perjantai 30. huhtikuuta 2010

Muistiinpanoja Lefasta osa 2

Kun tulivuori Islannissa syöksee tuhkaa ja lentovuorot peruuntuvat, Suomen tuhkamottiin jäänyt lähtee kiertämään Helsingin antikvariaatteja. Kierroksen saldo: 21 kirjaa.


Ostoksiin kuului kaksi hyllystäni puuttuvaa Leif Salménin esseekokoelmaa, Plaza Realin kyyhkyset (1990) ja Neljäs tasavalta (1994). Kun tein muistiinpanoja aikaisemmin lukemastani, teen näistäkin.


Varhaisempi teos käsittelee Barcelonassa vietettyä aikaa. Paljon kirjoitetaan kaupungista, mutta myös maailmanpolitiikasta ja Suomesta. Kirjan ajankohtaa varjostaa kommunististen valtioiden kriisiytyminen. Myöhäisempi on 1990-luvun laman tunnelmia pyörittelevä teos, jonka kiinnekohtana ovat presidentinvaalit. Edellinen ei avannut merkittävästi uusia näkymiä 80-luvun lopun maailmaan; jälkimmäinen toi esiin kitkeriä huomioita presidenttipelistä, Martti Ahtisaaresta ja Elisabeth Rehnistä.


Muutamia huomioita kyyhkysistä:


Kommunismin romahtamisesta esitetään kiinnostava seikka. Nimittäin usein vasemmistoa syytetään jälkeenpäin kommunististen valtioiden ihannoinnista. Asiassa on toki monta puolta, mutta Salménin mukaan jopa pahin vihollinen, CIA, yliarvioi Neuvostoliiton taloudellisen kapasiteetin. Jos edes maailman suurin vakoiluorganisaatio ei ole perillä asioista, miten sympaattiset ja kenties sinisilmäisetkin vasemmistolaiset ryhmittyvät olisivat voineet olla?


Valtavirran Suomi kuvataan yhden totuuden maaksi, jossa ideoiden vapaaseen vaihtoon suhtaudutaan hämmästyttävän epäsuopeasti. Lieneekö mikään muuttunut?


Uskontoa sivutaan, kun katolisessa Espanjassa ollaan, mutta itselleni kiinnostavin huomio koski Suomea, sitä, miten ortodoksikirkon Isä Ambrosius onnistui viettelemään pääkaupunkiseudun älymystöä kirkon pariin. Salménin tulkinnan mukaan marxilainen eskatologia vaihtui joillekin pyhiinvaellusmatkaksi Valamoon.


On huvittavaa, miten toimittaja, esseisti ja runoilija pahoittelee, että Suomessa rajanylityksiä estetään ”genrediktatuurilla”. Pitkän proosan kirjoittaja tuottaa pitkää proosaa á la Joenpelto ja Tuuri. Mutta mietitäänpä nykyajan monitoimijoita. Eivätkös Kata Kärkkäinen ja Peter Frantzen ole omalla tavallaan rajanylittäjiä? Ehkä eri taiteenlajien taitaminen ei ole itseisarvo; tärkeämpää on se, että priimaa pukkaa tulemaan, kuten pohjalaiset sanovat.


Kiinnostavinta neljännessä tasavallassa:


On hyvä muistaa, että vuonna 1994 järjestettiin ensimmäistä kertaa suora presidentinvaali. Sitä ennen lopullisen valinnan tekivät valitsijamiehet. Salmén on voimakkaasti suoraa presidentinvaalia vastaan ja oikeastaan koko presidentti-instituution lakkauttamisen kannalla.


Teoksen päiväkirjamerkinnät auttavat seuraamaan, miten Rehn nousi juuri ennen ensimmäistä kierrosta neljänneltä sijalta toiseksi, ohittaen näin Paavo Väyrysen ja Raimo Ilaskiven. Rehn pääsi toiselle kierrokselle, mutta ei ohittanut Ahtisaarta suosiossa. Tuolloin löi läpi uusi ja Salménin mielestä ongelmallinen ilmiö: viime hetken gallup-kyselyt, joilla myös oletettavasti oli vaikutusta vaalitulokseen.


Salmén nimittää Rehniä lentäväksi isoäidiksi, epäpäteväksi, jolla ei ole yhtään omaperäistä ajatusta. Rehn edustaa vahvan luottamuksen instituutiota, armeijaa, ja kenraaleja. Kirjoittaja kannattaa ajatusta naispresidentistä, mutta pitää hintaa (oikeistolainen Rehn) liian kovana. Syntilistalle kuuluivat valtion Unicef-tuen leikkaaminen, kehitysyhteistyöhön laitettujen määrärahojen vähentäminen, sukupuolten palkkaerojen kasvaminen. Kaikki nämä olivat Rehnin ministerikaudella tapahtuneita muutoksia huonompaan. Pahin siirto oli Hornet-hävittäjiin tuhlattu rahasumma, 17 miljardia markkaa, aikana, jolloin Suomessa oli erittäin syvä lama ja puoli miljoonaa työtöntä. Siksi Salmén ihmettelee sivistynyttä naisälymystöä, joka näistä huolimatta tuki Rehniä. Ihmettelin minäkin, silloin ja edelleen.


Vuoden 1994 vaaleissa Salmén äänesti Claes Anderssonia ensimmäisellä kierroksella. Toisella hän olisi äänestänyt Ahtisaarta, ellei tämä olisi puhunut pakollisen uskonnonopetuksen puolesta. Koska Rehniä ei voinut äänestää missään olosuhteissa, jäi Salménin ääni antamatta. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta valinta osui parempaan: ”Kansa halusi kahden iloisen amatöörin välisen kilpailun.”


Kirjoittaja mainitsee myös tuolloin käydyn keskustelun Jeesuksen historiallisuudesta, jota Rehn epäili. Salménin mielestä tämä on idiotismia. Kenties, mutta keskustelut olivat mainio osoitus siitä, miten kohtuullisen maallisessa Suomessa uskonnolla on merkitystä kansan johtajan valinnassa. Sen sijaan legendaariseen Tuttu juttu -jaksoon, jossa Ahtisaari vastasi uskontoa koskevaan kysymykseen Rehniä myönteisemmin ja joidenkin arvelujen mukaan sai näin etumatkaa kilpakumppaniinsa, ei Salmén teoksessaan puutu.


maanantai 26. huhtikuuta 2010

Kristittyjen vainot

Kristittyjen vainoista tulee mieleen yleensä kertomus Stefanoksesta, kristitystä marttyyrista, joka kuoli uskontonsa tähden. Siksi viimeaikainen keskustelu siitä, miten kristittyjä vainotaan Briteissä, tuntuu karkealta ylilyönniltä.


Ensiksi puhuttiin kristittyjen ja kristinuskon marginalisoitumisesta. Sitten anglikaanisen kirkon eliitti päätti allekirjoittaa kirjeen, jossa oltiin huolissaan kristittyjen asemasta. Konservatiivinen ja kristillismielinen, laajalevikkinen Daily Telegraph julkaisi etusivulla lehden itsensä masinoiman kirjeen julkistamisen. Otsikossa puhuttiin kristittyjen vainoamisesta Britanniassa (28.3.).


Kampanjan mannekiiniksi nostettiin sairaanhoitaja Shirley Chaplin (kuvassa), jolta kiellettiin ristinmuotoisen kaulakorun pitäminen työpaikalla. Samassa sairaalassa esimerkiksi musliminaiset voivat pitää huivia uskonnon vuoksi tehdyn poikkeuksen nojalla. Myöhemmin sairaala perui Chapliniin kohdentuneen kiellon.


Chaplin on vain pintaa, helppo esimerkki siitä, miten naurettavaksi ja sekavaksi tilanne voi mennä. En tiedä ketään, joka olisi julkisuudessa sanonut, että alkuperäinen päätös kieltää ristikoru oli oikea.


Kristittyjen kampanjan taustalla on kuitenkin muita tekijöitä. Sama valitus vainosta ja marginalisoimisesta on ollut myös niissä tapauksissa, joissa opettaja ja sairaanhoitaja rukoilivat oppilaan ja vaikeasti sairaan potilaan puolesta, kysymättä edellisessä tapauksessa vanhemmilta ja jälkimmäisessä potilaalta tai omaisilta. Auktoriteettiasemassa olevan yksipuolinen päätös rukoilla toisen puolesta ja kanssa on huomattavasti hankalampi tapaus. Sitä on vaikeampi puolustaa ja siksi Chaplinin yksiselitteisempi tapaus on nostettu etualalle.


