tiistai 21. helmikuuta 2012

Uskonnon mediatisaatio?

Mitä uskonnollisille instituutioille tai uskonnolle ylipäätään tapahtuu median aikakaudella?

Näin kai voisi esittää keskeisen kysymyksen, jota pieni joukko tutkijoita kokoontui pohtimaan Osloon. Olen jostakin syystä onnistunut välttämään kaupungissa vierailun, joten halusin myös saada hieman maistiaisia tunnelmasta. Nopeasti myös muistin, miksi en ole ollut siellä aikaisemmin.

Kaupungin hintataso on tolkuton. Ehkä tarpeeksi pihi turisti löytäisi edullista perusruokaa, jos käyttäisi tuntitolkulla aikaa etsimiseen. Ensimmäisen illan mitätön panini ja pieni karkkipussi maksoivat yhteensä yli kymmenen euroa. Tervetuloa Osloon.

Oluttuoppi oli vain yhdeksän euroa, joten ostin toisenkin. Pitakebab maksoi saman verran, mutta laatu oli norjalaista oluttakin heikompi, ja se sisälsi kolme ruokalusikallista pakastemaissia. Tapahtuman järjestäjät tarjosivat onneksi pari kolmen ruokalajin illallista viineineen, joten pääsin kokemaan ruokatarjonnan ääripäät.

Kaupungissa sinänsä on paljon näyttäviä rakennuksia aivan ydinkeskustassa katedraaleista linnaan. Tiukan aikataulun vuoksi en ehtinyt muslimikortteliin. Väliin jäi myös paikallisten latte-hipsterien hoodit. Majapaikan läheisyydessä kun oli lähinnä varakkaiden shoppailupaikkoja. No oli siellä kulttuurikeskus Litteraturhuset ja viihtyisä kahvila. Sen sijaan katastrofiturismia yritin aamukävelyn verran, kun etsin Breivikin pommituskohteen. Kohde tosin muistutti rakennustyömaata, joka oli kääritty pakettiin. Ei mitään nähtävää.

Ylevin näky oli Holmenkollen. Pimeällä hyppytorni loisti horisontissa ja päiväaikaan seminaarihuoneestamme oli suora näkymä mäkihypyn Mekkaan. Kun on pienenä seurannut lajia innokkaasti muiden suomalaisten mukana ennen kiinnostuksen täydellistä lopahtamista, koki olevansa jonkin samanaikaisesti merkittävän ja täysin yhdentekevän äärellä.

Seminaarissa oli useita mielenkiintoisia alustuksia. Kuulimme esimerkiksi Ruotsin bloggaavista muslimitytöistä, Ghanan elokuvatuotannon yliluonnollisista teemoista ja kirjoituksen merkityksestä kristinuskon varhaisten versioiden keskinäisessä valtataistelussa.

Omalta kannaltani kaikkein keskeisin – jos ei lasketa omaan työhöni suoraan liittyviä kommentteja ja keskusteluja – oli viimeisen aamun paneelikeskustelu uskonnon mediaatiosta ja mediatisaatiosta sekä käsitteiden suhteista. Tanskalaisen mediatutkimuksen professorin Stig Hjarvardin teoretisointia jälkimmäisestä eli mediatisaatiosta ruoti paneelissa Mia Lövheim, Peter Horsfield ja Birgit Meyer. Myös yleisö osallistui kommentointiin innokkaasti.

En yritä tässä esitellä ajatusta uskonnon mediatisaatiosta perinpohjaisesti, mutta mahdollisimman yksinkertaistetusti ilmaistuna se tarkoittaa median vaikutusvallan merkittävää kasvua uskonnollisten instituutioiden ja niiden vaikutuskyvyn muokkaamisessa. Ajatuksen ytimeen ja liepeisiin liittyvä keskustelu on tärkeää ja kiinnostavaa, mutta sitä on vaikea sovittaa testattavaksi teoriaksi, varsinkin jos aineistona on uskontoon liittyviä mediakeskusteluja.

