maanantai 20. joulukuuta 2010

Sonderkommando

Ei ole ensimmäinen kerta kun joulun aikaan tulee luettua kuvauksia  ja muistelmia Saksan keskitysleireistä. Heräteostoksena poimittu Shlomo Venezian  teos Sonderkommando on mainio, joskaan ei ehkä kaikkein merkittävin muistelu. Miten se voisikaan ylittää 11-vuotiaana luetun Martin Grayn kirjan Kaikkien rakkaitteni puolesta, jota seurasin tarkasti myös kahdeksanosaisena televisiosarjana vuonna 1985? Tai miten se voisi olla tarkempi ja koskettavampi kuin Primo Levin mestarillinen Tällainenko on ihminen?

Venezia on siitä erikoinen tapaus, että hän kertoi tarinansa vasta vanhuksena. Hän ei puhunut aiheesta ennen vuotta 1992. Hänen tarinassaan on lisäksi kaksi tai kolme omintakeista piirrettä.

Ensiksi, Kreikan juutalaisten muistelut eivät ole ainakaan minulle yhtä tunnettuja kuin puolalaisten, ranskalaisten, italialaisten tai unkarilaisten. Venezia on tosin Italian kansalainen, mikä tarkoitti erityisasemaa Kreikassa siihen asti, kunnes Italia pyysi aselepoa syyskuussa 1943 ja irtisanoi liittolaisuutensa Saksan kanssa. Kreikassa saksalaisia pidettiin rehellisinä ja tarkkoina, vaikka hallituksen tiedettiin olevan juutalaisvastainen. Ilmeisesti tämä oli osasyy siihen, että ihmiset uskoivat saksalaisten lupaukset siitä, että miehet pääsevät töihin ja perheet saavat asiallisen kokoisen asunnon. Myös arkielämän puutteen ja vaikeuksien voittaminen vei energian, jota olisi tarvittu asioiden oikean tolan selvittämiseen. Sinisilmäisyys, nälkä ja tietämättömyys – siinä kolme tekijää, jotka tekivät Kreikan juutalaisten siirtämisen ja tuhoamisen helpoksi.

Toiseksi, vain harvat Sonderkommandot jäivät eloon ja vielä harvemmat ovat julkaisseet tarinansa.

Sonderkommandojen tehtävänä oli auttaa tapettavia riisuutumaan, rauhoittumaan ja menemään kaasukammioon. He myös poistivat kultahampaat uhreilta ja leikkasivat heidän hiukset, tyhjensivät kaasukammiot ja tuhkasivat ruumiit (kuten kuvassa). He olivat vihattuja muiden juutalaisten silmissä: heillä oli enemmän ruokaa kuin muilla vangeilla ja he auttoivat vihollista tappamaan juutalaiset. Osa selvinneistä teloitettiin juutalaisten toimesta. Sonderkommandojen tappamiseen natseilla oli kuitenkin kaksi syytä: he olivat juutalaisia ja he olivat silminnäkijöitä.

Hyvä esimerkki siitä, miten Sonderkommandot tiesivät heille varatun kohtalon, on leirillä maahan kaivetut muistilaput, joilla he halusivat kertoa jälkipolville näkemästään.

Keskitysleiriläisten kuvauksissa Sonderkommandoja halveksitaan, ja on heitä pidetty myös yhteistoimijoina. Shlomo kertoo muun muassa siitä, miten he joskus nostivat raskaan luukun, jonne saksalaiset pudottivat kaasukiteet. Hän kuitenkin vastustaa käsitystä, jonka mukaan he auttoivat juutalaisten tuhoamista. Varmasti oli niin, että heidät pakotettiin ja että kieltäytyminen yhteistyöstä tai hidastelu olisi johtanut vain pikaiseen kuolemaan. Aina olisi löytynyt uusi tilalle.

Toisaalta, jos ajatellaan, että aina olisi löytynyt uusi tilalle, se sisältää oletuksen, että leireillä oli vielä huonommassa asemassa olevia. Näin kai olikin, vaikka Shlomo väittää vastaan. Hän nimittäin esittää, että ”muut eloonjääneet kärsivät varmasti nälästä ja kylmyydestä enemmän kuin minä, mutta he eivät olleet koko ajan tekemisissä kuolleiden kanssa”. En kuitenkaan usko, että muiden leiriläisten häpeä selviytymisestä – mikä tarkoitti nälän, kylmyyden, väkivallan ja sairauksien kestämisen lisäksi lähimmäisen kusettamista – on yhtään pienempi (Primo Levi on tässä hyvä esimerkki). Ja myös muut leiriläiset olivat tekemisissä kuolleiden kanssa.

Sonderkommandon asemassa riskit olivat erilaiset. Enemmän ruokaa ja vaatteita, vähemmän väkivaltaa – Shlomo kertoo, kuinka SS-miehet jättivät usein heidät rauhaan, sillä heidän ajateltiin tekevän tärkeää työtä (keskeytyminen olisi hidastanut ruumiiden tuhoamisvauhtia). Toisaalta Sonderkommandojen rooli silminnäkijänä tarkoitti, että heidän eliminoimisesta tuli erityisen tärkeää.

Shlomon tarinassa – ja siinä että se ylipäätään oli mahdollista kuulla – on myös historian mustaa huumoria. Hänen pelastumisensa perustui osittain siihen, että kaasutettavien määrä kasvoi. Täten ”karsintaa” eli joidenkin Sonderkommandojen tappamista vähennettiin. Todennäköisyys karsituksi joutumiseen pieneni, kun heitä tarvittiin enemmän hoitamaan kasvavan ruumiskasan tuhoamista. Shlomo kommentoi: ”Kun minut pantiin Sonderkommandoon, työtä oli niin paljon, ettei ryhmässä tehty yhtään karsintaa.”

Kun Shlomolta kysytään, mitä tuo kokemus on tuhonnut teissä, hän vastaa: ”Elämän. Sen jälkeen en ole ikinä viettänyt normaalia elämää. En ole ikinä voinut sanoa, että kaikki on hyvin.”

On vielä kolmas ulottuvuus, joka tekee Shlomon kuvauksesta erityisen. Nimittäin harvemmin tulee luettua niin sanotusta ”kuolemanmarssista”. Sillä tarkoitettiin leirin evakuoimista seurannutta siirtymistä toisaalle pakkotyöhön. Esimerkiksi Primo Levi kuului niihin, jotka tarkoituksellisesti välttivät kuolemanmarssin. Levi piti sitä ansana, keinona tappaa jäljelle jääneet muualla. Levi jäi leiriin, jonne neuvostojoukot tulivat. Muistaakseni hän myös antaa ymmärtää, että kuolemanmarssilla lähinnä kuoltiin. Shlomo kuitenkin kuuluu kuolemanmarssilta selvinneisiin.

Shlomo ja muutamat muut Sonderkommandot pujahtivat evakuoinnin aikana vankijonoihin ja lähtivät kuolemanmarssille. Heitä ei edes aiottu evakuoida silminnäkijyytensä vuoksi. Matkalla sotilaat kävivät etsimässä ihmisiä, jotka työskentelivät Sonderkommandoina. Kukaan ei tietenkään myöntänyt. Jos tämän uhan selvitti, oli hyvä mahdollisuus selvitä hengissä, sillä Sonderkommandot olivat vahvemmassa kunnossa kuin muut leiriläiset.

Kuolemanmarssilta selvinneet kohtasivat amerikkalaissotilaat. Vielä tällöinkin Sonderkommandoilla oli selviytymisen kannalta etulyöntiasema muihin leiriläisiin verrattuna. He kykenivät paremmin varmistamaan ravinnonsaantinsa. Osa vangeista kuoli nälkään. He myös osasivat säännöstellä ruoka-annoksensa paremman vointinsa vuoksi. Osa nimittäin kuoli siihen, että he söivät liikaa. Aliravittu elimistö ei kestänyt suurta ruokamäärää. Arvion mukaan yli puolet selvinneistä kuoli vapautumista seuranneina viikkoina, yhdet edellä mainittuihin ravinto-ongelmiin, toiset sairauksiin.

Yksi kuvio näissä kuvauksissa toistuu: ihminen ei usko itsekään mitä kykenee tekemään. Tällä tarkoitan erityisesti sitä, että arkielämässä on vaikea kuvitella, miten sotilaat kykenevät kohtelemaan toisia ihmisiä kuvatuilla tavoilla. Lisäksi muiden oli vaikea uskoa leireiltä paenneiden kertomuksia sodan aikana ja myös selvinneiden kuvauksia sodan jälkeen.

*

Shlomo Venezian muisteluissa kerrotaan hiukan myös juutalaisten uskonnonharjoittamisesta. Kenties kiinnostavin uskontoon liittyvä yksityiskohta on kuitenkin keskitysleirillä Shlomon huomaamat tuhkauurnat. Tuhkauurnissa oli vangin numero. Näitä säilytettiin perheille, jotka saattoivat ostaa omaisensa uurnan. Juutalaisia tämä ei tietenkään koskenut, joten menettelytapa on täytynyt koskea leirillä menehtyneitä kristittyjä, vaikkakin uurnassa saattoi olla kenen tahansa tuhkat.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 albumit

Joulukuun puoliväli lähestyy, joten on aika listata vuoden parhaat levyt epämääräisessä järjestyksessä. Vaikka olen mielestäni kuunnellut uutta musiikkia laidasta toiseen, kärkilevyt ovat tyylillisesti kohtuullisen kapealta alalta. Niissä ei myöskään ole itselleni suuria yllätyksiä ja laitoin sinne myös muutaman kestosuosikin. Listan lopussa on toinen lista muutamista kuluneena vuonna mieltä kohottaneista keikoista.

Arcade Fire: Suburbs
Kahden loistoalbumin jälkeen odotukset olivat jossain lattianraon ja tuolinjalan välillä, mutta miten kävikään. Levy olisi ylittänyt korkeatkin odotukset, joten on tehtävä yllätyksetön valinta. Kun astuin Torontossa aamulla levykauppaan unensekaisessa hellehorteessa, mietin sekunnin ajan, että tämä Bon Iver on kyllä mainio, kunnes tajuisin kuuntelevani Arcade Firen rauhallisempaa tuotantoa (Deep Blue). Kun tuokiokuviin lisätään keikka Torontossa, ei voi kuin iloita yhtyeen olemassaolosta ja heidän suosiostaan.

