tiistai 30. toukokuuta 2017

Musakirjoja ja kesän odottelua

Kun opetus päättyi tältä keväältä, tuli aika lukea muutama musakirja ennen kuin siirryn kesäisen tutkimustyön pariin. Listalla oli kaksi melko tuoretta teosta ja niiden lisäksi tuli lainattua pari herätettä. En jaksa kirjoittaa perusteellisesti kaikista kirjoista, joten laitetaan lyhyet luonnehdinnat neljästä yhteen tekstiin.

Olin jo pyytää joulupukilta Tero Ikäheimosen teoksen Pirunkehto. Suomalaisen black metallin tarina (2016), mutta se jäi muutamaksi kuukaudeksi. Nyt luin sen. Runsassivuinen teos on viihdyttävä, joskin minunlaiselleni amatöörille noin 150 sivua liian pitkä, koska siinä käsitellään monia bändejä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Se rakentuu bändikohtaisesti alkaen itselleni tutuimmista klassikoista (Beherit, Impaled Nazarene). Siitä matka jatkuu osittain tuntemattomiin, mutta yleensä löytyy joku kiinnostava pointti, on se sitten kotipaikka, yhtyeiden toilailut tai töistäni tutut ihmiset ja yhteisöt. Lisäksi väleihin on koottu temaattisia katsauksia, joista muutamiin on panostettu kiitettävästi. Osa niistä nostaa esiin yhteiskunnallisia teemoja. Itselleni kirja toimi fifty-fifty ammatillisessa ja musadiggailun mielessä. Pelkästään toisen kannalta se jää vajaaksi, mutta yhdistelmänä se on hieno teos.

Sitten vaihdoin bläkkiksen punkkiin. Itselleni Hiljaisten Levyjen pyörittäjänä tuttu Jukka Junttila kirjoitti teoksen 1977 Punkvallankumous (2017). 40 vuotta punkin läpimurron jälkeen kasattu teos käy läpi päiväkirjamaisesti sen, mitä vuonna 1977 tapahtui punkille. Painopiste on Briteissä. Osa käsittelee Yhdysvaltoja ja pari anekdoottia liittyy myös Suomeen. Teoksen idea on tavallaan älytön. Näin muodostuu melko irrallisia merkintöjä, jotka eivät johda mihinkään. Jos ei jo tiedä punkista paljon, ei teos toimi. Jos taas laillani diggailee punkkia ja tuntee riittävän suuren osan käsiteltävistä artisteista, teoksesta saa irti melko paljon. Tämä on rakenteeltaan haastava kirja, mutta punk-faneille se on erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Punkista siirryttiin suoraan sen arkkiviholliseen, progressiiviseen rokkiin. Matti Pajuniemen Aamunkoiton portit. Progressiivinen rock 1967–1979 (2013) on omalla tavallaan älytön teos. Sen ytimessä on 350 sivua tekijän lyhyitä levyarvioita. Tällä tavalla saa kyllä mojovan katsauksen keskeisiin progelevyihin. Mitään sen kummempaa juonta tai tarinaa ei kuitenkaan muodostu, vaikka alussa onkin lyhyt johdanto progeen. Kirjoittaja vaikuttaa kunnolliselta progejäärältä, joka tuskin diggailee punkkia. Sen verran innostuneesti tekijä hehkuttaa päämäärätöntä soitannollista virtuositeettia, joka on upotettu itseensä tukehtuviin konseptialbumeihin. Mutta juuri näin progehehkutus täytyykin kirjoittaa. Ainakin itselleni se toimi hienosti. Aloin välittömästi kaivaa hyllystäni esiin tekijän hehkuttamia progebändejä Gentle Giantista Cameliin. Kun aikaa on enemmän, aion myös tutustua muutamiin ennestään tuntemattomiin alan nimiin.

