sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Vuoden albumit 2011

Joulukuun perinteisiin kuuluu vuoden albumien listaaminen. Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hankala. Olen kuunnellut niin paljon vanhaa musiikkia, että osa tuoreista julkaisuista on jäänyt parin kuuntelukerran varaan. Siksi alla oleva kooste on nyt enemmän dokumentti siitä, mitä tuli kuunneltua, kuin perusteellisesti valikoitunut parhaiden lista. Se on myös muistilista, jota tulee vilkaistua, kun valikoi kuunneltavaa.

Kokoamani listan jatkuva joiku on seuraava: ”Edellinen oli parempi.” Ehkä aina ei tarvitsisi verrata, mutta kun jostain on pitänyt, niin se on usein peruste uuden albumin kuunteluun.

Vuoden aikana pääsi ostamaan taas Black Francista ja Luke Hainesia. En viitsi laittaa niitä parhaiden joukkoon, vaan sijoitan tähän alkuun, arvostelun ulkopuolelle:

Black Francis: The Golem
Black Francis: Abbabubba
Paley & Francis: s/t

The Golem on teemalevy ja Abbabubba kokoelma b-puolia ja harvinaisuuksia. Paley & Francis on kimppalevy. Mikään niistä ei mullista musiikkimaailmaa. Faniasteikollakin ne jäävät alempaan keskikastiin. Toki niistä löytyy muutama helmi.

Luke Haines: 9 ½ Psychedelic Meditations on British Wrestling of the 1970s and Early 1980s

Haines julkaisi teemalevyn brittiläisistä painijoista. Parilla kuuntelulla en nosta sitä artistin edellisten huipputuotosten tasolle, mutta en moiti.

Kuuntelematta on taas levyjä, jotka varmaan listalle uppoaisivat. Näihin kuuluvat The Fallin Ersatz GB, Tom Waitsin Bad as Me ja Black Keysin El Camino. Myös Mountain Goatsin All Eternals Deck on jäänyt paitsioon, vaikka olenkin kuullut osan kappaleista keikalla.


Eniten innostivat:

The Low Anthem: Smart Flesh
-Aina taitava, useimmiten kaunis ja halutessaan rujo yhtye. Boeing 737 on vuoden parhaita biisejä ja vanhassa pastatehtaassa äänitetty levy on uusi sulka bändin hattuun, mutta myös lupaus tulevista merkkiteoksista.

PJ Harvey: Let England Shake
-Odotukset olivat lähes nollassa, mutta ensi tahdit muuttivat tilanteen: kenties Harveyn paras levy.

Felice Brothers: Celebration, Florida
-The Bandin nykyaikaan päivittänyt yhtye muutti sointiaan rumpali Simon Felicen keskittyessä The Duke and The Kingiin ja sooloiluun, mutta ei karkottanut ainakaan minua kuuntelijoiden joukosta.

Bon Iver: s/t
-En ole kuunnellut niin paljon, että nostaisin edellisen levyn tasolle, mutta teos on kevyesti vuoden kärkikastissa.

Tamikrest: Toumastin
-Tinariwenin peesissä nousseen yhtyeen albumi tuntuu raikkaalta kun isoveljeen on jo tottunut.

Battles: Gloss Drop
-Valtaosa hipstereistä odotti Kanye Westiä lavalle ja unohti Flow’n parhaan keikan. Myös levy on mainio.

The Lucky Strikes: Gabriel, Forgive My 22 Sins
-Minulle uusi tuttavuus, mukana banjo, trumpetti ja yksi vuoden biiseistä, The Boxer, the Bribe and a Father.

J Mascis: Several Shades of Why
-Tämä ei ole Dinosaur jr, mutta jokseenkin odotustenvastaisesti se toimii erinomaisesti.

The Unthanks: Last
-Nyt harmittaa, että erinäisiin tekosyihin vedoten jätin keikat väliin Leedsissä toistuvasti. Sisarusten folk soi kauniisti.

Bill Callahan: Apocalypse
-Callahan ei pettänyt tänäkään vuonna.