Shearwater: Golden archipelago
Levyn ilmestyessä aloitin yli viikon ajan työpäivät kuuntelemalla tämän kerran läpi. Sitten pääsin toista kertaa keikalla ja siirryin kotikuunteluun, jossa levy on ollut ahkerassa käytössä.

Micah P. Hinson: And the pioneer saboteurs
Keikalla pariin otteeseen nähty Micah on tehnyt noin kolme mainiota levyä ja tämä on tuorein niistä. Moni työpäivä alkoi tällä.

Roky Erickson with Okkervil River: True Love Will Find You in the End
Kaksi helmeä yhdessä ja lopputuloksena yksi kirkas helmi.

The National: High Violet
Yhtyeen kolmanneksi paras albumi, mutta sellaisenaankin yksi vuoden parhaista.

Frog Eyes: Paul’s tomb a triumph
Parasta Bruce Springsteenissä on sen affektiivisuus ja vitaalisuus, siis se, ettei ole synti iloita olevansa elossa. Huonointa pomossa on valtavirtaisuus. Gaslight Anthem jalostaa parhaat puolet punkahtaviksi pophiteiksi. Frog Eyesin uusin levy puolestaan on Beefheartia liikaa kuunnellutta ylikierroksilla käyvää Brucea.  

Archie Bronson Outfit: Coconut
Upean edellisen albumin jälkeen yhtye päätti tehdä jotain erilaista ja onnistui melkoisen hyvin siinäkin. Keikallakin oli viihtyisää.

Beach House: Teen Dream
Yhtyeen paras albumi, joka soi työhuoneessa usein siihen asti kunnes ostin levyn. Sen jälkeen se soi kotona. Keikallakin tuli käytyä.

Giant Sand: Blurry Blue Mountain
Kuinka moni artisti julkaisee uransa parhaimpaan kolmannekseen sijoittuvia albumeita 25-30 vuoden jälkeen? Rolling Stones? Eh, juokaa vaan Koffia vippiaitiossa. Bruce ehkä, mutta ainakin Giant Sandin Howe Gelb onnistui jälleen.

Black Francis: NonStopErotik
Taas uusi albumi, joka ei mullista maailmaa eikä tuo yhtään uutta fania, mutta lämmittää uskollisen ystävän sydäntä enemmän kuin monet nuoremmat virittelijät.

Eels: End Times / Tomorrow
Vuoden aikana kaksi levyä tehnyt Eels on siirtynyt omaan kategoriaan päässäni: pidän kovasti vaikka tekeleet olisivat oikeasti vain ihan kivoja.

Niille, joilla on tolkuttomasti vapaa-aikaa, suosittelen tutustumista vaikkapa seuraaviin mennyttä vuottani myönteiseksi värittäneisiin albumeihin:

The Duke & the King: Long Live / Midlake: The Courage of Others / Grinderman: 2 / Dangermouse & Mark Linkous: Dnots / Erland and the Carnival: I / The Parting Gifts: Strychnine Dandelion / Secret Cities: Pink Graffiti / Robert Plant: Band of Joy / Les Savy Fav: Root for Ruin / Deer Tick: The Black Dirt Sessions / The Thermals: Personal Life / Black Keys: Brothers / Besnard Lakes: are the roaring night / Band of Horses: Infinite Arms / Legendary Shack Shakers: Agri-Dustrial / Teenage Fan Club: Shadows / Mulatu Astatke: Mulatu Steps Ahead / The Fall: Your Future Our Clutter / MGMT: Congratulations / Dan Sartain: Lives / Laura Veirs: July Flame / Tunng: and we saw the land / Yeasayer: Odd blood / Tamikrest: Adagh / Phosphorescent: Here’s to Taking it Easy / Crystal Castles: II / Vampire Weekend: Contra / Titus Andronicus: The Monitor / New Pornographers: Together / The Hold Steady: Heaven is Whenever / Ganglians: Monster Head Room / Television Personalities: A memory is better than nothing / John Grant: Queen of Denmark / Ratatat: LP4 / Rowland S. Howard: Pop Crimes / Damien Jurado: Saint Barlett / 80s Matchbox: Blood & Fire / Black Mountain: Wilderness Heart / Gaslight Anthem: American Slang / Surfer Blood: Astro Coast / Serafina Steer: Change is Good, Change is Good / Jello Biafra: The Audacity of Hype

Ja ne keikat. Voi olla, että näin parempiakin, mutta tässä syystä taikka toisesta mieleenpainuvimmat keikat:

7. New Model Army (Leeds). Erikoisen keikkakokemuksen vuoksi. Olen kirjoittanut tästä keikasta aikaisemmin.
6. Shearwater (Leeds). Yhtye on kasvanut yhdeksi suosikiksi niin keikalla kuin levyllä.
5. Archie Bronson Outfit (Leeds). Kun kerran jäi näkemättä peruutuksen vuoksi, nyt tehty paikkaus jäi mieleen.
4. The Low Anthem (Leeds). Kauniit folk-kappaleet saivat rinnalleen vahvaa juurihoitoa bändiltä, jonka taitoa voin vain ihastella.
3. Swans (Leeds). Kun ei paljon odota, voi yllättyä. Volyymi oli huipussa ja alaäänet värisyttivät kireitä farkkuja. Kokemus isolla kirjaimella.
2. Duke and the King (Leeds). Menin väsyneenä ja matalin odotuksin, lähdin väsyneenä ja hämmästyneenä. Teknisesti taitava ja äärimmäisen kauniisti soiva yhtye.
1. Arcade Fire (Toronto). Vuoden paras keikka kokonaisuutena, vaikka yllätysmomentti jäi puuttumaan. Hyvin vietetty vapaapäivä Toronton olympiasaarella.

Lopuksi tietovisailijoille pähkinä purtavaksi: mikä yhdistää Shearwateria ja Swansia?

torstai 9. joulukuuta 2010

Imperialismin hokema

Divarikierrokselta tarttui taas mukaan kaikenlaista luettavaksi kelpaavaa. Yleensä ostaessani nipun käytettyjä teoksia, luen yhden välittömästi ja muut joskus myöhemmin (tai en koskaan). Tällä kerralla lukukohteeksi valikoitui Noam Chomskyn Imperial Ambitions (Keisarilliset kunnianhimot). Eikä Chomsky pettänyt tälläkään kerralla, varsinkin kun tapani lukea häntä on valikoiva, ns. rusinat pullasta -menetelmä.

Chomskyn teoksista saisi koottua aika monta argumenttia ja esimerkkiä, joilla haastaa käsitys Yhdysvaltain pitkäkestoisesta (ulko)politiikasta. Yhdet pitävät mahtimaan toimintatapojen ongelmallisuutta itsestään selvänä, mutta kun juttelee erilaisten ihmisten kanssa, voi huomata, että moni pitää Yhdysvaltoja maailman hyväntekijänä.

Sen sijaan että listaisin syntejä, nostan esiin yhden kiinnostavan ulottuvuuden, jota Chomsky kutsuu imperialismin toistuvaksi hokemaksi. Se tarkoittaa ajatusta siitä, että alistajat kokevat olevansa tai ainakin väittävät olevansa alistettuja, ja siksi on alistamisella on pelastettava ”meidät”.

Sotilaat kiduttivat irakilaisia, koska he olivat monien yhdysvaltalaisten mielikuvituksissa iskeneet ensiksi (syyskuun 11.). Reagan puhui meitä köyhiä alistavista sosiaaliapukuningattarista, mustista naisista, jotka ajelevat Cadillaceilla nostettuaan valtion tukia. Lyndon Johnson perusteli ilmavoimien tärkeyttä sillä, että ”taskuveitsellä varustautuneet keltaiset kääpiöt” (kiinalaiset) olivat uhka, joka oli voittamaisillaan meidät. Intiaanit, kuten tunnettua, olivat armottomia ja raakalaismaisia villejä. 

On huomattava, että imperialistiset merkitysjärjestelmät ja retoriikka eivät rajoitu niihin maihin, jotka ovat välittömimmin olleet kolonialismin ja imperialismin toteuttajia. Esimerkiksi suomalaisen median kuvastot islamista ja Afrikasta ovat molemmat värittyneitä kolonialistisin ja imperialistisin merkityksin. Nykypäivän Suomessa ”imperialismin hokema” sopii moniin käsityksiimme maailmanpolitiikasta ja kotimaan kontekstissa ainakin maahanmuuttokritiikkiin ja vieraan pelkoon, joskin konkreettiset toimet ovat melko kaukana niistä käytännöistä, joita kolonialistit ja imperialistit toteuttivat ja toteuttavat edelleen. Maahanmuuttajat uhkaavat meitä, joten meidän on pelastettava itsemme pitämällä heidät kurissa. Täytyy suojella pientä Suomea, jotta järjestäytynyt rikollisuus ei ota maatamme haltuun romanialaiskerjäläisten avulla.

Chomsky hahmottelee monet ajatuksensa yhdenlaisen mediakritiikin keinoin. Kahvipöydän mediakritiikkiä harjoitin, kun Sunnuntaisuomalaisen toimittaja Jouko Juutilaisen kirjoittama artikkeli nostettiin Ilkka-lehdessä etusivulle: ”Maahanmuuttajiin onkin salliva asenne”. Itse jutussa otsikoksi nousi väite, jonka mukaan ”Perussuomalaiset eivät olekaan erityisen maahanmuuttokriittisiä.” (5.12.2010) Uutinen oli niin kiinnostava, että seuraavan päivän lehdessä Perussuomalaisten vähäistä maahanmuuttokriittisyyttä pohdittiin pääkirjoituksessa (6.12.2010).

Perussuomalaisten asenteita koskeva väite saattoi tulla tutkija Kimmo Grönlundilta. Silti kun katsotaan, mitä kysyttiin ja vastattiin, on todettava, että väite on vähintään erikoinen.