Listan viimeisenä oli taas uusi genre, amerikkalainen ysäri-indie. Sitä sai edustaa pitkäaikainen rakkauteni Pavement. Musiikkijournalisti Rob Jovanovichin kirjoittama Perfect Sound Forever: The Story of Pavement (2004) on verrattain köykäinen katsaus yhtyeen uraan. Jos Pavement ei kiinnosta, ei tätä kannata lukea, sillä kyse ei ole musakirjojen aatelista. Muille se valaisee yhtyeen uraa. Itse aloitin yhtyeen diggailun 90-luvun alkupuolella heti debyyttilevyn ilmestymisen jälkeen. Silloin en tutustunut kuin musiikkiin. Siinä mielessä tässä teoksessa on kohtuullisen paljon uutta, esimerkiksi se, että Wedding Present koveroi Pavementin ensimmäistä singleä ennen kuin kukaan tunsi bändiä Briteissä. Pavement suhtautui tähän uskomattoman nuivasti, vaikka se auttoi todella paljon bändin uraa. Kirjasta voi lukea myös varhaisten sinkkujen arvosteluja. Siitä on tosin luettava melkein kolmasosa ennen kuin päästään edes bändin syntyyn ja puolet ennen kuin yhtyeen debyyttialbumi ilmestyy. Bändiin vaikutti monet punk-bändit, post-punkit (erityisesti Swell Maps) ja Amerikan indiet (erityisesti R.E.M), mutta perustajakaksikon (Stephen Malkmus ja Scott Kannberg aka Spiral Stairs) ensimmäiset levyt olivat Kissiä. Kirja innoittaa laittamaan Pavementin levysoittimeen.

Olisikohan seuraava musakirja Miettisen Räkärodeon muistelut?

lauantai 13. toukokuuta 2017

Studioalbumit osa 76: The Dictators

New Yorkissa vuonna 1973 perustettu The Dictators kuuluu niihin protopunkin klassikoihin, joihin tutustuminen jäi myöhäiselle iälle. Osa yhtyeen tuotannosta oli tullut tutuksi muiden esittämänä, mutta debyyttialbumin kuuntelu tapahtui tällä vuosituhannella. Jokin aika sitten ostin 2005 ilmestyneen livelevyn Viva Dictators, jolla bändi lämmittelee vanhoja hittejään. Nyt tuli aika kuunnella neljä studioalbumia läpi ja jättää yhtyeen livelevyt syrjään.

Go Girl Crazy! (1975) on sentään ennen tätä kuuntelua tuttu levy. Sen tunteminen kuuluu populaarimusiikilliseen yleissivistykseen, jos punkin esihistoria yhtään kiinnostaa. Se on edelleen mainio levy. Se poikkeaa verrokeistaan ainakin humoristisella otteellaan, vaikka kyse ei olekaan huumorimusiikista sanan totutussa merkityksessä. Avausraita ”Next big thing” on voimakas ja mahtipontinen tykitys, joka on yksi yhtyeen parhaista biiseistä. Sitä seuraa Sonny & Cherin hitti ”I got you babe”. Albumin toinen koveri on The Rivierasin ”California sun”, josta Ramones teki vielä hienomman version. ”Back to Africa” ja ”Teengenerate” ovat menevää punk-poppia ennen punkkia. Välissä on pari keskinkertaista ja sitten toiseksi viimeisenä on iskevä ”Weekend”. Avausraidan lisäksi suosikkeihini kuuluu päätösraita ”(I live for) Cars and girls”, joka tuli teininä tutuksi yhdysvaltalaisen garage-surffia soittavan Untamed Youthin esittämänä. Kaikkiaan tämä on mainio levy, jossa sekoittuvat punk, surf ja aikansa perusrokki. Ehkä se ansaitsee viisi tähteä, mutta se ei ole täydellinen.

Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että basisti-kosketinsoittaja Andy Shernoff teki melkein kaikki bändin biisit, ei yhtyeen keulahahmo Handsome Dick Manitoba. Kitaristi Ross the Boss Friedman tuli tunnetuksi Manowarista, jonka kuudella levyllä hän soittaa.

Manifest Destiny (1977) on selvä pettymys, jos sitä lähtee vertaamaan debyyttiin. Allmusicin arvion mukaan se on mahtavan bändin huonoin levy. Sävellyksissä on paljon keskinkertaisuutta, joka ei jaksa kiinnostaa täysillä, vaikka ei biisejä huonoina pitäisikään. Avausraita ”Exposed” on alakuloisuudellaan viehättävä, mutta vasta neljäs raita, ”Disease”, sytyttää tai pikemminkin yllättää. Se on bändin mittakaavassa synkkä ja pitkä – kuusi ja puoli minuuttia – mutta onnistunut. ”Hey boys” on surullisine melodioineen yhteislauluun sopivaa, ”Steppin out” on käypää poppia ja albumin päättää Iggy & the Stooges -laina ”Search & destroy” (live), mutta nekään eivät poista sitä, että teos kalpenee debyytin rinnalla. Ilman tätä taustaa kyse olisi erittäin lupaavasta tulokkaasta eikä lievästä pettymyksestä. Tässä vaiheessa basistiksi tuli Mark Mendoza, jonka moni tuntee Twisted Sisteristä. Mies pysyi messissä pari vuotta, eroten ennen seuraavan albumin nauhoituksia.

Bloodbrothers (1978) avautuu knoppitietäjiä kiinnostavalla faktalla. Bruce Springsteen laskee avausraidan ”Faster and louder” alun 1-2-3-4. Itse biisi tosin sopisi 80-luvun hard rockareille tai lakkatukille. Sitä seuraa Dictatorsin debyytin tunnelmia koskettava ”Baby, let’s twist”, jota pidän tämän albumin ylivoimaisesti parhaana biisinä. Se ei kalpenisi edes debyytillä. ”The Minnesota trip” on oikein kelvollinen biisi, mutta sen kuuntelukokemusta sekoittaa heviriffi, joka tuo mieleen monta bändiä, mutta en tiedä minkä erityisesti. Hieno popralli ”Stay with me” kuuluu yhtyeen suosituimpiin biiseihin.

D.F.F.D (2001) on neljäs studioalbumi, joka ilmestyi 23 vuotta edeltäjänsä jälkeen. Ross the Boss oli saanut kenkää Manowarista jo aikoja sitten vietettyään 80-luvun metallin parissa, joten hän oli taas kitarassa. Avausraita ”Who will save rock’n’roll” on erittäin hieno punk/rock-anthem, joka mahtuisi ehdottomasti yhtyeen parhaat-kokoelmalle. Sitä seuraava ”I am right” on lievästi urpoileva mutta toimiva rokkistyge ja kolmas raita, ”Pussy and money” on keskitasoa parempaa melodista punkpoppia. Jälkipuoliskon ”What’s up with that?” ja ”Savage beat” nousevat muiden yli simppelien ja riittävän tarttuvien melodioidensa vuoksi. Osa biiseistä tuo mieleen melodiat, joita hyödynnettiin kovasti 80-luvun hard rockissa, joten pelkkää punk-nostalgiaa tämä ei ole. Debyytin veroiseksi klassikoksi tästä ei ole, mutta paljon, paljon huonompiakin paluulevyjä on kuultu.

Little Steven on oikeassa pitäessään The Dictatorsia puuttuvana linkkinä punk-vallankumouksen ja sitä edeltäneiden, punkkiin vaikuttaneiden nimien (MC5, Stooges, New York Dolls) välillä. Lisäisin tuohon, että punkin lisäksi yhtyeestä vei toinen melkein yhtä selvä tie 80-luvun heavyyn. Jos bändiä kuuntelee tällä korvalla, niin alkaa tuntua ihan ymmärrettävältä, että miehistössä on Twisted Sisterissä ja Manowarissa soittaneita äijiä. Ja voisin hyvin kuvitella Kissin tyyppien olevan kateellisia ”The Next big thingin” kaltaisista sävellyksistä. Debyytti kuuluu ehdottomasti levyhyllyyn, mutta jos sopuhintaan teen tilaa myös muille, vähän heikommillekin The Dictatorsin studioalbumeille.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Studioalbumit osa 75: Van der Graaf Generator

Brittiläinen Van der Graaf Generator on itselleni melko tuntematon suuruus. Käsitykseni yhtyeestä perustui pitkään hyvin hatariin mielikuviin. Kun luin yhden progemusiikkia esittelevän teoksen muutamia vuosia sitten, ymmärsin, että bändi kuuluu genreen ja sen nokkamies on Peter Hammill, josta brittiläinen indienörtti Luke Haineskin laulaa.

Muutamia vuosia sitten ostin alennuksesta yhtyeen neljännen albumin Godbluff, joka on edelleen ainoa kokonaan kuulemani VdGG:n levy. En oikein tiedä miksi, mutta jotenkin alkoi tuntua, että bändin tuotannon voisi kuunnella läpi, jos albumeita ei ole kovin paljon. No olihan niitä 13. Kun Uncut-lehti esitteli osan bändin levyistä tuoreessa numerossaan ja painoi siistejä kuvia kahta saksofonia samaan aikaan kantavasta David Jacksonista, joka tuli mukaan debyyttialbumin jälkeen, ajattelin suostuvani kolmeentoista levyyn Van der Graaf Generatoria.

