tiistai 30. elokuuta 2011

Valioliigan vieroitusoireet

Vuoden 2011 syksy on ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun olen Suomessa seuraamassa valioliigakauden käynnistymistä. Syksyt 2007–2010 vietin Englannissa. Siellä jalkapallon seuraaminen, jos siitä on alkuunkaan kiinnostunut, limittyy arkeen. Pubissa pyörivät pelit kankaalla. Televisiosta tulee Final Score ja Match of the Day. Monet ihmiset puhuvat aiheesta missä tahansa yhteydessä. Sanomalehdissä on sivukaupalla jalkapallosta. Syksyn alkaessa huomaan: minulle on alkanut tulla vieroitusoireita.

Suomessa en ollut seurannut brittifutista aktiivisesti. Englannissa siltä oli vaikea välttyä. Olen perinteisesti jopa vältellyt jalkapalloa ja varmistanut, ettei koko elämä mene yhden pallopelin parissa. Jopa tällä taktiikalla olen jokseenkin pysynyt kärryillä lajista, sen verran olen siinä kiinni.

Englannissa en katsonut pelejä jatkuvasti. Riitti, että muutaman kuukauden välein matkusti stadioneille. Riitti, että luki lehdistä raportteja, kommentteja ja analyyseja silloin kun kävi laiskalla espressotuokiolla kuppilassa. Riitti, että kävi syömässä pubissa ja vilkuili sivusilmällä televisioruutuun. Riitti, että kuunteli tuttujen juttuja suosikkiseuroistaan. Yleensä halusin katsoa Match of the Dayn, jossa tulee koosteet ja pienet analyysit otteluista. Jos en viettänyt lauantai-iltaa kotioloissa, yritin herätä sunnuntaina uusinnan aikaan. Valioliigan lisäksi tuli seurata kotikaupungin joukkueen Leeds Unitedin edesottamuksia. En uskonut olevani koukussa, mutta jalkapallo meni ihon alle ja soljui arjen rytmiin siinä missä työ, kaupassa käyminen ja ajan viettäminen läheisten ihmisten kanssa.

Vieroitusoireet ovat näkyneet hätääntyneessä säntäilyssä erilaisista nettisivustoista pubeihin, viimeisimpien juorujen ja analyysien lukemisesta otteluiden katsomiseen. Ja kauden alku onkin ollut mielenkiintoinen.

Ensimmäisen kierroksen pelit jätin katsomatta, mutta sitten retkahti. Porttiteorian tavoin. Ensiksi raahasin itseni pubiin sunnuntaina katsomaan Manchester Cityn peliä Boltonia vastaan. Seuraavalla kierroksella löysin itseni kankaan edestä kahtena päivänä peräkkäin. Liverpool pelasi vauhdikkaan railakkaasti Boltonia vastaan eikä antanut vastustajalle mahdollisuuksia kuin viime minuuttien lohdutusmaaliin. Seuraavana päivänä Manchesterin joukkueet pöllyyttivät Pohjois-Lontoon seuroja yhteislukemin 13-3. Ensiksi City peittosi Tottenhamin vieraissa 1-5 ja sen perään United nöyryytti kotona Arsenalia lukemin 8-2. Uskomaton viikonloppu, sillä alle odotusten esiintyneet Spurs ja Gunners ovat kuitenkin ehdotonta kärkikastia Manchesterin joukkueiden, Liverpoolin ja Chelsean kanssa.

Tämä kausi on myös ensimmäinen kerta, kun olen tarkkaillut minkään joukkueen rakentumista tarkasti. Manchester City -nimisen osto-, myynti- ja lainausliikkeen toimet ovat olleet yksityiskohtaisessa seurannassa. Etukäteen oli selvää, että joukkue tulee parantamaan otteitaan jo sillä, että edelliskausien ostokset hitsaantuvat yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Kun joukkue satsasi pariin puolustajaan sekä kahteen maailmanluokan kärkipelaajaan, Agüeroon ja Nasriin, ei joukkueessa ole montaa heikkoa kohtaa. Vai onko sittenkin?

Mielessäni on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, kuinka vaihtopenkkiä kuluttavat huiput pidetään tyytyväisenä. Tämän on moni nostanut esiin, mutta vastauksena on vain pelaajien rotaatio, joka tulee vastaan pelitahdin kiihtyessä ja mahdollisten loukkaantumisten vaivatessa joitakin futaajia. Toisaalta en tiedä, miksi valmentaja Mancini ei esimerkiksi Tottenhamia vastaan tehnyt kolmea vaihtoa. Kun 70 minuuttia oli pelattu, City johti 4-1 ja Tottenhamin pelasi vajaamiehisenä (vastustajan vaihdot oli tehty kun Rafael van der Vaartin takareisi alkoi reistailla). Peli oli selvä. City vaihtoi kaksi puolustajaa, mutta miksi ei keskenkuntoista Carlos Teveziä olisi voinut peluuttaa 20 minuuttia? Miksi avauskokoonpanon ulkopuolelle jäänyt Mario Balotelli ei voinut mennä kentälle sekoilemaan? Miksi Silvan ja Nasrin perässä nokkimisjärjestyksessä tuleva Adam Johnson ei saanut kaipaamaansa peliaikaa? Mietin, mitä Mancini ajatteli. Oliko hän ylivarovainen eikä tehnyt viimeistä vaihtoa, jos joku loukkaantuisi? Ei olisi ollut katastrofi, vaikka joku pelaajista olisi ollut kykenemätön pelaamaan loppuhetkillä.