Hjarvardin teoretisoinnin vastaanotto on ollut varauksellista. Kukaan ei kiistä sen kiinnostavuutta, mutta useimmat näkevät siinä ongelmia. Itse en väitä olevani keskustelun erityisasiantuntija, mutta yritän paikantaa pari ongelmaa.

Ajatus mediatisaatiosta muistuttaa systeemiteoreettista ja funktionalistista lähestymistapaa, vaikka Hjarvard tämän osittain kiistääkin. Sen mukaan modernisaatiossa yhteiskunta eriytyy erilaisiin institutionaalisiin sfääreihin, ja vähitellen media autonomisena instituutiona alkaa hallita ja kontrolloida uskonnollisia instituutioita. Median logiikan otteessa uskonto voi Hjarvardin mukaan vain maallistua (tai ainakin maallistuminen on mediatisaation seuraus erittäin suurella todennäköisyydellä) ja banalisoitua. Tällöin näkökulma painottuu ehkä liiaksi yhdensuuntaiseen liikkeeseen: se ei anna paljoakaan tilaa uskonnollisten instituutioiden neuvottelulle ja itselleen suotuisalle mediakäytölle.

Suurempi teoreettinen ongelma on kuitenkin se, että Hjarvard esittää mediatisaation olevan rinnasteinen globalisaatiolle, individualisaatiolle ja urbanisaatiolle. Minusta tämä ei näytä täysin yhteensopivalta autonomisen mediainstituution valtaa koskevan lähestymistavan kanssa. Nimittäin globalisaatiolla, individualisaatiolla ja urbanisaatiolla ei ole yhtä hallitsevaa lokusta tai instituutiota. Ne muodostuvat erilaisten ”sfäärien” koosteista, ja ne pitävät sisällään useita erilaisia toimijoita. Kukaan tutkija ei myöskään väitä, ettei edellä mainitut ”saatiot” pitäisi sisällään uskonnollisten ryhmien ja instituutioiden aktiivista neuvottelua, osallisuutta ja innovointia: niillä ei välttämättä ole vain yhtä, maallistavaa vaikutusta.

Teoreettisesti mediatisaatio on selväpiirteisempi ja tyylikkäämpi, jos sitä ei yritetä rinnastaa edellä mainittuihin ”saatioihin”, vaan pitäydytään mallissa, joka muistuttaa systeemiteoreettista kehitelmää. Sellaisena se on kuitenkin melko jäykkä verrattuna monimuotoisiin ja tapauksen mukaan sovitettavissa oleviin ”saatioihin”. Tällöin taas ongelmana on, että on vaikea välttyä ajattelemasta, että kuvio on hivenen monimutkaisempi. Oikeastaan aika paljon monimutkaisempi.

Keskustelu kuitenkin jatkuu ja saa uusia muotoja. Kenties joudun myöhemmin muokkaamaan käsityksiäni.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Postitetut salaisuudet

Uskonnon ja median erilaisista kytkeytymisistä kiinnostuneita tutkijoita kokoontui pariksi päiväksi pienimuotoiseen työpajaan Helsinkiin keskustelemaan alan ajankohtaisista aiheista, näkökulmista ja kysymyksistä. 

Tapaamisen aikana alaa tuli kartoitettua useista suunnista. En yritä tiivistää keskusteluja tähän enkä yritä nostaa esiin itselleni kaikkein keskeisintä akateemista antia. Sen sijaan kirjoitan lyhyesti yhdestä mielenkiintoisesta netti-ilmiöstä, josta meille alusti Stewart Hoover.

PostSecret oli minulle ennestään tuntematon ilmiö. Idea on yksinkertaisesti seuraava. Sivustoa ylläpitävälle henkilölle lähetetään anonyymi postikortti, jossa kerrotaan henkilökohtainen salaisuus. Joka viikko lähetetyistä korteista valikoidaan jollain tarkemmin määrittelemättömällä perusteella osa korteista, jotka laitetaan esille verkkosivustolle. Sivustosta on tullut yksi suosituimmista koko Yhdysvalloissa.

