Syyslukemiset, loka- ja marraskuu

Lokakuu meni kirjojen osalta alakanttiin. Vain muutama luettu kirja, nekin musiikkiaiheisia. Silti näihin oli yksi tarkoituksellinen näkökulma. Marraskuu lisäsi listaan kiinnostavia, kotimaisiakin teoksia. 

 

Bad Religion & Jim Ruland (2021) Do What You Want: The Story of Bad Religion 

Moni on moittinut kirjoitustyyliä, mutta teoksen kuvaamat tapahtumat ovat erittäin mielenkiintoisia ja informatiivisia sellaisellekin, joka on jollain tasolla seurannut Bad Religionin merkittävää ja pitkää uraa punkin veivaamisen parissa. Tämä maksoi seitsemän euroa, joten suosittelen kaikille yhtyeestä ja Kalifornian punk-historiasta kiinnostuneille. Myös uskontokulmasta luettuna paketista saa paljon irti – myös ne, jotka ovat lukeneet laulaja Greg Graffinin omia naturalismia puolustavia uskontokriittisiä kirjoja. 

S. H. Fernando Jr. (2020) From the Streets of Shaolin: The Wu-Tang Saga 

Kun en ole koskaan seurannut Wu-Tang Clanin tai sen noin yhdeksän jäsenen soolouraa, on vaikea päästä teoksen imuun. Ehkä kiinnostavinta on Ol’ Dirty Bastardin surullinen elämä, joka päättyi vuonna 2004. Opettavaisinta uskontonäkökulmasta on kuitenkin se, miten keskeisesti islam-vaikutteinen Five-Percenters Nation liittyy tässäkin kohtaa hip hopin historiaan erityisesti New Yorkissa. Sen sijaan hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset albumien yksittäisistä raidoista toiminevat lähinnä entusiasteille. Tosifaneille varmaan ok. 

Geoff Brown (2007) The Life of James Brown 

Tekijä vaikuttaa tietävän soulin kummisedän yksityiselämästä yhtä vähän kuin moni muukin artistista kirjoittava. Teos kuvaakin lähinnä uran tapahtumia yksityiskohtaisesti eikä niitäkään kovin vetävästi. Oma kulmani oli tässäkin uskonto, mutta siitä ei alun taustajuttujen lisäksi tullut esille juuri mitään – jopa vähemmän kuin aikaisemmin lukemistani Brownia käsittelevistä kirjoista. Sen ymmärsin, että Brownin toiminnassa mustien aseman edistäminen oli prioriteetti, joka ylitti mm. uskontorajat. Kristitty Brown siis tuki esimerkiksi mustien muslimien hankkeita. Näkökulman vuoksi en pyri arviomaan muihin ulottuvuuksiin liittyviä teoksen ansioita kovin seikkaperäisesti – se kuitenkin käy selväksi, että Brown itse selosti asioita itselleen parhaakseen katsomalla tavalla. Tiedä sitten, johtuiko se muistin valikoivuudesta vai tarkoituksellisesta toiminnasta. 

Juha Himanka (2018) Korkein opetus. Opettaminen yliopistoissa ja korkeakouluissa 

Teos on yllättävänkin vetävä pohdinta opettamisesta yliopistossa. Se tuo esiin vakiintuneen pedajargonin ja niihin liittyvät käsitykset, mutta ei toista niitä kritiikittömästi ikuisina totuuksina, joihin kaikkien olisi vain nyt syytä tottua. Teoksessa tulee paljon historiallista ja filosofista pohdintaa opetuksesta, mikä luo yhtäältä uskottavuutta ja toisaalta mielenkiintoa. Suurin ongelma on oikoluku – teoksessa on runsaasti lyönti- ja sijapäätevirheitä. Jos niihin ei jää jumiin, itse sisältö on pääosin inspiroiva ja palkitseva ainakin niille, jotka yliopistossa opettavat ja jotka aihetta pohtivat. Se, että käsiteltävistä teemoista osa tulee selvitetyksi epämääräisemmin kuin toiset, ei tässä tapauksessa vie pois teoksen kykyä toimia reflektiovälineenä yliopistossa opettavalle. 

Markus Tiittula (2023) Jumalakortti. Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto 

Journalistin kirjoittama tietoteos käsittelee uskontoon ja uskoon vetoamisen tenhoa yhteiskunnassa. Se poimii esimerkkejä eri puolilta maailmaa ja eri aikakausilta, vaikka painotus onkin nykyajan Suomessa ja Yhdysvalloissa. Unkariakin käsitellään paljon. Teoksen ytimenä ovat toimittajan haastattelut ja matkat erilaisiin kohteisiin. Teoksen sävy on verrattain provokatiivinen, enimmäkseen uskontokielteinen. Siinä mielessä voisi sanoa, että Tiittula elvyttää Suomen kontekstissa uusateistista puhetta uskonnosta. En lähde tässä erittelemään teosta kovin syvällisesti, sillä olen itsekin siinä mukana yhtenä haastateltavana. Kaikesta en ole tekijän kanssa samoilla linjoilla, mutta suosittelen lukemaan. Siinä on aikamoinen nippu esimerkkejä sekä uskontoihin liittyvistä ongelmista että yhteiskuntien tavoista käsitellä uskontoja joskus turhankin lempeästi. 

Christer Lindholm (2019) Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin 

Tästä ei populaari talouspoliittinen kirjallisuus paljon parane. Teoksessa voisi olla enemmän lähdeviitteitä, mutta tällaisenaan se on tiivis, selkeästi kirjoitettu ja tasapainoinen analyysi siitä, mitä kutsutaan neoliberalismiksi. Tekijä itse kutsuu sitä (mielestäni aivan oikein) markkinafundamentalismiksi, jonka tehtävänä on jättää markkinoiden hoidettavaksi asiat, jotka ovat esimerkiksi hyvinvointivaltiomallissa olleet valtion tehtäviä. Siitähän syntyy sotkua, vaikka jossain määrin myös talouskasvua. Tätä vasten pyritään tekemään ymmärrettäväksi kansallisten (oikeisto-)populististen puolueiden kannatuksen nousu. Teos tuo esiin markkinafundamentalismin aikaansaamia etujakin tietyissä tilanteissa, mutta nostaa asianmukaisesti esiin niitä monia todella vakavia ongelmia, joita olemme kohdanneet ajattelutavan saaman kannatuksen ja vaikutusvallan vuoksi. Suosittelen kaikille, lämpimästi, vaikka teoksen nimi ei ole mielestäni onnistunut. Itse olisin laittanut sinne sanan markkinafundamentalismi. Totuudenjälkeisyys on tässä minimaalisessa roolissa. 

Stephen John (2023) Objektiivisuus tieteessä 

Kyse on lyhyestä filosofisesta katsauksesta objektiivisuuden käsitteeseen ja siihen, miten objektiivisuutta tieteessä voitaisiin hahmotella. Parhaiten teoksen ensimmäinen puolisko toimii esimerkkien kohdalla, erityisesti Elizabeth Lloydilta lainattu esimerkki vinoumasta naisen orgasmia koskevasta tutkimusperinteestä on havainnollistava (tutkimuksen penetraatiokeskeisyyden bias teki hankalaksi hahmottaa ilmeisen selityksen). Samoin on Elizabeth Andersonin tuottama esimerkki avioeron vaikutusta lapsiin koskevista tutkimuskiistoista (toivotut tulokset saadaan, kun määritellään aikaväli sopivaksi – lyhytkestoiset vaikutukset kielteisiä, pitkäkestoiset neutraaleja). Loppupuoli on iskevämpää keskustelua. John puolustaa maltillisesti objektiivisuuspuheen tärkeyttä. Se, miten objektiivisuutta arvioidaan, on kuitenkin monimutkaista ja herkkää, eikä se taivu yksinkertaiseen vastaukseen. John nojautuu ajattelemaan objektiivisuutta sosiaalisen prosessin kannalta eikä niinkään (perinteiseen tapaan) tuotoksena. Tässä olen samoilla linjoilla, ja sitä John täsmentää Inkeri Koskisen kiehtovalla ajatuksella objektiivisuudesta episteemisten riskien vähentämisenä. Tulen edelleen pitämään mielessäni Ian Hackingin huolen siitä, että objektiivisuuspuhe toimii ongelmallisena kohotussanana, joka vie meidät pois käytännön pikku yksityiskohdista abstraktioon. Mutta yhtä lailla Johnin käsittely tarjoaa hyvän perusteen jatkaa puhetta objektiivisuudesta. Hyvä teos, mutta viimeiset lauseet ovat sen ongelmallisimpia. John esittää, että objektiivisuuspuhetta pitäisi jatkaa, koska muu maailma pitää objektiivisuutta tärkeänä. En ymmärrä, miksi näin olisi automaattisesti. 

Joseph Blankholm (2022) The Secular Paradox: On the Religiosity of the Not Religious 

Tämä on luultavasti perusteellisin uskonnottomien yhteisöjä käsittelevä monipaikkaiseen etnografiaan perustuva teos Yhdysvaltojen kontekstissa. Siksi kyse on poikkeuksellisen tärkeästä tutkimuksesta, jossa kuvataan ja uudelleen kuvataan monipuolisesti niitä nyansseja, joita uskonnottomien katsomuksiin kuuluu. Huomion saavat myös yhteisöjen toiminnalle ja asenteille tyypilliset valkoisuusvinoumat. Tarkoittaa sitä, että ei-valkoisilla on kulttuurisesti haastavampaa löytää paikkansa näissä yhteisöissä. Jos jotain kritisoin, niin se liittyy otsikon mukaiseen painotukseen kahdella tavalla. Ensinnäkin en ole ollenkaan varma, onko kyseessä paradoksi. Tekijä tarkoittaa sillä, että sekulaarit yhteisöt tekevät irtioton uskonnosta mutta nojaavat uskonnonkaltaisuuteen yhteisönmuodostuksessaan. Paradoksi se on minusta ensisijaisesti tutkimuksen tekijälle, joka näkee uskonnottomien yhteisöt melko vahvasti uskonnonkaltaisina. Ja tämä on se toinen ongelmallinen, alaotsikossa kiteytyvä painotus. Enimmäkseen teos ei käsittele uskonnottomien uskonnollisuutta. Jos nämä aika suuret ongelmat sivuutetaan ja keskitytään yhteisöjen ja niihin eri tavoin kiinnittyneiden yksilöjen ajatusmaailmojen yksityiskohtiin, teos on runsaudensarvi, joka muistuttaa, että organisoituneetkin uskonnottomat ovat varsin kirjava ja erimielinen joukko.

Syyslukemiset, syyskuu

Ajattelin jatkaa kesällä aloitettua lukupäiväkirjan päivittämistä tänne näin. Lukupäiväkirjaa olen pitänyt yli 20 vuotta, mutta en täällä blogissa. Syyskuu on ollut kuivahko kuukausi, ei loppukirin vuoksi aivan tipaton kuitenkaan. Syitä on monia, muutama niistä hyviä. 

Olen isyyslomalla, joten luvan kanssa saa olla lukematta. Tällaista lupaa en kuitenkaan kaipaa, joten suurempi syy vähäiseen lukemiseen on ajan puute. Tai aikaa on aivan saman verran kuin ennenkin, mutta nyt siitä menee suuri osa lapsen kanssa ihmetellessä. Hänen kanssaan luemme ahkerasti, mutta niitä teoksia en aio tänne listata. 