Eikä tässä vielä kaikki. The Guardianin toimittaja Andrew Brown, joka sivumennen sanoen suhtautuu uskontoon melko positiivisesti ja uskonnon halveksujiin kielteisesti, vitsaili vieraillessaan Leedsissä, että uskontojen yhteinen sanoma on ”Keep it in your pants”. Sanoma löytyy myös ”kristittyjen vainon” taustalta. Nimittäin kirkon eliitin kirjeessä ollaan huolissaan koulun sukupuolivalistuksen muuttumisesta pakolliseksi jo alaluokilla. Tässä kiteytyy ainainen huoli moraalin rappiosta ja siitä, miten lapsilta riistetään lapsuus ja viattomuus kertomalla, mistä lapset tulevat.


Vaikka välillä tulee ylilyöntejä, kuten Chaplinin tapauksessa, puhe kristittyjen vainosta on pikemminkin yritys vahventaa ja ylläpitää kristittyjen etuoikeutettua asemaa kuin kuvaus asioiden tilasta. Se kertoo, etteivät edes kristityt voi ottaa etuoikeuksiaan annettuina. Ne täytyy oikeuttaa ja perustella julkisessa keskustelussa. Tämä on esimerkki siitä, mitä Anthony Giddens tarkoitti jälkitraditionaalisuuden käsitteellä: ei suinkaan sitä, että perinteet katoavat, vaan sitä, että mitään yksittäistä perinnettä ei oteta annettuna eli perinteet joutuvat ”diskursiivisen perusteltavuuden tilaan”.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Nostalgiaa vai ajan kulkua?

Kun käy peräkkäisinä päivinä katsomassa kahta liki 30 vuotta esiintynyttä yhtyettä, kysyy itseltään enemmän kuin kerran, onko tämä nostalgiaa?


Ehkä kyse on jatkumosta. Jos yhtye kiertää esittämässä vain vanhat hittinsä tekemättä mitään uutta, kyse on yrityksestä tavoittaa jotain, joka jäi kokematta tai palauttaa mieliin jotain koettua. Toisessa tapauksessa yhtye tekee edelleen musiikkia, mutta ei edes yritä mahduttaa enempää kuin kaksi uutta kappaletta ohjelmistoonsa. Kolmannessa tapauksessa yhtyeen uusi musiikki kattaa valtaosan ohjelmistosta, mutta vetovoima perustuu osittain menneisiin meriitteihin ja nostalgiaan.


Tyyppiesimerkki ensimmäisestä tapauksesta on Pixies. Toinen tapaus on sitä, mitä AC/DC on tehnyt jo vuosia. Kolmanteen tapaukseen sopivat yhtyeet, joita kävin katsomassa: New Model Army ja Chumbawamba. Molemmat aloittivat toimintansa 1980-luvun alussa. Edellisessä on yksi alkuperäisjäsen, jälkimmäisessä kaksi (sekä yksi 14 vuotta sitten liittynyt).


New Model Army on tehnyt jatkuvasti uutta musiikkia. Vaikka he esittävät vanhoja hittejä, ei yhtye ratsasta koko keikkaa niiden voimalla. Olisin kelpuuttanut nostalgisen yhtyeen kaikin mokomin, sillä en ole kuunnellut aktiivisesti viimeaikaisia levytyksiä.


