maanantai 14. marraskuuta 2016

Studioalbumit osa 71: Dimmu Borgir

Norjalainen metalli ei ole kuulunut kotikuunteluun. En tosin ole ollut innostunut siitä sen enempää livetilanteissa. En muista aivan varmasti, näinkö Dimmu Borgirin Provinssissa vuonna 1998. Väittäisin sen soittaneen saarilavalla, mutta voin olla väärässä. Vuosien varrella on kuitenkin tapahtunut jotain. Olen alkanut pitää black metallista, vähän. Ainakin sen verran, että ostin Anttilan loppuunmyynnistä Dimmu Borgirin toisen levyn kolmella eurolla. Kun on päästy alkuun, niin antaa mennä loputkin.

For all tid (1994) on yhtyeen norjankielinen debyytti. Sen konsepti on selkeä. Välillä on melodisia hetkiä ja välillä öristään basareiden ja kitarakurituksen kuorrutukseksi. Tempovaihtelut ovat selkeitä ja vauhti voi koskea yhtä lailla melodisia kohtia kuin örinää. Loistava konsepti, vaikkakin lievästi ennakoitava ja puuduttava. Vaikka laulu ei olekaan pelkkää örinää – kuuntele vaikka ”Over bleknede blåner til dommedag”, niin se tästä jää biisien moniosaisuuden lisäksi mieleen. Soundit ovat verrattain tunkkaiset, mutta biisimateriaalin vahvuus välittyy kovatasoiselta debyytiltä. Toisaalta, jos örinät ottaa pois, niin ollaan aika samoilla vesillä vaikkapa Nightwishin kanssa. Eikä tätä kuunnellessa ihmettele ollenkaan, että yhtyeen tyyliä kutsutaan sinfoniseksi black metalliksi. Jo tässä vaiheessa taidan tietää lopputuleman: Dimmu Borgirilla voisi olla sama asema taloudessani kuin John Coltranelle. Coltranea kuuntelen erityisesti silloin kun kirjoitan keskittymistä vaativia juttuja.

Stormblåst (1996) on todellakin ensimmäinen kokonaan kuuntelemani Dimmu-albumi. Se on miksattu oudosti. Pinnalla on virsimäisiä sävellyksiä jousineen ja kaukana alla kulkee bläkkispörinä. Siinä välissä on tyhjyys. Välillä biisejä hallitsee kosketinsoittimet. Jostain syystä tämä on tehokas ja paikoitellen myös hyvin hauska levy, vaikka örinäosuuksien maltillisuus saattaakin jurppia todellisia tukanheiluttajia. Itselleni jako toimii päinvastoin. Kun melodisten kohtien jälkeen lähtee örinä käyntiin, tuntee elävänsä. Ehkä tässä on jotain samaa kuin suosikkiyhtyeessäni Pixiesissä, jonka kaava loud-quiet-loud sopii pienin varauksin myös Dimmun peruskaavaan (tosin vaihdellen l-q-l mallin ja q-l-q:n välillä, vaikka malli on epäselvä biisien moniosaisuuden vuoksi).Tämä oli yhtyeen viimeinen norjankielinen levy.

Enthrone Darkness Triumphant (1997) on siis yhtyeen ensimmäinen englanninkielinen levy. Ilmaisu on paria norjankielistä hiotumpaa kaikin puolin. Tuntuu jopa siltä, että äärimmäisyydet on hiottu pois ja albumi on yhtyeen levytysjatkumolla turvallinen. Siltä se tuskin kuulosti ysärin lopulla. Siksi on ymmärrettävää, että teosta on suitsutettu kunnolla ja se kipusi myös Rock Hard -lehden 500 parhaimman albumin listalle. Tosin Wikipedian mukaan se kipusi 30 listasijan paremmalle puolella ainoastaan Suomessa (26.), joten mistään välittömästä kaupallisesta menestyksestä ei voida puhua.