Olen edellä mainituista syistä käyttänyt vähäisen lukuaikani artikkeleihin. Olen keskittynyt erityisesti konjunktuurianalyysia teoretisoiviin ja reflektoiviin teksteihin, joissa liikutaan akselilla Gramsci – Althusser – Hall – Grossberg ja välillä koukataan Marxin ja Laclaun kautta takaisin Halliin. 

Lisäksi olen lapsen päiväunien aikana pyrkinyt edistämään yhtä artikkelia tipuaskelin. Sellainen puuhastelu vie sen parhaimman lukuhetken eli päiväuniajan pois. Huomasin myös yhden mentaalisen aspektin: kun lukuaikaa ei ole ja kirjat etenevät kuin hidastetussa filmissä, tuntuu jäävän jumiin yhteen. Siihen helpotuksena olen alkanut (taas) käydä läpi aikaisemmin luettujen kirjojen alleviivauksia ja reunahuomautuksia. Näin tulee kerrattua kaikenlaista ja liikuteltua ajatuksia nopeammin kuin se onnistuisi yhteen kirjaan syventymällä. Tuntuu kuin tekisi ja ajattelisi kaikenlaista, kun kertaa joskus luettua. Se myös vie eteenpäin edellä mainittua artikkelia. 

Jotain sentään sain päätökseen syyskuussa. 

Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi (2019) 

Suomalaista syntetisaattorivetoista musiikkia 1970- ja 1980-luvuilla käsittelevä teos ei ehkä pureudu minulle tärkeimpään palaseen populaarimusiikin historiassa, mutta riittävä yhteys löytyi nopeasti. Lapsuuteni syntsaiskelmät tulevat käsitellyksi (mm. Mona Carita, Kake Randelin), samoin myöhempinä aikoina kuunnellut artistit ja yhtyeet (kuten Organ, Stressi ja Advanced Art). Kun syntsalaitteet olivat varhaisina aikoina melko hintavia, tekijöitäkin oli niukasti. Ostava yleisö söi iskelmäsyntsan, mutta vakavamielisempää elektronista kotoperäistä musiikkia ei myyntilistojen kärkipäässä näkynyt. Kovin syväluotaavaa kulttuurihistoriallista analyysia teos ei tarjoa, mutta viihdyttävän ja informatiivisen katsauksen alan tekijöihin ja teoksiin. Pakko oli tehdä oma soittolista teoksen perusteella, mutta on todettava, ettei monia kuriositeetteja löydy ruotsalaisesta suoratoistopalvelusta. 

Mikko Lehtonen (toim.): Kulttuuri ja yhteiskunta. Kulttuurintutkimuksen klassikoita (2021)

Muutama vuosi sitten ilmestynyt käännöstekstien kokoelma kulttuurintutkimuksen vanhoja ja uusia klassikoita on jäänyt vaille näkyvää huomiota. En ole huomannut teoksesta puhutun laisinkaan. Itse törmäsin siihen erään divarin listalla ja kävin nappaamassa teoksen sopuhintaan. Mietin, että opiskeluaikanani teos olisi kulkenut monien kassissa ja näkynyt kirjaston kahvilassa tai yliopistorakennusten käytävillä luentojen välissä, ainakin humanistiopiskelijoilla. En tiedä, kuka näitä nykyään lukee, eivät ainakaan uskontotieteen opiskelijat. Ehkä ajat ovat muuttuneet. Jos näin, se on harmi. Kyse on erinomaisesta kokoelmasta tekstejä, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa aivan yhtenäistä pakettia. Kulttuurintutkimuksen varhaisista klassikoista mukana on mm. Raymond Williams, tuoreemmista David Morley ja vielä tuoreemmista. Doreen Massey, Paul Gilroy ja Lawrence Grossberg. Kasarilta on Stuart Hallin kovatasoinen teksti ”Ideologian ongelma”. Mukana on myös kohtuullisen syväluotaava toimittajan johdanto. Suosittelen. 

Peter Singer: Hegel (2001) 

Hyllyssäni on siistissä rivissä yli 50 Oxford University Pressin ”A Very Short Introduction” -sarjan teosta. Lapsen kanssa lattialla makoillessa tuijottelen niitä melkein päivittäin. Yhtenä päivänä nappasin käteeni Peter Singerin kirjan Hegelistä. Ja olihan sen lukeminen palkitsevaa. Hegel oli hurja ajattelija, mutta onko hän ystävä vai vihollinen, siitä en ole varma. Ystävä, jos kysytään Zizekiltä tai jopa Rortylta; vihollinen, jos kysytään Deleuzelta. Vihollinen myös, jos kysytään kolonialistista diskurssia kritisoivilta. Ei siis ainakaan yksiselitteisesti ystävä, mutta omaperäinen ja erikoinen ajattelija vähintään. Singerin kirja keskittyy Hegelin historianfilosofiaan, vapauskäsitykseen, tietokäsitykseen (Geist-termin kautta) ja vähän dialektiikkaankin. Asiallinen johdanto, joka ei mene kovin syvälle, mutta auttaa riittävästi hahmottamaan Hegelin ajattelun etenemistä (sen sijaan että vain kertoisi johtopäätökset). Hegelin vaikutusta käsittelevä loppuluku on kovin lyhyt ja ylimalkainen, mutta siinäkin on muutama mielenkiintoinen huomio Hegeliä seuranneiden sukupolvien vastaanotosta 1800-luvula (ei kuitenkaan mitään 1900-luvun jälkipuoliskosta). Teos ilmestyi alkujaan vuonna 1983. 

Seppo Paajanen, Anneli Juntti & Hannele Sauli (toim.): Faktajuttu. Tilastollisen sosiaalitutkimuksen käytännöt (1998) 

Artikkelikokoelma asiallista menetelmälätinää tilastollisen tutkimuksen kiemuroista. Luin tämän ensisijaisesti etsiessäni puhuttelevia esimerkkejä, joita voisi hyödyntää menetelmäopetuksessa. En löytänyt, paitsi ehkä yhden. Kun verrataan ihmisten vastauksia samoihin kysymyksiin erilaisilla kyselytekniikoilla, huomataan, että perinteisessä lomakekäyntihaastattelussa ihmiset antavat kielteisemmän kokemuksen hyvinvoinnista kuin puhelinhaastattelussa tai tietokoneavusteisessa käyntihaastattelussa. Toisin sanoen sosiaalinen yhteys vaikuttaa vastauksiin, ei vain kysymysmuoto, vastausvaihtoehdot ja vastausvaihtoehtojen järjestys. Muuten löysin aika tavanomaisia menetelmätekstejä, joiden relevanssi omaan tutkimukseeni tai opetukseeni jäi kuitenkin verrattain yleiselle tasolle. Ajankohdasta kertoo konstruktionismin ja ”postmodernin” epistemologian mukanaolo pohdinnoissa. Yksi tapausesimerkki tarjosi hyvän muistutuksen, miten suomalainen presidentinvaalitapa on vahvasti sidoksissa mielipidekyselyihin, jotka ohjaavat ehdokasvalintaa ja äänestyskäyttäytymistä. Oma näkemykseni on, että kyseinen vaali – toisin kuin eduskuntavaalit – on selkein esimerkki niin sanotun strategisen äänestämisen mielekkyydestä. 

Roosa Haimila: Beyond Scientific Worldviews: Belief in Science and ‘Supernatural’ Explanations in Science-Oriented Individuals (2023) 

Haimilan teoksessa käsitellään, miten tiedeorientoituneillakin yksilöillä voi olla intuitiivinen taipumus tapaan ajatella ”yliluonnollisia” elementtejä sisältäviä ajatuksia, jos ”yliluonnollisella” tarkoitetaan ”core knowledge confusionia” eli sitä, että ihmiset ”sekoittavat” ajattelussaan esimerkiksi elottomien objektien, elävien organismien ja mentaalisten tilojen välisiä rajoja (esimerkiksi pitävät luontoa toimijana, jolla on päämäärä). Teknisesti ottaen en lukenut artikkeliväitöskirjaa syyskuussa, vaikka se ilmestyi silloin, mutta olen lukenut sen sisällön aikaisemmin. Laitan sen kuitenkin tähän, koska kirjana teos ilmestyi nyt. En lähde kommentoimaan sisältöä sen kummemmin, koska Haimila oli ohjattavani. Se oli neljän vuoden sisään kuudes ohjaamani väitöskirja ja se löytyy netistä.

Kesälukemiset, elokuu

Elokuun lukemiset menivät melko viihteelliselle osastolle. Mutta niin saa mennäkin, onhan se kesäkuukausi. Konferenssissa meni melkein viikko ja viimeistelin ensimmäiset versiot kolmesta artikkelista, joten elokuu oli ihan tuottava kuukausi työmielessä. Ei siinä enää näiden ja perhe-elämän jälkeen jäänyt aikaa ja energiaa paljon muulle kuin rentouttavalle lukemiselle. Käydään ne kuitenkin läpi lyhyesti. 

Krieger, Robby & Jeff Alulis (2021) Set the Night on Fire 

The Doors oli paljon muutakin kuin Jim Morrison. Kitaristi ja biisintekijä Kriegerin muistelmat vievät miellyttävällä tavalla yhtyeen maailmaan ja myös Kriegerin persoonaan. Vaikka tunnen yhtyeen tarinan pääpiirteet, tässä tulee paljon uutta. Siinä erityisesti korjataan joitain elämään jääneitä väärinkäsityksiä, varsinkin niitä, jotka menevät yhtyeen kosketinsoittaja Ray Manzarekin piikkiin (myös rumpali John Densmore saa osansa). On myös kiva lukea Doors-aiheesta niin, ettei Morrison ole koko ajan keskiössä. Silti tämä ei ehkä ole se ainoa Doors-kirja, mikä tulee lukea, jos yhtyeeseen aikoo perehtyä. Lisäksi olen vanhakantainen kronologisen kerronnan ystävä, joten sen rikkominen häiritsee bändin uravaiheiden hahmottamista. Luulen syynä olevan se, että näin lukija käy läpi myös Kriegerin elämän Morrisonin Doorsin jälkeiseltä ajalta. Siinä olikin paljon uutta ja melko kiinnostavaa. Kaikkiaan hyvin viihdyttävä musakirja, mutta ei sellainen klassikko, joka olisi pakko lukea, jos Doors ei kiinnosta. 

Burton, Tara Isabella (2020) Strange Rites: New Religions for a Godless World 

Tämä on hyvä tietokirja, mutta puutteellinen tiedekirja. Mikä tahansa nykyaikana trendaava ilmiö on uutta uskontoa ja jää epäselväksi, miten kaikki mahdolliset kirjassa käsitellyt esimerkit liittyvät samaan. Tekijän mukaan yhdistävä seikka on amerikkalaisen ”intuitionalismin” pohjalle rakentuva remix-kulttuuri, jossa erilaisia elementtejä sekoitetaan itselle sopivaan pakettiin yksilön kokemuksen toimiessa viimekätisenä määrittäjänä siitä, sopiiko yksittäinen elementti itselle. (Perusidea ei ole kovin kaukana siitä, mistä itse olen kirjoittanut ”notkeana uskontona”.) Kirjan anti on erittäin kiinnostavissa tapausesimerkeissä. Niiden kirjo sisältää hyvinvointikulttuurin (mm. Goop-yhtiön tarkastelua), Jordan Petersonin, Harry Potterin, polyamorian, videopelaamisen, ritual design labin, woketuksen, Silicon Valleyn teknoutopiat ja muutakin. Niistä etnografis-journalistisella otteella kirjoitettua teosta on mukava lukea, vaikka analyysi vuotaa jonkin verran sekä paketin kasassa pitämisen merkityksessä että muutamissa yksityiskohdissa. Itse merkkasin muistiin useita (lehti- ja tutkimus)artikkeleita, joita tekijä on hyödyntänyt, mikäli näistä teemoista tarvitsee lisätietoa tai vaikkapa yksittäisen tilaston. 