The Aerosol Grey Machine (1969) on bändin debyytti ja käytännössä Peter Hammillin soololevy, joka sopimusteknisistä syistä julkaistiin yhtyeen nimellä. Levyä on luonnehdittu yhtyeen myöhempiä saavutuksia peilaten ”lupaavaksi”, mutta kuunnellaan nyt ilman myöhempien aikojen taakkaa. Ensiksi pitää tarkistaa, onko laulaja nainen, mutta ilmeisesti äänessä on Peter Hammill, joka tuo etäisesti mieleen Grace Slickin ja Nicon. Muutenkin yhtye kuulostaa kontemploivalta Jefferson Airplanelta. Sehän tarkoittaa jotain myönteistä. Tosin levystä puuttuu se, mikä nostaisi sen keskitasoisen kivasta huipuksi.

The Least We Can Do Is Wave to Each Other (1970) on yhtyeen ainoa Briteissä top 50 -listalle kivunnut albumi. VdGG ei ole profeetta omalla maallaan. Mutta tästä aikalaiskriitikotkin pitivät. Eikä maine ole harmaantunut. Se saavutti sijan 15 listalla, jonka aihe oli 40 Cosmic Rock Albums. Siitä kirjoitetaan usein yhtyeen debyyttinä, koska se ymmärtääkseni julkaistiin Briteissä hieman ennen aikaisemmin levytettyä Aerosolia. Jos Aerosol kuulostaa aikansa psykedeliarokilta, The Least on huomattavasti lähempänä progea. Mutta kyse on vahvasta teoksesta. Tunnelma ja tyyli vaihtuu nopeasti seesteisestä ja eteerisestä (”Refugees”) in-your-face -tyyppiseen saksofonitööttäykseen (”White hammer” – tosin vasta biisin lopussa). Yksi kohokohta on päätösraita ”After the flood”, joka toistaa levyn kaavaa: aluksi lähdetään liikkeelle rauhallisesti ja sitten edetään jytisevään saksofonitööttäykseen. Aika kova progelevy.

H to He, Who Am the Only One (1970) alkaa yhdellä bändin suosituimmista kappaleista ”Killer”. Levy-yhtiö halusi julkaista sen singlenä, mutta bändi kieltäytyi, vedoten siihen, että yhtyettä luultaisiin hard rockiksi. No en tiedä, onko biisi edustava otos hard rockista, mutta aivan hieno jytätuuttaus se on. Se kertoo tappajahaista, josta tulee yksinäinen tapettuaan kaikki. Sitä seuraava ”House with no door” rauhoittaa tunnelman huilumelodialla. King Crimsonin Robert Fripp vierailee kitaristina moniosaisella ja varsin toimivalla kappaleella ”The Emperor in his war room”. Knoppitietoa: se on ensimmäinen Frippin vierailu sessiomuusikkona. Päätösraidalla ”Pioneers of C” on taas siistiä tööttäystä yhdistettynä keskinkertaisiin melodisiin osiin. Levyllä on yhteensä viisi kappaletta, joiden kestot alkavat olla progemitoissa kuudesta ja puolesta yli kahteentoista minuuttiin. Levyn yleisilme on aika totinen ja huumoriton, mutta jos patetia ei häiritse, siinä on hienoja hetkiä. Yhtyeen tavaramerkiksi alkaa muodostua urkuvalli, yhdistettynä puhaltimiin (lähinnä saksofoniin). Aikalaiskriitikot eivät pelkästään hurranneet teokselle, mutta myöhemmin sitä on ruvettu pitämään yhtenä progeklassikkona. Ansaitusti.

Pawn Hearts (1971) teki yhtyeestä suositun Italiassa. Big in Italy! Bändi lähti tekemään tuplalevyä, mutta julkaisija torppasi idean. Alkuperäisellä julkaisulla oli vain kolme raitaa, pari kymmenminuuttista ja yksi 23-minuuttinen. Aika siistiä, että tällainen teos päätyy listaykköseksi, vaikka sitten Italiassa. Pohjois-Amerikan painoksiin lisättiin yksi lyhyt biisi, aika hieno George Martinin sävellys ”Theme one”, jolla tavattiin päättää BBC Radio 1:n ilta (John Peel vaihtoi alkuperäisen Van Der Graaf Generatorin versioon). Jos edellisen levyn haiteksti nauratti, niin tämän B-puolella on ”A Plague of lighthouse keepers”. Siinä majakanpitäjä masentuu, kun ei voi auttaa merellä uppoavia laivoja. Musiikillisesti levy jatkaa totista ja moniosaista linjaa. Saksofonitöötit ovat erittäin nautinnollisia ja muutenkin kyse on onnistuneesta progelevystä, vaikka yhtye ei ole melodioiden mestari. Arviot vaihtelivat, mutta myöhemmin tämä on nostettu progelevyjen kaanoniin. Kaksi kuriositeettia: Fripp vierailee tälläkin levyllä. Albumin nimen taustalla on sananmuunnos. Puhallinosaston taitaja David Jackson sanoi menevänsä tekemään vielä vähän ”porn harts” (”horn parts”). Siitä vääntyi Pawn Hearts.