Heti perään lisää mainioita levyjä:

The Middle East: I Want that You Are Always Happy [mainio uusi tuttavuus, Jesus… vuoden parhaita biisejä]
Okkervil River: I Am Very Far [edelleen kyllä kiitos]
EMA: Past Life Martyred Saints [F**k California!]
Iron & Wine: Kiss Each Other Clean [hienosta albumista poikkeava mainio keikka Flow’ssa]
Waters: Out in the Light [pidin enemmän Port O’Brienista, mutta tämäkin kelpaa]
Ry Cooder: Pull Up Some Dust and Sit Down [Cooder on tehnyt hyvää jälkeä pitkään]
Stephen Malkmus & the Jicks: Mirror Traffic [taattua, mutta yllätyksetöntä]
Black Lips: Arabia Mountain [Family Tree vuoden parhaita biisejä]
Bodies of Water: Twist Again [vähällä kuuntelulla listalle, kotikutoista mutta siksi lämmittää]
Graveyard: Hisingen Blues [toimii livenä, levylläkin]
Ganglians: Still Living [California Cousins kirsikkana leivoksessa]

Vahvaa perussettiä:

Fleet Foxes: Helplessness Blues [hyvä, mutta ei ylitä upeaa edeltäjää]
Girls: Father, Son, Holy Ghost [pari kuuntelua lisää ja nousisi listalla]
Dave Alvin: Eleven, Eleven [pidän Alvinista päivä päivältä enemmän]
Beirut: Riptide [kyllä kiitos, mutta ei enää yllätä]
David Lynch: Crazy Clown Time [parempi kuin nuivat arvostelut]
Twilight Singers: Dynamite Steps [kaltaiselleni fanille pettymys]
Wild Beasts: Smother [ei ole auennut samoin kuin upea edeltäjä]
Radiohead: King of the Limbs [hyvä, mutta ketä kiinnostaa]
The Decemberists: King is Dead [hyvä, mutta suunta on alaspäin]
Kurt Vile: Smoke Ring for My Halo [hypellä on katetta]
Erland & the Carnival: Nightingale [edellistä on vaikea ylittää]
Wooden Shjips: West [diggailen täysillä, mutta tämä ei tuo uutta]
Handsome Furs: Sound Kapital [pidän, siis lisäkuunteluun]
The War on Drugs: Slave Ambient [arvostelumenestys, parilla kuuntelulla tähän kastiin]
Explosions in the Sky: Take Care x 3 [samaa kuin ennenkin]
Art Brut: Brilliant! Tragic! [jo toisteinen, mutta viehättävä konsepti]
Panda Bear: Tomboy
Feelies: Here Before [odottiko tätä joku? silti kiva paluu]
Jessica Lea Mayfield: Tell Me [poikkeus miesvaltaiselle listalle]
Josh Pearson: Last of the Country Gentlemen [avautuu vai ei?]
Mick Harvey: Sketches from the Book of the Dead [pari kuuntelua lisää jne.]
Low: C’mon
Vieux Farka Toure: The Secret [Alin pojan albumeista ei tarvitse valittaa]
Tinariwen: Tassili [ei enää yllätä kaltaistani fania]
Deer Tick: Divine Providence [OK, rokimpi]
Timber Timbre: Creep on Creepin’ on

Nämäkin ovat hyviä julkaisuja:

Bright Eyes: The People’s Key [pidin niin paljon Oberstin bändilevystä, että tämä ei nouse korkeammalle]
Antlers: Burst Apart [oliko edellinen sittenkin parempi?]
Fucked Up: David Comes to Life
My Morning Jacket: Circuital
Gillian Welch: The Harrow & the Harvest
Sarah Nixey: Brave Tin Soldiers [entisen Black Box Recorder -laulajan toinen ja parempi soololevy]
Thee Oh Sees: Castlemania + Carrion Crawler / The Dream [ihanaa surinaa, purinaa, punkkia ja pörinää]
Marianne Faithfull: Horses and High Heels
R.E.M: Collapse into Now [ei tämä niin huono ole]
Kid Congo: Gorilla Rose [riisuttu ajaton garage toimii aina]
Raveonettes: Raven in the Grave [hieno bändi, suunta alaspäin]
Yuck: s/t [2010-luvun brittinuoret keksivät uudelleen 1990-luvun alun Amerikka-indien]
Asobi Seksu: Fluorescence [edelliset innostivat, tämä tasavahva]
Fight Like Apes: The Body of Christ and the Legs of Tina Turner [edellistä symppaan, tämä vielä vähällä kuuntelulla]
Jonathan Wilson: Gentle Spirit
TV on the Radio: Nine Types of Light [edelliset avautuivat paremmin]
Dex Romweber Duo: Is that You in the Blue? [Flat Duo Jets parempi]
Metronomy: The English Riviera
Gregg Allman: Low Country Blues
Feist: Metals [The Reminder upposi heti, tämän kanssa vielä ihmetellään]
Vaccines: What Did You Expect? [aina joku nuorison suosikki pitää saada mukaan]
Horrible Crowes: Elsie [pari onnistunutta, mutta minulle Gaslight Anthem, kiitos]
Primus: Green Naugahyde [Keikalla tuli hiki paikallaan seisomisesta, levyyn ei kohdistunut odotuksia, mutta ne ylittyivät]

Tuollaisiakin tuli kuunneltua ihan mielellään:

Eddie Spaghetti: Sundowner [Eddie Supersuckersista sooloili. Kiitos, mutta mieluummin bändi]
Ladytron: Gravity the Seducer [jaksaako enää kiinnostua…]
Cass McCombs: Wit’s End + Humor Risk [välillä onnistuneita biisejä, osa keskinkertaisia]
Wanda Jackson: The Party Ain’t Over [mieluummin nuori kuin varttunut Wanda, mutta silti]
Thurston Moore: Demolished Thought
Ulver: Wars of the Roses [kulttibändi, levy keskitasoa]
Anna Calvi: s/t [hypeä heikompi, mutta listalleni tervetullut]
Alison Krauss: Paper Airplane
Diagrams: Black Light [Tunngissa soittaneen miellyttävä levy, joka ei nouse Tunngin edelle]
Mike Watt: Hyphenated-Man
Bob Hund: Det överexponerade gömstället [kiva keikka Ruisrokissa, levy ei yhtyeen paras]
The Horrors: Skying [yrittävät keksiä itsensä uudelleen joka levylle, silti ei osu ihan napakymppiin]
Mogwai: Hardcore Will Never Die, but You Will [taas yksi levy, joka ei muuta hienon yhtyeen kurssia]
Social Distortion: Hard Times and Nursery Rhymes [ei kaiken odotuksen arvoinen, vaikka upea bändi onkin edelleen]
Lykke Li: Wounded Rhymes [onhan tämäkin ihan kiva]
William E. Whitmore: Field Songs

Kotimaisia listalle ei päätynyt. Paavoharjun ”Ikkunat näkevät” oli pettymys kollektiivilta, joka ainakin oli Suomen parhaita. En ole ehtinyt kuunnella Joose Keskitalon uutta enkä Kakkahätä-77:n toista pitkäsoittoa. Ville Leinonen teki melko hyvän taidelevyn, mutta edellinen iski syvemmälle. Indiesuosikeista en jaksanut riemastua, vaikka ne eivät huonoilta kuulostaneetkaan (Rubik, Regina, Siinai, Shine 2009, French Films, New Tigers). Asan ”Jou Jou” ei säväyttänyt samoin kuin ”Terveisiä kaaoksesta” ja ”Loppuasukas”. Röyhkän & Mattilan toinen kimppalevy tuntui jäävän kauaksi edellisestä. Plain Riden ”Stonebridge” on kuuntelematta. Silmienvaihtajien levytysten kokoaminen ja julkaiseminen oli vuoden indieteko, mutta sitä ei kelpuuteta uuden musiikin listalle.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Ateismin uusi näkyvyys

On aika mainostaa. Tammikuussa järjestetään Turussa kansainvälinen ”pyöreän pöydän seminaari”, jonka aiheena on ateismin uusi näkyvyys Euroopassa. Tapahtuman osallistujamäärä on rajoitettu, sillä osallistujat tulevat istumaan kirjaimellisesti pyöreän pöydän ympärillä. Koska olen yksi tapahtuman järjestäjistä, mainostan seminaarin yhteydessä olevia yleisötapahtumia, jonne kaikki opiskelijat, tutkijat ja aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita keskiviikkona 18.1.2012 (Arken, Åbo Akademi).

Yleisötapahtumia on kaksi. Niistä ensimmäisessä (klo 13-15) Lancasterin yliopiston lehtori Gavin Hyman kertoo vuonna 2010 ilmestyneestä kirjastaan A Short History of Atheism. Hymanin alustusta seuraa kaksi valmisteltua kommenttia. Ensiksi puhuu Uppsalan yliopiston professori Mattias Martinson ja toiseksi allekirjoittanut.

Toisessa yleisötapahtumassa (klo 15-17) yhdysvaltalainen professori Phil Zuckerman luennoi yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta aiheesta ”mitä tiedämme ateisteista?”.

Sekä Hyman että Zuckerman ovat ateismitutkimuksen kansainvälisiä kärkinimiä. Heidän näkökulmansa aiheeseen ovat kuitenkin painotukseltaan poikkeavia. Siinä missä Hyman on tutkinut ateismin historiaa ja teologisia vastineita koulutetun eliitin aatehistorian tasolla, sosiologi Zuckerman on tutkinut tavallisia uskonnottomia ja ateistisia ihmisiä. Hän on erikoistunut haastattelututkimuksiin, mutta hän yhdistelee tutkimuksiinsa määrällistä tilastotietoa.

Hyman on jo mainitun kirjan lisäksi julkaissut esimerkiksi radikaaliteologiaa käsitteleviä artikkeleja sekä teoksen The Predicament of Postmodern Theology (2001). Hän on myös toimittanut kirjan New Directions in Philosophical Theology: Essays in Honor of Don Cupitt (2004). Hänen teksteistään on suomennettu ”Ateismi uudella ajalla” (teoksessa M Martin (toim.), Ateismi).

Hymanin työssä itseäni kiinnostaa erityisesti kolme seikkaa. 

Ensiksi, hän on tutkinut ateismin historiaa kiinnittämällä huomion ateismiin identiteettinä. Hän ei projisoi menneisyyteen ateismin nykymerkitystä, vaan pohtii, millä tavalla ateismin käsite on muuttunut toisten antamasta pilkkanimityksestä identiteetiksi. 

Toiseksi, hän argumentoi, että moderni ateismi on keskittynyt kiistelemään modernin teismin käsitteen kanssa, sivuuttaen näin sekä esimodernin teologian erilaiset käsitykset että viimeisimmät teologiset kehittelyt. 

Kolmanneksi, Hyman pohtii, miten radikaaliteologian ja radikaaliortodoksian nimillä tunnetut teologiset virtaukset erkaantuvat ateismin ja teismin välisestä vastakkainasettelusta.

Zuckerman on julkaissut esimerkiksi teoksen Society without God (2008). Hän on myös toimittanut kaksiosaisen teoksen Atheism and Secularity (2010), joka antaa ajanmukaista tietoa ateismista ja uskonnottomuudesta uskontososiologisesta näkökulmasta. Zuckermanin uusi kirja Faith No More: Why People Reject Religion (2012) lienee jo markkinoilla. Häneltä on suomennettu artikkeli ”Ateismi: tilastotietoja ja kyselytutkimuksia” (teoksessa M Martin (toim.), Ateismi).

Zuckermanin työssä itseäni kiinnostaa erityisesti kolme seikkaa. 

Ensiksi, hän tekee empiiristä tutkimusta uskonnottomien ja ateistien parissa, haastattelee heitä ja raportoi laajasti näistä ihmisistä. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta sellaista tutkimusta ei ole tehty kovin paljon. 

Toiseksi, Zuckerman yhdistelee laadullisiin aineistoihin määrällistä. Hänellä on käsitys siitä, mitä ateisteista tiedetään tilastotutkimusten perusteella. 

Kolmanneksi, hän on kiinnostunut pohjoismaista ja niiden uskonnottomuudesta. Society without God keskittyy analysoimaan Tanskaa (ja vähän Ruotsiakin), mikä on suomalaisesta perspektiivistä erityisen mielenkiintoista, sillä usein yhteiskuntatieteelliset ateismitutkimukset keskittyvät yhdysvaltoihin tai kommunistisiin maihin. Tätä mielenkiintoa ei poista se, että Zuckermanin teos on kirjoitettu yhdysvaltalaiselle lukijalle – uskonnottomat pohjoismaat muodostavat peilikuvan uskonnolliselle Amerikalle.

Tapahtuma ei ole väittelytilaisuus siitä, ovatko ateistiset tai uskonnolliset kannat tosia vai epätosia, hyödyllisiä vai haitallisia. Tapahtumassa analysoidaan ateismia ja ateisteja humanistis-yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista. Jos ateismista ja ateisteista haluaa tietää enemmän kuin mitä julkiset kinastelut ja mediatempaukset kertovat, suosittelen osallistumista.