keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Apinaoikeudenkäynti ja ateistibussi

Vuonna 1925 puitiin oikeudessa John Scopesin tapausta. Hän oli opettanut evoluutioteoriaa, vaikka se oli Tennesseen osavaltion laissa kielletty. Tuosta tunnetusta tapauksesta Stanley Cramer ohjasi elokuvan ”Inherit the Wind” (1960). Katsoin sen ensimmäisen kerran.

Elokuva ei seuraa uskollisesti oikeudenkäyntiä. Sitä on pidetty pikemminkin mccarthyismin kuin kreationismin kritiikkinä. Silti uskonnolliset pikkukaupungin asukkaat esitetään yksinkertaisiksi pölvästeiksi ja evoluution puolustajat tavallisiksi yksilöiksi. Elokuva on kyllä viihdyttävä. Varsinkin lopun dialogi tekee jaon kyynisen toimittaja-ateistin ja lämminhenkisen puolustusasianajajan välille. Asianajaja Henry Drummond (mainio Spencer Tracy) on nykytermein maltillinen sekularisti, joka ei asetu kaikkea uskonnollisuutta vastaan ja joka löytää maailmasta merkitystä, rakkautta ja lämpöä. Vähän sokerista ja alleviivaavaa, mutta kuitenkin.

Ehkä elokuvan parhaiten esiin tuoma seikka on se, että koko tapaus oli aikansa mediatapahtuma. Syyttäjä ja puolustus olivat muualta tulleita tunnettuja henkilöitä, jotka lisäsivät kiinnostusta. Kukaan ei ollut kiistämässä syytetyn syyllisyyttä – olihan selvää, että hän oli opettanut evoluutioteoriaa. Se oli lailla kielletty. Hänelle langetettiin naurettava sadan dollarin sakko, joka tuolloin oli alhaisin mahdollinen.

Tärkeintä oli asian näkyvyys. Se oli keino laittaa kaupunki takaisin kartalle ja saada talous kukoistamaan. Kreationistit toivoivat osoittavansa, että lain rikkojaa rankaistaan ja esimerkkiä seurataan muualla. Toisin ajattelevat eivät ehkä yrittäneet pelkästään muuttaa etelän tilannetta vaan erityisesti näyttää varoittavaa esimerkkiä pohjoiseen, jossa ei ollut säädetty vastaavia kieltoja. Tunnettu puolustusasianajaja ilmeisesti halusi kamppailla tunnettua syyttäjää vastaan.

Jotenkin tuntuu siltä, että tuossa mediaspektaakkelissa oli jotain samaa kuin nykypäivän keskustelussa uskonnosta ja ateismista. Kuten brittiläinen metodistipastori kiitteli The Sun -lehdessä Richard Dawkinsia: ”Olemme kiitollisia Richardille hänen jatkuneesta kiinnostuksesta Jumalaan ja siitä, että hän rohkaisee ihmisiä ajattelemaan näitä asioita” (The Sun 22.10.2008). Toinen asetelmasta kertova esimerkki koskee ideaa ateistisesta bussista, jonka kylkeen kirjoitetaan (ja kirjoitettiin tammikuussa 2009 ainakin Lontoossa ja täällä Leedsissä): ”Todennäköisesti Jumalaa ei ole. Lopeta huolehtiminen ja nauti elämästä”. Kristillinen think-tank Theos lahjoitti projektille 50 puntaa, koska se lisää puhetta Jumalasta. (The Times 24.10.2008.)

Ateistibussista on kuulunut muutamia hauskoja juttuja. Eräs Leedsin bussikuski valitteli puhelimeensa, että mitä hän sanoo, jos asiakkaat valittavat. Toinen kuski – en tiedä missä tämä tapahtui – oli kieltäytynyt ajamasta bussia.

Leedsissä suurin osa mainoksista oli bussissa numero 1. Se kulkee etelän Beestonista – jossa yksi 7/7 Lontoon pommimiehistä asui ja jossa on jalkapalloareena Ellan Road – ydinkeskustan läpi, yliopiston ohi merkittävän keskiluokan ja opiskelijoiden asuinalueen Headingleyn suuntaan. Näkyvyyden ja kohderyhmien kannalta parempaa valintaa on vaikea kuvitella.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Brittilehdet keltanokille

Eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsin, että vuoden alussa tulee tutustuttua paremmin siihen, miten brittimedia on muuttunut viimeisen 25 vuoden aikana. Tätä olen selvitellyt, mutta samalla heräsi kysymys, ovatko lukijat muuttuneet? Ehkä televisiosarjan ”Kyllä pääministeri” vuonna 1986 antama vastaus pätee edelleen:

”Daily Mirroria lukevat ihmiset, jotka luulevat hallitsevansa maata. Guardiania lukevat ihmiset, joiden omasta mielestään pitäisi hallita maata. The Timesia lukevat ne, jotka tosiasiallisesti hallitsevat maata. Daily Mailia lukevat vaimot, joiden aviomiehet hallitsevat maata. The Financial Timesia lukevat ne, jotka omistavat maan. (Kommunistista) The Morning Staria lukevat ne, joiden mielestä toisen maan pitäisi hallita maata. The Daily Telegraphia lukevat ne, jotka luulevat näin olevan. Ja The Sunia lukevat ne, jotka eivät välitä kuka hallitsee, kunhan sillä on isot tissit.”

Lukijatutkimukset kertovat todellisuuden olevan melko lailla monimutkaisempi, mutta johdannoksi se tuntuisi sopivan edelleen. Jos se ei kerro lukijoista, niin lehtien sisällöistä kuitenkin.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Shopaten, rokaten ja dokaten

Suomalaiset ovat tottuneet pitämään Englantia kalliina maana. Erityisesti Lontooseen matkaavat turistit varaavat suunnilleen kuukauden budjetin pitkäksi viikonlopuksi. Joulun aikana päivittelin kuitenkin useaan otteeseen Suomen kalliita hintoja ja selittelin pitkään Englannin halvasta hintatasosta.

Täällä on lama, jota nujerretaan fiksusti shoppaamalla yhä enemmän. Hallitus siirsi puheet ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöasioista hetkeksi syrjään, laski arvonlisäveroa, uhkasi pakottaa pankit myöntämään lainoja löyhin perustein ja toitotti, kuinka nyt on syytä torjua lama kuluttamalla. Siihen vielä kaupat lisäsivät kortensa aloittamalla alennusmyynnit. Euromatkailijalle bonuksena on vielä rajusti heikentynyt punta (1£ on vain vähän yli euron).

Edelleen monet asiat ovat Englannissa kalliita, esimerkiksi asuminen. Ruoka on paikoitellen hintavaa, mutta tarjoukset ällistyttävät toisinaan. Pakollisten jälkeiset kulutuskohteeni ovat selvästi Suomen hintatasoa halvempia. Suomessa maksan tuopista jotain neljästä kuuteen euroa, tai kolme, jos oikein luonnekas juottola tulee vastaan. Viikonloppuna juomani pintti paikallista bitteriä maksoi 1.40£ (OK, se oli Angel Innissä eikä kimaltelevassa yökerhossa). Ostin myös kirjan. Madonnan homppeliveljen tuore tilityskirja ”Life with My Sister Madonna” maksoi 4.19£ uutena ja kovakantisena (perustelut ostokselle löytyvät eräästä aikaisemmasta postauksesta). Ostin myös Hitchcock-boksin, joka sisältää 14 klassikkoelokuvaa. Hintaa kertyi 16£. Sitten shoppasin 18 cd-levyä. Nipussa on muutama klassikko ja hyllyntäyte, mutta peräti seitsemän on vuodelta 2008. Ilmeisesti ”viime vuonna” tarkoittaa ”kelpaa alennukseen”:

Vuodelta 2008: Black Kids: ”Partie Traumatic” 5£, Portishead: “Third” 5£, Bloc Party: “Intimacy” 5£, Seasick Steve: “I Started Out with…” 5£, Fleet Foxes: “I” 5£, Mercury Rev: “Snowflake Midnight” 5.59£, Neon Neon: “Stainless Style” 5.59£, (Glasvegas oli liian kallis, 6£)

Vanhemmat: Stars: “In Our Bedroom…” 5£, Built to Spill: “Perfect from Now on” 8£, The Charlatans: ”Us and Us Only” 2.40£, The Hold Steady: “Separation Sunday” 3.19£, The Kooks: “Inside in…” 3.19£, Led Zeppelin: ”I” 3.99£, Van Morrison: “Astral Weeks” 3.19£, Lou Reed: “Coney Island Baby” 3.99£, The Streets: “A Grand.. / Original..” 3.19£, Scott Walker: “Collection” 2.39£, The Wombats: “A Guide to Love…” 3.19£

Kauppoihin jäi vielä melkoinen rivi levyjä ja musiikkikirjoja, jotka olisi tehnyt mieli kantaa pois. Aloin kuitenkin jo huolestua ympäristöasioista, tai ainakin siitä, miten monta seteliä on pankkitilini välittömässä ympäristössä. Tuli osallistuttua paikallisiin lamatalkoisiin. Tuli niin hyvä mieli, että palkitsin itseni tilaamalla The Fallin täydelliset Peel-sessiot boksin. Kuusi cd-levyä, hinta 15£.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Tutkijan kirja

Jälleen on tilaisuus mainostaa. Juuri ennen joulua ilmestyi Vastapainon uutuus ”Tutkijan kirja”. Teoksen ovat toimittaneet Kirsti Lempiäinen, Olli Löytty ja Merja Kinnunen. Sen perustavana ideana on jakaa tutkijanelämän hiljaista tietoa, jota yliopistomaailma pihtaa käsittämättömällä pieteetillä. Se on tavallaan jatkoa kustantajan aikaisemmille opintoja ja tutkimustyön eri puolia luotaaville kirjoille, kuten ”Iso Gee”, ”Tieteellinen kirjoittaminen” ja ”Tilanteen taju – opettaminen yliopistoissa”. Teos sisältää 26 lyhyttä artikkelia ja johdannon. Kirjoittajia on eri aloilta, yhteensä 31.

Jotkut tekstit kohdentuvat omakohtaisesti siihen, millaista on käytännön tutkimustyö nykypäivän akateemisessa ympäristössä. Toiset tekstit ovat askeleen etäämmällä arkisesta työstä ja keskittyvät johonkin tutkimuksen osatekijään. Oma tekstini on lähempänä jälkimmäistä kategoriaa. Siinä pohdin, millaisia kysymyksiä tulee vastaan nykyajan tutkijoilla.

Artikkelini ”Nykyaikaa tutkimassa” on yhtä mielikuvituksettomasti otsikoitu kuin itse teos, mutta siinä on toivoakseni muutama hyvä pointti erityisesti kahdelle kohderyhmälle: niille, jotka pyrkivät tekemään interventionistista kulttuurintutkimusta sekä niille, joiden tutkimus sivuaa sosiologista aikalaisdiagnoosia. Silti välillä tuntuu, että kirjoitukseni on tyylillisesti ja osin sisällöllisesti oudossa seurassa, jos sitä vertaa esimerkiksi teksteihin, joissa kerrotaan hyvin käytännönläheisesti akateemisesta konferenssikäyttäytymisestä tai tutkimussuunnitelmien hyveistä. Siinä voisi olla enemmän ”hiljaista tietoa”. Jokaiselle jotain, toivottavasti.

Kiireiset aikataulujen kanssa painivat tutkijat vastaavat helposti, ettei ole aikaa lukea tällaista, kun pitää priorisoida: jopa tutkimusaiheen kannalta merkittävimpien kirjojen lukeminen on vielä vähän kesken. Itse pyrin lukemaan laajalti tämän tyyppistä kirjallisuutta. Ne toimivat virikelukemistona hieman samaan tapaan kuin teoreetikkojen elämäkerrat. Ne antavat mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi reflektoimaan, millaisessa työympäristössä sitä elellään, millaisessa yhteiskunnallisessa ja historiallisessa tilanteessa, ja miten voitaisiin elellä vähän paremmin. Joskus ne tarjoavat jopa vastauksia pieniin, yksittäisiin mieltä vaivaaviin pulmiin.
Tällä hetkellä olen lukenut yli kolmasosan teoksesta ja jokaisessa tekstissä on ollut jokin virikkeellinen ajatus. Se kai on yksi suositeltavan kirjan kriteeri. Virikkeillä kohti kevättä!