tiistai 26. heinäkuuta 2011

Pieni kommentti Timo Soinille

Perussuomalaisten Timo Soini avasi sana-arkkunsa kirjoittamalla blogiinsa Oslon joukkomurhasta, mutta yleensä niin vuolaasta arkusta ei löytynytkään mitään. Miten galluppien valossa suurimman puolueen johtohahmo kommentoi tapahtunutta? ”Breivik on murhaaja. Mitä muuta hän on? En tiedä. Entiset luokkatoverit, vanhemmat ja tutut kommentoivat ja media myy.”

Jos maan johtaviin poliitikkoihin kuuluva osaa profiloida Breivikiä ja hänen ajatusmaailmaansa tämän verran (”En tiedä.”), voisiko vastata: tutustu saatavilla oleviin faktoihin, joita on paljon. Ota asioista selvää. Etkö parempaan pysty vai etkö halua?

Viime päivinä on tullut vastaan kirjoituksia ja muita esimerkkejä, joissa halutaan vaientaa tarve analysoida Breivikin ajatusmaailmaa. Guardianissa Charlie Brooker ei suostunut mainitsemaan tekijän nimeä. Hänelle Breivik oli vain ”nothing”, ei mitään.

Hakkeriryhmä Anonymous on aloittanut kampanjan, jossa Breivikin manifestiin pyritään lisäämään päättömyyksiä: ”Tehkäämme Andersista vitsi, jollaista kukaan ei ota enää tosissaan.” Miksi? Eikö Breivikin manifesti ole itsessään täynnä päättömyyksiä? Ongelmana on vain se, että osan hänen ajatusmaailmastaan, erityisesti hänen viholliskuvastaan allekirjoittavat arvokonservatiivisten populistipuolueiden kannattajat ympäri Euroopan. Breivikin ja eurooppalaisten populistipuolueiden päävihollisina on islam ja vasemmistolainen ”kulttuurimarxismi” tavalla, jossa jälkimmäisen katsotaan tukevan ja mahdollistavan edellisen nousun Euroopassa.

Hiljaisuus ja vetoaminen kaiken käsittämättömyyteen on niiden tukemista, jotka jakavat valtaosin Breivikin ideologian. Siksi puolustan tarvetta analysoida tapausta.

Breivikin menetelmät ovat erilaisia kuin demokraattiseen päätöksentekoon tukeutuvan arvokonservatiivisen (oikeisto)populismin. Lisäksi Breivikin manifesti on lähempänä fantasiakirjallisuutta kuin pari piirua maanläheisempien puolueiden mielipiteiden. Näitä ei pidä unohtaa, vaikka ihmiset kokisivatkin kiusauksen hämärtää rajoja.  

Breivikin ideologiasta löytyy kuitenkin runsaasti yhtymäkohtia maahanmuuttokriittisten populistipuolueiden käsityksiin. Viholliskuvan lisäksi he jakavat tarpeen puolustaa Euroopan juutalais-kristillistä perintöä islamia, monikulttuurisuutta ja vihervasemmistoa vastaan. Osittain jaetun ideologian lisäksi Breivikillä on selvät joskin löyhät yhteydet eurooppalaisiin maahanmuutto- ja vasemmistokriittisiin puolueisiin. Näitä ovat Norjan edistyspuolueen lisäksi esimerkiksi English Defense League (EDL) Englannissa ja Geert Wildersin johtama vapauspuolue (PVV) Alankomaissa. Ideologisia kytköksiä on myös Tanskan kansanpuolueeseen ja ruotsidemokraatteihin.

Kaikki tietävät, että myös perussuomalaisten joukossa islam ja vihervasemmisto ovat vihollisia, joiden nähdään tukevan toisiaan ja suistavan suomalaisen kulttuurin perikatoon (vaikka perussuomalaisten tai puolueen kannattajien aatemaailma ei ole palautettavissa tähän uhkakuvaan). Tai jos näin ei nyt enää jostain syystä ole, eikö siitä tulisi kertoa ihmisille? Eikö Timo kansanedustajalta ja puoluejohtajalta voisi odottaa muutakin kuin jeesustelua hyvän ja pahan kamppailusta, tragediasta, parannuksesta ja omasta tietämättömyydestä näiden faktojen edessä?


