keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Studioalbumit osa 87: Deerhunter

Yhdysvaltain Atlantasta ponnistava Deerhunter on ollut itselleni enemmän tai vähemmän tuttu yhtye noin vuosikymmenen verran. Toisen ja kolmannen levyn aikoihin yritin tutustua yhtyeeseen, mutta en saanut otetta. Uteliaisuus on kuitenkin säilynyt ja kasvanut tuohon Bradford Coxin johtamaan, klassisesta 90-luvun kitaraindiestä ammentavaan bändiin, joka ei helpoilla hiteillä pröystäile. Kolme viimeisintä levyä on herättänyt enemmän kiinnostusta. Lisäksi pari vuotta sitten nähty keikka Primaverassa osoitti yhtyeen toimivuuden livenä.

Turn It Up Faggot (2005) on luokiteltavissa lo-fi indieksi, johon on lisätty ripaus noisea. Jos tätä kuuntelee myöhemmän tiedon valossa, siinä kuulee potentiaalin: bändin asenteen, Coxin tutun äänen ja hetkittäiset sävellykselliset hienoudet. Siitä kuitenkin puuttuu rohkeus tai halu tehdä samanaikaisesti kaunista musiikkia. Ei sillä, että musiikin pitäisi olla kaunista, mutta Deerhunter ei jäänyt Sonic Youthin kitararäimeeseen keskittyväksi pikkuveljeksi, vaan päätti lähteä eri suuntaan, vähän kerrallaan. Ihan miellyttävä tuttavuus, joskin raakile, joka tuli kuunneltua nyt ensimmäisen kerran.

Cryptograms (2007) levytettiin kahdessa päivässä. Se yhdistelee autotallirokkia, popahtavaa kitaraindietä ja kokeilevia, ambientmaisia elementtejä sulavasti toisiinsa. Varsinaisia hittejä sieltä on turha hakea, enkä yhtään ihmettele, ettei bändin hienoudet avautuneet minulle ensi kuulemalta. Suoraan sanottuna tämä on varsinkin alkupuolella aika raskasta kuunneltavaa. Yksittäisistä kohokohdista nostaisin esiin kappaleen ”Spring hall convert”, jonka psykedeelisyys ja kakofonisuus toimii. Kappale on tarkoitettukin muistuttamaan happomatkaa ja se on nauhoitettu karaokelaitteilla. Myös ”Strange lightsin” poprakenne kuulostaa raikkaalta ambientin seassa.

Microcastle (2008) myi edeltäjäänsä paremmin ja sai myös hieman parempia arvioita. Kaava kriitikoiden vastaanotossa oli sinänsä sama: Pitchfork ja muutama muu kiitteli ja valtavirran kanavat innostuivat hitusen vähemmän. Pitchfork pisti tämän viidenneksi vuoden parhaissa ja sijalle 50 vuosikymmenen parhaissa. Levyn biisit ovat keskimäärin edeltäjäänsä lyhyempiä. Entäs se sisältö? ”Agoraphobia” on sitä mitä Deerhunter tekee hyvin – letkeän keskitempoista indiepoppia. Vähän särisevämmin samaa jatkaa ”Never stops” ja muutenkin tämä levy on huomattavasti helpommin sulateltavaa kuin edeltäjänsä. Kahden minuutin ja sen alle jäävät raidat toimivat lähinnä siirtyminä, mutta en ole varma, tarvitaanko niitä kolmea putkeen neljän hienon raidan jälkeen. Loppulevyyn mahtuu vielä neljä asiallista biisiä.

Weird Era Cont. (2008) julkaistiin tavallaan Microcastlen bonuksena, joten on makuasia, pitääkö sitä varsinaisena studiolevynä. Suurempi syy jättää levy pois yhtyeen studiolevyistä on se, että bändi ei ilmeisesti esitä yhtään biisiä: kaikki raidat ovat yksittäisten jäsenten sooloja. Mutta kannessa lukee Deerhunter. Lisukkeelta teos paikoitellen kuulostaakin, vaikka esimerkiksi ”Vox humana” ja ”VHS dreams” puolustaisivat paikkaansa millä tahansa bändin levyllä, eikä kokonaisuus ole missään tapauksessa huono.

Halcyon Digest (2010) meni kuunteluun heti ilmestyttyä. Erityisesti keskitempoisesta tunnelmapalasta ”Basement scene” tuli nopeasti sen hetken suosikkibiisejäni. Edelleen se kuulostaa hienolta. Kakkosraitana on onnistunut ”Don’t cry”. Albumin päättää Jay Reatardin muistolle tehty ”He would have laughed”. Se, mikä albumissa on kunnioitettavaa, on sen omintakeinen ja yhtenäinen tunnelma, jossa kummittelee jonkinlainen, kenties nostalginen menneisyys, vähän alakuloisen lynchmaisessa tunnelmassa. Vastaanotto oli tuttua: Pitchforkissa 9,2/10 ja Rolling Stonessa 3,5/5 – aivan kuten Microcastlen kohdalla. Hiilihangon vuosilistauksessa oltiin sijalla 3. Saman vuoden painos 1001 levyä jotka täytyy kuulla ennen kuolemaa -kirjasta sisällytti Halcyonin kansiinsa.

Monomania (2013) tuli ostettua muutamalla eurolla cd:nä, kun kiertelin Montrealin levykauppoja muutama vuosi sitten. Teoksen alkupuoli on vihaisempi, kärttyisämpi ja rämisevämpi kuin edeltäjänsä. Jälkiosa on popimpi. Yksittäisistä biiseistä alkupuolelta nousee esiin ”Leather jacket II”, puolivälistä ”Dream captain” ja loppupuolelta pehmeämmät ”T.H.M” ja ”Sleepwalking”. Myös ”Back to the middle” ja ”Missing” ovat onnistuneita. Siinäpä tuli lueteltua iso osa biiseistä, joten kai sitten pidän tästä. Levyn vastaanotto oli melko myönteistä, mutta Halcyonin kaltaisista hehkutuksista jäätiin kauaksi.

Fading Frontier (2015) tuli ostettua vinyylinä alennushintaan. Olin kuunnellut sitä vähäsen aikaisemmin, mutta vasta vinyylimuoto sai käyttämään enemmän aikaa levyyn. Se kasvoi vähitellen ja arvostukseni on kasvanut. Tämä on ehkä yhtyeen helpoin levy, mutta ei siksi vähempiarvoinen. Avausraita ”All the same” on kaunista poppia, sitä seuraava ”Living my life” on hitaampaa hittipoppia, mutta yhtä toimivaa. Loppulevyllä on hienosti sovitettua ja välillä hyvin sävellettyä musiikkia, joka tuo mieleen paikoitellen Beckin. Levyn päättää upean kuulas ”Carrion”. Albumin työstäminen tapahtui aikana, jolloin Cox toipui onnettomuudesta – auto oli törmännyt koiraa kävelyttäneeseen nokkamieheen. Kriitikot arvostivat, mutta arvioista löytyy yleinen linja: mitä valtavirtaisempi aviisi, sitä etäämmällä ollaan täysistä pisteistä. Aika moni lehti nosti teoksen vuoden 2015 levyjen listalle, sinne top 10 huonommalle puolelle. Jos olisin kuunnellut tätä vain suoratoistopalvelusta, en luultavasti olisi koskaan suonut sille sen ansaitsemaa aikaa. Ei se vieläkään ole ehdoton suosikkilevyni, mutta erittäin miellyttävä kuitenkin.

Deerhunter on Primaveran vakiovieras. Tänä vuonna sitä voi kuulla elävänä myös Suomessa, kun yhtye tulee Sidewaysiin. Marfanin oireyhtymästä kärsivä Cox on perinnöllisen sairauden vuoksi erikoisen näköinen kaveri, mutta tavallaan se vain kasvattaa hänen hillittyä karismaansa. Yhtyeen suurempaan diggailuun tuskin pääsee vain keikalle menemisellä. Se vaatii tutustumista yhtyeeseen ajan kanssa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Lukupiiri 2.0.

Lukupiirit on hyvä ja sosiaalinen tapa oppia. Niitä käytetään oppilaitoksissa aivan liian vähän. Toisaalta niitä voi organisoida myös omatoimisesti. Itse olen hyötynyt paljon lukemistojen ympärille jäsentyvistä keskusteluista kasvotusten kavereiden kanssa, vaikka olen osallistunut lukupiireihin aivan liian vähän. Nykyteknologia mahdollistaa myös toisenlaiset toimintamuodot.

Viime syksystä alkaen olen ollut osa Culture on the Edge -lukupiiriä. Samalla porukalla on julkaisusarja ja blogisivusto, joiden sisältöihin lukupiiristä pyritään saamaan inspiraatiota. Porukka koostuu pääosin uskontotieteilijöistä.

Kasvotusten tapaavasta lukupiiristä poiketen tämä kokoontuu verkossa sopivin väliajoin. Tapaamiseen käytetty ohjelma (Zoom) toimii melko hyvin – ääni kuuluu ja samalla näkee toisten kasvot ruudulla. Keskustelut myös nauhoitetaan, jos joku jäsenistä ei pääse osallistumaan tapaamiseen.

Lukupiirin jäsenet ovat enimmäkseen yhdysvaltalaisia tutkijoita, mutta mukana on muutamia eurooppalaisia. Lukupiirissä luetaan pääosin artikkeleita ja kirjoja, jotka eivät ole uskontotiedettä.

Syksyllä luimme sosiologi Rogers Brubakerin teoksen Trans: Gender and Race in an Age of Unsettled Identities (2016) ja historiateoreetikko Hayden Whiten Tropics of Discourse (1978). Keväällä aloitimme lukemalla uskontotieteilijä David Chidesterin artikkelin ”Anchoring Religion in the World: A Southern African History of Comparative Religion” (1996), jossa tiivistyy hänen teoksensa Savage Systems: Colonialism and Comparative Religion in Southern Africa (1996), sekä antropologi Sherry Ortnerin naistutkimuksellisen klassikkotekstin ”Is Female to a Male as Nature is to Culture” (1972). Näistä keskustelimme yhdessä, yrittäen löytää yhtenäisyyksiä ja eroja. Keväällä on vielä tulossa filosofi Manuel DeLandan A New Philosophy of Society (2006).

Lukupiirin yhtenä ideana on, että opitaan avaamaan uskontotiedettä muiden tieteenalojen suuntaan. Siksi se ei keskity uskontotieteeseen. Näin muiden ehdotuksista ja valinnoista voi löytää uutta ja kiinnostavaa lukemistoa tai syyn palata johonkin vanhaan tuttuun. Jos ehdottaa tekstejä itse, saa kuulla, mitä muut saavat itselle tutuista jutuista irti.

Samalla kun oppii teksteistä, oppii myös keskustelijoista. Jos vain lukee kollegojen julkaistuja tekstejä, tuntee heidän ajatteluansa vähemmän kuin tilanteessa, jossa on myös vapaamuotoista keskustelua vaihtelevista teksteistä ja teemoista. Tämän lukupiirin koostumuksen vuoksi on mahdollisuus oppia myös amerikkalaisesta yliopistomaailmasta ja siitä, miten kollegat lähestyvät asioita.

Ryhmän Culture on the Edge -blogiin en ole toistaiseksi kirjoittanut, lähinnä siksi, etten ole löytänyt riittävästi aikaa. Lukupiirikokoontumiset ovat riittäneet toistaiseksi.

Vaikka suurin osa porukasta on yhdysvaltalaisia uskontotieteilijöitä, lukupiirissä on mukavalla tavalla vaihtelua osallistujien ”akateemisessa iässä”. Mukana on väitöskirjantekijöitä, väitelleitä, tenurensa juuri aloittaneita ja vakiintuneita professoreja. Mukana on ensimmäiset artikkelinsa juuri julkaisseista alan tunnetuimpiin professoreihin (tunnetuimpana Russell T. McCutcheon).

Jos tämän lukupiirin muoto on ”2.0.” suhteessa kasvotusten tapahtuvaan versioon, niin voisi ajatella, että ihmiset ovat kuitenkin muuten tuttuja. Ei välttämättä. Itse olen tavannut lukupiirin osallistujista vain noin kolmasosan digiympäristöjen ulkopuolella, lähinnä konferensseissa.

Tietenkin tällaisten lukupiirien organisointi vaatii enemmän työtä kuin kasvotusten toteutettavat lukupiirit. Siksi tällainen lukupiiri ei korvaa perinteistä versiota, vaan tarjoaa hieman toisenlaisen ympäristön ja mahdollisuuden oppimiselle.

Culture on the Edge -blogi löytyy täältä: https://edge.ua.edu/