Syksyllä 2021 ilmestyi Pete Europan (Petri Hakkarainen) teos Helsinki 1984. Yön olennot ja uusi aalto. Syvällisen harkinnan jälkeen päädyin ostamaan sen, koska teoksen laatuun liittyvistä epäilyistä huolimatta halusin lukea teoksen. 

Itselleni Pete Europa tuli aikanaan tutuksi nimeksi 1990-luvun alussa Kauko Röyhkän kappaleesta ”80-luvun absurdismi”. Siinä Röyhkä ymmärtääkseni laulaa 80-luvun Helsingin taide- ja musapiireistä tositapahtumienkin innoittamana. Tekstissä kerrotaan: 

”Joo, Erja muistaa, nukuin sen luukun lattialla, jota käytti myös Floyd ja Pete Europa.”

Parivaljakko Floyd (Tero Isohanni) ja Pete Europa olivat mm. post-punkia soittaneen The Pin-Upsin jäseniä, joskin Floyd muistetaan paremmin The Nights of Iguanasta. 

Toisen kerran Pete Europa tuli vastaan omaperäisestä dokumentista Timanttikoirien vuosi 1984. Siinä itsekeskeinen tekijä kertoo melko kritiikittömästi kiinnostavista kuvioista ja ”uusyksilöllisyydestä” 80-luvun Helsingissä. Tämä kirja on jatkoa saman 80-luvun Helsingin post-punkin tai uuden aallon skenen käsittelylle. Äänessä on Europan lisäksi runsas joukko skenen sisäpiiriä. 

Helsinki 1984 on siis kirja skenestä, jonka rajojen määrittäjänä on tosin tässä tapauksessa vain kirjan tekijä. Löyhästä verkostosta, jonka lonkeroissa tai liepeillä hengaili paljon liiasta vapaa-ajasta kärsineitä luovia ja touhukkaita ihmisiä. Elämästä tuli tehdä taideteos. Se tarkoitti kaikkea muuta kuin agraarisuomen neukkulalta tuoksuvaa elämänasennetta, joka leimasi aikaansa vahvasti. Tyyli ja yksilöllisyys olivat avainsanoja, ikävämmin sanottuna poseeraus ja eskapismi, joka haki käyttövoimansa romantisoidusta kääntöpuolten Euroopasta ja sen suurkaupunkien kuvitellusta dekadenssista (Berliini, Amsterdam, Lontoo), mutta myös Warholin New Yorkista. 

Välillä herää ajatus, että kyse oli rahattomista jupeista, joita ei kiinnostanut yhteiskunnallinen hyvä. Mutta eivät he porvarillista kapitalismiakaan ihailleet. Kirjassa ihannoidaan ihmistä, joka ei tee päivääkään töitä, mutta näyttää hyvältä viettäessään joutilasta aikaa klubilla tai kulloinkin tyylikkyyttä symboloivassa juntteja kavahtavassa kuppilassa. 

Musiikkimielessä kyse oli porukasta, joka oli jättänyt taakseen 70-luvun lopun ja 80-luvun alun punkin sekä rockabillyn, ja vähän myöhemmin nuoremmasta sukupolvesta. Musiikkimielessä skeneä luonnehti post-punk, goottimusiikki, uusromantiikka ja elektropop. Klubitapahtumia järjestettiin aktiivisesti, mutta musiikkia, ainakaan levytettyä sellaista, ei itse tehty paljoakaan. 

Okei, Musta Paraati teki Suomen parhaan goottialbumin Peilitalossa. Myöhemmin kukkaan puhjennut Shadowplay on jonkinlaisessa suhteessa kirjan skeneen. The Nights of Iguana oli skenessä syntynyt, mutta ei ehkä enää sitä määrittävä yhtye. Paajasen soolomateriaali on tärähtäneisyydessään viehättävää, mutta skenen tyyliä se edustaa aika huonosti. (Paajasella oli toki sormensa pelissä esimerkiksi Outi Poppin ja Esa Saarisen musiikillisissa jutuissa. Twiggy Oliver -nimellä tehty materiaali puolestaan vetoaa minun lisäkseni noin viiteentoista suomalaiseen, tai ainakin se 2000-luvulla tehty ”myöhäinen” osa.) Hefty Loadista en ole vähäisellä tutustumisella innostunut. Europan, Floydin ja muiden nopeasti unohtunut post-punk -viritelmä The Pin-Ups on minusta aivan hyvää kamaa. Silti skenen musiikilliset ansiot ovat yllättävän vähäiset. Helsinki 1984 ei ole lopultakaan kirja musiikista. 

Skenen vaikutusta muihin taidemuotoihin en osaa arvioida. Kirjan perusteella se on melko merkittävä. Jotenkin se on luontevaa, jos elämä on taideteos, performanssi, jossa olennaista on näyttää hyvältä ja olla tähti riippumatta siitä, tarvitseeko tähteyden eteen tehdä muuta kuin opetella meikkaamaan ja vaivautua viettämään paljon aikaa klubeilla. Älkää ymmärtäkö väärin: Tyhjäpäitä ydinhenkilöt eivät missään tapauksessa ole tai olleet. Ajatuksia ja näkemyksiä aktiiveilla oli. Muutamista tuli myös akateemisesti tai taide- ja kulttuurialalla ansioituneita. Pete Europa itse on ohjannut musiikkivideoita ja muita juttuja (lyhytelokuvia, tv-ohjauksia jne.). 

Tavallaan on mahdollista allekirjoittaa tai ainakin ymmärtää se taidefilosofinen perustelu, joka kirjassa tuodaan skenen preferenssien tueksi, vaikka kovin syvälliselle tasolle siinä ei mennä. Silti lukijalle jää lähes väistämättä tuntu, että itsekeskeisyyden nimissä itsestään kertovat ihmiset eivät ole riittävä äänten kirjo. Suhtautuminen omiin tekemisiin on pääosin ihannoivaa ja itsekritiikkiä on hyvin pieni ripaus, jos sitäkään. Siksi skeneä kommentoimaan olisi kaivattu myös ulkopuolisia, esimerkiksi sosiologisesti orientoituneita ääniä. 

Olen auttamatta liian nuori kirjan pääasiallisiin tapahtumiin, kuten suuri osa muistakin potentiaalisista lukijoista. Olen kuitenkin tarpeeksi vanha, jotta voin sanoa kokeneeni skenen vaikutuksia suomalaisessa musiikkielämässä sekä muodostaneeni hataran mielikuvan monista kirjan sivuilla seikkailevista hahmoista. Siksi kirjaa ei malttanut laskea montaa kertaa kädestä, vaikka sen ongelmat olivat tiedossa etukäteen, jos on nähnyt Timanttikoirien vuoden.

Studioalbumit osa 109: The Zombies

1960-luvun alussa toimintansa aloittanut englantilainen The Zombies on jäänyt itselläni katveeseen. Pari tunnettua biisiä olen minäkin kuullut, mutta syvempi tutustuminen on tekemättä. Yhtyeen kosketinsoittaja Rod Argentin myöhemmästä yhtyeestä Argentista olen kirjoittanut täällä aikaisemmin (studioalbumit osa 78). Kun kuuntelin podcastin, jossa käsiteltiin The Zombiesin toista albumia, ajattelin, että eiköhän kuunnella se ja muutkin yhtyeen tuotokset. 

Begin Here (1965) on hyvin tavallista 60-luvun rockia. Se ei mene garagerockin laitaan niin, että sitä voitaisiin pitää protopunkkina. Se ei mene myöskään vahvasti bluesin suuntaan, kuten Yardbirds, Cream, Rolling Stones ja moni muu. Ehkä siksi sitä kutsutaan beat-musiikiksi. Itse kuulijana asetun äärilaitojen diggariksi, joten pientä köhinää kurkussa on tätä kuunnellessa. Albumin avaa laimea versio ”Road Runnerista” ja päättää yhtä ponneton versio kappaleesta ”I Got My Mojo Working”. Siinä välissä on sekä kiinnostavaa että keskinkertaista. Ensimmäinen oma biisi tällä albumilla, basisti Chris Whiten ”I Can’t Make Up My Mind”, on erittäin hienoa poppia. Ehkäpä oma suosikkini koko lätyltä. A-puolen päättää kosketinsoittaja Rod Argentin ”She’s Not There”, joka on kahden tunnetuimman oman biisin joukossa (se toinen on seuraavalla albumilla). Myös Argentin ”I Remember When I Loved Her” on hieno hidastempoinen pohdiskelu, ja Whiten “What More Can I Do” ujelluttaa koskettimia mukavan riipivästi muutenkin toimivan teoksen osana. Ajalleen tyypillisesti levyllä on tarpeettoman paljon lainoja, joista ei oikein muodostu mielekästä kokonaisuutta. Yhtyeen tulkinnat eivät ole ikimuistoisia, joten herää kysymys, miksei luotettu oman sävelkynän terävyyteen. Tosin omien sävellysten taso vaihtelee laadullisesti yhdentekevästä erinomaiseen. Myös tyylillinen vaihtelu on sen verran suurta, että debyytin perusteella arvioituna The Zombies olisi pikemminkin singlebändi kuin albumeita väsäävä yhtye. Joka tapauksessa yhtyeen oma tuotanto on monin verroin kiinnostavampaa kuin laimeat lainat. 

Odessey and Oracle (1968) on kunnollinen bändialbumi, tarkoituksellisesti väärin nimetty. Siinä ei ole yhtään lainaraitaa (en sinänsä vastusta kovereita). Siitä on haluttu tehdä tyylillisesti ja soundillisesti yhtenäinen, mukaan lukien kansitaide. Täältä löytyy myös yhtyeen tunnetuin tai toiseksi tunnetuin biisi, albumin päättävä ”Time of the Season”. Mutta mutta. Onko tämä kuitenkaan mestariteos? Jostain syystä vertailukohdakseni nousee Loven Forever Changes, joka on tämän tavoin hehkutettu teos. Forever Changesin kohdalla kaikki kehut ovat paikallaan, tämän osalta en ole aivan vakuuttunut. Hyvä kyllä, mutta että oikein mestariteos? Enpä tiedä. Vähän kuin yrittäisi pitää vettä kupin muotoon laitetussa kädessä, sormien välistä se neste valuu. Tämä ei ole rockia, garagea, poppia, eikä oikein psykedeliaakaan. Onko tämä sitten barokkipoppia (tai kamaripoppia)? Ehkä. Pidän äänimaailmasta, tunnelmastakin, mutta en saa otetta biiseistä, mikä ei ole pelkästään kielteinen asia. 

R.I.P (2000, äänitetty 1968) piti olla kolmas studioalbumi, mutta julkaisu peruttiin. Lopulta se ilmestyi yli 30 vuotta myöhemmin. Osa raidoista nauhoitettiin teosta varten (A-puoli), kun taas jälkipuolisko perustuu aikaisempiin ottoihin ja b-puoliin. Osa raidoista jatkaa edeltäjänsä tunnelmaa (A-puoli), kun taas osa menee aika tavalla eri suuntaan (B-puoli). Edellisiin kuuluu ”Imagine the Swan” ja ”Smokey Day”. Oma suosikkini on tällä tutustumisella ”I Could Spend the Day”, joka tuo mieleen 90-luvun kitarapopin, joka ammensi näistä 60-luvun sävelkynistä. Mutta kyllä b-puoleltakin pilkistää taito silloin tällöin, esimerkiksi ”Don’t Cry for Me” on taidokasta menopoppia. 

Lienee selvää, että The Zombiesin maine perustuu yhteen albumiin. Ilman sitä ainoastaan tynnyrin pohjien kaapijat sauhuaisivat yhtyeestä. Itse jään johonkin limboon. Odessey and Oracle ei kuulu suuresti rakastamiini albumeihin, mutta ei siihen kielteisestikään voi suhtautua. Muut albumit eivät muodosta koherentteja kokonaisuuksia, mutta niilläkin hehkuu lahjakkuus ja pop-sensibiliteetti siellä täällä.

Kristityt suomalaiset SS-miehet

Kesäisin tulee usein haalittua mökkilukemistoa kirjakauppojen alennusmyynneistä. Niin kävi viime kesänäkin. Mökkiaika ei riittänyt kaikkien lukemiseen. Pinoon jäi odottamaan muun muassa André Swanströmin Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (2018). 

Teoksen vahvuutena on alkuperäislähteisiin perustuva tutkimustyö, joka haastaa aikaisemmin vallinneet käsitykset. Teoksen heikkoutena on monipolvisuus. Kuten alaotsikkokin kertoo, teos käsittelee lähes 500 sivussa vähän kaikkea, mitä aineistosta on saatu irti. Teos sisältää useita henkilökuvauksia, joista muodostuu kokonaisuus, vaikka välillä metsä katoaa puilta. 

Vahvuudet kuitenkin peittoavat heikkoudet. Siksi teos on suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisista SS-miehistä kiinnostuneille, erityisesti niille, joita askarruttavat uskontoon ja politiikkaan liittyvät ulottuvuudet. 

Merkittävä vahvuus on Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa (1968) luoman vakiintuneen käsityksen rikkominen. Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset SS-miehet eivät olleet yksinkertaisesti epäpoliittista isänmaallista valiojoukkoa. 

Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset ovat olleet monin paikoin hyvin tietoisia siitä, miten natsit kohtelevat juutalaisia. Mikä ei tarkoita, että aivan kaikki suomalaiset SS-miehet olisivat olleet erityisen antisemitistisiä. Osa tuki sitä, osaa aihe ei kiinnostanut, osa pystyi sietämään sitä. Sietäjienkin vaakakupissa painoi jaettu nimittäjä, anti-bolsevismi, ja vihollinen, Neuvostoliitto sekä utopia Suur-Suomesta. 

Toisin kuin on ajateltu, moni suomalainen SS-mies kannatti avoimesti fasismia. Swanströmin mukaan noin puolet, mikä on yli tuplat Jokipiin väittämään. Sodanjälkeinen fasismileiman häivyttäminen mahdollisti SS-miesten sujuvan asettumisen takaisin osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Osa heistä nousi johtaviin asemiin ilman sen suurempia nikotteluja. Mitään systemaattista kritiikkiä tai ”vainoa” SS-miehiin ei kohdistettu. Tätä voi ja ehkä pitääkin pöyristellä. 

Kristinuskolla oli keskeinen sija suomalaisten SS-miesten mielenmaisemassa. Toki samaa voidaan sanoa keskimääräisistä tuon ajan suomalaisista, mutta yhteys on vahvempi. SS-miesten rekrytoinnissa IKL oli keskeisesti esillä, ja IKL:n parissa kristinuskolla oli tärkeä asema – huomattavasti selkeämmin kuin saksalaisessa fasismissa. Suomalaisessa fasismissa johtajan aseman takasi Jumala. Erityisesti herännäisyyden kannattajakunnassa oli vetoa SS-joukkoihin selvemmin kuin muissa kristillisissä suuntauksissa. 

Hyvin uskonnolliset suomalaiset SS-miehet pitivät saksalaista natsiaatetta jopa kristinuskon vastaisena tai ainakin siihen etäisesti suhtautuvana. Suomalaiset saivat kuitenkin osallistua jumalanpalveluksiin ja ylläpitää sotilaspastorin tehtävää. Ja sotilaspastoreita oli myös muiden kuin suomalaisten parissa, vaikka kristillisesti sävyttynyt tulkinta on toista väittänyt. 

Himmler otti kielteisen kannan kristinuskoon ja elvytti muinaisgermaanista esoteriaa, mutta kentällä suhtautumisessa oli huomattavasti enemmän sävyjä. Pakkaan mahtui myös kristillis-kansallissosialistinen Deutsche Christen -liike ja jopa imaameja. 

Ehkä voisi sanoa, että suhde oli pragmaattinen niin kauan kuin se ei häirinnyt puhtaaksiviljeltyä ajatusta kansallissosialistisesta aatteesta, johon kuului myös Jumalausko. Tuo Jumala ei kuitenkaan manifestoitunut kristinuskossa, eikä varsinkaan katolisessa kirkossa (yksilöpainotteisempi protestantismi sopi paremmin yhteen kansallissosialismin kanssa). Ateismia kansallissosialismissa ei julistettu, vaikka moni nykykristitty niin haluaisikin uskoa.

Vuosisadan lappilainen, Läjä Äijälä

Läjä Äijälä täytti 60-vuotta vuonna 2018. Kävin tuolloin Lepakkomiehessä juhlistamassa miehen uraa. Kirjoitin siitä tännekin. Tapahtumassa julkaistiin Katariina Vuoren kirjoittama Läjä Äijälä. Kulttibändien kuningas (2018). Luin sen vasta nyt. 