Yleisölle konsertti vaikutti olevan kaikkea muuta kuin nostalgiatrippi, josta palataan päivätyön toimistoon ja brittiläisen keskiluokan unelmiin – lähiöiden kaksikerroksisten talojen pieniin puutarhoihin. Yleisössä oli paljon melkein pelottavia ihmisiä: ikääntyviä kulkuriköriläitä, joiden katu-uskottavuudelle ei monikaan skene vedä vertoja. Mukana oli myös larppaajia, nörttejä, joilla on pitkät hiukset poninhännällä, silmälasit, bändipaita, mieltymys keskiaikaan ja Tolkieniin. Sitten oli porukka, joka käyttäytyi ritualistisesti käsiään kummallisesti heiluttaen (tehden ilmarummutuksen kaltaista liikettä kahdeksikon muotoon), esittäen käsillä kappaleiden tekstejä ja muodostaen ihmispyramideja. Välillä oltiin olkapäällä, välillä olkapäiden olkapäillä ja välillä toiset seisoivat olkapäillä muiden tukiessa käsillä. En tiedä, mistä oli kyse, mutta miehet olivat kaljuja ja tatuoituja, naiset eivät. Erilaiset yleisöt todistivat, että he olivat kokemassa tätä päivää, ei eilistä.


Chumbawamba esiintyi oopperan pienessä salissa, jossa järjestetään silloin tällöin folk-konsertteja. Leedsistä kotoisin oleva yhtye keräsi iäkkään kannattajajoukon ja kourallisen vaihtoehtonuoria. Vasemmistolaisesta anarkistishenkisestä musiikista oli jäljellä hitunen, mutta yhtye ei soittanut yhtään kappaletta, joista innostuin joskus 1990-luvulla. Siis menin katsomaan yhtyettä osin nostalgiasyystä, kuulematta yhtään syystä muistuttavaa kappaletta.


Yhtye soitti uuden akustisen levynsä lähes kokonaan. Asetelma oli aika etäällä siitä, mitä näin 14 vuotta sitten Roskildessa. Chumbawamba on muuttunut punkista kabareeksi. Kabareeksi pienellä twistillä. Moni yhtye ei esitä muistolaulua elävälle toivoen pikaista poismenoa. So Long oli sellainen Thatcherille. Kohtuullisen mustaa huumoria, joka kolkuttelee hyvä maun rajoja.


Toinen poliittisempi esitys oli uuden levyn kappale James Hetfield. Siinä kidutetaan Metallican laulajaa kuunteluttamalla ensin Simply Rediä. Kun se ei auta, soitetaan seuraavaksi Chumbawamban hittejä (tässä kohdassa taustalaulaja toteaa, ”there’s only one”). Laulun taustalla on tarina, jonka mukaan Hetfieldin mielestä oli ihan ok käyttää Metallicaa Guantanamo bayssä osana kidutusta, koska vangit eivät ymmärrä vapauden sanomaa. Laulaja Boff Whalley, joka muistuttaa kasvoista yllättävän paljon Austin Powersia, kysyi aiheellisesti, mitä tekemistä vapauden ymmärtämisen kanssa on sillä, että pakotetaan kuuntelemaan Metallicaa kovalla volyymilla.


Muutoin yhtyeellä oli nasevia kappaleita, jotka käsittelivät viihdyttävästi esimerkiksi sosiaalista mediaa tavalla, joka on arkipäivää teatterikabareissa ja stand-upeissa ympäri maailmaa.


Ei kovin anarkistista mutta ei lähelläkään puhdasta nostalgiaa. Ihan tavallista ajan kulkua: jos esiintyy noin 30 vuotta, on vaikeaa ja tarpeetontakin yrittää pysyä samana.


Tämä on muuten sadas blogiteksti.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Elvis ja Cameron

Situationistien ja kulttuurijammaajien media-aktivismin sekä Banksyn yhteiskuntakriittisten graffitien eetos tuntuu nousevan haudastaan Britanniassa, kun konservatiivipuolueen johtaja David Cameron käynnisti kampanjansa.


Cameronin seinämainoksessa oli herran kuva ja teksti: ”We can’t go on like this. I’ll cut the deficit, not the NHS”. Viesti oli suunnilleen se, että terveydenhuollosta ei leikata, jos konservatiivit ovat vallassa. Jos Labour johtaa maata, myös terveydenhuolto on leikkausten kohteena.


Kaikki eivät luota Cameroniin. Mainosta on muokattu usein eri tavoin.


Kenties hauskin versio on se, jossa Cameronille on maalattu Elviksen hiukset ja pulisongit. Alkuperäisestä tekstistä on jätetty ensimmäinen rivi "We can't go on like this". Toisen rivin teksti on vedetty yli ja muutettu: "with suspicious minds".