Pajuniemi, Matti (2021) Unisatama: Progressiivinen rock 1980–2020 

Tekijän aikaisempi progeraamattu Aamunkoiton portit toimii hyvin listana siitä, mitä voisi kuunnella. Niin toimisi tämäkin, jos tunnistaisi bändejä ja olisi riittävä kiinnostus myöhempien aikojen progebändien tuotoksiin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oma progeharrastuneisuuteni keskittyy aikaan ennen tämän teoksen haarukkaa. Silti laitoin muistiin muutaman nimen tulevaa varten. Teos sinänsä keskittyy kuvailemaan ja arvioimaan listamaisesti eri maantieteellisten alueiden progebändien albumeita. Sitä on hauska lukea, jos käsiteltävä bändi on millään tavalla tuttu, mutta välillä on pakko hyppiä, kun käsitellään sivukaupalla vaikkapa 2010-luvun italialaista progea. Progefaneille tämä ja edellinen teos ovat kuitenkin tärkeitä. Progefanituksen porttina toimiin paremmin Aamunkoiton portit kuin Unisatama. 

Dyson, Michael Eric (2019) Jay-Z: Made in America 

Kirja käsittelee ensisijaisesti Jay-Z:n kulttuurista merkitystä äärimmäisen myötäsukaisesti. Mitään kriittistä sanottavaa ei löydy, eikä teoksessa käsitellä kovin paljon artistin elämänvaiheitakaan. Minunlaiselle lukijalle tällainen kulttuurianalyysi istuu ideana hyvin, mutta toteutus on keskitasoa. Luin tämän siksi, että halusin nähdä, pitääkö kirjoittaja artistin uskontosuhdetta merkittävänä seikkana. Ei pidä, ainakaan tämän teoksen perusteella, koska sitä ei tarkastella. Toisessa asiayhteydessä tekijä on kirjoittanut Jay-Z:stä ja uskonnosta artikkelimitassa. 

Ian Fleming (1961) Pallosalama 

Bondia, miksipä ei? Tässä yhdistyvät yksityiskohtainen teknisten tietojen hinkkaus, action, naisista lumoutuminen ja pahisten parissa hengailu muun muassa kasinolla. Bond-kirjoissa nämä toimivat parhaiten käänteisesti. Hengailujaksot ovat erinomaisia, teknisistä tiedoista lukeminen ei sovi minulle. Ei ehkä paras Bond-teos, mutta viihdyttävä kuitenkin. Filmatisointi ei ole suosikkini myöskään, mutta kirjan ja elokuvan vertailuissa käytännössä kaikki Bond-elokuvat pieksevät alkuperäisen kirjan.

Kesälukemiset, heinäkuu

Lanegan, Mark (2021) Devil in a Coma: A Memoir 

Jos Laneganin oikeat muistelmat, Sing Backwards and Weep (2020), oli oikeasti korkeatasoinen musiikkikirja, tätä seuraavaa liparetta ei olisi pitänyt julkaista. Siinä on muutama sivu koronamuistelmia sairaalasta ja pari runontynkää. Edellisessä kirjassa Laneganista välittyy sympaattisella tavalla epäsympaattinen kuva, nyt vain epäkiinnostavan mu**un. 

Copeman, Jacob & Schulz, Mascha toim. (2022) Global Sceptical Publics: From Non-Religious Print Media to ‘Digital Atheism’ 

Tämä on ensimmäinen toimitettu teos, joka käsittelee ateismin/uskonnottomuuden ja median keskinäissuhteita. Sen näkökulma painottuu vahvasti media-antropologiaan ja -etnografiaan, jossa seurataan, mitä ihmiset tekevät somessa ja miten se on osa heidän elämäänsä. Sellaisia tapauksia teos esittelee ympäri maailman. Mukana on myös teoretisointia, mutta muutama puute on silmiinpistävä: teoksessa ei käsitellä journalismia ja valtavirtamediaa, eikä siinä ole tapaustutkimuksia ateismin ja/tai ateistien mediarepresentaatioista. Eikä somen ja muun valtajulkisuuden suhteita tematisoida syvällisesti. Puute on mielestäni merkittävä, koska itse tutkin näitä edellä mainittuja. Muutama teksti viittaa julkaisuihini, mutta tällaisessa teoksessa olisin kuvitellut, että tutkimukseni olisi noteerattu selvästi osana aikaisempaa tutkimusta jo johdannossa. Minulle teos on samanaikaisesti oikein hyödyllinen ja lisätutkimuksen tarpeesta muistuttava (ja juuri siitä näkökulmasta, mitä itse teen). 

Gross, Neil (2008) Richard Rorty: The Making of an American Philosopher 

Tässä on tavallaan kaksi kirjaa yhdessä. Yhtäältä teos on Richard Rortyn (1930–2007) elämäkerta vuoteen 1982 asti (siihen asti kun hän siirtyi Princetonista Virginian yliopistoon, ja jätti filosofian institutionaalisen kehyksen taakseen). Toisaalta teos on yritys rakentaa sosiologinen teoria intellektuaalisen position muodostumisesta Rortyn elämällä havainnollistettuna. Siinä missä edellinen oli parasta mahdollista kesälukemista (tai mitä tahansa lukemista), jälkimmäinen tuntuu sanovan raskaan teoreettisen apparaatin avulla vain vähän sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa ihan tavallisen elämäkerran tarinankerronnassa. Olisin mielelläni lukenut Rortyn elämästä myös vuoden 1982 jälkeen. Silti käsitellystä ajanjaksosta saa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan Rortyn ajattelun painopisteiden muutoksista. 

Rusbridger, Alan (2020) News and How to Use It 

Guardianin päätoimittajana uraansa tehnyt Rusbridger on kirjoittanut muutamia journalismin tilaa käsitteleviä teoksia. Tämä on yksi niistä, organisoituna aakkosellisesti hakusanoihin. Osa toimii hyvin, toiset vähän heikommin, mutta kokonaisuus on kiinnostava katsaus journalismiin. Suurin osa esimerkeistä on Briteistä, joten jonkinlainen ymmärrys saarivaltakunnasta ja sen mediakentästä ryydittää mukavasti lukuinnostusta. Muutoin voi olla puuduttavaakin etsiä sitä pointtia yksittäisistä hakusanoista. Suosittelen kuitenkin journalismin tilasta kiinnostuneille. 

Saarela, Tommi (2021) Pave Maijanen: Elämän nälkä 

Maijasen soolotuotanto ei ole teekuppini. Silti 500-sivuinen teos Paven elämästä on kiinnostava kokonaisuus, koska mies on ollut mukana niin monessa. Inhimillisestä puolesta oli oikein kiva lukea, vaikka (vai: koska) Pave ei koskaan ollut rokkisekoilija (ehkä sellaisia kirjoja on luettu riittävästi). Musiikin osalta tuotantojutut ovat kirjan keskeistä antia, ei teknisessä mielessä vaan projekteina, joissa kohdehenkilö on ollut mukana (mm. Wigwam, Hurriganes, Dingo). Samoin Royals ja soolohommat, joista on saatu musiikkimaailmaan liittyviä kiinnostavia huomioita irti. Niistä diggailu ei vaadi Paven musan diggailua. Suosittelen Pave-fanien lisäksi niille, joita kiinnostaa suomalainen musiikkikenttä akselilla proge – bluesrock –popiskelmä – dingo – euroviisut – mestaritareenalla. Rockabillymuotia Pave inhosi, siitä on mukana muutamia pistäviä kommentteja. 

Newton, Richard & Touna, Vaia toim. (2023) Fieldnotes in the Critical Study of Religion 

Tässä on poikkeuksellinen tapa käsitellä uskontotieteen ja laajemmin uskonnontutkimuksen oppihistoriaa. Otetaan yksi lainaus klassikolta, lähdetään purkamaan sitä ja kuljetaan toisinaan yllättäviinkin suuntiin. Lopputuloksena on inspiroiva kokoelma, joka on samalla epätasainen. Mukana on muutama loistava käsittely, muutama oivaltava kuljetus klassikosta nykypäivän metodologisiin keskusteluihin ja muutama rohkea, lopulta epäonnistuva yritys. 

Lövheim, Mia & Stenmark, Mikael toim. (2021) A Constructive Critique of Religion 

Teoksessa käsitellään kritiikkiä sen arkimerkityksessä eli arvoarvostelmina eikä niinkään ilmiöiden mahdollisuusehtoina. Tarkoituksena on tunnustella, miten kritiikki voisi olla rakentavaa uskonnon yhteydessä. Mukana on muutamia tärkeitä artikkeleita ja muutamia itseäni vähemmän inspiroivia, teologisempia tekstejä. Teoksen yleinen linja vaikuttaa hylkivän vahvaa uskontokritiikkiä ikään kuin uskontomyönteinen uskontokritiikki olisi rakentavaa. Mutta tässä on lähtökohta, jota voitaisiin perata syvemmin: vaikka kritiikin tulee olla rakentavaa vaikuttavuuden maksimoinnin mielessä, miksi kritiikin tulisi olla kohdettaan rakentavaa? Siksi minulle teoksen syvin anti on yksittäisissä vahvoissa, pääosin tuttujen kirjoittajien artikkeleissa, jotka voisivat olla toisessakin kontekstissa. Näiden teemoina ovat mm. erilaiset ateistiset kritiikit (S LeDrew), laki erit. Kreikassa (E Fokas) ja Ruotsin radikaalioikeisto (P-E Nilsson).

Studioalbumit osa 118: Codeine

Slowcore. Jos minua olisi pyydetty muutama kuukausi sitten nimeämään slowcorea soittavia yhtyeitä, olisin todennäköisesti maininnut Low’n ja sen jälkeen pudotellut satunnaisia post-rockiksi tai jopa shoegazeksi luokiteltuja yhtyeitä. Codeinesta en ollut kuullutkaan. Nyt olen. Lisäksi olen kuunnellut New Yorkissa vuonna 1989 perustetun trion tuotannon läpi. 

Frigid Stars (1990) on erinomainen debyytti. Se on hidas, riisuttu, ei sisällä koskettimilla täytettyä tilaa, vaan antaa kitaran särönuotin kantaa minne kantaa ja jättää välit tyhjäksi. Biisimateriaalikin on korkeatasoista. Ja melodista. Tällöin ei vielä kärsitty systemaattisesti ylipitkistä albumeista, joten tämäkin tulee hoidettua hieman yli 40 minuutissa. Tunnelma on alakuloinen, mutta ei synkkyyttä ihannoiva. Sadcoreksi sitä kutsutaan. Täytyy hommata kotihyllyyn. Jos et luota minuun, niin Pitchforkin 8.8/10 valanee lisäuskoa. Tai se, että albumin nimi on otettu The Fall -yhtyeen kappaleesta ”Crap Rap 2”. 