Kuten aikaisemmasta kirjoituksestani käy ilmi, suhtaudun erittäin myönteisesti vuosisadan lappilaiseksi valitun Läjän tekemisiin. Leo Bugariloves, Death Trip ja Terveet kädet ovat huippuja. The Sultans, Billy Boys, Lapin helvetti ja soolotuotanto ovat hyvin kelvollisia. Sarjakuvat ja muu kuvataide on asiallista. En kuitenkaan palvo häntä. Ehkä siksi panttasin kirjan lukemista näin pitkään. Tai jos rehellisiä ollaan, en ostanut sitä, koska arvelin, ettei teos ole tarpeeksi syvällinen. Tiesin kuitenkin, että jossain vaiheessa tulen lukemaan sen. 

Arveluni osui osittain oikeaan. Teos on viihdyttävä paketti, mutta paikoin tulee olo, että se on kirjoitettu ikään kuin legitimoimaan Läjän arvo jollekin kuvitteelliselle kulttuurilautakunnalle. Se ei paneudu riittävällä yksityiskohtaisuudella itse artistin tuotantoon, sen sisältöihin ja kriittisiin arvioihin. Siksi jää mielikuva, että kirjoittajalla ei olisi mitään syvempää suhdetta Läjän tekemisiin tai riittävää kiinnostusta ruotia erilaisten projektien finessejä. Kiinnostavat näkemykset tulevat enimmäkseen muiden suusta, jos ovat tullakseen. 

Kirjassa on useita muutaman sivun osioita, joissa muut kertovat suhteestaan Läjään. Mukana on keskeisiä hahmoja, mutta mukaan on otettu myös henkilöitä, joilla ei ole mitään kummempaa suhdetta itse artistiin tai hänen töihinsä. Tai ainakaan kovin kiinnostavaa sanottavaa. En myöskään ymmärrä, mikä arvo on kertoa, että Soundi-lehden vuosiäänestyksessä Läjä oli kotimaisten laulajien listalla sijalla 19 jonakin vuonna. Ketä se kiinnostaa? Ja onko se joku meriitti? Kertooko se siitä, että oikeasti olennaista materiaalia ei ole kovin paljon? 

Toki kirjassa on paljon sitä, mitä siinä pitääkin olla. Ja Vuori on tehnyt tärkeää työtä materiaalien koostamisessa ja organisoimisessa. Kirjassa käydään läpi erilaisten musaprojektien moninaisia vaiheita ja hahmotellaan Läjän elämän ja uran keskeisiä tapahtumia. Siksi Läjän tuotosten faneille teos on nupinoistani huolimatta must. 

En usko, että Läjän tekemisiä tarvitsee legitimoida jollain valtavirran mittatikulla tai pelkästään silittää myötäkarvaan, vaan pikemminkin analysoida. Analyysia ei itse kohteelta tule. Suoraan sanoen Läjästä välittyy etäinen ja aika tylsä kuva ulospäin; hän antaa taiteensa puhua puolestaan. Se artistille suotakoon. 

Mutta kun analyysia ei tule kirjoittajaltakaan, eikä riittävästi vierailevilta ääniltä, ollaan kohtuullisen ohuella pohjalla. Siksi huomasin jatkuvasti odottavani kirjaan painettuja kuvia lehtileikkeistä, joita on ripoteltu mukava määrä pitkin teosta. Tulisiko niistä jokin soraääni tai kiinnostava näkökulma? Esimerkiksi Miettisen Rumbaan kirjoittama kriittinen Billy Boysin keikka-arvio riemastutti. 

On selvää, että Läjä ansaitsee kirjamittaisen huomionsa. Tuotos ei ole napakymppi, mutta ei ole helppoa miellyttää sekä kohteen tuotantoa seuranneita että kirjan kautta kohteeseen vasta tutustuvia. Joka tapauksessa, jos Läjän tekemisistä ylipäätään on kiinnostunut, niin maailma on huomattavasti parempi paikka kirjan kanssa kuin ilman sitä. 

Taiteilijan tuotanto on omaehtoisuuden manifesti, joka alleviivaa poikkeavuuden arvoa konformismin painetta vastaan.