Hoover esitteli, miten monet aiheet käsittelevät tavalla tai toisella uskontoa. Teema on ollut niin suosittu, että uskontoteemasta on julkaistu Yhdysvalloissa kirja, PostSecret: Confessions on Life, Death and God (2009). Sivusto on olemassa myös esimerkiksi Brasiliassa ja Saksassa. Joissakin maissa ideaa on muokattu hiukan.

Myös Brasiliassa uskonto on suosittu aihe, mutta Hooverin mukaan aihe on vähemmän esillä Saksassa. Hän painotti sitä, miten uskontoon liittyvän salaisuuden jakaminen tavallaan luo virtuaalisen yhteisön.

Itselleni heräsi kysymys, missä suhteessa ”uskontosalaisuuksien” kirjaaminen on Yhdysvaltojen julkiseen ilmapiiriin, jossa myönteinen suhtautuminen uskontoon on toivottavaa ja odotustenmukaista. Melko lailla toistuva teema tuntuisi nimittäin olevan epäilyn, epäröinnin ja epäuskonkin paljastaminen tai uskonnollisen roolin kantamisen raskaus:

”I put the Bibles in the religious fiction part of the book store”

”Sometimes I’m afraid that it was God who ’punished’ me with the depression I began to develop, because I didn’t believe in him”

”Some days, it feels more like a noose!!” (postikortissa teksti kirjoitettu papin lipereihin; ks. kuva)

”I like to go to church just to see what the other women are wearing”

”I love to sing Christmas Carols, but I don’t believe a word they say”

”My dad is a Catholic priest. I have been his secret for 21 years”

”I don’t believe in God and I think he is punishing me for just that…”

Toisenlaisiakin esimerkkejä toki löytyy.

Toinen kysymys koskee valikointiprosessia. Siitä ei ole tietoa saatavilla, sillä sivuston ylläpitäjä Frank Warrenin näkökulmasta kyse on taiteellisesta prosessista. Emme tiedä, lähettävätkö ihmiset paljon uskontoaiheisia kortteja vai valikoiko ilmeisesti helluntailaistaustainen Warren mielellään näitä teemoja.

Suomessa vastaavaa sivustoa ei (tietääkseni) ole. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko uskontoteema keskeinen täälläkin. Ensimmäisenä tulee mieleen, että seksuaalisuuteen liittyvät teemat olisivat kaikkein suosituimpia.

Itse sivusto löytyy tietenkin netistä, mutta myös YouTubeen on koottu pari otosta uskontoaiheisista korteista:



perjantai 3. helmikuuta 2012

Miten uskonnollisia tieteilijät ovat?

Kysyin joskus aikaisemmin, miksi tieteilijät ovat vähemmän uskonnollisia. Kaikissa tutkimuksissa ei välttämättä esitetä miksi-kysymyksiä, vaan selvitetään, mitä tieteilijät oikein ajattelevat. Tällainen on Elaine Howard Ecklundin Science vs. Religion: What Scientists Really Think (2010).

Ecklundin aineisto rajoittuu Yhdysvaltoihin. Saman voi sanoa hänen tyylistä, sisäislukijasta ja osittain myös sanomasta. Hän kirjoittaa usein ”meidän kansakunnasta” ikään kuin kukaan Yhdysvaltojen ulkopuolella ei kokisi hänen aineistoaan ja aihettaan kiinnostavaksi. Hänen sanomansa on, että uskonnon ja tieteen dialogia tulisi lisätä. Hän selvästi pitää ajatusta uskonnon ja tieteen harmoniasta mahdollisena ja toivottavana, mutta viimeistään julkisten tiedeinstituutioiden rahoituksesta huolestuneiden pitäisi kirjoittajan mukaan ymmärtää, ettei tutkijoiden kieltäytyminen dialogista ole hyväksi tieteelle.

Monissa kohdin on kovin epäselvää, millaista dialogia Ecklund haluaa. Hän myös sekoittaa välillä palopuheet uskonnon tieteellisestä tutkimuksesta vaatimuksiin lisätä dialogia uskonnon ja tieteen välillä. On vaikea yhtyä Ecklundin suosituksiin ja koin myös muutamat hänen tulkintansa haastateltavien sanomisista ongelmallisiksi. Silti  teoksessa on paljon kiinnostavaa tietoa siitä, kuinka uskonnollisia yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät ja yhteiskuntatieteilijät ovat ja millä tavalla.

Tilastovertailuissa koko populaation ja tutkijoiden välillä käy ilmi, että tieteilijöissä on enemmän uskonnottomia (53 prosenttia versus 16 prosenttia koko populaatiossa). Kiinnostavaa on, että valtavirran protestantteja on koko populaatiosta 13 prosenttia ja tutkijoista 14 prosenttia, kun taas vastaavat luvut evankelikaalisilla protestanteilla on 28 ja 2.   

Tämän valossa ei ole yllättävää, että niin sanottu kiista uskonnon ja tieteen välillä koskee enimmäkseen tiettyjä evankelikaalisia ryhmiä. Toisaalta, asiaan vaikuttaa sekin, etteivät tutkijat välttämättä halua identifioitua evankelikaalisiksi, vaikka heidät sellaiseksi jollain kriteerillä luokiteltaisiin.

Tutkijoista 9 prosenttia ei epäile Jumalan olemassaoloa. Koko populaatiossa vastaava prosenttiluku on 60. Ero on huikea. Toisaalta tästä yhdeksästä prosentista 15 prosenttia sanoo kuitenkin omaavansa uskonnollisen identiteetin (monet heistä juutalaisia).

Kahdeksalla prosentilla koko väestöstä on ollut uskonnoton kotikasvatus. Tutkijoilla vastaava prosenttiluku on 13. Suurin osa uskonnollisista tutkijoista on saanut uskonnollisen kasvatuksen.

Älykästä suunnittelua koskevan debatin kannalta on olennaista, ettei oikeastaan kukaan haastateltavista pitänyt sitä uskottavana. Tilastojen mukaan uskonnollisista tutkijoista 94 prosenttia pitää evoluutiota parhaana elämän synnyn selityksenä. Uskonnolliset tutkijat katsoivat, ettei heidän uskonnollisuutensa vaikuta tieteen tekemiseen (ainakaan menetelmiin – tutkimusetiikassa ja hypoteesien keksimisessä uskonnon katsottiin mahdollisesti vaikuttavan).

Sukupuolinäkökulmasta kiinnostava yksityiskohta on, ettei sukupuoli ole Ecklundin mukaan merkitsevä muuttuja huippututkijoiden uskonnollisuudessa. Koko väestössä ja käytännössä kaikkialla naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet.

29 prosenttia koko väestöstä sanoo olevansa varsin henkisiä, kun taas tutkijoista näin kertoo 9 prosenttia. Ero tasoittuu huomattavasti, kun otetaan lukuun jonkin verran henkiset: 21 prosenttia koko väestä ja 32 prosenttia tutkijoista. Siis yhteensä 50 prosenttia (koko väestö) ja 41 prosenttia (tutkijat).

Kun ihmiset kertovat, mitä henkisyys heille tarkoittaa, on paletti kovin kirjava idän perinteistä ja mystisistä kokemuksista planetaariseen tietoisuuteen ja viihtymiseen baseball-ottelussa.

Olen blogannut aikaisemmin ateistisesta spirituaalisuudesta. Ecklund informoi, että henkisiksi identifioituneista tutkijoista 22 prosenttia mieltää itsensä myös ateistiksi ja 51 prosenttia uskovaisiksi. (Niistä, jotka eivät ole alkuunkaan henkisiä 59 prosenttia mieltää itsensä ateistiksi.) Tämänkin perusteella on siis olemassa merkittävä ateistisen spirituaalisuuden vähemmistö.

En referoi tässä Ecklundin tekemiä haastatteluja sen tarkemmin, mutta jos niistä jotain opimme, niin se on kaiken panikoitumisen turhuus. Uskonnolliset ryhmät eivät ole kaappaamassa tiedettä eikä tutkijoiden uskonnollisuus näy oikeastaan millään merkittävällä tavalla esimerkiksi luonnontieteellisillä aloilla, vaikka jotkut äänitorvet sellaista viestiä välittävätkin.