Kyselyssä pyydettiin vastaamaan asteikolla 0-10 ”Missä määrin maahanmuuttajien pitäisi sulautua suomalaiseen tapakulttuuriin?” Yksi ääripää oli ”Maahanmuuttajien pitää täysin omaksua suomalainen tapakulttuuri ja muuttua kaikin puolin mahdollisimman suomalaisiksi” (nolla) ja toinen oli ”Maahanmuuttajien ei tarvitse muuttua kulttuuriltaan ja tavoiltaan suomalaisiksi kunhan he pystyvät käytännössä toimimaan suomalaisen yhteiskunnan ja työelämän mukaisesti” (kymmenen).

Olen testannut väitettä muutamilla ihmisillä, joita pidän kohtuullisen varautuneina ja jopa maahanmuuttokriittisinä. He vastasivat, että toki omia tapoja saa pitää, mutta vain ja ainoastaan Suomen lakien puitteissa. Näin ollen toinen laita (nolla) on melkoisen äärimmäinen näkökulma. Persujen vastaukset ovat kohdassa numero neljä, mikä tarkoittaa erittäin maahanmuuttokielteistä kantaa, toisin kuin tutkija Grönlund tai toimittaja Juutilainen esittävät. Jopa Kristillisdemokraattien alle 5.5 on selvä kielteisen kannan osoitus. Vasemmiston 7, RKP:n lähes 8 ja Vihreiden hieman yli 8 ovat kyselyssä lähimpänä toista laitaa.

Jos Perussuomalaisten kanta ei ole ”erityisen maahanmuuttokriittinen”, väitteen puolustajat voisivat kertoa, mikä olisi. Sekö, että lakien noudattamisen ja käytännön elämän toimivuuden lisäksi  maahanmuuttajien pitäisi värjätä kasvonsa valkoiseksi, kuunnella heviä ja uhota, kuinka Suomi tuo kultaa seuraavista jääkiekon MM-kisoista? Tai vaihtoehtoisesti voi osallistua eukonkantoon ja tangomarkkinoille. Tai kurvailla potkukelkalla talvipakkasella ilkosillaan tölkki karjalaa kyytipoikana.

Sanottakoon kuitenkin, etten usko Perussuomalaisten kannatuksen nousun perustuvan maahanmuuttoa koskeviin kysymyksiin. Siitä aiheesta Risto Heiskala kirjoitti pätevän ja tiiviin analyysin Helsingin Sanomien vieraskynässä 15.11.2010.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Yksijalkainen Kamputsea (Pilger III)

John Pilgerin kenties tunnetuin dokumenttisarja koskee Kamputsean tilannetta Vietnamin sodan jälkeisestä ajasta 1990-luvulle saakka. Dokumenttielokuvat sijoittuvat vuosille 1979–1993. Niitä yhdistää Pol Potin hallinnon kritisointi ja sen jälkeisen ajan kaksinaamaisuus: Pol Potin yhteistyökumppanit nousivat valtaan ja länsimaat tukivat heitä.

Kun teokset katsoo peräjälkeen, on helppo huomata, miten samat haastattelut toistuvat ja miten samaa kuvamateriaalia on kierrätetty enemmän kuin laki sallii. Siitä huolimatta sarja on erittäin merkittävä kantaaottavien dokumenttielokuvien historiassa.

Taustaksi: Kambodžan (kuten nimi nykyään ilmeisesti kirjoitetaan) kommunistit, ns. punakhmerit aloittivat kapinan 1967–1968 Kamputsean johtoa vastaan ja sisällissodan jälkeen valtaan tuli Pol Pot vuonna 1975. Sisällissodan aikana Yhdysvallat tunki viiden Hiroshiman verran pommeja Kamputseaan. Sitten pommitus taukosi ja metsästä tulivat voittajat: punakhmerit.

Pol Potin aikana teloitettiin arviolta puoli miljoonaa ihmistä. Lisäksi moni kuoli vankiloissa. Asukasluku oli vuonna 1979 pudonnut kahdeksasta miljoonasta hieman yli viiteen miljoonaan. Yhdysvallat edesauttoivat Pol Potin hallinnon menestystä sisällissodassa ja myöhemmin säilymistä, koska kävivät omalla tavallaan edelleen Vietnamin sotaa, estäen näin Pohjois-Vietnamin kanssa liittoutuneiden kamputsealaisten pyrkimykset syrjäyttää Pol Pot.

Kuvion seuraamista sekoittavat punakhmerit, joista osa oli Pol Potin puolella ja osa vastaan, mutta yritetään pysyä kärryillä.


Year Zero – The Silent Death of Cambodia (1979)

Pol Potin aikana loikkarit jakoivat tietoa Kamputseasta, mutta Pilger oli yksi niistä, jotka tekivät asiaa tunnetuksi länsimaissa sen jälkeen kun vietnamilaiset tunkeutuivat Kamputseaan tammikuussa 1979. Vielä saman vuoden aikana – 30. lokakuuta – esitettiin ensimmäinen dokumentti, jonka nimessä vuosi nolla viittasi uuden ajan alkuun (Kamputseassa ”vuosi nolla” viittasi vuoteen 1975 eli Pol Potin kauden alkuun, jolloin Kamputseasta alettiin tehdä uusagraaria maata). Pilgerin missiona oli maan saattaminen takaisin ”inhimillisyyden kartalle”

Dokumentti selvittää Kamputsean tilannetta kritisoiden Pol Potin punakhmerien hirmuhallintoa sekä länsimaiden välinpitämättömyyttä. Punakhmerien nousun taustalla oli, kuten jo tuli mainittua, Nixonin Yhdysvaltojen päätös pommittaa maata vuonna 1969. Pol Potin valtaannousua seurasi ensiksi Kamputsean Auschwitz ja sen jälkeen nälänhätä, joka jatkui pitkään ja jonka lievittämisestä länsimaat – YK mukaan lukien – eivät vain kieltäytyneet vaan myös estivät sen.

Teos sisältää rajua kuvamateriaalia lapsista, jotka kärsivät nälästä ja ravinnonpuutteeseen liittyvistä sairauksista, jotka länsimaissa hoidettiin yksinkertaisella lääkityksellä. Pilger toteaa dokumentin loppusanoissa: Voitte olettaa, että suurin osa tässä näkemistänne ihmisistä on jo kuollut.

The British Film Institute (BFI) on nimennyt dokumentin yhdeksi kymmenestä vaikutusvaltaisimmasta 1900-luvun dokumenttielokuvasta. Suurin syy tähän on se, että pari päivää teoksen esittämisen jälkeen Birminghamin ATV-televisiokeskukseen tuli 40 säkillistä postia, sisältäen muun muassa 26000 kirjettä. Keskus keräsi rahaa noin miljoona puntaa kahdessa viikossa, enimmäkseen pieninä lahjoituksina. Anekdootti kertoo, että mukana oli bristolilaisen bussikuskin yhden viikon palkka varustettuna kirjeellä: ”Tämä on Kamputsealle.”


Cambodia – Year One (1980)

Vuosi edellisen dokumentin jälkeen. Sisältö on samaa punakhmerien lyttäystä sekä länsimaiden ja Kiinan tuen kritisointia. Kiitosta saavat länsimaiden tavikset, jotka äänestivät pelimerkeillään Kamputsean kansan ja nälänhädän vähentämisen puolesta.

Yksi syy Pilgerin pikaiselle paluulle oli Yhdysvaltojen hallituksen linjaan sopinut huhu, jonka mukaan vietnamilaiset toteuttivat kansanmurhaa Kamputseassa. Dokumentti kuitenkin näyttää, että länsimaiden apu on saanut paljon hyvää aikaan samoissa sairaaloissa, joissa lapset tekivät kuolemaa edellisessä dokumentissa.


Cambodia – Year Ten (1989)

Teos kertaa punakhmerien nousun valtaan. Pilger myös korostaa, että YK tuki punakhmerejä Pol Potin ajan jälkeen, mikä on suunnilleen sama kuin olisi tuettu natseja Saksassa Hitlerin jälkeen – sillä erotuksella, että Pol Pot oli edelleen elossa ja faktisesti osa punakhmerejä. Eräs avustustyöntekijä toteaa, että kun hän haastatteli brittipoliitikkoa Thaimassa punakhmerien tukemisen ongelmallisuudesta, vastauksena oli, että Kamputseassa on vain 8 miljoonaa ihmistä – suhteemme Kiinaan ja Yhdysvaltoihin on tärkeämpi.

Tämäkin oli tärkeä esityshetkenään. Tuhannet kirjoittivat brittiparlamentaarikoille kertoakseen, etteivät tue hallituksen Kamputseaan kohdentuvaa politiikkaa. Ruotsin ulkoministeri soitti Pilgerille kertoakseen, ettei Ruotsi tue enää Pol Potin liittolaisia YK:ssa.


Cambodia – Year Ten Update (1989)

Päivitys esitettiin vain kolme viikkoa edellisen jälkeen. Siinä välissä oli YK:n äänestys, jossa päätettiin, kannatetaanko Pol Potin aikaisen hallinnon keskeishahmoja myös nykytilanteessa (1989). Reilusti yli sata maata äänesti puolesta. Vastaan äänesti 17 ja 12 pidättäytyi äänestämästä. Suomi, jos oikein ymmärsin nopeasti ruudulla vilahtaneesta listasta, ei äänestänyt (en ole varmistanut Suomen ratkaisua mistään virallisemmasta lähteestä).


Cambodia – The Betrayal (1990)

Dokumentissa käsitellään länsimedian sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan yhteistyön toimeenpanemaa punakhmerien ja Pol Potin maineenpalautusta. Menneitä ei hyväksytty, mutta satojen tuhansien murhien taakkaa kevennettiin puhumalla kansamurhan sijaan ihmisoikeuksien loukkauksista ja menneiden aikojen poliittisista käytännöistä.

Varsinaisesti keskiössä on kuitenkin asekauppa. Punakhmerien aseet tulivat maan puolustusministerin mukaan paitsi Kiinasta – mikä oli yleistä tietoa – mutta myös Ranskasta, Länsi-Saksasta ja – Heja Sverige! – Ruotsista.

Kun Pilger yrittää selvittää Yhdysvaltain johdon näkemyksiä heidän Kamputsean politiikasta, johto päättää olla vastaamatta. Ilmeisesti periaatteena oli, ettei televisiolle anneta mitään kommenttia. Todistusaineiston avulla Pilger kuitenkin osoittaa, että Yhdysvallat ja Britit eivät vain tukeneet punakhmerejä, vaan myös kouluttivat joukkoja Malesiassa.


Return to Year Zero (1993)

Paluu vuoteen nolla erittelee Pol Potin ja punakhmerien uutta nousua 1990-luvun alussa YK:n läsnäolon seurauksena ja kansainvälisen yhteisön kykenemättömyyttä toimia miinojen raivaamisen puolesta. Vakuuttavinta antia on kuvamateriaali siitä, kun vanhat vallanpitäjät osallistuvat YK:n paraateihin kunniavieraina ja kadulla kansa yrittää lynkata samaiset henkilöt. Se osoittaa juovan kansan mielipiteen ja YK:n preferenssien välillä. Lisäksi dokumentti näyttää, miten Britit jatkoivat Kamputseassa sotakoulutusta kaksi vuotta sen jälkeen kun he virallisesti väittivät lopettaneensa sen. Tunnetusta miinatilanteesta – yhtä paljon miinoja maassa kuin asukkaita – eräs haastateltava toteaa: Kamputsea puretaan miinoista jalka kerrallaan.

*

Ja mitä sen jälkeen tapahtui? Pol Pot sekä punakhmerit taistelivat liittoumahallitusta vastaan vuoteen 1996 asti. Punakhmerit vangitsivat Pol Potin ja hänet tuomittiin elinikäiseen kotiarestiin. Huhtikuussa 1998 punakhmerien armeijan päällikkö Ta Mok pakeni metsiin hallituksen uuden hyökkäyksen vuoksi. Hän vei Pol Potin mukanaan ja muutamaa päivää myöhemmin Pol Pot kuoli, kuulemma sydänkohtaukseen.

Uskonnon asemaa Pilger ei dokumenteissaan pohdi sen syvällisemmin. Pol Pot oli muuten entinen buddhistimunkki. Tosin kun hän pääsi valtaan, buddhistimunkkeja tapettiin urakalla eivätkä muutkaan uskonnot jääneet toimimaan raunioituneissa katedraaleissa.

Käsitykseni mukaan merkittävin mutta heikosti dokumentoitu asiakritiikki, joka Pilgeriä kohtaan on tässä yhteydessä esitetty, koskee ruusuisen kuvan antamista Vietnamista. Ehkä vietnamilaiset hankaloittivat avustusten pääsyä Kamputseaan, ehkä eivät. Pilgerin puolustukseksi on kuitenkin toistettava hänen strateginen näkemys maan avustamisesta: kamputsealaiset voitiin pelastaa vain yhteistyöllä Vietnamin kanssa.

Dokumenttien lisukkeeksi sopii Killing Fields -elokuva. Ja näiden jälkeen voi katsoa ideologiakriittisin silmin esimerkiksi elokuvat Kauriinmetsästäjä, Rambo II ja Suoraa toimintaa. Yhdysvalloissa Vietnam nähtiin edelleen vihollisena ja tämä heijastui myös Hollywoodissa usean vuoden ajan.

Ääniraidaksi sopii Dead Kennedysin Holiday in Cambodia, joka löytyy hyllystäni seitsemäntuumaisena vinyylisinglenä (kuvassa kuitenkin iskevämpi 12-tuumaisen kansi). Tekstin mustiinpukeutuvat viittaavat pääosin teini-ikäisiin punakhmereihin, jotka pukeutuivat mustaan marssiessaan maan pääkaupunkiin Phnom Penhiin vuonna 1975.

Well you’ll work harder
With a gun in your back
For a bowl of rice a day
(…)
It’s a holiday in Cambodia
Where people dress in black
A holiday in Cambodia
Where you’ll kiss ass or crack

Pol Pot, Pol Pot, Pol Pot, Pol Pot

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kohti parempaa elämää (John Pilger II)

Ostin 53 John Pilgerin dokumenttielokuvaa, jotka sijoittuvat vuosille 1970–2007. Pyrkimykseni on kirjoittaa muutaman rivin verran jokaisesta. Aloitin katselun lopusta, joskin järjestys ei mene täysin kronologisesti uusimmasta vanhimpaan. Dokumentista War on Democracy (2007) olen kirjoittanut aikaisemmin, joten siksi tämä kuuden dokumentin synopsis on merkitty järjestysluvulla II.

The New Rulers of the World (2001)

Keitä ovat maailman uudet hallitsijat? No valikoidut suuryritykset tietysti, sekä niitä tukevat globaalit instituutiot kuten IMF. Dokumentti käsittelee globaalikapitalismin nousua, keskittyen erityisesti Indonesiaan, joka on siirtynyt satojen vuosien takaisesta kolonialismista – Hollanti isäntänään – taloudellisen imperialismiin ja samalla uuteen riippuvuuteen. Dokumentti ei pysy täysin kasassa, mutta erityisesti Indonesiaa käsittelevä alkuosio osoittaa mainiosti, keiden selkänahasta kansainvälisten merkkituotteiden voittomarginaali revitään.

Tunnetusti Nike touhuaa Indonesiassa. Dokumentti huomauttaa, että Tiger Woods saa enemmän rahaa Niken mainostamisesta kuin mitä indonesialaiset Niken tuotteita tekevät saavat palkkaa. Suurennuslasi kohdistuu Gap-merkkiin, joka ei Pilgerin mukaan ole suinkaan pahin, mutta erittäin epäeettinen kuitenkin. Se väittää valvovansa hikipajojen työolosuhteita, mutta kun työntekijöitä haastatellaan, heidän kertomansa todellisuus on räikeästi toisenlainen. Työvuorot ovat epäinhimillisen pitkiä, työolosuhteet kurjat ja minimipalkka – jonka noudattamisesta suuryritykset ylpeänä kertovat länsimaissa – ei edes hallituksen standardien mukaan riitä toimeentuloon.

Historian kertauksena toimii Suharton valtaannousu 1960-luvulla ja sitä seurannut diktatuuri, jonka aikana maa avattiin totaalisesti kansainvälisille suuryrityksille. Maa päätyi lähes konkurssiin globaalikapitalististen instituutioiden hövelisti myöntämien lainojen vuoksi. Pilger kiteyttää näiden instituutioiden toimintaperiaatteen nokkelasti: ne tuottavat rikkaiden sosialismia ja köyhien kapitalismia.

Death of a Nation – The Timor Conspiracy (1994, uusi editio 1999)

Tässä dokumentissa huolenaiheena on Itä-Timor, Indonesian ympäröimä ja hyväksikäyttämä maa. Syytetyn penkillä on siis Indonesia mutta myös brittihallitus, länsimaat ja YK.

1970-luvun dekolonialisoinnin aikana Indonesia päätti ottaa alueen haltuun ja länsimaat hyväksyivät tämän. Paikalliset olisivat halunneet itsenäisyyden. Pilger vertaa seurannutta tilannetta Persianlahden sotaan. Saddamin tunkeutuminen Kuwaitiin oli länsimaille sietämätöntä, mutta Indonesian toimia ei vain siunattu vaan tuettiin aktiivisella asekaupalla. Eritoten britit eivät halunneet uhrata asekauppaa ja muita kauppasuhteita Indonesiaan nousemalla sitä vastaan ja Itä-Timorin puolesta. Indonesian hyökkäys ei valikoinut uhrejaan ja siksi toinen Pilgerin rinnastus on Pol Potin hirmuteot Kamputseassa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Indonesia jakoi ohjeet kidutuksen harjoittajille. Yksi niistä kuului: älä ota valokuvia. 2000-luvun Irakin sodassa Yhdysvaltojen joukot noudattivat toisenlaista menettelyä, kuten hyvin tiedetään.

War by Other Means (1992)

Dokumentin alussa pottuillaan länsimaisille hyväntekeväisyyskampanjoille, joiden tuotto on minimaalinen verrattuna siihen summaan, mitä kehittyvät maat maksavat esimerkiksi korkoina takaisin länteen. Mikä siis on sotaa toisin keinoin? Vastaus on velka. Sillä hallitaan asettumatta toisen territoriolle. Ihmiset käytännössä kuolevat siihen, vaikka yhtään laukausta ei ammuta. No mikä instituutio sitä velkaa oikein kahmalokaupalla jakelee. No se on tietysti maailmanpankki etunenässä ja pienemmät kalat perässä.

Esimerkkitapauksena on Filippiinit. Pilger kysyy, miksi kansa joutuu lainojen kantajaksi, kun hallitsija Marcos, joka ohjasi ison osan rahoista omaan taskuunsa, on syrjäytetty (tapahtui 1986). Marcosin ja lainojen aikana köyhyys oli kasvanut maassa merkittävästi.

Sen jälkeen siirrytään Manilan slummeihin, jossa työskennellään 12 tuntia joka päivä, jotta ansaitaan kaksi puntaa, jolla puolestaan saa kaksi ateriaa riisiä. Lapsikuolleisuus on korkea, sillä ilman puhdasta vettä, julkista terveydenhuoltoa ja muita fasiliteetteja ripuli, keuhkokuume ja aliravitsemus selättävät pienet taaperot, lopullisesti. Laskelmien mukaan Filippiineillä kuolee lapsi joka tunti velanmaksusta aiheutuvien leikkausten vuoksi. (vuonna 1991)

1990-luvun alun Persianlahden sodassa Yhdysvallat jopa haki liittolaisia lupaamalla lainoja maille (mm. Egypti). Pilgerin mukaan, kun Jemenin edustaja vastusti sotatoimia, Yhdysvaltojen edustaja totesi sen olevan kallein ei-ääni: Jemenin suuntaan virtaavat lainahanat menivät kiinni.