Barely Real EP (1992) piti olla täyspitkä, mutta yhtye ei päässyt yksimielisyyteen levytettävästä materiaalista ja sen tasosta. Syntyi kuuden biisin EP, jonka kesto on 25 minuuttia eli aika lähelle sitä, mitä täyspitkä oli julkaisua edeltävällä vuosikymmenellä. Minusta sisältö on aika lailla samaa kamaa kuin pitkäsoitolla. Laatukin on korkea, vaikka pianoinstrumentaali ”W.” tuntuu tarpeettomalta. Suurin ero on se, että enää tämä ei yllätä. Aikalaisarvioissa todettiin tyylikkäästi, että teos on ”a towering monument to nothingness”. Sama sanottiin myös varauksellisemmin, kun kuvattiin, että muutama biisi on ”hardly nothing”. Kuulostaako kiinnostavalta? Kyllä kuulostaa. Näillä tutustumisilla kallistun kuitenkin ensialbumin puoleen. 

The White Birch (1994) sai Uncutin retrospektiivisessä arviossa 9/10, mikä oli yhden pykälän verran enemmän kuin Codeinen edeltävät julkaisut. En oikein hahmota miksi. Minusta biisimateriaali on hitusen vahvempaa debyytillä, eikä tämä tuo yhtyeen sointiin mitään merkittävää muutosta. Wikipediakin tietää kertoa, että tätä moni pitää yhtyeen parhaana. Ei tämä minun korvaani ole sen melodisempi. Ehkä erona on selvemmät puhtaiden ja säröisten sointujen vuorovedot. Tästä seuraa myös se, että debyytti on brutaalimpi, ja siksi mieluisampi. Pitchforkin 8.4/10 on minun linjallani, mutta ero debyytin hyväksi on käytännössä mitätön. Ilmeisesti tämä on vaikuttanut merkittävästi Low’n ja Mogwain musiikkiin – yhteyden kuulee helposti – mutta niin varmasti ovat muutkin yhtyeen tuotokset. Mieleen kuitenkin tulee, että voiko linjaa varioida loputtomiin. Mihin tästä mennään muuta kuin kadotukseen? Bändi valitsi ilmeisen ratkaisun ja hajosi. 

Jokerina vielä Dessau (2022/1992), joka nauhoitettiin 1992 mutta julkaistiin vasta 2022. Siitä piti tulla toinen albumi, mutta yhteisymmärrystä ei muodostunut, joten se hyllytettiin. Osa biiseistä löysi tiensä yllä mainitulle ep:lle ja viimeiseksi jääneelle täyspitkälle. Laatua tämäkin. 

Kaikkitietävän internetsin mukaan slowcoreen sopivat myös muiden muassa Red House Painters ja Sun Kil Moon. Molempia löytyy myös omasta hyllystä, mutta suuriksi suosikeiksi ne eivät ole nousseet. Mazzy Starin ja Cat Powerin yhteydestä slowcoreen olin jotenkin yllättynyt, koska minulle ne ovat aina olleet perusindietä. Tässä joukossa Codeine nousee korkealle ja vertautuukin paremmin post-rockiin kuin edellä mainittuihin nimiin. Kaikkiaan Codeine on enemmän kuin unohtunut kuriositeetti; se on suunnannäyttäjä, joka ansaitsee tulla muistetuksi. Taidan silti penkoa lisää suoraan tai epäsuorasti slowcore-termiin yhdistettyjä teoksia.

Kesälukemiset, kesäkuu

Kesä on lomailun aikaa. Itselleni se on useimmiten myös lukemisen aikaa. Tämä kesä on ollut monella tavalla poikkeuksellinen, mutta jonkin verran aikaa on jäänyt myös kirjoille. Raapustan muutaman pienen ajatuksen luetuista. Aloitetaan kesäkuusta. (Heinäkuussakin on luettu jotain, mutta niistä sitten myöhemmin.) 

Campbell, Heidi & Bellar, Wendi (2023) Digital Religion: The Basics.

Teos sopii johdannoksi niille, joita mietityttää uskonnon asema digitaalisissa ympäristöissä. Tämä on ikään kuin Campbellin versio tutkimuskentästä (eikä siinä mitään, hän on eittämättä keskeinen nimi). Kritiikkiä muutamista asioista: ei määritellä uskontoa, lähdeluettelo on valitettavan huonossa jamassa, ei käsitellä ateismia ja uskonnottomuutta osana digitalisoitumisen kenttää, eikä kunnolla edes mahdollista digitalisoitumisen kontribuutiota sekularisaatioon. Sinänsä teos tuo esiin useita, enimmäkseen yhdysvaltalaisia tapauksia, joissa uskonnon ja digitaalisten ympäristöjen suhteet kietoutuvat keskeisesti toisiinsa. 

Nagle, Angela (2017) Kill All Normies: Online Culture Wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right. 

Ajankohtainen, lyhyehkö ja kriittinen teos internetin oikeistolaisista ja äärioikeistolaisista verkostoista sekä niiden toimintalogiikoista. Siitä paljon plussaa. Moitteita tulee maisteriopiskelijan tasoisesta kulttuuriteorian ja transgression käsittelystä. Myös nämä ”nietzscheläinen nihilismi” -läpät ovat suunnilleen samaa tasoa kuin äärioikeistolaisten omat analyysit. 

Fader, Ayala (2020) Hidden Heretics: Jewish Doubt in the Digital Age. 

Erinomainen ja perusteellinen kuvaus ”kaksoiselämää” elävistä hasidistijuutalalaisista (ultraortodokseista) – niistä jotka eivät hyväksy kaikkia yhteisön oppeja mutta salaavat sen suurimmalta osalta yhteisöä. Jos olet katsonut sarjan Unorthodox tai dokumenttielokuvan One of Us, tässä on samaa huomattavasti perusteellisemmin ja monipuolisemmin. Teos osoittaa, miten keskeinen netti on epäilijöille, mutta myös sen, miten pitkälle yhteisö on valmis menemään pelätessään verkon vaikutusta yhteisölle. 

Kallioinen, Sanna (2004) Rannalla merirosvon morsiamen kanssa. 

Tätä luin pitkin kevättä työhuoneella tyhjinä hetkinä. Opinnäytteeseen perustuvassa teoksessa käsitellään feministiteoreetikoita (mm. Braidotti, Daly, Haraway) suhteessa ei-länsimaisuuteen, erityisesti australialaisen kulttuurintutkijan Meaghan Morrisin kirjoitusten kautta. Kovin perusteellista synopsista Morrisin tuotantoon tästä ei saa – ehkä sitä itse hain. Teos sopii lähinnä niille, jotka haluavat pohtia maantieteellistä ja käsitteellistä etäisyyttä ja siihen liittyvää kuvittelukykyä (tai sen puutetta) suhteessa muutamiin olennaisiin feministiteoreetikoihin. 

Berardi, Franco ”Bifo” (2019) Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika.

Kuten muissakin Bifon teoksissa, tässä on runsaasti ajatuksia jokseenkin hiomattomassa muodossa. Bifon ajattelussa on hienoa pyrkimys päästä eteenpäin, ei katsoa taaksepäin esimerkiksi vanhaan vasemmistoon tai sen ajan varmuuksiin prekaarin tietotyön kontekstissa. Ympäröivät voimat tulisi valjastaa toimimaan parempaa kohti. Konkreettisena esimerkkinä tästä on automatisoituminen: ei sitä kannata vastustaa, vaan sen mukanaan tuomiin muutoksiin tulee löytää poliittinen ratkaisu, joka palvelee monia, ei harvoja. Tämäkin Bifon teos on runsaudensarvi, jonka jokaisesta tulkinnasta ei tarvitse olla samaa mieltä saadakseen kirjasta paljon irti. 

Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi (2011) Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia.

Jostain syystä teos on odottanut lukemistaan pitkään ja jostain syystä se löytyy hyllystäni kaksin kappalein. Teos on yllä mainitun Bifon tavoin uudenlaisen vasemmiston teoretisointia. Molemmissa tapauksissa Deleuze ja Guattari ovat keskeisiä suuntaviittoja Marxin jälkeiselle ajalle. Molemmissa myös kieltäydytään alistumasta vallitseville kehityskuluille; sen sijaan tarkoituksena on löytää niistä jo oleva potentiaali haikailematta eiliseen. Siinä mielessä teos ei ole paluuta Marxiin. Se on paluuta Marxiin siten, että Marxin tuotannosta löydetään joitain työkaluja nykytilanteen analysointiin niin, ettei analyysi näytä perinteiseltä marxilaiselta analyysilta. Paikoin tuodaan esiin oivaltavaa analyysia, paikoin mennään sloganeilla ja uholla, joka ei aina tee oikeutta kritiikin kohteelle. Eroja kahdessa viimeksi mainitussa teoksessa on esimerkiksi siinä, että Bifon tapa käsitellä Antonio Negriä on huomattavasti kriittisempi.

Studioalbumit osa 117 (osa 2/2): Motörhead

Motörheadin kymmenen ensimmäistä levyä tuli käytyä läpi. Nyt on loppujen vuoro. Niitä on 13. Huh. 

March ör Die (1992) julkaistiin aikana, jolloin Lemmyn tuloista suuri osa tuli Ozzylle kirjoitetusta neljästä biisistä (Ozzyn No More Tears ilmestyi 1991). Ozzy vierailee myös tällä levyllä, samoin kuin Slash. Rumpuihin tuli Tommy Aldridge, jonka CV:ssä on pitkä lista hard rockia ja heviä. Albumin erikoisuus taitaa kuitenkin olla Ted Nugent-kover ”Cat Scratch Fever” – en keksi, miksi se on valikoitunut kohteeksi ja miksi siitä on tehty hyvin tavanomainen rutiinisuoritus. ”Bad Religion” on laatua. Videobiisi, jolla Ozzy duetoi, on heikko (”I Ain’t No Nice Guy”). Enkä valita levyn yleissoinnista, vaikka siinä kuuluukin aikansa keskitien amerikkametalli. Siitä puuttuu jotain, mikä nostaisi sen rutiinisuoritusta korkeammalle, mutta teos ei ole aivan niin huono kuin jotkut sivustot väittävät. Toki tässä on haettu kaupallista menestystä tinkimällä bändin omaleimaisuudesta. Ei kuulu yhtyeen klassikoihin. 

Bastards (1993) on se, missä Mikkey Dee tulee rumpaliksi ja jää sille pallille bändin loppuajaksi. Dee vieraili myös edellisellä, mutta soittaa vain pienellä osalla levyä. Kun kaupallinen kokeilu oli epäonnistunut, yhtye palasi perusasioihin, nyt vain pienemmällä levy-yhtiöllä. Kyse on vauhdikkaasta rytinälevystä, mutta toteutus on aika kaavamainen, paikoin kliseinen. Siitä osoituksena on tunnetuin biisi ”Born to Raise Hell”. Lemmy sen sijaan piti teosta yhtenä bändin parhaista ja Ultimate Classic Rock -lehti nosti sen neljänneksi parhaaksi. Olen eri mieltä: Bastards on hyvää keskitasoa, niin Motörheadin asteikolla kuin millä tahansa muullakin. Ei enempää, ei vähempää. 

Sacrifice (1995) on albumi, josta ovat kuulleet lähinnä fanit. Se on viimeinen, jolla Michael ”Würzel” Burston soittaa kitaraa, ja ilmeisesti soittaa hyvin, hyvin vähän. Tämän jälkeen bändi jatkoi triona. Sisältö on yleisen käsityksen mukaan rutiinisuoritus, joka ei tarjoa mitään uutta. Mutta onko jokapäiväisessä ruisleivässäkään mitään vikaa? Lemmy toki kehui teosta yhdeksi parhaista, mutta hänen itsearviointeihin en useinkaan yhdy. Tasainen suoritus, jonka soundeissa on enemmän tanakasti jytisevää ysärimetallia kuin rullaavaa rock’n’rollia. 