Godbluff (1975) on paluulevy muutaman vuoden telakoitumisen jälkeen. Jo edeltävää kehunut Julian Cope on todennut Godbluffin kohdalla, että Van der Graaf Generatorin paluu on paras paluu ikinä. Itse ostin sen käytettynä cd-levynä muutamia vuosia sitten. Se onkin ainoa yhtyeen teos hyllyssäni. Yhtyeen studioalbumien sarjassa kuunneltuna Godbluff on suorempi, konstailemattomampi ja vähemmän pateettinen teos kuin yhtyeen albumit keskimäärin. Se ei kuitenkaan ole raju irtiotto vanhasta, vaan rennompi ja ehkä hieman tavanomaisemmin rokkaava progelevy, jossa edelleen säilyvät tunnistettava David Jacksonin saksofoni- ja huilutyöskentely. Toistaiseksi läpikäydyistä Godbluff on helpointa kuunneltavaa. Tämä on tarkoitettu myönteiseksi arvioksi. Tällä kerralla levylle mahtui jopa neljä raitaa, pitkiä tietenkin.

Still Life (1976) on kuudes albumi ja sillä on peräti viisi raitaa. Avausbiisi ”Pilgrims” muistuttaa, ettei yhtyeen musiikki ole iloisten huumoriveikkojen tuotantoa. Se on vakavamielistä, ehkä jopa ongelmiaan liioittelevaa, mutta siksi myös jossain määrin vetoavaa.  Godbluffin rentoudesta ei ole tietoakaan. Tämä on yllättävää sen tiedon valossa, että kaksi raidoista nauhoitettiin samoissa sessioissa Godbluffin kanssa. Albumi on tunnelmaltaan melko koherentti ja siitä on annettava tunnustus. Voisin ostaa, jos hinta on edullinen. Pidän myös Hammillin äänestä tällä levyllä erityisesti.

World Record (1976) on tehty yhtyeen ”klassisella” kokoonpanolla ennen organisti Hugh Bantonin ja puhaltimista vastaavan David Jacksonin poistumista bändistä. Bändi yritti kaupallistaa ilmaisuaan, mutta lopputulos kuulostaa vähemmän intohimoiselta ja kunnianhimoiselta kuin aikaisemmat teokset. Ehkä tämä on Van der Graaf Generatorin mittakaavassa helppoa kuunneltavaa, mutta siinä saisi olla enemmän kipinää. Aloittelijalle se sopinee hyvin, mutta kun kuuntelee peräkkäin bändin tuotantoa, World Record on aikaisempiin verrattuna hitusen vähäverinen joskin mukiinmenevä teos. Ei tosin voi sanoa kaupalliseksi ratkaisuksi teosta, jossa on yli 20-minuuttinen, moniosainen ”Meurglys III”, joka on levyn parhaimmistoa.

The Quiet Zone / The Pleasure Dome (1977) tehtiin osittain uudella miehistöllä. Se kuuluu lopputuloksessa. Viulisti Graham Smithin läsnäolo on hallitseva, kun ennen hallitsi saksofoni. Muutenkin tyylissä on jotain uuden aallon elementtejä. Kaiken lisäksi levyn kannessa ei ole sanaa Generator. Yhden kuuntelun perusteella tämä on melko mainio teos. Ei niin vakavaa kuin bändin aikaisemmat keskimäärin, mutta ei myöskään täydellistä antautumista aikansa markkinavoimille.