Linkkejä:

Soinin kirjoitus: http://timosoini.fi/

Kytkennöistä puolueisiin: Daily Telegraph,

Helsingin Sanomat Anonymous hakkeriryhmästä:

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Uskonto Breivikin uutisoinnissa: sormiharjoitus

Anders Behring Breivikiä epäillään kahdesta Norjassa tehdystä väkivallanteosta, pommin räjäyttämisestä Oslon keskustassa sekä nuorisoleirin joukkomurhasta. Ennen epäillyn nimeämistä kansainvälinen media spekuloi islamilaisella terrorismilla (ainakin New York Times ja The Washington Post). Norjassa tosin todettiin nopeasti, etteivät iskut sovi islamilaisen terrorismin tyypillisiin toimintatapoihin.

Kun Breivik nousi otsikoihin, hänen todettiin olevan muslimeja vihaava oikeistolainen. Norjan poliisi totesi, että Breivikillä on heidän tietojensa perusteella kristillis-fundamentalistisia taipumuksia.

Verrataan lyhyesti kahta lehtiartikkelia. Niistä ensimmäinen on julkaistu Daily Mailissa (”Norwegian massacre gunman was a right-wing extremist who hated Muslims” DM 23.7.2011) ja toinen Guardianissa (“Norway attacks: at least 91 killed in Oslo and Utøya island” Guardian 23.7.2011).

Daily Mailissa Breivik on muslimeja vihaava oikeistolainen, mutta ei kristitty. Tämä ei ole yllätys, koska brittilehti on leimallisesti kristillis-konservatiivinen tabloidi. Juttu käsittelee suurimmaksi osaksi islamia ja terrorismia sen sijaan että se yrittäisi pureutua Oslon tapahtumiin. Guardianin mukaan Breivikillä on Norjan poliisia siteeraten kristillis-fundamentalistisia taipumuksia. Guardianin jutun sisältö keskittyy tapahtumien kuvaamiseen, mutta mikä vielä tärkeämpää, se ei koostu islamin uhan erittelystä, toisin kuin Mailissa.

Lehtien eroja korostaa myös jutun kirjoittaja. Guardianissa se on nimetty toimittaja (Peter Beaumont) ja Mailissa anonyymi ”Daily Mail Reporter”.

Lisäksi Mailin juttu vaikuttaa siltä, ettei aineistoon ole ollut aikaa tai halua tutustua, joten jutussa kierrätetään islamin uhkakuvilla spekuloivaa materiaalia. Kehno journalismi yhdistyy jutussa ideologiseen funktioon. Journalistisilla ratkaisuillaan Mail korostaa konfliktia islamin ja äärioikeiston välillä myös sellaisissa yhteyksissä, joissa islamilla ei näillä tiedoilla ole muuta osaa kuin epäillyn vihan kohteena oleminen ja yhden muslimibloggaajan ilmoitus. Bloggaaja ilmoitti edustamansa ryhmän Ansar al-Islamin olevan vastuussa teoista, mutta Mailin juttua kirjoitettaessa ilmoituksen peruutus on jo ollut kaikkien tiedossa.     

Mailin tavoin konservatiivis-kristilliseksi luokiteltavissa oleva brittilehti Telegraph sentään osoitti, mikä ero on tabloidilla ja laatulehdellä. Lehden linjasta huolimatta Breivikin kristillisyys nostettiin ingressiin.

Jo tällainen lyhyt katsaus näyttää, miten sanomalehtien uutisoinnin vertailu paljastaa, että pienilläkin eroavuuksilla on merkitystä siihen, millainen kuva asioista halutaan luoda.

Linkit:




Katso myös, miten Yhdysvalloissa media spekuloi islamilaisen terrorismin osuudella Norjan tapahtumiin: http://www.theatlantic.com/international/archive/2011/07/the-washington-post-owes-the-world-an-apology-for-this-item/242400/
“The Washington Post Owes the World an Apology for this Item”, The Atlantic, 23.7.2011

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Parhaat keikkamuistot Ruisrockista

Olen ollut laiskahko Ruisrock-vieras. Olen ollut siellä vain yhdeksän kertaa. Luku on naurettava, jos sitä vertaa provinssi-ikääni, joka on yli kaksikymmentä. Alkava Ruisrock on laskujeni mukaan minulle kymmenes, joten päätin koota parhaat muistot keikoista, varhaisimmista tuoreimpiin.