Spiritual Black Dimensions (1999) jatkaa melodisella linjalla, mutta siinä on reilusti puhdasta laulua ja tempovaihteluiden äärimmäisyyttä on kavennettu. Tempo on pääosin kiivasta.  Kiipparien ujellus on miksattu pinnalle, joten ei ole ihme, että tätä kutsutaan sinfoniseksi metalliksi. Vaikka on helppo sanoa, että albumi on genrensä valio, taidan kuitenkin pitää enemmän varhaisesta Dimmusta, jossa on enemmän örinää, radikaalimpia tempovaihteluita (eli muutakin kuin nopeasta helvetin nopeaan) ja erilainen, vähemmän ärsyttävä kiipparisoundi.

Puritanical Euphoric Misanthropia (2001) ei ehkä vie yhtyeen tarinaa eteenpäin, mutta tehokkaita biisejä sinne on saatu mukaan. Heti pakasta nousee esiin ”Kings of the carnival creation”, ”Hybrid stigmata” ja ”The maelstrom mephisto”. Onhan tämäkin rankka levy, vaikka puritaanisista bläkkisrajoitteista ollaan verrattain etäällä. Levyllä on esimerkiksi mukana oikea jousiorkesteri eikä vain kiipparit. Yhtyeen kokoonpano on vaihdellut levystä toiseen; tälle levylle rumpupallille istahti Cradle of Filthin Nicholas Barker. Sitä ainakin jotkut pitivät syynä tiukentuneeseen soittoon. Kokonaisuus ei ole niin äärimmäinen kuin osa varhaisemmista teoksista. Mutta hallituksi ja osaavaksi sitä voi sanoa. Minun makuuni kokonaisuus on liian pitkä, vaikka ihan normaalimitassa on pysytty. Levyn japsiversio sisältää Twisted Sister -lainan ”Burn in hell”, joka löytyy myös Spotifysta. Se on niin hyvä biisi, että edes laimeasti inspiroitunut luenta ei pilaa sitä.

Death Cult Armageddon (2003) on kuudes albumi ja sama meno jatkuu, vaikka levy-yhtiöksi tulikin Nuclear Blast. Oikeat jouset on taas mukana ja Barker jatkoi rummuissa vielä tämän levyn. Jouset ovatkin vahvasti läsnä, luoden sinfonisen tunnelman. Itseäni se välillä jopa häiritsee, koska kuvittelee olevansa toiminta-elokuvan äänimaailmassa – kuuntele esimerkiksi ”Progenies of the great apocalypse” – eikä äärimmäisyysmetallia soittavan yhtyeen teoksen äärellä. ”Vredesbyrd” puolestaan on aika hieno esimerkki siitä, miten metalli ja jousisto sulatutuvat yhteen, mutta ei tämä itseäni saa innostumaan yhtä paljon kuin yhtyeen varhaisemmat örinät. Faneille tämän luulisi toimivan.

Stormblåst MMV (2005) on uudelleen äänitetty versio vuoden 1996 albumista. Sillä on myös yksi täysin uusi raita ja ”Sorgens Kammer del II” on tullut alkuperäisen ”Sorgens Kammerin” tilalle. Tosifanit voivat sitten keskustella, onko tämä parempi kuin alkuperäinen. Tulkintoja on modernisoitu ja joidenkin mielestä soundit ovat paremmat. Itse tavallaan tykkään alkuperäisen omituisesta äänimaailmasta, mutta vertailu on vaikeaa, koska alkuperäistä kuuntelen kotistereoista cd-levyltä ja tätä Spotifysta pienemmillä kaiuttimilla. Kiinnostukseni ei riitä vertailuun, joten jätetään se muille. Edellä jo kirjoitin myönteisesti alkuperäisestä, joten yksittäisenä levynä tämäkin on mainio.

In Sorte Diaboli (2007) alkaa kappaleella ”The Serpentine offering”, joka tiivistää Dimmun menestysreseptin: Tähtien sota -tyyppistä lapsenmielistä ja mahtipontista elokuvamusiikkia yhdistetään aikuismaiseen bläkkisörinään ja siihen ympätään vielä melodisia lauluosia mukaan. Se on tehokasta, mutta vähän turhan helppoa ja puuduttavaakin. Uutta on se, että kyse on yhtyeen ensimmäisestä konseptialbumista. Sen tarina on, kröhöm, juuri sellainen, mitä huumorintajuttomalta metallipäältä odottaisi (tällä en tosin ota kantaa Dimmujen huumorintajun tasoon). Keskiaikainen munkki alkaa epäillä uskoaan ja kääntyy pimeälle puolelle. Kuulostaako Kummelilta? Kyllä, mutta tämä on ehtaa norjalaista kuvittelukykyä käytännössä. Norjalainen Verdens gang -lehti antoi tietenkin arvioksi kuusi kautta kuusi. Eivät muutkaan moittineet, mitä nyt AllMusicin kirjoittaja kutsui lyriikoita juustoisiksi. Musiikki levyllä on kuitenkin pääosin taattua Dimmua. Siitä löytyy hyviä hetkiä, vaikka ei tuosta edellä kuvatusta reseptistä niin välittäisikään. Oma suosikkini on yllättäen lähes poppaava ”The Sinister awakening”. Levyn myötä Dimmusta tuli A-han jälkeen ensimmäinen Yhdysvaltain Billboardin top 50 -listalle yltänyt norjalainen yhtye. Sijoitus oli 43.

Abrahadabra (2010) on toistaiseksi tuorein yhtyeen albumi. Sen nimi on viittaus Aleister Crowleyn Lain kirjaan, joten satanistisissa sfääreissä jatketaan. Yleisilme on professionaalinen ja yhtyeen omassa linjassa turvallisen osaava. Paikoin toisin ylitetään rajat ja mennään riemukkaan puolelle. Tästä esimerkkinä ”Ritualist”, jossa limittyvät örinä ja jouset. Olin myös kuulevinani huilua ensimmäisellä kuuntelulla, mutta ne taisivatkin olla kosketinsoittimet Norjan radio-orkesterin kontribuution lomassa. Vähän taas tökkii tunne siitä, että on joutunut keskelle seikkailuelokuvaa, jossa muistetaan toisinaan vähän öristä. Välillä ollaan keskitien sankarihevin suunnalla, kuten biisissä ”Endings and continuations”. Billboard-listalla tämä nokitti edeltäjänsä yhdellä sijalla.

Summamutikassa alennuksesta ostettu Stormblåst oli onnekas tapaus. Se kuuluu kaikkien levyjen kahlauksen jälkeen omiin suosikkeihini. Ylipäätään Dimmussa kiehtoo äärimmäisyys eikä niinkään seikkailuelokuvien sinfonisuus. Ehkä minun pitäisikin hakea inspiraatiota bläkkisvajaukseeni muualta. Toisaalta eipä Dimmuun tutustuminen tunnu hukkaan heitetyltä ajalta. Paikoitellen hieno bändi, mutta näin putkeen tuutattuna vähän puuduttava. Summa summarum: Dimmua kiitos sopivina annoksina, mieluimmin alkupään norjankielisestä tuotannosta.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Suomalaisten uskonnollisuus – parhaat palat

Marraskuun alussa julkaistiin kirkon nelivuotiskertomus. Osallistuva luterilaisuus: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista on ladattavissa verkosta ilmaiseksi. Sen kirjoittajina on Kimmo Ketola, Maarit Hytönen, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg ja Leena Sorsa. Kyse ei ole instituution toimintakertomuksesta siinä mielessä kuin termi yleensä ymmärretään, vaan selkokielinen tutkielma siitä, missä kirkossa mennään ja miltä suomalainen uskonnollisuus ylipäätään näyttää.

Poimin tähän muutamia huomioita, jotka koin kaikkein kiinnostavimmiksi. Ne perustuvat pääosin vuoden 2015 Gallup Ecclesiastica -kyselyyn, jota analysoidaan teoksessa.

1. Kirkosta eroamista ajatellaan. Kun kysytään mahdollista kirkosta eroamista, niin viimeisen yli kymmenen vuoden aikana ainoa merkittävä muutos on siinä, että ihmiset pitävät mahdollisena kirkosta eroamista. Vuosina 2003 ja 2007 41 ja 38 prosenttia (tässä järjestyksessä) vastasivat, etteivät voisi ajatella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa. Vuonna 2011 ja 2015 vastaava luku oli 19 prosenttia. Ehkä tässä on kyse siitä, että kirkon liberalisoituessa ja kirkon sisäisten ristiriitojen noustessa yhteiskunnallisiksi keskustelunaiheiksi myös kirkkoon perinteisesti vahvasti sitoutuneet voivat kuvitella tilanteen, jossa kysymys eroamisesta tulee akuutiksi. (Ks. sivu 35)

2. Enkelit ovat suomalaisten mieleen, vaikka emme oikeastaan tiedä, mitä ne suomalaisten enkelit ovat. 47 prosenttia uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Luku on korkea, kun verrataan esimerkiksi siihen, kuinka moni uskoo Jeesuksen nousseen kuolleista (38%) tai yhtyy kristinuskon kannalta melko perustavaan väitteeseen ”Jeesus on Jumalan poika” (42%). Emme tosin tiedä, mitä nämä enkelit ovat. Ne voivat olla kristillisiä enkeleitä, lapsuuden suojelusenkeleitä, uushenkisiä vähemmän kristillisiä olioita, Kirsi Rannon kamerassa näkyviä valosotkuja, Ihmeellinen on elämä -elokuvan enkeleitä tai metaforisia ihmis-enkeleitä, jotka sattuvat olemaan paikalla auttamassa hädän hetkellä. (Ks. sivu 65)

3. Tuomiopäivästä ei ole täsmällistä käsitystä. Kyselyn mukaan suomalaisista vain 18 prosenttia sanoo olevansa täysin tai edes osittain sitä mieltä, että kuoleman jälkeen päädytään taivaaseen tai helvettiin. Käsitys, jota moni pitää aivan keskeisenä kristillisenä ajatuksena, on suomalaisten parissa melko epäsuosittu. Edes Kylliäisen lanseeraama ajatus kaikkien taivaaseen pääsystä ei ole tarttunut. Kymmenen prosenttia vastaajista on täysin tai osittain samaa mieltä siitä. Tämä tuntuu kielivän myös siitä, että mitä yksityiskohtaisempi tai konkreettisempi opinkappale, sitä epäsuositumpi se on. Suurin osa on samaa mieltä siitä, ettei kukaan voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (71%). 39 prosenttia yhtyy ajatukseen siitä, että kuolema on kaiken loppu. (Ks. sivu 68)

4. Suomalaiset väittävät rukoilevansa. Peräti neljäsosa vastaajista kertoo rukoilevansa päivittäin. Tämä on ällistyttävän suuri luku, mikäli se tarkoittaisi tällaista ”kädet ristiin ja puhetta Jumalalle” -tyyppistä toimintaa. En näe tuttavieni rukoilevan oikeastaan koskaan eikä kukaan tuttu kerro minulle rukoilevansa. Tunnenko vain kolmea neljäsosaa vai onko kyse niin yksityisestä asiasta, ettei sitä näytetä eikä siitä puhuta? Luulen, että rukoilu ymmärretään tässä laajasti. Toisille se on edellä mainittua, joillekin työn puolesta tapahtuvaa ruokarukousta koulussa tai päiväkodissa – tosin sekään ei tarkkaan ottaen ole päivittäistä. Monille rukoilu varmaankin tarkoittaa suunnilleen itsensä kanssa käytyä sisäistä puhetta samalla kun kävellään vaikkapa metsässä. Tai se voi tarkoittaa pelkkää metsässä kävelyä. Itselle tai lapselle luettu iltarukous voisi selittää korkean päivittäisen prosenttiluvun, mutta on se silti todella korkea verrattuna muihin uskonnollisuutta mittaavien kysymysten vastauksiin. Ehkä ”päivittäin” ruudun rastittaminen on kannanotto, joka tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ”rukoilu on noinniinku periaatteessa ihan myönteinen asia”. Tai ehkä sittenkin Suomessa on näin paljon aktiivisia uskovaisia, joiden päivittäiseen uskonnonharjoittamisen repertuaariin kuuluu rukoilu. (Ks. sivu 79)

5. Vapaa-ajattelijoihin suhtaudutaan epäillen. Uskonnollisista perinteistä suomalaiset suhtautuvat nihkeästi Hare Krishnoihin, mormoneihin, Jehovan todistajiin ja muslimeihin. Suomalaiset ottaisivat asuinalueelleen kuitenkin mieluummin juutalaisen synagogan, helluntaiseurakunnan salin tai pelastusarmeijan toimitilan kuin vapaa-ajattelijoiden toimitilan. Tällaiseen tilaan 17 prosenttia suhtautuisi kielteisesti. (Ks. sivu 82)

6. Ateistien määrässä on pientä kasvua. Ateisteiksi identifioituvia on tässä käytetyn kyselyn mukaan 16 prosenttia (ks. sivu 84). Aikaisemmissa vastaavissa kyselyissä luku on vaihdellut seuraavasti: 4% 1995, 12% 2004, 5% 2007 ja 13% 2011. Kehitys ei ole ollut yksisuuntaista, mutta nykyinen luku on korkeampi kuin koskaan aikaisemmin. Ongelma tässä luvussa on se, että kysymys ei ole poissulkeva. Ateistiksi identifioituva voi rastia samalla kaikki muutkin vaihtoehdot, esimerkiksi uskonnottoman ja luterilaisen. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä luku olisi poissulkevilla vaihtoehdoilla. 

7. Kaste menettää suosiotaan. Kastettujen osuutta syntyneistä kuvaava käyrä menee edelleen loivasti alaspäin. Nykyään alle 70 prosenttia lapsista kastetaan. Vielä viisitoista vuotta sitten oltiin lähellä 90 prosenttia. (Ks. sivu 114)

8. Suvivirrestä keskustellaan, ja lopputuloksena sen suosio säilyy vankkana. 85 prosenttia suhtautuu erittäin tai melko myönteisesti sen laulamiseen koulujen kevätjuhlissa. Viisi prosenttia suhtautuu kielteisesti. Siitä onkin turvallista keskustella julkisuudessa, kun suosio on suuri. Muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuin ev-lutiin kuuluvien parissa suosio noudattaa koko väestöä. Uskontokuntiin kuulumattomilla kielteisyys on korkeampaa – 14 prosenttia. (Ks. sivu 184 ja 186)

9. Suvivirrestä on turvallista keskustella, mutta kirkon tai uskonnollisten yhdyskuntien mahdollisista etuoikeuksista ei kannata keskustella kovin paljon. Suomalaiset ovat nimittäin sitä mieltä, että kaikki katsomukselliset yhteisöt tulee asettaa lainsäädännöllisesti samaan asemaan (55% vastaan 25%) ja että valtion ei tulisi tukea taloudellisesti uskonnollisten yhteisöjen toimintaa (53% vastaan 23%). (Ks. sivu 193)

Näiden lähinnä kyselytutkimuksen tuloksista poimittujen palasten lisäksi teoksessa on kiinnostavasti kuvattu esimerkiksi sitä, miten kirkko on ollut julkisten keskustelujen subjekti ja objekti.