The Frontline – The Search for Truth in Wartime (1983)

Dokumentin aiheena on median rooli sodassa. Yhtenä kysymyksenä on, kenen näkökulmaa media esittelee, sotilaiden, poliitikkojen vai uhrien? Historiallisena kontekstina on Britannian ja Argentiinan välinen Falklandin sota. Itse dokumentti kulkee kuitenkin historiallisen kaaren.

Ennen massamedian aikakautta oli tavallista, että sotajoukot raportoivat itse sodastaan, usein kuukausia sodan päättymisen jälkeen. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin mullisti sodan ja median suhteen. Se oli Pilgerin mukaan suuri mediahuijaus. Sen aikana Briteissä toteutettiin tarkoituksellinen ja valtiojohtoinen kansan eksyttäminen sodan tärkeydestä ja merkityksestä. Kansan mielipide oli tärkeä ja tarvittiin uusia rekrytoitavia. Joku sanoi, että jos kansa tietäisi totuuden ko. sodasta, se päättyisi brittien osalta huomenna. Dokumentin mukaan Goebbels ottikin propagandassaan mallikseen ensimmäisen maailmansodan ajan brittien sotapropagandan.

Korean sodan aikana United Press kirjoitti ja jakeli tietoisesti virheellisiä käsityksiä Koreasta luodakseen kuvan kylmistä ja määrätietoisista ihmishirviöistä. Vietnam puolestaan oli ensimmäinen televisiosota. Sodan aikana televisioitiin, kun Yhdysvaltalaiset sytyttivät siviilien taloja ja kyliä tuleen. Kuvatut bunkkerit olivat visuaalisia todisteita siitä, että talot ja kylät tukivat Vietkongin sissejä. Toisinaan taisi olla niin, että bunkkerit oli rakennettu suojaksi Yhdysvaltain pommikoneita vastaan. Kiinnostava kuriositeetti, joka ei liity televisiointiin on, että Vietnamin sodan aikana CIA käytti ns. ”mustaa” propagandaa, joka tarkoitti vihollisen nimiin laitettuja keksittyjä lausuntoja.

Falklandin sota oli erilainen. Hallitus kontrolloi kaikkia journalistien toimia. Toimittajat eivät esimerkiksi voineet olla yhteydessä edustamaansa mediaan muutoin kuin hallituksen kautta. Sodassa ei ollut yhtään puolueetonta toimittajaa, sillä heiltä evättiin pääsy erinäisin perustein. Televisiokuvaa ei lähetetty reaaliaikaisena. Lisäksi sotakuva kiillotettiin, esimerkiksi kuvia pahasti loukkaantuneista ei näytetty; sen sijaan näytettiin liiasta verestä puhdistettuja ”haavoittuneita”, joita lääkintämiehet auttoivat.

Falklandin sodasta on tultu aika pitkä matka. Esimerkiksi Persianlahden sodasta on kirjoitettu hyllymetreittäin media-analyyseja.

An Unjustifiable Risk (1977)

Mikä se sellainen riski on, jota ei voida oikeuttaa? Ydinvoimaloiden rakentaminen ja atomienergia, tietenkin. Dokumentin kontekstina on tuolloin päätöksenteon alla oleva ydinvoimalan rakentaminen Englantiin. Pilgerin puolituntinen on aika vanha ja tuntuukin vanhalta, mutta perustava viesti on edelleen ajankohtainen: ydinvoiman lisääminen on riskialtista puuhaa rauhanomaisessa käytössä. Riskiä kasvattaa mahdollisuus käyttää sitä tietoisesti muita ihmisiä vastaan. Kyse riskinhallinnasta tai -ottamisesta on poliittinen ratkaisu.

Pilger in Australia (1976)

Dokumentti on tekijänsä katse kotimaahan 14 vuotta sieltä lähtemisen jälkeen. Varsinaisena kohdeyleisönä ovat britit, joiden käsitys maasta oli pensselöity onnellisin värein. Sama pätee edelleen. Televisio-ohjelma Wanted Down Under perustuu tälle ajatukselle. Muutosta unelmoivat britit laitetaan asumaan toviksi Australiaan ja koejakson jälkeen päättävät, haluavatko jäädä. Tämä dokumentti on Pilgerin asteikolla heikosti poliittinen, vaikka se sisältääkin myyttisten mielikuvien purkamista ja aboriginaalien tilanteen pohdintaa.

*

Teokset ottavat kantaa, mutta ne perustuvat melko vahvaan todistusaineistoon ja myös yksilöiden selontekoihin kokemuksistaan. Jos haluaa kaivaa jotain kielteistä, voi huomauttaa, että Pilger luo tarkoituksellisesti hannukarpomaisia tilanteita. Toisaalta Pilger itse loppusanoissa tuo tämän esiin (en muista mikä dokumentti oli kyseessä), ja puolustaa ratkaisuaan käsittelemiensä asioiden vakavuudella.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Niinistön lahjoitus ja kirkko

Mediassa uutisoitiin näyttävästi Sauli Niinistön suurehkosta lahjoituksesta Kirkon diakoniarahastolle ja Tukikummit-säätiölle. Mistä tämä kertoo?

Saulihan voi sisimmissään olla hyväsydäminen uskovainen, mutta katsotaanpa asiasta hieman toisenlainen ulottuvuus.

Kirkon diakoniarahasto on tietenkin osa luterilaisen kirkon toimintaa. Myös Tukikummit-säätiöllä on vahva kytkentä: Kirkon diakoniarahasto koordinoi sen toimintaa ja yksi sen perustajista on eläköitynyt piispa Eero Huovinen. Myös Sauli Niinistö on yksi perustajajäsenistä ja hän on myös säätiön hallituksen puheenjohtaja. Suuri osa lahjoituksesta menee siis ”omalle” säätiölle! (Muut perustajajäsenet ovat Nalle Wahlroos, Hjallis Harkimo ja Sari Baldauf)

Koska lahjoituksen voisi tehdä nimettömänä tai salassa, on tätä voitava katsoa myös siirtona presidenttipelissä. Kautta historian Suomen presidentit ovat olleet läheisessä suhteessa kirkkoon. Suomalainen ideaali presidentille on se, että suhde luterilaiseen kirkkoon on peruspositiivinen, mutta omasta uskonnollisuudesta ei pidetä meteliä. Voi olla, että uskontokysymys oli merkittävä myös Ahtisaaren noustessa presidentiksi Elisabeth Rehnin sijaan. Jopa Halonen, joka ei ole kirkon jäsen, suhtautuu erittäin myötämielisesti kirkkoon.

Suomessa on erittäin vaikea nousta presidentiksi toisenlaisella asenteella. Sauli on nyt pelannut tämän kortin oikein, mikäli presidentiksi mielii.

Presidenttipelin lisäksi lahjoitus saattaa olla heikko signaali Suomen tulevasta politiikasta. Nyt katson asiaa brittiläisestä perspektiivistä. Iso-Britannian politiikassa on tapahtunut viime vaalien jälkeen selkeä käänne. Oikeistokonservatiivien johdolla valtio vetää entistä selvemmin rahansa pois julkisilta palveluilta ja vähävaraisilta toivoen uskonnollisten yhteisöjen satsaavan vapaaehtoisvoimin ja pienten valtion tukien innoittamana yhteiskunnan pyörittämiseen. Tämä ideologia, jota markkinoidaan ”suuren yhteiskunnan” nimellä, ei ole kovinkaan kaukana Niinistön ja Kokoomuksen politiikasta: samalla kun yksityistetään valtion kustantamia palveluita ja suositaan tuloerojen kasvattamista, tuetaan uskonnollisten yhteisöjen (tässä tapauksessa vain yhden eli luterilaisen kirkon) yleishyödyllistä toimintaa heikkojen, syrjäytyneiden ja vähävaraisten hyväksi. Jää nähtäväksi, rantautuuko brittioikeiston politiikka selvemmin myös Suomeen.

Sanokaa kyyniseksi, mutta minusta ei tule näillä tiedoin nimimerkki Paimenpojan kaltaista intoilijaa, joka kirjoittaa HS:n verkkokeskustelussa: ”Kuka onkaan ainoa suomalainen varteenotettava poliitikko? Joillekin asia on ollut vielä hakusessa. Tämän jälkeen luulisi löytyvän! Kokoomuksesta. Presidenttiainesta ja ainoa Suomessa.”

Niinistön lahjoituksen kriittiseen tarkasteluun on sovellettava ”taivutun kepin teoriaa”. Siis väärään suuntaan taivutettua keppiä on taivutettava vastakkaiseen suuntaan, jotta se saataisiin suoraksi. Ja kukas tästä keppiteoriasta kirjoittikaan? Sehän oli Lenin.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Miksi kirkkoon kuulutaan?

Helsingin Sanomat julkaisi jutun ”Noin puolet kirkon jäsenistä uskoo Jumalaan” (Anna-Sofia Berner 23.10.2010, verkkoversio). Siinä kysytään, miksi kirkkoon kuulutaan, vaikka jäsenet eivät kyselytutkimusten mukaan usko yksityiskohtaisiin kirkon opetuksiin.

Jutussa muutamat tutkijat vastaavat: ”Hirvittävän keskeinen syy ovat kirkon arvot” on yksi vastaus. ”Lapsuuden hyvät kokemukset pitävät monet kirkon jäseninä”, on toinen. Nämä pitävät varmaan kutinsa monien ihmisten kohdalla, mutta esitän tässä yhden näkemyksen (kursivoituna), joka perustuu kyselytutkimuksiin ja jota ei riittävän usein artikuloida kirkkoon kuulumisen syyksi.

Yhä harvempi suomalainen on evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Vuonna 1970 95 % suomalaisista kuului kirkkoon, vuonna 1980 90 %, vuonna 1990 88 %, vuonna 2000 85 % ja vuonna 2010 alle 80 %.

Kirkkoon kuulumisen syitä kysyttäessä erottuu melko selkeästi käsitys, jonka mukaan olennaista kirkon toiminnassa on hautausmaiden ylläpito, siirtymäriittien tarjoaminen ja kotimaahan kohdentuva sosiaalityö. Myös kalendaaririitteihin liittyvien perinteiden ylläpito on tärkeää.

Vastausten mukaan hautausmaiden ylläpito on tärkeämpää kuin mahdollisuus saada kirkollinen hautaus itselle. Siirtymäriiteistä mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen on tärkeä, mutta yhtä olennaisia ovat toisten mahdollisuudet: kaste lapselle ja mahdollisuus toimia kummina lapselle. Kotimaassa tehtävää sosiaalityötä vanhusten ja vammaisten parissa sekä erityisesti sairaaloissa, joissa mukana on myös sielunhoitoa, arvostetaan enemmän kuin ulkomaista kehitysyhteistyötä. Kalendaaririitit ovat tärkeitä, mutta kun kysytään suoraan, onko kirkkoon kuulumisen syynä se, että kirkko on osa suomalaista elämänmuotoa, myönteisiä vastauksia on vähemmän kuin edellä mainittujen teemojen yhteydessä. Vähäpätöisiksi syiksi nimetään kirkon kyky vahvistaa uskoa Jumalaan ja mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen tai muihin seurakunnan toimintoihin.

Edelleen kohtuullisen suosittu kirkkoon kuuluminen näyttää kasvaneista eroluvuista huolimatta perustuvan mahdollisuuksiin olla toisen ihmisen saatavilla, olla osallinen yhteiskunnassa ja kannatella perinteitä. Tämä on tulkintani, joka perustuu kyselytutkimuksiin ja jota Helsingin Sanomien nettijutussa ei mainita.

Kirkko on riittävästi sulautunut suomalaiseen elämään, jotta sen ulkopuolella oleminen sulkee osan ”normaaleina” pidettyjä mahdollisuuksia pois. Ateistia ei ehkä pidetä moraalittomana, mutta hän ei voi esimerkiksi toimia virallisena kummina. Pulmatilanteita voi tulla, jos kumppani haluaa kirkkohäät ja tarjota lapselle kasteen. 2000-luvulla kirkollisten vihkimisten osuus on kuitenkin laskenut yli 70 prosentista alle 60 prosentin. Kastettujen osuus on laskenut lähes 90 prosentista niukasti yli 80 prosentin. Mikäli muutos jatkuu samansuuntaisena, toisille saatavilla olemisen merkitys heikentyy. Mikäli myös kirkosta eroamisen suosio jatkuu, tilanne tulee muuttumaan. Voi tietysti olla niinkin, ettei muutos ole yksisuuntaista.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Paavi kävi kylässä

Syyskuussa 2010 Paavi vieraili Iso-Britanniassa neljän päivän ajan. Edellisestä vierailusta oli kulunut aikaa, sillä se tapahtui vuonna 1982. Itselleni tämä tuoreempi vierailu oli eräänlaista kenttätyötä: aamuisin laitoin kengät jalkaan ja kävelin lehtikioskille hakemaan päivän lehdet. Siitä takaisin kotisohvalle katsomaan suoraa lähetystä vierailusta ja selaamaan lehtiä espressokupin ja aamupalaleipien kera.

Paavin vierailusta ja sen vertailusta edelliseen tulee erillinen luku tulevaan kirjaan, mutta tiivistän tähän muutaman huomion siitä, millaisen kohtelun Paavi sai mediassa.

Paavin vierailua koskeva mediaseuranta vahventaa projektissa jo tehtyä brittimedian profilointia siitä näkökulmasta, miten niissä käsitellään uskontoa. Kansallisten ja maanlaajuisten sanomalehtien sisältöä tarkastelemalla saadaan eräänlainen jatkumo. Tietysti lehdet voivat valita positiivisen tai negatiivisen suhtautumisen tapauskohtaisesti – ja joskus vaihdella suhtautumista juttutyypeittäin yksittäisen tapauksen kohdalla. Silti profilointi ei ole täysin keinotekoinen eikä pinnallinen.

Jatkumon toinen ääripää käsittää varsin kristillismyönteiset ja konservatiiviset lehdet, kuten Daily Telegraph ja Daily Express. Myös Daily Mail ja The Sun asettuvat hyvin lähelle tätä laitaa. Toinen pää koostuu erityisesti kahdesta sekularistisemmasta, joskus avoimen uskontokriittisestä lehdestä. Ne ovat The Independent ja The Guardian. Daily Star ja Daily Mirror ovat lähempänä kristillismielistä jatkumon laitaa ja The Times sijoittuu askeleen etäämmälle näistä, vaikka lehden suhtautumistapa uskontoon on maltillisesta sekularismista huolimatta huomattavasti lähempänä myönteistä kuin kielteistä.

Sanomalehtien suhde esimerkiksi islamiin ja militanttiin ateismiin vaihtelee, mutta yleisesti ottaen tabloidit ovat kielteisempiä kuin ns. laatulehdet, joskin myös Telegraph ja The Times ovat olleet erittäin kriittisiä ateistien puhemiehiä kohtaan. Jos nämä lehtien asenteet suhteutetaan levikkiin – Telegraph on suosituin laatulehti, The Sun ja Mail ovat ylipäätään luetuimmat – voidaan esittää, että brittiläisissä sanomalehdissä on konservatiivinen ja kristillismyönteinen painotus. Johtopäätös saattaa yllättää, sillä toimittajat ovat vähemmän uskonnollisia kuin britit keskimäärin.

Päätelmä myös haastaa mielikuvan sekularistisesta mediasta. Tähän päätelmään nähden uskonnollisten ihmisten valitus median uskontokäsittelystä on ehkä yllättävää. Kyse voi olla siitä, ettei media erityisesti kiinnostu uskonnoille tärkeistä teologisista kysymyksistä eikä (muutamia kriisitapauksia lukuun ottamatta) uskontojen viesteistä rauhasta, rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, vaan uutisoi silloin kun jotain yllättävää, kiinnostavaa ja kielteistä tapahtuu. Mutta kyse voi joskus olla myös kritiikin sietokyvystä: pienikin kielteinen uutinen ylitulkitaan ja myönteisempi mediapeitto unohtuu.

Johtavista televisiokanavista BBC esitti muutamia dokumentteja Paavista ja yli kymmenen tuntia suoraa lähetystä vierailusta. Channel 4 näytti erityisesti kriittisiä dokumentteja. Moni valitti, että BBC oli liian kriittinen, koska se näytti ainakin yhden jokseenkin kyseenalaistavan dokumentin, jonka brittiläinen juontaja oli homoseksuaali katolinen. Toiset valittivat, ettei BBC ollut ollenkaan kriittinen. Kaikkiaan BBC käsitteli Paavia maltillisen positiivisesti, kuten yleensäkin uskontoa.

Sanomalehdet olivat jakaantuneita. Tabloidit valittivat ”vasemmistolaisista” ja sekularisteista, jotka kritisoivat Paavia. Lehdet pitivät häntä hyvän tuojana, ja uutisoivat erittäin myönteisesti Paavin vierailusta. Siinä missä The Guardian ja The Independent tarjosivat myös myönteistä uutisointia ja suhtautuivat nihkeästi sekularistiprotestoijien keulakuviin Richard Dawkinsiin ja Stephen Fryhyn, lehdet nostivat etusijalle seksuaalisen hyväksikäytön uhrit ja koko skandaalin, jonka käsittelyssä Paavi ja koko katolinen kirkko olivat näiden lehtien mukaan surkeasti epäonnistuneet. 

Paikallislehti Yorkshire Evening Post osasi löytää jopa Paavin vierailusta paikallisen ulottuvuuden, kun se teki jutun Leedsin lastenkuorosta, joka oli menossa laulamaan Paaville.

Kaikissa lehdissä toistui sama narratiivinen rakenne: Paavin vierailu juonellistui edeltäneistä epäilyistä kaikki odotukset ylittäväksi vakuuttavaksi menestykseksi. Mielikuva ”Jumalan rottweilerista” vaihtui lämpimämpään, inhimillisempään ja vähemmän kylmään Paaviin.

Paul Weller on kuvannut tilastoaineistojen perusteella brittiläistä yhteiskuntaa kristilliseksi, maalliseksi ja uskonnollisesti monimuotoiseksi. Kaikki nämä teemat kristallisoituivat omalla tavallaan myös Paavin puheissa ja niihin liittyneissä mediakeskusteluissa.

Paavin mukaan kristinusko on vaarassa marginalisoitua. Syynä tähän on ensisijaisesti ’aggressiivinen sekularismi’. Uskonnollinen monimuotoisuus on puolestaan fakta, johon sisältyy Paavin mielestä myös haasteita.

Kristillis-ekumeeninen puhe oli olennainen osa Paavin vierailua vuonna 1982, jolloin silloinen Paavi puhui ”kristillisen ykseyden palauttamisesta” ja allekirjoitti kristillistä dialogia edistämään pyrkivän julistuksen. Nyt mediaa hallitsi uskontojenvälisyys: BBC:n suorassa lähetyksessä eräs sikhi vahvisti, että Paavin sanoma koskettaa yli katolisen kirkon ja että nykypäivänä uskonnollinen elämä tarkoittaa uskontojenvälisyyttä. BBC:n paikallisuutisissa esitettiin juttu muslimilapsesta, joka osallistui Paaville laulaneeseen kuoroon. The Times julkaisi artikkelin muslimista, joka toivotti Paavin tervetulleeksi Britteihin, koska heillä on sama Jumala. Lehdet lainasivat pääministeri David Cameronia, jonka mukaan vierailu on ”ainutlaatuinen tilaisuus juhlistaa uskonnollisten ryhmien hyviä tekoja”. Daily Mirror pyöräytti otsikon ”Kaikkien uskontojen mies”.

Erottelu hyvien ja pahojen uskontojen välillä tiivistyi siihen, kun viisi kadunlakaisijaa pidätettiin epäiltynä hankkeesta murhata Paavi. Erityisesti tabloideissa retosteltiin jutulla, jossa siivoojat nimettiin muslimeiksi ja työtoverin kuulema keskustelu muuttui terroristihankkeeksi. Nopeasti selvisi, että kyse oli väärästä hälytyksestä, mutta se riitti vahventamaan islamin ja terrorismin kytkentää mediassa. Jotkut lehdet julkaisivat korjaavia juttuja hieman häpeissään, kun taas toiset lehdet kiirehtivät väittämään, että uhka oli ollut aito.