Vuosi 1995. Boo Radleys oli tehnyt vähemmän eteerisen poplevyn, suorastaan kliinisen, mutta se sai liikkeelle bailaamaan kuin olisi vuosi 1995. Rantalavan edessä paistoi aurinko, ihmiset uivat ja hitit seurasivat toisiaan. Homo Sapiensin aikaan myös YUP oli jotain suurta.

Vuosi 1997. Muistan lähinnä Nick Cave & the Bad Seedsin, joka kiersi Boatman’s Callin tiimoilta. Edellisen vuoden keikka Roskildessa oli ensikosketus Caveen elävänä. Murhaballadien asemesta Turussa oli vuorossa pääosin jotain muuta, mutta yhtä tehokasta. Rauhalliset kappaleet istuivat upeasti Ruissalon auringonpaisteeseen. Blixa ei muistaakseni soittanut kolmen ensimmäisen kappaleen aikana nuottiakaan. Hän seisoi lavalla tupakka huulessa ja seurasi yleisöä.

Vuosi 1998. Jon Spencer Blues Explosion. Vaikka paikalla oli Björk, Beastie Boys ja Weeping Willows, mieleenpainuvin hetki oli tieto siitä, ettei Spencer soita festivaaleilla. Aamun uudet perunat oli syöty Spencerin Brendaa kuunnellen, joten painostava hellepäivä autotallibluesin parissa vaihtui toisenlaiseen strategiaan: keskitytään juomiseen, kun treffit Jonin kanssa peruuntuivat. Siinä ohessa maistui Honey B. & T. Bones.

Vuosi 2000. Lee ”Scratch” Perry ja Lou Reed. Kaksi keskinkertaista keikkaa. Reed oli neljä vuotta aikaisemmin Prahassa nähtynä huomattavasti parempi, mutta vaikka Lou ei ole parhaimmillaan, voi hän silti olla parempi kuin muut. Perry puolestaan paranee vanhetessaan. Viime syksyn tapaaminen Leedsissä oli vakuuttavampi kuin Ruissalon esiintyminen, vaikka Perryn dubista nauttii aina. Turun yleisölläkin saattoi olla osuutta asiaan: kolme rivillistä ruohonkäryä ja niiden takana muutama eksynyt.   

Vuosi 2004. Stray Cats, Motörhead, Von Bondies ja Hawkwind. Mainio kattaus. Katsoin osan Hawkwindistä etäältä, mutta kuulin kyllä auringonsäteistä nauttimisen lomassa. Motörheadista suuntasin Von Bondiesiin kesken keikan, he kun esiintyivät samaan aikaan. Kuulin molemmista riittävästi vakuuttuakseni. Myös molempien myöhemmät keikat ovat olleet hienoja, vaikka jälkimmäisen markkina-arvo onkin suotta laskenut. Helmenä tuona vuonna oli kuitenkin Stray Cats, ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Ostin jopa keikasta taltioidun äänitteen.

Vuosi 2006. Gogol Bordello. Festivaalin profiili oli varsin korkea, kun viikonlopun aikana pääsi nauttimaan sellaisista nimistä kuin Mew, Mogwai, New York Dolls ja Tool. Varsinainen selitys paikalla oloon oli Morrissey, jota en ollut nähnyt aikaisemmin. En valita keikasta, mutta se oli yllätyksetön ja ilma helteinen. Suurimman yllätyksen tarjosi Gogol Bordello, joka levyltä kuunneltuna on tuntunut hieman väkinäiseltä, mutta joka keikalla tarjosi jos ei muuta niin hyvät bileet auringonpaisteessa.     

Vuosi 2007. Flaming Lips. Yksitoista vuotta aikaisemmin nähtyyn verrattuna Flaming Lips oli muuttunut hyvin erilaiseksi yhtyeeksi. Tosin se oli tiedossa, koska viimeisimmät kosmiset poplevyt olivat kuluneet soittimessa. Keikalle latautui odotuksia ja osa niistä täyttyi lämpimässä illassa. Vuodelta jäi mieleen myös Leningradin ska ja erityisesti se tukeva jäsen, joka lähinnä istui lavalla keikan ajan. Tälle vuodella osuu myös pahin menetys: tunnen itseni suurena Roky Ericksonin ystävänä, mutta en syystä tai toisesta osallistunut festivaalien sunnuntai-päivään. Se harmitti etukäteen, kyseisenä päivänä ja myös jälkeenpäin, varsinkin kun olen unohtanut syyn poissaololleni. Ehkä se oli festivaalijärjestelyihin pakollisena kuuluva kilometrien mittainen kuolemankävely kansanpuistoon ja takaisin.

Vuosi 2008. The National. Tänä vuonna paluun Ruissaloon tekevän Nationalin keikkaa odotin kovasti. Poikkeuksellisesti odotukset ylittyivät. Suomalaiset lauloivat mukana ja yhtye oli silminnähden yllättynyt saamastaan vastaanotosta. Se innosti heitä yrittämään entistä kovemmin. Ja he onnistuivat. Samana vuonna Interpol paransi kokonaistarjontaa ja paljon parjattu Primal Screamin keikka oli erittäin rentouttava ja nautinnollinen kokemus. Tuona vuonna minulle avautui helteessä myös Asa & Jätkäjätkät sekä Raappana.

Vuosi 2010. Midlake. Alakuloista kantria soittava joukkio oli jo etukäteen listattu syyksi mennä festivaaleille, mutta se olisi voinut jäädä vain hyväksi muiden joukossa. Keikka oli lopulta parempi muiden hyvien joukossa. Tämä lienee niitä arvioita, joista useimmat paikalla olleet ovat samaa mieltä. Muita hyvien joukossa oli toista kertaa nähty Belle & Sebastian – joka oli kaukana siitä, mitä se tarjosi minulle Royal Albert Hallissa vuonna 2001 – sekä The Sonics, joka on parikymmentä vuotta kuulunut ihailemiini yhtyeisiin. Popedan Pitkä kuuma kesä tuli kuunneltua, helteessä tietenkin.

Vuosi 2011. Manu Chao. Odotan Manulta paljon ja katson mitä saan. Ehkä soolouran lakipiste on taittunut ja ehkä muutamat hitit on kuunneltu puhki, mutta albumit ovat edelleen merkkiteoksia. Mieshän tuli tunnetuksi Mano Negrasta, jonka kuuntelun aloitin lukiossa. Muita aurinkoisen festivaalin innostusta kehoon nostattavia esiintyjiä ovat esimerkiksi National (taas), Fleet Foxes (toinen kerta), Primus (kolmas kerta), Nekromantix (toinen kerta), Campbell & Lanegan (eka kerta), Anna Calvi (eka kerta). Aion kuunnella myös Bob Hundia ja Graveyardia, Circleä, Elbow’ta, Tuomari Nurmiota ja Raappanaa. Mieli tekisi katsella noin kuusi minuuttia Bring Me the Horizonia, mutta se soittaa samaan aikaan Bob Hundin kanssa. Taidan olla ainoa festivaalivieras, joka miettii noiden vaihtoehtojen välillä. 

Yhteenveto: useita hyviä keikkoja ja muutamia ikimuistoisia, mutta jos vuosi 2000 jätetään laskuista, niin aurinkoa on riittänyt. Korrelaatio läsnäoloni ja helteisen Ruisrockin välillä on vahva. Olen auringon tuoja.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Uskonto, erityistapaus?

Joskus lukupäätökset kypsyvät hitaasti. Kirjoittaessani yhteisartikkelia  druidien tai tarkemmin druidiverkoston rekisteröinnistä hyväntekeväisyysjärjestöksi (charity) Englannissa ja Walesissa uskonnon edistämisen perusteella aloin lukea hyllyssä keikkunutta teosta The Impossibility of Religious Freedom (2005).

Lainoppinut uskonnontutkija Winnifred Fallers Sullivan esittää, ettei uskontoa tulisi pitää lainsäädännössä erityistapauksena tai ainakaan uskonnonvapautta. Hänen mukaansa tasa-arvoa koskeva lainsäädäntö riittäisi. Sullivan kirjoittaa Yhdysvalloista, mutta samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt brittikontekstissa esimerkiksi Peter Edge teoksessaan Religion and Law (2006).

Ehdotus saattaa kuulostaa vannoutuneiden sekularistien kannanotolta. Jos uskonto ei olisi lainsäädännössä tunnistettu erityistapaus, uskonnottomien tilanne parantuisi, sillä uskontona olemisen laeissa säädetyt etuoikeudet jäisivät saavuttamatta.

Sullivanin kohdalla tilanne on toisenlainen. Hän päätyy ehdotukseensa puolustaessaan tavallisten katolisten ihmisten pystyttämiä vertikaalisia hautamonumentteja ja hautoja rajaavien koriste-esineiden asettamista kunnalliselle hautausmaalle Boca Ratonissa Floridassa. Sullivan oli 1990-luvun lopussa näiden ihmisten todistajana oikeusjutussa, jonka lopulta voitti kaupungin edustajat.  

Boca Ratonin uskontokunnista riippumattomalla hautausmaalla kivet eivät kohoa vaan ovat maan pinnalla nurmen tasossa. Hautausmaalle ei kaupungin mukaan saa asettaa pystysuuntaisia muistomerkkejä, mutta moni laittoi niitä, koska ne muistuttivat vainajasta. Sen lisäksi moni aitasi haudat suojatakseen niitä niin, ettei kukaan kävelisi haudoilla. Osa työntekijöistä salli käytännön, kunnes asiasta paisui oikeusjuttu.

Ei ole sattumaa, että valtaosa oikeusjuttuun osallistuneista oli katolilaisia, jotka kansanomaisissa käytännöissään käyttävät esineitä protestantteja enemmän. Sattumaa ei ollut myöskään oikeuden protestanttinen tapa hahmottaa uskontoa. Näiden perusteella tuomarin päätös kaupungin hyväksi ei ollut sattumaa.

Vaikka olen itse kiinnostuneempi analysoimaan, miten uskonnon kategoria sekä erottelu uskonnon ja ei-uskonnon välillä toimii yhteiskunnassa, mukaan lukien lainsäädännössä, Sullivanin, Edgen ynnä muiden väite jäi mietityttämään yleisesti, mutta myös siksi, että uskonnonvapauslaissa syrjintää kokevana osapuolena voivat olla myös uskonnollisiksi itsensä mieltävät ihmiset.

Sullivan nostaa esiin mielenkiintoisen ryhmän: tavalliset kansalaiset, joiden ”uskonnollisille” käytännöille ei löydy tukea pyhistä kirjoituksista tai instituutioiden virallisista opinkappaleista. Sullivanin argumentin mukaan myös he kärsivät – ainakin tässä tapauksessa – siitä, että uskonto on erityistapaus, sillä heidän toimia pidettiin pikemmin henkilökohtaisina ja idiosynkraattisina toimina kuin ”uskonnollisina”. ”Uskonnolliseksi” luokittuminen olisi tässä tapauksessa vaatinut tukea pyhistä kirjoituksista tai opinkappaleista sekä lisäksi todisteita siitä, että uskonto suorastaan vaatii juuri näitä käytäntöjä. Toisin sanoen, laki suojaa ortodoksista ja ortopraksista uskontoa, mutta ei välttämättä kansanomaista, elettyä uskontoa, vaikka sen muodot olisivat kiinnittyneitä uskonnollisena pidettyyn perinteeseen (tässä tapauksessa pääosin katolilaisuuteen ja joidenkin kohdalla juutalaisuuteen).

Kysymys uskonnosta erityistapauksena on mutkikas, sillä siihen vastaamisessa pitäisi pohtia eri maiden lainsäädäntöjä ja niiden soveltamista. Pitäisi kysyä, kuka hyötyy ja millä tavalla. Kattavaa analyysia Sullivan ei tee; hän kohdentaa viestinsä Yhdysvaltoihin. Sikäli otsikko on ehdotus, kun taas minulle kirjan keskeisin sisältö oli oikeusjutun kuvaaminen; se, miten oikeudessa neuvotellaan, mikä on uskontoa ja mikä ei.  

On olennaista, että lainsäädännössä uskontoa ei voida pitää erityistapauksena ilman jonkinlaista määritelmää tai implisiittistä ymmärrystä siitä, mikä käy uskonnosta ja mikä ei. Siksi tällaisessa lainopillisessa kontekstissa pelataan aina myös uskonnon kategorialla. Yleensä ymmärrys uskonnosta perustuu protestanttiseen kristinuskoon, joka toimii normina ja prototyyppinä.