Overnight Sensation (1996) on itselleni tuntematon albumi, paitsi nimeltään. Ja Lemmy kehui levyä kovasti kahdeksan vuotta myöhemmin. Mutta siis tämä on rokänrollia eikä ysärithrashia. Huonointa teoksessa on kansi. Peukku ylös paluulle perusasioihin. 

Snake Bite Love (1998) menee äänimaailmassaan taas metallisempaan suuntaan. Kitara rouhii enemmän kuin rullaa. Albumi kasattiin kovassa kiireessä. Rumpali Mikkey Dee totesi, että levy on ok, mutta ei enempää kuin ok. Hän myös totesi, että levyllä on huonoin yhtyeen biisi, ”Night Side”. Lemmy ei moittinut sitä biisiä, vaan nosti esiin kaksi ”kalkkunaa”: ”Desperate for You” ja ”Better Off Dead”. Itse ajattelen, että biisimateriaali on taas ihan asiallista, eikä se siltä osin poikkea keskimääräisistä yhtyeen teoksista. Näihin aikoihin asettuu myös ”legendaarinen” yhteiskiertue Dion ja Manowarin kanssa. Tarkkaan ottaen vuoteen 1999. Tuolloin näin Motörheadin kai ensimmäisen kerran, mutta muistikuvani ovat kohtuullisen hatarat, syistä, joita en tässä aio avata sen tarkemmin. Bändi toki suoritti ja settilistan tsekkaaminen muistuttaa loppuosan hittikimarasta. Ainoa tältä albumilta soitettu biisi oli ”Take the Blame”. 

We Are Motörhead (2000) on sitä samaa ja sisältää ehkä yhden muistettavan hetken. Nimittäin bändi koveroi Sex Pistolsin kappaleen ”God Save the Queen”. En tiedä miksi. Outoa tai ei, levyn vahvuus ei ole muistettavassa hetkessä vaan siinä perusmakkarassa, jota yhtye tuottaa nautittavaksi. Albumi on pääosin asiallista rokettirollia, josta tulee hyvä mieli, muttei kuitenkaan jätä syvempiä musiikillisia muistijälkiä. Ehkä mieleen jää myös päätösraita ”We Are Motörhead”, joka on tuollainen köyhän miehen ”Ace of Spades”, mutta sellaisenaankin tymäkkä rokkipala. 

Hammered (2002) on monin paikoin hitaampi ja tummasävyisempi kuin rokkaava edeltäjänsä. Albumilla on myös odottamattomia melodiapätkiä. Ja on siellä vauhtirokkejakin, kuten ”Red Raw”. 

Inferno (2004) on taas metallisempaa laitaa rouhivine kitaroineen. Terrorizer-lehden toimittaja piti teosta yhtyeen parhaana ja antoi 9 pistettä kymmenestä. Moni muu kuitenkin totesi, että bändi tekee samaa levyä uudestaan ja uudestaan. Siltä tämä kuuntelurupeama tuntuukin: keskeisin vaihtelu on soundimaailmassa, siinä, onko ote metallisempi ja rockimpi. 

Näihin aikoihin Motörhead esiintyi Ruisrockin rantalavalla. Muistan keikan jytisseen komeasti. Nautin joka sekunnista, mutta en katsonut kokonaan, koska piti nähdä osa Von Bondiesin samaan aikaan olleesta keikasta – sekin oli loistava keikka, ja kaikki nämä pohjustivat hienoa Stray Catsin esiintymistä. Saatoin olla humalassa, mutta siinä oli upea keikkaputki. Motörheadin keikan kohokohtana itselleni oli ”R.A.M.O.N.E.S.” Pari viikkoa ennen keikkaa ilmestyneeltä albumilta keikkasettiin mahtui tasan yksi: "Life's a Bitch". Jopa edeltäjältä oli mukana "God Save the Queen". 

Kiss of Death (2006) on sekoitus erilaisia Motörheadeja. On rokettirollia, metallisempaa, akustisempaa osastoa. Avausraita ”Sucker” on jytinärokkia par excellence. Kuitenkaan kokonaisuudessa ei ole mitään uutta. Sikäli tämä on asiallinen teos, mutta ei millään tavalla mullistava. Eli vähän kuin suurin osa yhtyeen albumeista.

Motörizer (2008) on, kuten arvata saattaa, sitä samaa. Sanoisin kuitenkin, että jos suosittelisin jotain myöhäistä Motörheadia, se olisi todennäköisesti tämä. Biisimateriaali on sen verran laadukasta. Näihin aikoihin aika oli tullut sen verran kypsäksi, että ostin yhtyeen cd-kokoelman. Siinä ei ollut mitään 80-luvun jälkeen tehtyä, jos oikein muistan. Syy saattaa olla levy-yhtiöiden koukeroissa, mutta ratkaisu kuvastaisi myös yhtyeen tilannetta. 

The Wörld Is Yours (2010) ei muuta mitään suuressa kuvassa. Tällaista Lemmy kai kykeni tuottamaan liukuhihnalta. Taito sekin. Samaa on tehnyt esimerkiksi AC/DC ja The Meteors. Jos tykkää, niin tykkää. Jos ei, niin uudet levyt eivät muuta tilannetta. Osa materiaalista on hyvin kliseistä, erityisesti ”Rock’n’Roll Music” lyriikoiltaan, mutta musiikillisesti missään vaiheessa ei rämmitä pohjamudissa. 

Vuoden 2010 lopulla kävin keikalla Leedsissä, muistaakseni muuttoani edeltävänä iltana. Olin taittanut nilkkani melko pahasti jalkapallossa ja kävelin nilkuttaen kotikutoisen siteen avulla. Naapurissani Academyssa esiintyneen yhtyeen keikalla tiesin, että on jäätävä takariviin selvin päin, koska pienikin horjahdus pysäyttäisi jalan paranemisen ja sattuisi s**tanasti. Keikka oli hieno, mitä nyt Michael Monroe tunki sekaan piristämään yleisöä encoressa (”Born to Raise Hell”). Lemmyn ääni ei enää ollut parhaimmillaan, mutta bändi jytisi tuttuun tapaan. Jopa rumpusoolo tuntui luontevalta osalta settiä. Lopussa tuli ”Killed by Death” ja ”Ace of Spades”. ”Overkillin” jälkeen oli turha odottaa enää muuta. The Wörld Is Yours oli tuolloin uusin albumi. Siltä valikoitui mukaan tuttuun tyyliin yksi biisi. Valinta osui kakkosraitaan ”I Know How to Die”. 

Aftershock (2013) sai melko runsaasti kehuja, eikä syyttä. Tässä vaiheessa on todettava, että bändi tekee näillä kilometreilläkin omaa juttuaan ihailtavalla varmuudella, tasosta liikaa tinkimättä. Ja samalla on sanottava: Uuden etsijät älkää vaivautuko. 

Bad Magic (2015) sai hyvät arviot. Lieneekö osasyynä se, että sen ounasteltiin olevan Lemmyn joutsenlaulu. Sitä arvioitaessa ikään kuin katsottiin ajassa taakse, koko yhtyeen ansiokkaaseen uraan ja Lemmyn elämäntyöhön. Rapistuva ääni ei ollut kritiikin kohde, vaan kunnioitusta herättävä muistutus saappaat jalassa kuolevan, menneisyytensä kanssa sinut olevan ihmisen elämästä, jossa ajatus antautumisesta ei käy mielessä. No, itse albumi on tutusti puskevaa Motörheadia. Sen suurin yllätys on päätösraidaksi laitettu Rollareiden ”Sympathy for the Devil”, josta nyt kuullaan melko vähän Motörheadista muistuttava tulkinta. 

Ian ”Lemmy” Kilmister kuoli neljä kuukautta viimeiseksi jääneen albumin ilmestymisen jälkeen, 28. joulukuuta 2015. 

Mitä tästä kaikesta pitäisi tiivistää? Ainakin se, että Lemmy eli unelmaansa loppuun asti. Sitä Motörhead toteutti paremmin kuin hyvin. Bändi lopetti kuolemattomien albumien tekemisen aikoja sitten, mutta ei koskaan tehnyt katastrofimaisen huonoa levyä. Livenä bändi oli oman kokemukseni mukaan iskussa kolmella eri vuosikymmenellä (90-l, 00-l ja 10-l). Voisin olettaa, että näin on ollut myös 70- ja 80-luvuilla. Joku joskus sanoi, että Motörhead on enemmän vaikuttaja kuin vaikutteiden ottaja. Siinä kiteytyy varsin hyvin kovatasoisen bändin kuolematon asema raskaamman rokettirollin saralla. 

Ihan kaikkia levyjä en jaksa kuunnella toistuvasti, mutta muutama klassikko on hyvä olla jokaisen musadiggarin hyllyssä. Itse voisin pari studioalbumia lisätä omaan kokoelmaani, mutta muuten pärjään arjessa hyvin jo sieltä löytyvältä kokoelmalla (The Best of… Deaf Forever) ja livelevyllä (No Sleep…).

Studioalbumit osa 117 (osa 1/2): Motörhead

”We are Motörhead and we play rock’n’roll”. Tuon lausahduksen kuulin rock-Jumala Lemmyn suusta pariinkin otteeseen. Olennaisempaa lienee se, että Motörhead on kulkenut mukana elämässäni lapsuudesta lähtien. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut suurin suosikkini, paitsi ehkä lapsena muutaman tovin. Vuosien varrella sitä on kuunnellut välillä enemmän, välillä vähemmän. Suuri osa levyistä on jokseenkin tuntemattomia, koska kuuntelu on rajoittunut livelevyihin, kokoelmiin ja pieneen valikoimaan studioalbumeita. 

Bändille kertyi yhteensä 23 studioalbumia, joten mennään kahdessa osassa. 

Motörhead (1977) alkaa yhtyeen nimikkobiisillä, jonka Lemmy teki jo Hawkwindissä soittaessaan. Se on kirjoissani aivan yhtä keskeinen rokkiveto kuin ”Ace of Spades”. Siitä on myös useita loistavia kovereita (erit. Nomads, Go Getters, Primal Scream, Sörsselssöns). Muutenkin kyse on asiallisesta rokkilevystä, ei vielä heavy metallista. ”White Line Fever” on komea biisi, joka löytyy kokoelmakasetiltakin. ”Iron Horse” iskee näin ensimmäistä kertaa kuultuna. Johnny Burnetten ”The Train Kept a Rollin’” päättää kahdeksan raidan teoksen hienosti. Yhtyeen tarina kirjoitetaan niin, että tässä rokkibändi etsi itseään ja löysi seuraavilla albumeillaan. Se ei ole väärä tarina. Se saattaa kuitenkin vähätellä debyytin arvoa. 

Overkill (1979) alkaa timanttisella nimibiisillä. Jos se ei iske, et pidä rockista. Lisäksi Phil Taylorin tuplabasari on uraauurtava ratkaisu matkalla kohti äärimetallia. Loppulevykin on onnistunut yhdistelmä rokenrollia, punkia ja heviä, mutta olisi posketonta olettaa tason pysyvän avausraidan korkeudella. En ehkä ollut kuullut albumia koskaan kokonaan, joten sieltä nousee muutama yllättävä biisi kokoelmilta ja livelevyiltä tuttujen kylkeen. Suurin osa sisällöstä on kuitenkin bändin kokoelmista vastaavien mielestä best of -tason kamaa. Hyvä levy kokonaisuutena, mutta ”Overkill” on omassa sfäärissään. Toinen mieleinen nosto on hitaampi ”Metropolis”. 

Bomber (1979) ilmestyi vain kymmenen kuukautta myöhemmin. Sen nimi- ja singleraita on ehdoton heviklassikko, lähelle samaa tasoa kuin ”Overkill”, ”Motörhead” ja ”Ace of Spades”. Kiirehtiminen toimi kuitenkin yhtyettä vastaan. Levy tehtiin liian nopeasti ja se muodostaa heikoimman lenkin kolmen kovan suoran keskiössä (Overkill ja Ace of Spades). Jopa höhlä avaruusrakettikansi todistaa tästä, kun sitä tuijottaa kahden muun onnistuneen kannen rinnalla. Albumin tempo on raukea verrattuna totuttuun, biisit keskitasoa, mutta nimibiisillä pelastaa paljon. Muista muita ylemmäksi nousee ”Stone Dead Forever” ja ehkä ”Poison”. 

On Parole (1979) levytettiin jo 1975. Siitä piti tulla debyytti, mutta viime hetkessä yhtiö veti liinat kiinni. Se pistettiin vihdoin ulos samoihin aikoihin Bomberin kanssa. Mukana oli myös alkuperäiskitaristi, ihanan ”Police Carin” esittäjä ja Pink Fairies -mies Larry Wallis, jonka käsialaa on albumin nimiraita. Teoksen avaa yhtyeen nimikkoraita ”Motörhead”, aika Hawkwindin kuuloisena. Albumilla on myös Hawkwindin repertuaariin kuulunut ”Lost Johnny”, Pink Fairiesin levyttämä ”City Kids” sekä Eddie Hollandin Motown-laina ”Leaving Here”. Yllättävästi ”The Watcher” nousee ”Motörheadin” lisäksi suosikikseni. Kokonaisuus on aikansa rankempaa pubirokkia, jossa kuuluu myös proto-punk. Ymmärrettävästi bändi ei halunnut julkaista sitä vuonna 1979, koska tuote ei kuulosta julkaisuajan Motörheadilta. Silti albumi on kiinnostavaa kuunneltavaa, kovatasoista pubirokkia – enkä käytä pubirokkia mitenkään kielteisessä merkityksessä. 

Ace of Spades (1980) löytyy esimerkiksi Rolling Stonen 500 parhaan albumin listalta, joten onhan siellä oltava muutakin kuin superklassikko nimibiisi. Kansi on erittäin onnistunut. Se jäi mieleen jo pienenä. Bändi pelottavan oloisina bandiitteina Barnetin hiekkakuopalla. Nuo eivät ole länkkärin hyviksiä. Musiikillisesti siinä kiteytyy Motörhead-soundi. Ei varsinaisia heikkoja lenkkejä. Onko se kuitenkaan hittiä toisensa perään? Ei minusta. Vahvaa tasoa pitää kuitenkin esimerkiksi bändin roudareille kirjoitettu ”(We Are) The Road Crew” ja ”The Chase Is Better than the Catch”. Ansaitusti klassikko, mutta silti kaukana omista suosikeistani. Hyllyyn tämän voisi joskus hankkia, jos kyllästyn sieltä jo löytyviin bändin teoksiin. 

Tässä välissä ilmestyi yksi klassisista livelevyistä, No Sleep ’til Hammersmith (1981), joka levytettiin Leedsissä ja Newcastlessa. Itselläni se on hyllyssä. Se potkii kovaa ja on samalla yhdenlainen kokoelma bändin parhaista tuolta ajalta. 

Iron Fist (1982) on yksi varhaisimmista ostamistani albumeista. Vinyyli maksoi Anttilassa 16,90 markkaa eli alle kolme euroa. En kai tiennyt bändistä muuta kuin maineen. Tiesin kuitenkin, että isäni nuorin veli kuunteli yhtyettä into piukassa. Tämän kerrottuani kaikki ymmärtävät, etten osaa arvioida levyn sisältöä puhtaasti nykypäivän näkökulmasta. Se on aina ollut hyvä levy, vaikka ei koskaan tärkein tai paras. Lapsena kuitenkin vietin aikaa sen parissa yrittäen laulaa englanninkielisiä, huonosti ymmärtämiäni sanoja. Nopeimmissa biiseissä, kuten nimibiisissä, se oli hyvin, hyvin haasteellista. Takaisin nykyaikaan: teos ei sisällä samanlaisia hittejä kuin edeltäjänsä. Se on myös rankempi yleisilmeeltään. Se on kuitenkin edelleen tasaisen kovatasoinen paketti. Nimibiisi, ”America”, ”Go to Hell”, ”Loser”, ”I’m the Doctor” ja muutamat muut pitävät tämän yhtyeen parempien levyjen kategoriassa. Lemmy tosin kärsi henkistä (ja ehkä muutakin) krapulaa puhkikehutun livelevyn jälkeen ja totesi myöhemmin tämän alittavan bändin standardit. Kriitikot ovat kuitenkin olleet lähempänä minun näkemystäni: yhtyeen vähittäinen alamäki ei alkanut vielä tällä levyllä. 

Another Perfect Day (1983) on tuttu lähinnä nuorisotalon vinyylihyllystä. Siellä sitä joskus pyöritettiin, mutta kotioloissa se ei ole soinut koskaan. Olennaista on Fast Eddie Clarken lähtö kitaranvarresta. Tilalle tuli mm. Thin Lizzyssä soittanut Brian Robertson, vain tämän albumin ajaksi. Albumia pidetään outolintuna bändin tuotannossa, mutta sellaisena sillä on myös ymmärtäjänsä. Perussointi on kevyempää kuin aikaisempi, sopii sellaiselle, joka tykkää Lemmyn äänestä mutta haluaa sen paketoituna hard rockiin eikä vauhdikkaaseen hevirokkiin. Merkittävin ero aikaisempaan on kitaristi. Biisimateriaali on keskitasoista. Kenties tässä näkyy aikansa tarve puskea uusi levy vähintään vuoden välein. 

Tässä vaiheessa ilmestyi kokoelma No Remorse, joka kului nauhoitetulla c-kasetilla. Siellä oli myös suosikkini ”Killed by Death”, jonka legendaarista videota pyöritin vielä useammin VHS-kasetilta. Harmittaa, etten ostanut nahkakantista painosta Anttilasta tuolloin, vaikka pyörittelin sitä käsissäni pitkään. 

Orgasmatron (1986) ilmestyi aikana, jolloin olin muuttumassa lapsesta teiniksi. Oli tietoinen valintani nauhoittaa teos c-kasetille. Bändiin tuli kitaristiksi nyt legendaarinen Phil Campbell sekä Michael ”Würzel” Burston. Rummuista Phil Taylor lähti hetkeksi kiitämään ja tilalle tuli tälle albumille Saxonissa kannutellut Pete Gill. Tuottajaksi valikoitui yllätysnimi Bill Lasswell, jonka kädenjälkeen Lemmy ei ollut tyytyväinen. Lasswellin CV:ssä oli tässä vaiheessa mm. Herbie Hancock, Mick Jagger, Fela Kuti ja PIL. Albumin äänimaisema on jotenkin liian prosessoidun kuuloinen. Teoksen kuitenkin avaa yhtyeen parhaimpiin kuuluva ”Deaf Forever”. Sen jälkeen voi tulla vain alamäki. Se ei ole hurjan jyrkkä, mutta en vaatisi yhtyeen parhaat-kokoelmalle muita kuin edellä mainitun avausraidan. Edes lapsuuden kokemukset eivät sitä vaatisi. Minulle mieluisampi kuin Another…, mutta ei nouse yhtyeen klassikoiden tasolle. 

Rock’n’Roll (1987) on paluuta perusasioihin, erityisesti soundimaailman osalta. Ei aikansa trendejä, vaan perusrokkia. Lemmy tosin valitti myöhemmin, että tuottaja Guy Bidmead jätti albumin bändin itsensä tuotettavaksi. No, en ole varma, onko se huono asia. Tavallaan tässä vaiheessa yhtye muuttuu sarjakuvaversioksi itsestään. Tai ikiliikkujaksi. Siitä kertoo jo albumin nimi ja samannimisen avausraidan lyriikat. Se ja sitä seuraava ”Eat the Rich” olivat (oikeutetusti) sinkkulohkaisuja. Jälkimmäisen videon muistan nuoruudestani. Biisimateriaali on asiallista tasoa. Sellaista, jolla ei uusia faneja välttämättä löydetä, mutta ei karkoteta ketään vanhaa. Phil Taylor palasi rumpaliksi, mikä sekin vain korostaa yhdenlaisen ympyrän sulkeutumista. Teosta ei pidetä yhtyeen vahvimpina. Samaa mieltä oli myös Lemmy. Vuonna 2016 Classic Rock nimesi sen huonoimmaksi Motörheadin albumiksi. En ole aivan samaa mieltä. 

1916 (1991) kuuluu niihin yhtyeen albumeihin, joita en ole koskaan kuullut kokonaisuudessaan, koska en seurannut yhtyeen tekemisiä aktiivisesti tässä vaiheessa. Biisilistasta nousee kuitenkin heti kaksi merkittävää nimeä: videostaan tuttu ”I’m So Bad (Baby I Don’t Care)” sekä nimessään kaiken olennaisen kertova ”R.A.M.O.N.E.S”, joka on aivan yhtyeen parhaimmistoa. Tässä vaiheessa Lemmy oli asettunut Los Angelesiin. Oliko sillä vaikutusta vai kenties pidemmällä levytystauolla, lopputulokseen suhtauduttiin erittäin myönteisesti. Eikä aivan suotta. Se on edeltäjäänsä parempi, mutta ei ehkä niin paljon kuin mitä kriitikkojen arvioista voisi päätellä. Se kuitenkin nimettiin Grammy-ehdokkaaksi eli jonkinlaisesta merkkiteoksesta jo senkin vuoksi on kyse. 

Tässä olivat kymmenen ensimmäistä albumia. Loput kuunnellaan myöhemmin.

30 vuotta Wacon piirityksestä

Huhtikuun 19. päivä tuli kuluneeksi 30 vuotta Wacon piirityksen päättymisestä. Nykynuorille tapahtuma ei ole elävä muisto, mutta viranomaisten tekemä isku Daavidin oksan tiloihin jäi itselleni vahvasti mieleen nuoruudestani. Nyt sitä voi muistella myös tuoreen Netflix-dokumentin avulla. 

Wacon lopun ajat (2023) on tehty taidokkaasti vetäväksi, mutta sen sisältö jättää paljon kiinnostavia näkökulmia pois. Sen tulkinta ei ole mielestäni yhtä oivaltava kuin joidenkin aikaisempien aihetta käsittelevien dokumenttien. 

Kirjoitin kymmenen vuotta sitten pienen blogitekstin tapahtumista ja niitä käsittelevistä dokumenttielokuvista ja tutkimuksista. Ajankohtansa vuoksi linkkaan sen tähän.

Studioalbumit osa 116: Stevie Ray Vaughan

Mitä tulee mieleen valkoisesta kasaribluesista? Jos ei tule ensimmäisenä Stevie Ray Vaughan, niin mitä sitten? 

Itselleni Stevie Ray Vaughanin ja taustabändinsä Double Troublen musiikki on tuttua jo 90-luvun alusta. Seinäjoella sitä kuunteli joka kolmas. Ja niistä joka neljäs aktiivisesti. Tai ehkä lähinnä In Step -albumia. Näin itsekin. Muita albumeita en tuntenut kuin korkeintaan yksittäisten biisien kautta. 

Myöhemmin hyllyyn tuli In Stepin viereen The Sky Is Crying, mutta ei mennä asioiden edelle. Muutamia kuukausia sitten päädyin ostamaan alkujaan jo vuonna 1993 ilmestyneen perusteellisen SRV elämäkerran kahdella eurolla, siis suomennoksen, joka ilmestyi joitain vuosia sitten. Luin teoksen ja halusin kuunnella kaikki studiolevyt. 

Texas Flood (1983) sisältää Stevien ehkä tunnetuimman biisin, ”Pride and Joy”, ja varhaisajan setin bravuurin ”Love Struck Baby”, joka avaa albumin. Teos sisältää kuusi omaa ja neljä lainaa – suhde on kohtuullinen blues-kuvioissa, joissa mielellään soitellaan mustien mestareiden kappaleita. Ennen debyyttiä Stevien soittotaito oli jo tunnustettu ja bändinkin kunto hyväksi todettu. Lähinnä kyse oli siitä, myykö levy kymmeniä tuhansia vai satoja tuhansia. Esimerkiksi keskeinen blues-lafka Alligator hylkäsi bändin, samoin teki Rollareiden pulju, vaikka Jagger ja muu bändi olivat kamapäissään diganneet Stevien kamapäistä (kokkeli ja myös viski) soittoa ja tehneet alustavia lupauksia. Lopulta Epic teki diilin ja levy purkitettiin kolmessa päivässä. Albumi elvytti bluesin, ainakin valtavirran näkökulmasta. Se on mainio levy, jos valkoinen 80-luvun bluesrock yhtään kiinnostaa. Stevie on bändin tähti ja muut hoitavat tonttinsa. Laulajana hän ei ole huippu, mutta en ole koskaan moittinutkaan. Albumi on myynyt Yhdysvalloissa tuplaplatinaa eli yli 2 miljoonaa. Ja muuallakin mukavasti. Itselleni teos on sopivaa taustamusiikkia melkein mihin tahansa tilanteeseen enemmän kuin teos, josta sauhuaisin tutuille. Mutta juuri sellaisena suhtaudun siihen erittäin myönteisesti. Tämä pitäisi ostaa käytettynä cd-formaatissa. Ei pitäisi olla kallis. 

Couldn’t Stand the Weather (1984) jatkaa tutulla linjalla. Kahdeksan biisiä, puolet omia, ja täältä löytyy myös Stevien idolin, Jimi Hendrixin ”Voodoo Child”, joka oli kuulunut hyvän tovin bändin repertuaariin. Aika komea, kahdeksaa minuuttia hipova versio. Albumi ei tuo mitään merkittävästi uutta debyytin jo tarjoilemaan pakettiin. Se on ”enemmän samaa”, mikä minulle sopii. Myynti oli hyvää, mutta siinäkin jäätiin debyytistä jälkeen. Käytettynä hyllyyn tämäkin. 

Soul to Soul (1985) tehtiin aikana, jolloin Stevien kondis oli jo heikko. Pitkään jatkunut kaman ja alkoholin käyttö vaati veronsa. Levylle haettiin vähän kaupallisempaa ja nimensä mukaisesti soulimpaa soundia ja kukaan ei oikein jaksanut keskittyä sen tekemiseen. Olosuhteisiin nähden teos on aivan hyvä. Taas noin puolet on lainapaloja. Uutuutena on yhtyeeseen ensin studiokuvioihin ja sittemmin muutenkin kiinnitetty kosketinsoittaja. Albumilla on muutamia erittäin onnistuneita vetoja. Omia suosikkejani ovat ränttätänttä ”Lookin’ out the Window”, valtavirran rokkia lähenevä ”Change It” ja häpeilemättömästi rokkaava ”You’ll Be Mine”. Mainettaan parempi levy, jonka taidan hankkia käytettynä sopivan tilaisuuden tullen. 

In Step (1989) julkaistiin neljän vuoden tauon jälkeen. Sitä ennen Stevie oli käynyt AA:ssa ja hoitanut hommansa menestyksekkäästi. Hän jätti päihteet ja palautui työkuntoiseksi. Uudesta albumista tuli menestys. Siinä on heti alussa tunnetuimpia SRV-raitoja, kuten upeasti rokkaava ”The House Is Rockin’” ja elämäkerralle nimensä antanut ”Crossfire”. Pari biiseistä käsittelee jollain tavalla päihteiden jättämistä: ”Tightrope” ja ”Wall of Denial”. Mukaan mahtui taas muutamat lainat (Willie Dixonia, Howlin’ Wolfia ja Buddy Guyta) ja instrumentaalit. Avausraidan lisäksi ”Scratch-n-Sniff” on itseäni miellyttävää rokkaavampaa laitaa, mutta onhan tämä syystäkin ollut hyllyssä ja levylautasella vuosikausia. Tähän albumiin kiteytyy valkoinen kasariblues. Minusta se ei kuitenkaan ole ainakaan millään ilmeisellä tavalla parempi kuin mikään edeltäjistään, mutta siinä yhdistyvät onnistuneet biisit ja kyseenalainen 80-luvun äänimaailma. Nyt putkeen kuunneltuna huomaa, miten kaukana tämä on soundillisesti aikaisemmista Stevien albumeista – asia, jota en ollut aikaisemmin ymmärtänyt. Ehkä juuri siksi se on Stevie Ray Vaughanin kaikkein menestynein albumi. 

Family Style (1990) ei varsinaisesti kuulu tähän. Se julkaistiin nimellä The Vaughan Brothers, sillä se on Stevien ja isoveljensä Jimmyn yhteisteos. Julkaisu tapahtui kuukausi Stevien kuoleman jälkeen. Mies kuoli helikopterionnettomuudessa elokuussa 1990. Kopterissa piti olla myös veljensä Jimmy, mutta lopulta tilaa oli vain Stevielle. Itse albumi on kolmen tähden ”välityö”, jos olosuhteet huomion ottaen tuota sanaa voi edes käyttää. Se on autoajelulle sopivaa bluesrockia, jota veljekset tekivät paremmin erikseen, Stevie Double Troublensa kanssa ja Jimmy Fabulous Thunderbirdsissä. Soundimaailmakin on aikansa löysään kaupallisuuteen pyrkivää. Johtuuko se tuottaja Nile Rodgersista vai yksinkertaisesti ajankohdastaan, sitä en osaa sanoa. Kompletisteille tämä sopii, eikä ole täysin tarpeeton muutenkaan, mutta verrattuna Stevien (tai Jimmyn) muuhun tuotantoon, perhetyyli jää todella kauas huippuhetkistä. Tai siis mistä tahansa Stevien soolotuotannosta. Eipä tullut tätäkään kuunneltua aikaisemmin, vaikka levyn kansi on todella tuttu lapsuudesta. 

The Sky Is Crying (1991) on Jimmy Vaughanin koostama teos vuosien 84–89 välisenä aikana levytetyistä raidoista. Postuumi albumi on asiallinen paketti. Mukana on omia sävellyksiä, lainoja bluesmestareilta ja yksi Hendrix. Yllättävänä kohokohtana on sen päättävä ”Life by the Drop”. Siinä tekijänä on Doyle Bramhall, jolla on ollut sormensa pelissä monissa muissakin Stevien tuotannon kohokohdissa (mm. ”The House is Rockin’”, ”Change It”). Itselläni teos on cd-formaatissa, ja sitä tulee pyöritettyä satunnaisesti. Aina siitä jää hyvä mieli, mutta mikään ehdoton suosikki se ei ole. Se ei kuitenkaan ole ylijäämäpaketti, johon olisi kaavittu tynnyrin pohjalta kaikki sakka. 

Jos ostat yhden SRV:n, suosittelen Texas Floodia. Jos haluat toisen, niin sitten In Step. Siinä vaiheessa lähtisin jo suosittelemaan Stevie Rayn suuntaan musiikillisesti kolmannella albumillaan suunnanneen The Paladinsin ostamista. Yhtyeen Let’s Buzz (1990) on minulle – kenties henkilöhistoriallisista syistä – tärkeämpi kuin SRV, ja ehkä eniten kuuntelemani bluesalbumi. Siinä SRV-tyyppisen bluesrockin hyvät puolet yhdistyvät raikkaaseen rockabillyyn. Yleisesti kuitenkin tekisin kuin olettaisin Stevien tekevän itse: suosittelisin bluesin mustia mestareita ja sen jälkeen jatkaisin Stevie Ray Vaughanin ja muiden suuntaan. Silti laitan puuttuvat SRV:t ostoslistalle ja hommaan ne, kunhan tulevat edullisesti vastaan. 

SRV on aika turvallista mutta samalla niin kotoisaa musiikkia. Myönteinen suhtautuminen muuttui vielä huomattavasti myönteisemmäksi, kiitos kirjan ja sen inspiroiman kuuntelurupeaman.

Studioalbumit osa 115: Voivod

En ole koskaan kuunnellut aktiivisesti Voivodia. Lapsena nauhoitin c-kasetille yhden albumin. Siihen se kuuntelu jäi. Jotenkin kanadalaisesta metalliyhtyeestä on kuitenkin välittynyt mielikuva kokeellisesta, osin myös räävittömästä, ehkä jopa älykkäästä ja hauskastakin yhtyeestä. 

15 studioalbumin kuuntelun alkaessa en usko tästä tulevan kovin yksityiskohtaista tai tietävää katsausta. Enemmän olen kiinnostunut vain selvittämään, voisiko Voivod olla tulevaisuudessa aktiivisemmassa kuuntelussa. 

War and Pain (1984) on kotikutoisen ja suttuisen kuuloista, mutta ajankohtaansa nähden melko rankkaa ja omaperäistä. Jostain syystä lapsena tämä albumi meni ohi, mutta esiteininä tämä olisi saattanut purrakin. Räävitöntä metallihauskaa finninaamoille, jotka kuuntelevat varhaista Metallicaa ja thrash-metallia, eivätkä kauhistu hc-punkin vaikutteista. Ei ehkä sellaista klassikkotasoa, joka pitäisi nostaa aktiiviseen kotikuunteluun, mutta en valita. 

Rrröööaaarrr (1986) ei ole tuhansien kilometrien päässä debyytin äänimaailmasta, mutta tässä on hitusen vähemmän hc-punkia ja saman verran enemmän progressiivisia elementtejä. Silti kokonaisuus on edelleen brutaalia tuhnutrashia. Tätä ei yleisesti pidetä yhtyeen vahvimpana teoksena. 

Killing Technology (1987) on soundillisesti kliinisempi kuin edeltäjänsä. Biisit ovat pidempiä ja progressiiviset elementit ovat enemmän esillä. Nyt tämä alkaa kuulostaa omaperäiseltä, kypsemmältä bändiltä, mutta ei kuitenkaan löysältä. Kriitikkosivustojen arviot ovat paremmat kuin aikaisemmilla. Minulle tämä jää kuitenkin klassikkoalbumeista seuraavaan luokkaan, innokkaiden harrastelijoiden ”salaiseksi” suosikiksi. Siitä puuttuu jokin, mikä nostaisi sen alansa korkeimmalle huipulle. Ehkä biisimateriaali ei on riittävän vahvaa. 

Dimension Hatröss (1988) on ollut yli 30 vuotta c-kasetille nauhoitettuna, mutta ei koskaan kovin intensiivisessä kuuntelussa. Toiselle puolelle tällätty The Exploitedin Horror Epics on ollut selvästi mieluisampi tapaus. Myynnillisesti kasvua on tapahtunut tasaisesti alusta alkaen ja kriitikkoarvioinneissa tämä meni niukasti myönteisen vastaanoton saaneen edeltäjänsä ylitse. Sisältönsä puolesta tämä kirkastaa edeltäjänsä idean. Progempaa mutta ei ylihinkattua, vähemmän thrashia, puhtaampaa laulua, tiukempaa soittoa, asialliset soundit ja vähintään yhtä paljon scifi-teemaa. Tätä kuuntelee uteliaisuudella, mutta vahvaa henkilökohtaista suhdetta en edelleenkään saa muodostettua. Silti jos joku tulee hehkuttamaan tätä, en voi kuin nyökytellä ja kuunnella, mitä fanilla on sanottavaa. 

Nothingface (1989) on tuttu kanneltaan jo nuoruudesta, mutta itse sisältöä en ole aikaisemmin kuunnellut. Se on yhtyeen menestynein albumi. Se on myös 80-luvun progemetallin merkkiteos, jonka lainaraita kertoo olennaisen: Pink Floydin debyytin ”Astronomy Domine”. Ja hyvä tulkinta onkin. Yleisemminkin tämä taitaa olla valintani, jos yksi Voivod lähtisi aktiivikuunteluun sen rispaantuneen Dimensionin sisältävän kasetin lisäksi. 

Angel Rat (1991) on eräänlainen krapulalevy. Menestysteoksen seuraaja, jolla haetaan uutta ilmettä altsurockin suunnalta. Rässiä tämä ei ole, vaan progressiivisesti orientoitunutta altsua. Toisille se upposi, toisille ei. Itse kuulun siihen porukkaan, jolle levy on melko yhdentekevä – ainakin näin 30 vuotta myöhemmin, kun en sitä kuullut ilmestymisaikana. Ei oikein innosta, mutta ei myöskään ärsytä, paitsi siinä mielessä, että kiemurtelen yrityksessäni ymmärtää, kenelle tämä on tehty. Herran vuonna 1991 tehtiin kuitenkin kohtuullisen hyvä määrä klassikkoaseman saaneita altsulättyjä (Nevermind, Trompe le Monde, Loveless, Screamadelica, Badmotorfinger, Blue Lines, Gish, Green Mind, Just for a Day, Bandwagonesque...). Kun siihen joukkoon isketään albumillinen ihan kivaa ja oikein valittuna ajankohtana hitusen kutkuttavaakin, se muuttuu aika latteaksi. Tai kenties avarakatseiset Rush-fanit ovat toista mieltä. 

The Outer Limits (1993) on kevyempää kuin keskimääräinen Voivod tätä ennen. Hard rockia enemmän kuin metallia, mutta progella ryyditettynä tietenkin. Albumi jäi laulaja Denis Bélangerin viimeiseksi, ennen kuin hän palasi ruotuun vuonna 2002. Mitä sitten sisällöstä voisi sanoa? Mukana on Pink Floyd -laina ”The Nile Song”, joka on, yllättävää kyllä, hitusen alkuperäistä kevyempi. Kriitikot jakautuivat: toiset ylistivät albumia, toiset korostivat, että yhtyeen kulta-aika on aikaisemmassa tuotannossa. Ehkä se aikanaan on voinut toimia niille, joille YUP on liian villiä, Rush turhan kaukana grungesävelistä, perinteisen kasarimetallin malja täyttynyt ja aikaisempi Voivod liian raskasta. Ensimmäistä kertaa vuonna 2023 kuunneltuna se jättää etäiseksi ja kylmäksi. Teos ei ole nolo eikä kammottava, mutta siitä ei ainakaan tällä kuuntelulla löydy tarttumapintaa. Kansikuvasta lisäpisteitä. 

Negatron (1995) on irtiotto yhtyeen proge-ulottuvuudesta sekä rässimetallista. Siinä kuuluu aikansa industrial, erityisesti Ministry ja vähän myös Killing Joke. Siitä kuitenkin puuttuu verrokkiensa hetkittäinen oivaltavuus. Vaikka Voivod kuinka vaihtaa tyyliä ja kokeilee rohkeasti, se tuntuu enemmän näillä main tasapaksulta perässähiihtäjältä kuin edelläkävijältä. Tämäkään ei ole huono levy, mutta jotain siitä puuttuu. Mietitään esimerkiksi sitä, että pari kuukautta tämän jälkeen, tammikuussa 1996, ilmestyi Ministryn mestariteos Filth Pig (älä anna kriitikoiden hämätä: Negatronin vastaanotto oli hitusen myönteisempi). Vokaalisuorituksista vastaa uusi jäsen, basisti Eric Forrest, jonka ääni on raaempi ja repivämpi kuin edeltäjänsä. 

Phobos (1997) jatkaa karkeasti ottaen samaa linjaa, vaikka soitto on enemmän metallia kuin industrialia. Tällekin löytyy puolustajia – ehkä metalliskribenteistä löytyy ihmisiä, joille Voivod suoltaa vain kultaa – mutta ei tästäkään kotikuuntelun voimasoittoon ole. Albumin Eurooppa-painoksen päättää asiallisesti jytisevä mutta lopulta yllätyksetön versio King Crimsonin tunnetusta biisistä ”21st Century Schizoid Man”. Jos olisi aikakone, niin Voivodille suosittelisin vähän mielikuvituksellisempia kovereita: esimerkiksi jo mainittu Ministry teki näihin aikoihin Dylanin ”Lay Lady Lay”-kappaleesta omintakeisen tulkinnan. 

Voivod (2003) ilmestyi pidemmän tauon jälkeen. Välissä tuli kokoelmaa ja livelevyä, mutta studioalbumeiden väli venähti kuuteen vuoteen. Nyt Denis ”Snake” Bélanger tuli takaisin vokalistiksi ja basistiksi Jason Newsted, jonka säveltämä kappale löytyi jo Phoboksen Eurooppa-versiolta. Mutta mitäs tämä on syönyt? Ei kai ole väärin sanoa tätä grungeheviksi? Ei tämä ainakaan rässiprogea ole. Eikä industrialia. Aika eri bändi kuin ysärillä. Ei inspiroi, ei minun kakkupala, taas kerran on päivitetty soundia vastaamaan oman aikansa kysyntää. Joudun siis vahventamaan tulkintaani Voivodista perässähiihtäjänä. Voivoi. Minä kun olisin halunnut pitää bändistä enemmän kuin mihin tällä kuuntelulla pystyn. Jos haluat lukea albumia ylistävän arvion, niin suuntaa pikaisesti AllMusic-sivustolle. 

Katorz (2006) on yhdestoista studioalbumi ja neljästoista Voivod-julkaisu, mihin nimi viittaa. Suurempi asia oli kitaristi Piggyn kuolema paksusuolen syöpään. Kitararaidat olivat demottuina, joten niitä lähdettiin käyttämään. Arviot olivat myönteisiä ja ”The X-Stream” löysi tiensä myös Guitar Hero II -peliin. Itse sisältö on tymäkkää rokkia, Voivod-mittareilla suoraviivaista. Sisältö tuskin karkottaa kapeakatseisia metallipäitä, mutta puhuttelee potentiaalisesti avaramielisiä kitararockin ystäviä. En oikein keksi mitään erityisen kielteistä sanottavaa, mutta en myöskään myönteistä. Biisit eivät ole surkeita, mutta en usko kuuntelevani tätä tulevaisuudessa ainakaan aktiivisesti. 

Infini (2009) rakentuu pitkälti edesmenneen Piggyn kitarariffeille, joten hän on myös kreditoitu soittajalistassa. Biiseissä on vaihtelua, mutta yleisilme on metallisempi. Tämäkin sai melko myönteiset arviot, mutta en ole ihan varma miksi. No, ei taaskaan kuulostaa hassummalta, ”Global Warning”, ”Treasure Chase”, ”Volcano” ja muutama muu toimii moitteettomasti, mutta tunnin kestoa en osaa perustella. Jos kysyn itseltäni, soiko tämä jatkossa kotioloissa, vastaus on melko selvä. Tuskinpa. 

Target Earth (2013) ei enää sisällä Piggyn riffejä eikä Jason Newstedt ole enää messissä. Rumpali Michel Langevinin mukaan albumi on siirtymä takaisin progressiiviseen thrash metalliin, pois stoner-punk -metallista. Ja siltä se kuulostaakin, vaikka thrash-elementit ovat maltillisia. Tuoko siirtymä laatua ja kiinnostavuutta – se onkin hankalampi asia. Minua teos ei inspiroi, mutta tottahan tämäkin ymmärtäjänsä löysi. Yksille tämä oli paluuta Nothingfacen kulta-aikaan, toisille liian pitkä progenysväys. 

The Wake (2018) on sekin kerännyt kiitosta metallipiireissä. Niissä kuvioissa Voivod ei ilmeisesti voi epäonnistua. Moniosaista ”progemetallia”. Ihan kiva juu. Mitään kielteistä ei huvita kirjoittaa, mutta ei tämä lähde. Ei mene voimasoittoon. Gimme perusproge, anytime, ennen tätä. Sen jälkeen voin harkita vaihteluksi. Sanotaan kuitenkin, että kiinnostavimmillaan albumi on loppupuoliskolla, yhtyeen kuulostaessa velmuilupussin kadottaneelta toppatakkien aikaiselta metallivaihdetta silmään pistäneeltä YUP:ltä. 

Synchro Anarchy (2022) kuulostaa aivan raikkaalta. Onkohan syynä se, että tämä on pitkän rupeaman viimeinen albumi. Tämän jälkeen ei tarvitse heti laittaa Voivodia soimaan. Metalliaviiseissa teosta on kehuttu, kuten lähes kaikkia bändin teoksia. Albumista ei tule musiikillisesti mieleen Killing Joke, mutta jos vertaa toiseen pitkän linjan bändiin, joka on hionut ja säätänyt linjaansa ajan mukana, niin itselleni Joke on relevantimman kuuloinen. Ja iskevämpi. Silti Voivod kuuluu bändeihin, jotka pystyvät tekemään asiallisia albumeita vuosikymmenestä toiseen muuttumatta itsensä tribuuttibändiksi. Se vain ei ole teekuppini, näin kai voi tässä vaiheessa sanoa. 

Sellaista tervanjuontia oli Voivodin kuunteleminen. Käsitykseni bändistä muuttui uteliaan innostuneesta melko tympääntyneeksi. Suunnannäyttäjän sijaan Voivod on ollut pitkän uransa aikana suureksi osaksi perässäjuoksija. Tiedän, että Voivodilla on sitoutuneita faneja. Luulen kuitenkin, että ydinjoukko on hypännyt bändin kelkkaan 80-luvun lopulla teini-ikäisenä. 

On tunnustettava, että muserruin taakan alle. Kun urakka lähti käyntiin, se muuttui nopeasti nihkeäksi. En odottanut innolla taas uutta Voivod-albumin kuunteluhetkeä. Siksi projekti kesti pitkään. Ehkä itselleni sopivampi tapa ihastua yhtyeeseen on yhden ja saman levyn pyörittäminen silloin tällöin. 

Joskus voi tulla kypsä aika, jolloin innostun yhtyeestä. Oikein odotan, että myöhemmin luen, miten saatoinkaan kirjoittaa jotain tällaista. Epäilen kuitenkin sellaisen ajan tuloa tämän elämän aikana. Tai ehkä ensi kesän keikka Helsingissä kääntää pään. Satuin nimittäin voittamaan pääsyliput Hellsinki Metal Festivaalille, jossa myös Voivod esiintyy. Jos nyt edes pääsen osallistumaan tapahtumaan, aion katsoa Voivodin ja pitää mielessä kaiken sen, mitä tässä kirjoitin.