Toinen ongelma on puolustavat keskikenttäpelaajat. Nykyfutiksessa on vaikea menestyä ilman niitä. Joukkueen ainoa todellinen puolustava keskikenttäpelaaja on Nigel de Jong, joka on juuri palaamassa pelikuntoiseksi. Gareth Barry pelaa keskikentällä molempiin suuntiin, mutta en ole vakuuttunut hänen puolustustaidoistaan. Yaya Toure on hyökkäävä keskikenttäpelaaja, mutta hän on pelannut normaalia puolustavampana. Se toimii hyvin pelinrakentelussa, mutta puolustusroolissa hän on epäluotettava. James Milner voi myös tukea puolustusta keskikentällä, mutta hänkin on enemmän hyökkäävä pelaaja.

Cityllä on laittaa huippupelaaja melkein mille tahansa paikalle yhden ollessa pelikyvytön, mutta tämä ei koske puolustavan keskikenttäpelaajan roolia. Niin kauan kuin de Jong on kentällä, ongelmaa ei ole, mutta tuskin hän pelaa kaikkia pelejä. Toisaalta, jos joukkueessa on niin paljon taitoa, että se pystyy hallitsemaan peliä mielin määrin, ehkä neljä puolustajaa riittää. Tällöin joukkueen nousevat laitapakit, erityisesti Kolarov ja Richards, joutuvat kuitenkin rajoittamaan hyökkäysintoa.

Tätä kirjoittaessani huomaan huhun, jonka mukaan puolustava keskikenttäpelaaja (ja loukkaantumisherkkä) Owen Hargreaves saattaa siirtyä Cityyn ennen siirtoajan umpeutumista. Nerokasta.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, seuraavana syksynä valioliigaa seurataan hetken aikaa taas Brittein saarilta. Tosin Edinburghissa pitänee siirtää huomio skottiliigaan, mutta eiköhän Skotlannissakin olla kiinnostuneita korkeatasoisesta jalkapallosta. Ainakin Match of the Day näkyy televisiossa, jos vain pääsee vekottimen ääreen. Sitä ennen on hoidettava oireet.

maanantai 8. elokuuta 2011

Stasimaa

Berliiniä ja Leipzigia yhdistää varmaan moni asia, mutta yksi tekijä on Stasimuseo. Stasin päämaja on museona Berliinissä (ilmeisesti juuri nyt remontissa) ja Leipzigin ”Runde Ecke”, Stasin alueellinen päämaja, toimii museona. Molemmat museot ovat aidoilla paikoilla ja jotakin on jätetty alkuperäiseen muottiin. Molemmissa voi käydä ihmettelemässä Ministerium für Staatssicherheitin toimintaa. Kohokohtia ovat Itä-Saksan kansalaisten tarkkailun mahdollistaneet tallennuslaitteet, esimerkiksi kätkettävät äänitys- ja valokuvausvälineet. Henkilökohtainen suosikkini on halkoon piilotettava äänityslaite, mutta takinnappiin ja melkein mihin tahansa piilotettavat kamerat ovat yhtä lailla mielenkiintoista katsottavaa.

Berliini ja Leipzig ovat keskeisiä syystä. Berliinissä tehdyt loikkaukset länteen ja loikkausyritykset muodostavat keskeisen osan Stasilorea. Kansannousu alkoi Leipzigista Nikolainkirkon ympärille rakentuneista mielenosoituksista ja levisi sieltä muualle. Australialainen Anna Funder keskittyy näihin kahteen kaupunkiin teoksessaan Stasiland, joka sisältää kertomuksia Stasille työskennelleistä ja heidän uhreistaan. Kirja keskittyy huomattavasti enemmän valtion omien kansalaisten tarkkailuun kuin ulkomaanvakoiluun. Se ilmestyi jo vuonna 2003 ja voitti palkintoja.

Ihmisten tarinat ovat itsessään erittäin mielenkiintoisia, samoin kuin heidän reflektionsa siitä, mitä oikein tapahtui ja millaista elämä oli. Niin systeemiä ylläpitäneet kuin siitä kärsineet tavalliset kansalaiset käyttävät laajan repertuaarin erilaisia strategioita, joilla selittää asiat parhain päin. Tässä en referoi tarinoita, sillä ne kannattaa lukea. Ihmisten kertomusten lisäksi kirjassa tuodaan esiin muita huomioita, joista poimin tähän muutaman.