Uskonnot ovat siis brittimedian mukaan, ja tämän tapauksen perusteella, kivoja ja käyttökelpoisia, kunhan vain pidetään nämä terroristimuslimit ja muut ongelmatapaukset kurissa.

Uskontojenvälisyyden teema ei ollut pinnalla kristinuskon erityisyyden kustannuksella. Puhe kristinuskon marginalisoimisesta oli kenties Paavin ydinsanoma briteille. Jotkut sanomalehdet ottivat sen todistukseksi liian pitkälle menneestä monikulttuurisuudesta, mutta pääosin se käännettiin ”poliittista korrektiutta” ja ”ateistisia vasemmistolaisia” vastaan. Sivumennen sanoen, on vaikea keksiä muuta asiayhteyttä, jossa Richard Dawkinsia pidettäisiin vasemmistolaisena.

Huoli kristinuskon marginalisoimisesta liitettiin likeisesti Paavin kamppailuun ”aggressiivista sekularismia” vastaan. Tämä viesti otettiin vastaan yllättävän myötämielisesti erityisesti kristillismielisemmissä lehdissä ja niiden pääkirjoituksissa, verrattuna aikaisempaan varovaisempaan asenteeseen. Ilmeisesti Paavin sanomaan oli helpompi yhtyä kuin maaliskuussa 2010 asiasta valittaneisiin brittiläisiin anglikaaneihin.

Toki lehdissä oltiin myös erimielisiä Paavin kanssa. Erityisesti sekularistisemmat lehdet esittivät, että varoitukset kasvavasta aggressiivisesta sekularismista ja joulunvieton vaarantumisesta ovat melkoisen kaukana brittiläisen yhteiskunnan arkielämästä. Kiinnostavasti myös muiden lehtien kolumneissa kyseenalaistettiin tämä sanoma, vaikka samaisten lehtien pääkirjoituksissa oli nielty sanoma sellaisenaan.

Nämä keskeisteemat näyttävät, miten brittimedia – joka edelleen usein demonisoi islamin – operoi yhä enenevässä määrin jaottelulla, jossa yhdellä puolella ovat ateistit ja sekularistit ja toisella uskonnolliset ihmiset. Vaikka kristinuskolla on edelleen erityisasema brittiyhteiskunnassa, tämä jako toimii jaettuna diskursiivisena periaatteena, jonka perustalle myönteisestä kielteiseen vaihtelevat mediasisällöt rakentuvat.

*

Henkilökohtaisesti pidin Paavin puheita yliampuvina, suhteellisuudentajuttomina ja tarpeettoman provosoivina. Siksi mediassa toistellut fraasit Paavin taitavista puheista ja hienovaraisesta teologisesta argumentoinnista ihmetyttivät melkein yhtä paljon kuin itse vieraan sanomiset. Jos Benedictuksen puheita vertaa edellisen Paavin vierailuun, ero puheen sävyssä on melkoinen, vaikka molempia on pidetty erilaisuudestaan huolimatta arvokonservatiiveina.

*

Materialistisen analyysin näkökulmasta on huomattava, että paavillinen pukeutuminen ei sopinut ainakaan Edinburghin tuuliseen ilmanalaan. Tuulenpuuskien ansiosta viitta oli välillä naamalla ja lakki lattialla. Kuva osoittaa, että kuningatar tuntee paikallisen pukeutumiskoodin: raskas hattu on parempi, jotta käsiä voi pitää muuallakin kuin pään päällä.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Keikkahommissa II

Olen todennut aikaisemmin, että keikoilla käyminen on kaikesta ilosta ja vapaaehtoisuudesta huolimatta joskus raskasta ja että se alkaa muistuttaa toista työvuoroa. Laskin käyneeni yhden kuukauden aikana kymmenellä keikalla, siis keskimäärin joka kolmas päivä. Mutta saldoksi tuli aika mainio kattaus, vai mitä?

1. The Mountain Goats. Ensimmäinen kerta Tukholmassa kolme ja puoli vuotta sitten on elävänä mielessä. Myös toinen kerta oli kokemisen arvoinen. Nyt mukaan oli otettu rummut akustisen kitaran ja sähköbasson lisäksi. Toiset pitivät yhdistelmästä, mutta minusta yhtyeen omaleimaisuudesta katoaa rumpujen kera osa. Ne olivat myös joissain kappaleissa, joihin ei tarvittaisi mitään ylimääräistä. Esitetyt laulelmat muodostivat laajan läpileikkauksen yhtyeen tuotannosta ja lopuksi kuultiin odotetusti upeat This Year (se, jossa lauletaan ”if it kills me”), No Children (se, jossa lauletaan ”I hope you die! I hope we both die!”) ja The Best Ever Death Metal Band in Denton (se, jossa lauletaan ”Hail Satan! Hail! Hail!”). Laulaja John Darnielle todisti taas olevansa hauska ja itsensä naurunalaiseksi laittava jutuniskijä, mikä tuli joillekin yhtyettä vain levyltä kuulleille yllätyksenä.

2. The Low Anthem. Upealla folk-americana levyllä ”Oh My God Charlie Darwin” ihastuttanut yhtye osoittautui yhdistelmäksi taitoa, tyyliä ja muuntautumiskykyä. Alkuosa oli bluespohjaista rypistystä, josta siirryttiin uuden levyn parhaimmistoon. Laulaja tokaisi: nyt soitamme hitit. Sitten tuli mm. uuden levyn kolme ensimmäistä mestariteosta. Jos yhtye jatkaa pitkään, siitä tulee jotain suurta. Ja soittivat muuten Dave Lindholmin kappaleen ”Tupakka, viina ja villit naiset”. (Laittaisin hymiön tähän, jos sellaisia ylipäätään käyttäisin.)

3. The Felice Brothers. Piti mennä toisenkin kerran, kun ensimmäisestä jäi niin hyvä mieli. Tällä kerralla The Bandin nykyaikaan päivittävä yhtye oli vähäpuheisempi verrattuna edellisen kerran katkeamattomaan New York -aiheiseen jutusteluun. Samoin monet suosikeista jäivät kuulematta (mm. Don’t Wake the Scarecrow). Silti hyviä biisejä, intensiivistä lavatunnelmaa ja tanssivia ihmisiä riitti. Keikan kohokohdaksi nostan uuden levyn rallin Run Chicken Run.

4. Black Mountain. Kolmen folkahtavan ja juurevan keikan jälkeen progehevillä annosteltu kanadalainen rutistus ja jurnutus tasapainottivat mukavasti. Sunnuntainen yleisö oli ehkä väsynyttä, mutta Angels-hitti ja ylipäätään kahden ensimmäisen levyn biisit miellyttivät kovasti. Illan avasi Wolf People, joka oli 70-luvun retrorokillaan hyvä syy mennä ajoissa paikalle.

5. The Vaselines. Kurt Cobainin lähes kuoliaaksi halaama Glasgow’n lahja maailmalle ei tajunnut takoa silloin kun rauta oli kuumaa. Uusi tuleminen tapahtuu myöhässä, mutta päätin käydä ruksimassa tämänkin boksin. Keikan kohokohdat olisi kenties voinut puristaa parinkymmenen minuutin onnistuneeseen hittikimaraan: Molly’s Lips, Son of a Gun, You Think You’re a Man, oma livesuosikkini The Day I Was a Horse ja muutamat muut. Yhtye oli hyväntuulinen ja puhelias. Naislaulajan suuseksiä ja muitakin intiimejä aiheita käsitelleet vitsit toimivat kerran, mutta niiden toistelu sai aikaan hieman hölmistyneen olon.

6. Pete Molinari. Aluksi tuli heti suosikkini, Billy Childishin säveltämä I Don’t Like the Man I Am, ja muutama muu ilman taustayhtyettä. Sitten toivotettiin mukaan muut soittajat, joiden kanssa svengailtiin ja hengailtiin loppuaika. Soolokitaristi viritti soitintaan aina spiikkien kohdalla, mikä häiritsi. Lisäksi se kitara oli liian kovalla muihin soittimiin nähden. Muuten Molinari tekee nautittavaa, joskaan ei erityisen omaperäistä musiikkia. Keikan lopulla tunnelma rentoutui, kun ihmiset ryhtyivät tanssimaan. Se oli myös esiintyjien mieleen. Pidän enemmän vanhoista levyistä ja tyypistä itsekseen kuin uudesta bändin kanssa, joten toisenlainen painotus olisi tehnyt hyvästä paremman.

7. Damien Jurado. Mies ja kitara. Niiden lisäksi oli kaksi mikrofonia. Toinen oli normaaliin lauluun tarkoitettu. Toisessa oli runsaasti kaikua, ja sen käyttö oli harkittua ja taitavaa. Keikka muistutti, miten hyvin kitara sylissään istuva huonoryhtinen ja sisäänpäin kääntynyt vähäpuheinen mies (kuvassa Damien, ei Sepi Kumpulainen) voi täyttää vähäeleisellä musiikillaan tilan ja pitää kuulijat keskittyneinä.

8. Grinderman. Kävin ensimmäistä kertaa keikalla yliopiston ruokalassa, jossa on nauhoitettu myös The Whon Live at Leeds. Cave vitsaili maailmankuulusta yliopistoruokalasta ja kyseli yleisöltä, oletteko kaikki opiskelijoita. Vastaus: möööö. Uusi kysymys: Oliko tuo kyllä vai ei? Uusi vastaus: Eeeeeeeiiiiii. Tutut olivat varoitelleet paikan huonoista soundeista, mutta nyt ei ollut mitään valittamista. Hieno bändi, hieno keikka ja hieno Honey Bee (Let’s Fly to Mars).

9. Mudhoney. Päätin juhlistaa useampaan kertaan väliin jääneen kulttibändin näkemistä pukemalla Sonic Youth -paidan. Neljä paitaa nähtyäni päättelin, ettei se ollut yksilöllinen valinta. Mudhoneyn näkeminen tuntui hyvältä, vaikka he eivät esittäneetkään Let it Slidea. Muita grungehittejä kuultiin yhdeltä alansa parhaimmalta, kuten myös nippu kelvottomia ralleja ja parissa kohdassa muuhun lavaelehdintään epäsopivaa Iggy Pop -imitaatiota. Bändi on klassikko, mutta keikka muistutti, miksi suosio ei koskaan noussut Nirvanan tasolle.

10. Archie Bronson Outfit. Viime toukokuussa sain kerjättyä sisäänpääsyn bändin suljetulle keikalle. Se kuitenkin peruuntui muutamia tunteja ennen tapahtumaa jonkin traagisen perhesyyn vuoksi. Tartuin uuteen mahdollisuuteen eikä tarvinnut pettyä. ABO on erittäin hienosti groovea ja bluesia garagepohjaan maustava yhtye enkä ymmärrä, miksi se ei ole suositumpi. Uusi koskettimia, namiskoja ja psykedeliaa sisältävä linja on sekin onnistunut, ja livenä on vaikeaa – ja tarpeetonta – pysyä paikoillaan. Silti yhtye on levyllä parempi, koska se sortuu muutamiin helmasynteihin. On tavallista, että hitaat kappaleet esitetään kiivaammassa tempossa livenä. Se on virhe, sillä näin osa groovesta menetetään. Pitäisi antaa kappaleiden hengittää; soitolla pitäisi olla enemmän tyhjää tilaa ympärillään. Lisäksi, uusimman levyn kappaleisiin tarkoitettua nappuloiden vääntelyä ei tarvitsisi ujuttaa jokaiseen vanhempaan biisiin (vrt. Mountain Goats ja rummut). Kaikki pisteet kuitenkin eturivistöjen tanssiville pojille.

Tälläkin aktiivisuudella saan tehtyä lyhyehkön listan keikoista, jotka olisin halunnut nähdä, mutta jonne en syystä taikka toisesta mennyt: MGMT soitti samaan aikaan Grindermanin kanssa, joten valinta oli helppo. Vaikeampaa oli valita The Low Anthemin ja Wolf Paraden välillä, mutta koska koin jälkimmäisen keväällä Manchesterissa, ei ratkaisua tarvinnut katua. Köyhän miehen Joanna Newsom eli Diane Cluck jäi välistä työkiireiden ja flunssan vuoksi. Deer Tickin asemesta pelasin jalkapalloa ja tulipa yhtye nähtyä Torontossa elokuussa. Eniten harmittaa afrikkalaisen rumpalilegendan Tony Allenin jättäminen. Matkailu Birminghamissa ja Manchesterissa vei mehut ja Leedsiin palatessa iltainen löhöily sunnuntaisella sohvalla tuntui tarpeellisemmalta kuin Allenin jatsit.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Jumalaton Skandinavia

Mitä syntyy, kun laitetaan uskonnottomuuden ja ateismin puolesta kamppaileva yhdysvaltalainen tutkija elämään hieman yli vuodeksi Tanskaan ja Ruotsiin? Kohtuullisen nopealukuinen ja mukaansatempaava kirja, Society without God.

Odottelin pitkään vuonna 2008 ilmestyneen teoksen lukemista, koska aikaisemmin lukemani saman tekijän, Phil Zuckermanin, artikkelit olivat herättäneet joitakin vastalauseita. Kirja tuli kuitenkin puheeksi, kun eräällä postituslistalla mainostettiin alennettua hintaa. Seuraavaksi huomasin, että lokerooni oli laitettu kappale teosta lainaan, luettavaksi. Päätin lukea ja yllätyin positiivisesti.

Kirja perustuu tekijän haastatteluihin. Hän haastatteli tuttuja, tuntemattomia, keitä eteen sattui ja kuka oli halukas. Lopputuloksena on uskonnottomuuden etnografinen tutkimus, jonka havainnot nivotaan saumattomasti uskontososiologiseen keskusteluun.

Otsikko on ymmärrettävä täsmällisesti. Pohjoismaat eivät ole kaikilta osin uskonnottomia, mutta usko Jumalaan tai Jumalan merkitys ihmisten elämässä on haastattelujen perusteella hyvin vähäinen. Tällöin jää tilaa korostaa, että suurin osa asukkaista on edelleen uskonnollisen – useimmiten kristillisen – yhteisön jäseniä. Jumalatonta uskonnollisuutta Zuckerman nimittää ”kulttuuriuskonnollisuudeksi”, erotukseksi ”uskonnollisesta tai aidosta uskonnollisuudesta”. Toisaalta haastattelut osoittavat, että vaikka skandinaavit eivät uskoisi Jumalaan, moni heistä sanoo uskovansa ”johonkin”’, vaikkei oikein osaakaan sanoa, mikä se jokin on.

Ei ole salaisuus, että Zuckermanin Skandinavia on Yhdysvaltojen peilikuvana. Havainnot Tanskasta ja Ruotsista kontrastoidaan Yhdysvaltoihin ja sen uskonnollisuuteen. Kohdelukijaksi muodostuukin jenkki, jolle pohjoismaat ovat uskonnottomuudessaan verrattavissa antropologien tutkimiin eksoottisiin heimoihin. Muille tutkimus ei tarjoa juurikaan uutta tietoa pohjoismaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tavallisten tanskalaisten ja ruotsalaisten käsityksiä uskonnosta olisi erittäin kiinnostavaa lukea. Teoksessa onkin pitkiä sitaatteja ja haastattelureferaatteja.

Zuckerman nostaa selkeästi esiin, miten pohjoismaissa ollaan monilla mittareilla uskonnottomia mutta vältetään ateistiksi identifioitumista. Tämä on tärkeä havainto. On vain outoa, ettei hän tehnyt sitä aikaisemmassa artikkelissa, jota olen kritisoinut juuri kykenemättömyydestä erotella ateismia jumalauskon puuttumisen synonyyminä identiteettikategoriasta.

Uskontososiologisen keskustelun kannalta olisi ollut kiinnostavaa pohtia Grace Davien ”sijaisuskonnollisuuden” käsitettä nimenomaan pohjoismaisen haastatteluaineiston yhteydessä, sillä se on yhdysvaltalaisille suhteellisen käsittämätön, mutta pohjoismaisille välittömästi ymmärrettävä. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa tilannetta, jossa harvalukuiset uskonnolliset ihmiset harjoittavat uskontoaan tavallaan toisten, varsin uskonnottomien puolesta uskonnottomien hyväksyessä tilanteen.

Etnografiselta kannalta teos herättää muutamia kysymyksiä. Olivatko kaikki 149 haastattelua 14 kuukauden aikana tarpeen? Olisiko ajankäyttöä voinut jyvittää toisin haastattelemalla muutamia useaan kertaan ja perusteellisemmin tai tutustumalla syvemmin pohjoismaiseen tutkimuskirjallisuuteen? Olisivatko haastateltavat tuoneet uusia nyansseja esiin, jos he olisivat puhuneet englannin sijaan äidinkieltään? Välillä referaateista tulee jopa olo, että haastateltavat eivät välitä selittää, kun ei se jenkki kuitenkaan tajua…

Ehkä kiinnostavin kysymys, joka teoksessa jää vähäiselle huomiolle, on se, miksi ja miten skandinaavit ovat uskonnollisia. Tai: miten uskonto on osa Pohjoismaita, jos Jumalalla ei ole niin suurta merkitystä? Tähän liittyen voitaisiin esittää Zuckermanille muutama pohdinnan aihe:

Ensinnäkin, Yhdysvalloissa ateisti ei käytännössä voi tulla kansan johtajaksi ja keulakuvaksi, mutta Zuckermanin mukaan Tanskassa ja Ruotsissa se on toivottavaa. Näinköhän? Asia lienee monimutkaisempi eikä Zuckerman tarjoa todistusaineistoa väitteelleen. Ainakin Suomessa optimaalinen asetelma on peruspositiivinen suhde valtauskontoon yhdistettynä suhteelliseen hiljaisuuteen omasta uskonnollisuudesta ja sen vaikutuksesta politiikkaan.

Toiseksi, uskontoperinne toimii edelleen moraalisissa asioissa keskeisenä resurssina, vaikka Jumalan tahtoon ei vedottaisikaan, on kyse sitten abortista, eutanasiasta tai oikeanlaisen parisuhteen nimestä ja juridisesta asemasta.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, ehkä olennaista julkisen elämän kannalta on kysyä uskomusten aitouden (versus pinnallisuuden ja metaforisuuden) sijaan – ja Richard Rortyn tavoin – sitä, haluammeko kietoa yhden tai useamman uskonnollisen perinteen yhteen esimerkiksi moraalista harkintaa ja toivoa käsittelevien kysymysten kanssa. Ja lisäksi: onko uskontoperinteiden kieli se, jonka avulla rakennamme kuvan itsestämme ja jonka avulla päätämme, mikä on meille tärkeää?

Neljänneksi, voisiko olla niin, että usko ei olekaan uskomuksissa vaan käytännöissä? Slavoj Žižekin vakiojuttuihin kuuluu se, kun tanskalaiselta fyysikolta Niels Bohrilta kysyttiin vajassa roikkuvasta, hyvää onnea tuovasta hevosenkengästä, että ethän sinä tiedemiehenä voi tuollaiseen uskoa. Bohr vastasi, ettei usko siihen, mutta hänelle kerrottiin, että se toimii silti. Vähän sama fiilis jää Zuckermanin haastattelemista skandinaaveista, jotka ovat kirkon jäseniä ja jotka menevät naimisiin kirkossa ja jotka kastavat lapsensa kirkon jäseniksi – samanaikaisesti kun selväsanaisesti toteavat, etteivät usko Jumalaan.

Edellä mainitut teemat eivät tosin ole Zuckermanin viestin kannalta keskeisiä. Hänen viestinsä ei ole se, että uskonnollinen yhteiskunta on huono – vaikka hän kritisoikin Yhdysvaltoja monin tavoin. Hänen viestinsä on, ettei hyvän ja toimivan yhteiskunnan tarvitse olla uskonnollinen. Tämäkin alleviivaa sitä, kenelle sanoma on suunnattu.