Present (2005) ilmestyi todella pitkän tauon jälkeen. Siinä soittaa klassinen kokoonpano, eli Banton ja Jackson ovat mukana. Kokonaisuudessa on kaksi osaa, ensimmäinen koostuu kuudesta sävellyksestä ja toinen osa kymmenestä studioimprovisaatiosta. Levyllä on joitain hienoja hetkiä, esimerkiksi ”Nutter alert” toimii heti ensimmäisellä kuuntelulla. Ilmeisesti bändikin piti kappaleesta, koska se nousi yhtenä harvoista levyn raidoista tuon ajan keikkasettiin. En nosta teosta ostoslistan kärkeen, mutta on nostettava hattua, että bändi sai kasaan näinkin laadukkaan setin 28 vuotta edeltäjänsä ja 36 vuotta debyyttinsä (tai 35 laskutavasta riippuen) jälkeen. Ei voi ainakaan sanoa, että yhtye olisi kesyyntynyt ajan myötä esimerkiksi Pink Floydin lailla. Improvisaatio-osa on oikeastaan menevää jatsia. En valita siitäkään.

Trisector (2008) tarkoitti tööttääjä Jacksonin lähtöä bändistä, joten albumi on ensimmäinen triona levytetty VdGG-tuotos. Yleisilmettä hallitsevat Bantonin koskettimet. Biiseistä ”Interference patterns” on oikein onnistunut – selvästi paras raita. Toinen laadun vuoksi maininnan arvoinen on päätösraita ”(We are) Not here”. Avausraita ”The Hurlyburly” kuulostaa 80-luvun mukiinmenevältä instrumentaalimusalta. ”Drop dead” on purplevaikutteista hard rockia. Moni biisi on pehmeämpää kuin mihin yhtyeeltä on totuttu. Levyn tunnelma vaihtelee raidasta toiseen. Siellä on heikkoja, keskinkertaisia ja hienoja hetkiä sekä tyylillistä vaihtelua. Välillä meno on jopa pitkäveteistä, jos odottaa yhtyeelle tyypillistä moniosaisuutta ja tööttäilyä. Kokonaisuus jättää siksi ristiriitaisen fiiliksen. Läpeensä huono teos Trisector ei ole, mutta klassikoksi se ei yllä millään.

A Grounding in Numbers (2011) jatkaa yhtyeen taivalta triona. Tässä vaiheessa bändistä on tullut tavallinen kuolevainen. Ote on rauhallinen ja vähemmän kunnianhimoinen. Tyyli ei vaihtele biisien välillä edeltäjänsä tavoin; ehkä siksikin lopputulos on tasapaksu. Siitä ei löydy yksittäisiä riemunaiheita, mutta ei myöskään ärsyttäviä yksityiskohtia. Ei tämäkään ole kammottava tekele, mutta siitä ei välity mitään syvyyttä. Varmaan tosifanit löytävät albumista ilon aiheita, mutta bändiin vasta tutustuvalle sitä ei voi suositella.

Alt (2012) koostuu pelkästään instrumentaaleista. Sillä soittaa sama trio kuin parilla edellisellä. Teoksessa ei ole oikeastaan mitään uutta. Siitä voi sanoa samat asiat kuin edeltäjästään. Tässä vaiheessa alan jo toivoa, että kuuntelurupeama olisi ohitse ja voisin palata yhtyeen alkuajan tuotoksiin.

Do Not Disturb (2016) on toistaiseksi tuorein eikä sitä voi lähestyä korkein odotuksin. Heti alkuun tulee mieleen Pink Floyd pastoraalisissa tunnelmissaan. Sitähän VdGG:n pari edeltävää levyä on ollut. Voi olla epäreilua kuunnella tätä suhteessa yhtyeen klassikoihin, sillä siinä vertailussa ei voi kuin hävitä. Tyhjältä pohjalta kuunneltuna mahdollisesti viimeiseksi jäävä VdGG-levyn on kelvollinen teos.

Siinä se oli. Kahlattuna on kaikki Van der Graaf Generatorin studioalbumit. Lopussa alkoi kyllästyttää, mutta on sanottava, että sopivalla hinnalla jos tarjotaan, niin ostan mielelläni hyllyyn mitä tahansa yhtyeen 1960- ja 1970-lukujen tuotantoa Godbluffin viereen. Ilman Peter Hammillia bändiä ei voisi olla olemassa, mutta nostan suosikikseni David Jacksonin puhallintyöskentelyn. Näillä eväillä – väheksymättä muiden panosta – syntyi aivan komeita progelevyjä, joissa on myös jatsahtavia hetkiä. Lisäksi yhtyeen varhaisten tuotosten kansitaide ansaitsee erityismaininnan, mutta kansiin panostaminen oli tavallista muillekin keskeisille progebändeille.