Berliinin muurin murtuessa Stasi pyrki tuhoamaan tiedostonsa. Materiaalia oli kuitenkin niin paljon, että vain osa saatiin tuhottua lopullisesti. Suuri osa materiaalista on silputtu. Viimeisillä voimillaan Stasi osti lännestä silppureita nopeuttaakseen toimintaansa. Idästä ne olivat jo loppuneet.

Zirndorfissa, Nürnbergin läheisyydessä työskentelee ihmisiä, jotka kokoavat työkseen näitä palasia. Instituutin johtaja on laskenut, että yksi työntekijä rekonstruoi keskimäärin 10 sivua päivässä. 40 työntekijää kokoaa 15 000 säkkiä silppua 375:ssä vuodessa. Kun työskentelijöitä on todellisuudessa 31 eikä 40, saavat monet odottaa rauhassa kaipaamiansa tietoja. Funder toteaa, että koko prosessi on vain symbolinen teko, sillä rekonstruointiin ei haluta satsata tarpeeksi resursseja. Lisäksi useimmat asianosaiset eivät ole elossa tietojen valmistuessa.

Ihmiset voivat kuitenkin käydä lukemassa itseään koskevia tiedostoja, jotka säilyivät silppurilta. Stasin toimintaa kuvaa se, että myös sen päällikkö Erich Mielke kävi lukemassa oman tiedostonsa. Edes johtajan teot eivät jääneet Stasin tarkkailun ja ylöskirjaamisen ulkopuolelle.

Inhimilliset tragediat herättävät myötätuntoa, mutta Funderin kirja tarjoaa muutakin pohdittavaa. Yksi suurimmista ihmettelyn aiheista itselleni on se, miten ihmiset sopeutuivat muutokseen fasismista sosialismiin. Periaatteessa yhdessä yössä fasismi muuttui maan virallisesta linjasta suurimmaksi viholliseksi. Moni Stasin johtohenkilö oli opiskellut Moskovassa ja marinoitunut kommunistisessa liemessä, mutta tavalliselle kansalle muutos on voinut olla valtava.

Yksi sopeutumista helpottava selitysyritys on se, ettei fasismia arvostettu sodan jälkeen. Kyselyt kuitenkin osoittavat muuta. Sodan jälkeen noin 40 prosenttia saksalaisista suhtautui myönteisesti Hitlerin aikakauteen. (Vielä vuonna 1971 enemmistö piti natsiaatetta hyvänä ideana, jossa vain toteutus meni pieleen.) Ehkä sosialismiin sopeutuminen fasismin jälkeen jätti leimansa Itä-Saksan asukkaisiin. Ehkä ihmiset kärsivät siitä, mutta toisaalta he kykenevät elämään kognitiivisten ristiriitojen kanssa ja sopeutumaan vaihtuviin olosuhteisiin. Harmi, ettei Funder käsittele asiaa perusteellisesti.

Uskontotieteellisesti Stasiland ei tarjoa paljoakaan. Kaksi haastateltavaa kuitenkin sanovat jotain mielenkiintoista.

Herra Bock opetti Stasissa spezialdiszipliniä eli tiedonantajien rekrytointia. Hän kertoo, että kirkkoa pidettiin käytännössä ainoana instituutiona, jossa vastarintainen ajattelu saattoi saada rakenteellista tukea ja johtaa johonkin konkreettiseen. Siksi stasilaisten piti rekrytoida suoraan teologian opiskelijoita. Mikäli Bockin arviota on uskominen, lopulta kirkon johtohahmoista 65 prosenttia oli Stasin tiedonantajia ja loput tarkkailun alaisena. Kirkko joutui siis erityistarkkailuun sen rakenteellisen paikkansa vuoksi, mutta jos Bock on oikeassa, kirkkoihmiset eivät lopulta aiheuttaneet uhkaa systeemille.

Itä-Saksan johtajan Erich Honeckerin henkilökohtaisena kartanpiirtäjänä toiminut Hagen Koch toteaa, että DDR oli heille kuin uskonto. Se oli jotain, johon uskomiseen Koch kasvatettiin. Ihmiset käyttävät uskonnon käsitettä jälkeenpäin yrittäessään ymmärtää DDR:n luonnetta. Muutkin kuin tutkijat puhuvat erilaisten systeemien uskonnonkaltaisuudesta, ja se on itsessään uskontodiskurssin kannalta olennainen tutkimuskohde.

Funder mainitsee, että Stasilla oli tapana availla kirjeitä tai jättää ne kokonaan postittamatta. Leipzigin museossa on nostettu vitriiniin nippu Itä-Saksassa postitettuja kirjeitä, jotka eivät koskaan lähteneet maasta. Pinon päällimmäisenä on kirje, jonka saajaksi on nimetty Karl-Heinz Rummenigge. Jopa Länsi-Saksan futislegendan ihailu oli Stasille liikaa. Voisikohan Rummenigge käydä vaatimassa fanikirjeen itselleen kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Ja tuosta vähän fiilistelyä Rummeniggen tahdissa:

Tai sitten Funderin kirjaa huomattavasti kuivempi dokumentti Stasista: