maanantai 23. joulukuuta 2019

Studioalbumit osa 101: The Psychedelic Furs

Olen pitänyt vähän taukoa tässä sarjassa. Suurin syy on ollut hillitön vinyylien ostotahti. Olen kuunnellut niitä. Nostin kuitenkin vinyylihyllystä muiden mukana kuuntelupinoon brittiläisen (lontoolaisen) The Psychedelic Fursin levyn Forever Now (1982) ja pian vanhaa Uncutia selaillessa tuli vastaan yhtyeen uraa käsittelevä juttu. Laskin yhteen 1+1 ja päätin kuunnella kaikki levyt.

Bowien ja Roxy Musicin ensimmäisinä mieleen tuleva kasariyhtye on jokseenkin tuttu, mutta riittävän tuntematon sopiakseen tähän sarjaan. Hyllystäni löytyy yllä mainitun vinyylin lisäksi kokoelma-cd, mutta muuten itse albumit ovat huonosti hallussa. Katsotaan, mitä niistä löytyy.

The Psychedelic Furs (1980) on kuuden soittajan tuotos. Myöhemmin bändin koko pieneni. Esikoisen brittiversiossa on yhdeksän, jenkkiversiossa kymmenen biisiä (brittiversiolla yksi, jota ei jenkillä ja jenkillä kaksi, joita ei ole britillä). Albumi alkaa epämuodikkaasti kahden minuutin suhinalla, mutta sen jälkeen mennään tyylikkäällä, aikansa goottivaikutteisella jälkipunkilla (”India”). Mieleen tulee moni, erityisesti tempoaan lisännyt Bauhaus. Tunnetuin raita ”Sister Europe” kuitenkin kuulostaa goottipataan kevyesti dipatulta Bowielta ja Roxy Musicilta. Itse asiassa suomalainen Russian Love kuulostaa yllättävän paljon Fursilta – enpä ole tuota koskaan ennen ajatellut. Ja Velvet Undergroundilta he halusivat kuulostaa ja näyttää. Rolling Stone ei pitänyt teoksesta aluksi, mutta niin vain debyytti löysi tiensä samaisen lehden albumioppaaseen lisääntynein arviotähdin. Oma arvioni: vahva ja hieno levy, mutta ei järisytä arkeani, koska biisimateriaali ei ole täysin timanttista.

Talk Talk Talk (1981) on yhtyeen arvostetuimpia teoksia. Sen tunnetuin raita ”Pretty in Pink” inspiroi myös samannimisen elokuvan, joka valmistui vuonna 1986. Leffassa tosin ”pink” oli otettu kirjaimellisesti vaaleanpunaisena värinä, kun biisin tekstissä se tarkoittaa alastomuutta. Toinen albumin hitti oli ”Dumb waiters”. Kokonaisuutta voi luonnehtia debyyttiä popimmaksi tai toisesta suunnasta katsottuna rokkaavaksi Roxy Musiciksi. Albumi on kriitikoiden rakastama. Minä pidän siitä. Mutta siinä on jotain tasapaksuutta. Se kai estää tätä nousemasta suosikkilevyjeni kärkijoukkoon. Hyllyyn sen voisi kuitenkin hankkia.

Forever Now (1982) sisältää yhden yhtyeen suurimmista hiteistä, ”Love my way”. Se onkin loistava biisi, mutta myös muu materiaali on korkeatasoista. Esimerkiksi hittibiisiä ympäröivät erinomaiset ”President gas” ja ”Run and run”. Yhtyeen tarinassa kolmas albumi oli samanaikaisesti askel valtavirtaan ja tuntemattomaan, sillä tuottajaksi tuli kokeileva mutta tuottajan hommassa menestynyt Todd Rundgren. Ilmeisesti juuri Rundgren ohjeisti laulamaan mainitun hitin tavalla, joka sai bändin jäsenetkin ymmärtämään, miten menestys saavutetaan. Levyllä tähdättiin Yhdysvaltojen markkinoille, mutta toki yhtye on edelleen täysin brittiläisen kuuloista – hyvällä tavalla. Siinä on goottikaikuja, Bowieta ja post-punkkia sekoitettuna siihen, mitä ysärillä tultiin kutsumaan brittipopiksi. Megasuksee siitä ei tullut, mutta musadiggareiden arvostama pienimuotoinen klassikko kuitenkin. Leffoja katsovalle nuorisolle ”Love my way” saattoi tulla tutuksi vuoden 2017 Oscar-ehdokkaasta Call me by your name.

Mirror Moves (1984) menestyi Yhdysvalloissa, mutta se on jo selkeämmin 80-luvun synapopin leirissä. Aikaisemmilla siihen suuntaan oli menty vähän kerrallaan, joten mistään suuresta katkoksesta ei tarvitse puhua, vaikka rumpukone onkin tällä albumilla merkittävässä roolissa. Jos itseäni on lievästi häirinnyt yksittäisten killeribiisien vähäisyys, niin soundimaailman muutos vain korostaa sitä, koska yksinkertaisesti Fursin varhainen äänimaisema miellyttää punkin ja räimeen parissa kasvanutta enemmän. Omia suosikkejani on laukkakompilla kulkeva ”Here come cowboys”, kun taas ”Heaven” ja ”Heartbeat” ovat levyn hittimatskua ja avausraita ”Ghost in you” saattoi tulla jollekin tutuksi Stranger Things -sarjan kakkoskaudelta.

Midnight to Midnight (1987) on yhtyeen ”kasarilevy”, jossa on (bändin itsensäkin mielestä) aikaa huonosti kestäneet kasarisoundit. Jätkät myös näyttävät kasarilta kielteisessä merkityksessä. Bändi meni kamapäissään studioon, mutta kun heitä oltiin passittamassa kotiin tekemään lisää ja parempia biisejä, yhtye päätti ylimielisesti, että kyllä niitä biisejä voi studiossakin tehdä. Levynteko venyi ja maksoi, mutta tuloksena ihan käypä levy, jolta löytyy bändin menestyneimpiin lukeutuva ”Heartbreak beat”. Nyt yhtye on kuitenkin jo kaukana esimerkiksi debyytin äänimaailmasta. Käsitykseni on, että suurella rahalla suurelle yleisölle tehty albumi myi osittain siksi, että edellisenä vuonna ilmestynyt Pretty in Pink -elokuva oli nostanut yhtyeen suosiota. Samana vuonna levytetty uusintaversio biisistä on myös osalla tämän albumin painoksista. Jos kasarin valtavirran pop kiinnostaa, niin tämä saattaa olla mieleen. En usko, että itse jaksaisin kovin usein kuunnella kotioloissa, mutta huonoksi tätä ei voi sanoa. Tylsäksi ehkä voi.

Tässä välissä bändi levytti kappaleen ”All that money wants”, joka tuli myös kokoelmalevylle All of This and Nothing. Biisiä ei löydy studioalbumeilta, mutta siinä on tuollaista pophitin ainesta. Ei se oma suosikkini bändin tuotannosta kuitenkaan ole.

Book of Days (1989) on soundillisesti toista maata. Vertailukohdiksi tulee mieleen useita 80-luvun (lopun) brittiläisiä indiebändejä Echo and the Bunnymenistä House of Loveen ja Stone Rosesiin. Avausraita ”Shine” on juuri sellaista materiaalia, joka sai minut ihastumaan britti-indieen: tumman etäistä ja alakuloistakin poppia, joka ei kuitenkaan ole luotaantyöntävää. Richard Butlerin ääni on inhimilliselle lämpötaajuudelle viritetty juuri sopivan epätäydellisellä tavalla. Muun muassa samana vuonna ilmestyneen Curen Disintegrationin tuottanut Dave Allen on hakenut hieman samaa soundia, mutta pudottanut jouset (paitsi esim. ”Torch”) ja koskettimet. Kuuntele vaikka albumin maalaileva nimibiisi. Lähinnä haluaisin muuttaa sävellysten tason, sillä ei tässä mitään ”Shine onin” (House of Love) tai ”I wanna be adoredin” (Stone Roses) kaltaisia täysosumia ole – ei lähellekään. Yksi tai kaksi sellaista ja teos olisi jo hyllyssäni. Kasiraidaksi piilotettu ”House” on lähellä sellaista.

World Outside (1991) on bändin viimeisin levy, vaikka Furs onkin keikkaillut 2000-luvulla. Se on jälleen sekstetin levy. Sen tuottajana on Stephen Street, jonka cv:stä löytyy Smithsiä, Bluria ja Cranberriesiä. Teosta ei löydy Spotifysta, joten täytyy kaivaa YouTubea, kun en ole edes kirjaston läheisyydessä. Soundillisesti tässä onkin kaikuja Smithsistä ja Morrisseystä enemmän kuin Curesta, mutta kokonaisuus on täysin tunnistettavaa, gootahtavaa Fursia. Edellä kuvatulta kuulostava ”Valentine” on lupaava aloitus. ”In my head” on menevä pophitti (á la House of Love). Sitä seuraa levyn hitti, ”Until she comes”. Jo tämä kolmikko nostaa levyn ansiot korkealle, mutta taso jatkuu onnistuneella ”Don’t be a girlillä” ja asiallisella ”Sometimesilla”. Jos viisi ensimmäistä biisiä tulee mainittua nimeltä, niin levyn voisi hoitaa hyllyyn, semminkin kun myös nimibiisi soi komeasti. Ei tämä täydellinen ole, sillä mukana on myös ”Tearing downin” kaltaisia keskinkertaisuuksia, mutta on tämä erittäin tyylikäs lopetus bändin studioalbumeille.

Näistä studioalbumeista jäi kaksijakoinen fiilis. Yhtäältä Psychedelic Furs voisi olla suosikkibändini, toisaalta siitä puuttuu jotain. Se on kiva, tyylikäs, gootti, pop, hyvä, alakuloinen, koskettavakin. Mutta onko se taivaallisen nerokas? Oma vastaukseni on tänään kielteinen, mutta jatkan kuuntelua, koska mieli- ja muistikuvani yhtyeestä koheni. Hieno yhtye, joka tapauksessa.

torstai 19. joulukuuta 2019

Levyvuosi 2019

Eri medioiden listauksia katsellessa olen päätynyt ajattelemaan, että vuonna 2019 putosin kelkasta. Vaikka olen ostanut yli 250 musiikillista teosta, säännöllisesti ostamani Uncutin vuoden levyt -listauksessa oli muistaakseni yksi omistamani tuotos (vaikka moni listatuista on kuunneltu). Muutos aikaisempaan on merkittävä. Mitä oikeastaan tapahtui?

Levyvuottani määrittää ensinnäkin ”jazz-haaste”. Päätin ostaa joka kuukausi yhden jazz-vinyylin, kunhan esittäjänä ei ole John Coltrane tai Miles Davis. Tutustuin siis aivan uudella tavalla 50-luvun lopun ja 60-luvun jatsiin, Colemaniin, Hancockiin, Mingusiin, Rollinsiin ja muihin klassikoihin.

Toiseksi levyvuottani määrittää hurahtaminen black metalliin, erityisesti 90-luvun norjalaiseen varianttiin. Ostin ja kuuntelin esimerkiksi Burzumia, Darkthronea, Immortalia, Mayhemia, Ulveria sekä ruotsalaista Bathorya. Kävin myös kolmella bm-keikalla.

Kolmanneksi ostin aikaisempaa huomattavasti enemmän 50-luvun rokkia ja rockabillya – erityisesti Gene Vincentiä, mutta myös Elvistä, Eddie Cochrania, Little Richardia, Bo Diddley’ä ja Chuck Berryä. Laajensin myös varovasti bluesiin. Juurimusan puolella löytyi myös muutamia 2019 julkaisuja hyllyyn. Stray Cats teki keskinkertaisen paluulevyn ja soitti hyvän keikan Porissa, Fatboy julkaisi hienon levyn ja soitti upean keikan Tavastialla ja miellyttävän Kårenilla. Psychobillyn klassikko Krewmen teki paluulevyn, joten sieltäkin suunnalta ostelin jotain tuoretta musiikkia, vaikkei se tähän juurikategoriaan ihan survomatta mahdu. Psycho-osaston uusintajulkaisuja shoppailin, mutta niiden sisältö on vuotta 2019 vanhempaa.

Vanhoista suosikeista sekä Springsteen että Morrissey tekivät uudet julkaisut, mutta kumpikaan ei sytyttänyt. Pomoa sentään kuuntelin, Mozzeria vain ohimennen.

Suurin ero aikaisempiin vuosiin oli se, että uusi ”indie” jätti kylmäksi ja tipuin kärryiltä.

Maailman paras bändi Pixies julkaisi huonoimman levynsä, mutta piti se ostaa. Nick Caveen kyllästyin totaalisesti enkä vaivautunut ostamaan väsyneen kuuloista levyä (mahdanko katua tätä tuomiota myöhemmin?). Stephen Malkmus julkaisi uran huonoimman levynsä eli se jäi kaupan hyllyyn. Kumppanin hyllyyn tuli The Nationalin uusi, mutta itse en jaksanut kuunnella sitä perehtyneesti.

Bon Iver jatkoi elektronisella linjallansa eikä se inspiroinut. Maailman sympaattisin ja rakastettavin The Mountain Goats julkaisi puolivillaisen levyn, joka jäi kaupan hyllyyn enkä jaksanut perehtyä siihen kunnolla edes Spotifyn kautta. Ehkä ensi vuonna? Allah-Lasin tuotannosta olen diggaillut, mutta uusi ei lähtenyt (ei lähtenyt kriitikoillekaan). Vampire Weekendistä en ole ollut täysin vakuuttunut, mutta tuorein vaikutti kiinnostavalta. Tutustuminen jäi kuitenkin kesken ja jatkunee tulevana vuonna. Fontaines D.C:n tajusin vasta loppuvuonna, joten lupaavaan bändiin perehtyminen jää ensi vuoteen. Bill Callahanin uuden ostin sopuhintaan loppuvuodesta, mutta en toistaiseksi nosta sitä lähellekään hänen aikaisempia soolojansa. Tämä on se ainoa sekä Uncutin listalta että levyhyllystäni löytyvä teos.

Kevin Morby, Big Thief ja Purple Mountains sopisivat täydellisesti hyllyyni, mutta en ole syttynyt tarpeeksi sinänsä kelvollisille levyille. Pitänee jatkaa kuuntelua. Ezra Furman teki hyvän Jay Reatard-pastissin, mutta sitäkään en ostanut. Battles kiinnostaa, mutta siihen olen perehtynyt vasta pinnallisesti. Ehkä sitäkään ei tule hankittua vinyylinä. Jarvis Cocker julkaisi nimellä Jarv is… loistavan biisin ”Must I evolve”, mutta ei tehnyt pitkäsoittoa. Thee Oh Sees teki, vieläpä laadukkaan sellaisen, mutta jos uutuudesta pitää maksaa melkein 40 euroa, niin silloin teoksen on oltava täydellinen. Tukkuun jäi (sitä eivät edes kauppiaat mielellään ota hyllyyn hintansa vuoksi).

Jostain syystä ostin taas The Felice Brothers uutukaisen. Siitä pidin. Moon Duon lievä suunnanvaihdos ei ollut parempaan, mutta kovasti varsinkin keikkatilanteissa pitämäni yhtye teki kelvollisen levyn. Ostin pienellä alennuksella. Bussimatkojen suosikkini on chileläinen psykedelia-drone Föllakzoid, jonka uusimman hankin. Pidän aikaisemmista, bassovetoisemmista teoksista enemmän, mutta ei tämäkään huono levy ole.

Punkin suunnalta vuoden ilopilkku oli The Idles, erityisesti livenä. Yhtyeen albumit löysivät tiensä hyllyyni, mutta tuorein on jo vuodelta 2018. Yllätin itseni ostamalla ruotsalaisen Raised Fistin uuden. Entuudestaan hyllystä löytyy yksi teos ja keikalla bändi on vakuuttanut. Pidän myös uutuudesta, vaikka sen metallisuus ei ole yleensä musiikkimakuni ytimessä. Mielestäni Raised Fist on huomattavasti parempi kuin hengenheimolainen ja huomattavasti arvostetumpi Refused, verrataan sitten uusimpia levyjä tai bändejä ylipäätään.

Suomalaisesta musakentästä ainoa 2019 kauppoihin tullut pitkäsoitto taitaa olla Rosita Luu. Se ilmestyi virallisesti 2018, mutta näin sen ensimmäisen kerran tammikuussa 2019, joten se menköön vuoden 2019 settiin. Kumppani osti Maustetytöt. Se on mainio teos, jo ilmestyessään ruskeiden tyttöjen ja Soundi-lehden Facebook-feediin kommentoivien äijien inhokki. Samaan hyllyyn menivät onnistuneet teokset Sur-rurilta, Pekko Käpiltä ja Faarao Pirttikankaalta. Pettymystä musavuoteen kotimaisella saralla toi guilty pleasureni Pariisin kevät, jonka flow-keikka oli surkea. Se oli esimakua ilmestyneeltä levyltä, jonka jälkeen yhtye on minulle nykyisessä linjassaan ex-guilty pleasure.

Kiinnostavimman kotimaisen uutuuden teki Magyar Possesta ja mistä lie tuttu Pasi Salmi. Koska hänen teoksensa ”Preerian upottaa kuu” julkaistiin vain cd-formaatissa, en ole sitäkään ostanut.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Uskonto pohjoismaisissa sanomalehdissä

Muistaakseni vuonna 2010 ehdotin ensimmäisen kerran parille kollegalle Torontossa, että voitaisiin tehdä johonkin tieteelliseen aikakausjulkaisuun teemanumero, jossa käsiteltäisiin uskontoa pohjoismaisessa mediassa pitkän aikavälin aineistoilla. Siinä voisi olla esimerkiksi artikkelit jokaisesta pohjoismaasta. Yhdeksän vuotta myöhemmin jotain tämänsuuntaista julkaistiin.

Uusin, avoimesti verkosta saatavilla oleva Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion sisältää viisi artikkelia, joista yksi johdattelee uskonnon tutkimiseen pohjoismaisissa sanomalehdissä ja neljä käsittelee pitkällä aikavälillä yhtä pohjoismaata. Norja (Knut Lundby), Ruotsi (Mia Lövheim), Suomi (Teemu Taira) ja Tanska (Henrik Christensen) ovat tarkastelun kohteita. Islannin osuuteen emme löytäneet sopivaa kirjoittajaa, joten jätimme sen pois.

Teemanumero venyi kaikkien kirjoittajien kiireiden ja muiden velvoitteiden vuoksi. Se meni hyllylle hetkeksi parikin kertaa, mutta pullahti sieltä nopeasti takaisin keskusteluihin. Varhaisia analyyseja esiteltiin niin Turkissa kuin Englannissa uskonnon ja median tutkimuksen konferensseissa. Jotain näistä teemoista pohdittiin myös Ruotsissa pidetyissä tapaamisissa.

Yhdessä välissä olimme tekemässä toimitettua teosta, mutta päädyimme lopulta tarjoamaan teemanumeroa aikakausjulkaisuun. Hyvä puoli tässä ratkaisussa on se, että tekstit ovat avoimesti saatavilla verkossa. Pohjoismaisella kohdennuksella toimitettu teos olisi todennäköisesti ilmestynyt vain hintavana kovakantisena, kustantajien miettiessä, miten he saisivat markkinoitua analyysia amerikkalaisille opiskelijoille.

Se taisi olla Etelä-Koreassa kesällä 2016, kun istuimme kirjoittajaporukalla alas pohtimaan, miksi venytämme projektia jatkuvasti. Totesimme, että nyt kaikki sitoutuvat siihen. Päätimme tarjota aihetta Temenokseen ja päivittää analysoitavat materiaalimme nykypäivään niin, että olisimme samanaikaisesti menneeseen katsovia että ajankohtaisia. Omalla kohdallani aineiston keruun ja koodaamisen jatkaminen vuodesta 2010 eteenpäin tuli mahdolliseksi, kun sain Katariina Björkmanin tutkimusassistentiksi muutamaksi kuukaudeksi syksyllä 2018.

Suurin osa työskentelystä hoitui vuoden 2016 tapaamisen jälkeen sähköpostitse, mutta meille tarjoutui vielä mahdollisuus tavata asian tiimoilta. Syksyllä 2018 isännöin Henrik Christensenin vierailua Helsingin yliopistoon. Yhtenä vierailun ohjelmista oli työstää teemanumeroa. Samalla viikolla myös Mia Lövheim ja Knut Lundby vierailivat Helsingissä, joten vietimme yhden aamupäivän teemanumeroa suunnitellen ja hioen. Tuossa vaiheessa kaikilla oli jo jonkinlainen versio omasta tekstistään. Loppu oli viimeistelyä.

Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran artikkeleita, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tässä on kuitenkin pyritty ”tiheämpään”, yksityiskohtaisempaan ja kattavampaan analyysiin kuin aikaisemmissa hankkeissa. Artikkeleissa yhdistellään laadullisia ja määrällisiä menetelmiä. Niissä keskustellaan nykypäivän asioista, mutta painotetaan pitkän aikavälin mahdollisia muutoksia.

Johdantoteksti luo yleiskatsauksen pohjoismaiseen uskontomaisemaan ja mediaan sekä uskonnon ja median tutkimukseen. Lisäksi siinä kartoitetaan käsitteitä, joiden avulla kunkin maan sanomalehtiaineistoa peilataan. Näin saadaan muodostettua selkeä keskusteluyhteys maakohtaisten artikkelien välille, vaikka niissä onkin analysoituna hieman eri vuodet hieman erilaisin otantamenetelmin.

En sano, että teemanumero on jotenkin merkittävämpi kuin muut aihepiiristä julkaistut tekstit. Sen voin kuitenkin todeta, että tämä paketti täydentää merkittävällä tavalla aikaisempia julkaisuja. Seuraavat pitkäaikaistutkimukset uskonnon käsittelystä pohjoismaisessa mediassa tulevat melko varmasti reagoimaan tavalla tai toisella näihin teksteihin. Se, milloin seuraavat pitkäaikaistutkimukset tehdään, on ennustuskykyni ulkopuolella.

Muiden puolesta en voi puhua, mutta itselleni oli tärkeää saada tämä aineisto analysoitua ja paketoitua johonkin kuosiin. Aloin kerätä ja työstää materiaalia jo vuonna 2006, ja olen kirjoittanutkin sen pohjalta useita artikkeleita, mutta tällaista melko kattavaa yleisesitystä en ole aikaisemmin tehnyt.

Kokonaisuutena materiaalia on niin paljon, ettei kaikkea kiinnostavaa ole mahdollista nostaa esiin yhdessä tekstissä. En kuitenkaan juuri tällä hetkellä suunnittele kirjoittavani uutta artikkelia aineiston pohjalta. Se ei tarkoita, ettenkö jossain vaiheessa voisi palata materiaalin pariin, mutta ensiksi on toteutettava muita jäähyllä olleita ideoita.

Lukemisto löytyy linkistä: