Kesälukemiset, elokuu

Elokuun lukemiset menivät melko viihteelliselle osastolle. Mutta niin saa mennäkin, onhan se kesäkuukausi. Konferenssissa meni melkein viikko ja viimeistelin ensimmäiset versiot kolmesta artikkelista, joten elokuu oli ihan tuottava kuukausi työmielessä. Ei siinä enää näiden ja perhe-elämän jälkeen jäänyt aikaa ja energiaa paljon muulle kuin rentouttavalle lukemiselle. Käydään ne kuitenkin läpi lyhyesti. 

Krieger, Robby & Jeff Alulis (2021) Set the Night on Fire 

The Doors oli paljon muutakin kuin Jim Morrison. Kitaristi ja biisintekijä Kriegerin muistelmat vievät miellyttävällä tavalla yhtyeen maailmaan ja myös Kriegerin persoonaan. Vaikka tunnen yhtyeen tarinan pääpiirteet, tässä tulee paljon uutta. Siinä erityisesti korjataan joitain elämään jääneitä väärinkäsityksiä, varsinkin niitä, jotka menevät yhtyeen kosketinsoittaja Ray Manzarekin piikkiin (myös rumpali John Densmore saa osansa). On myös kiva lukea Doors-aiheesta niin, ettei Morrison ole koko ajan keskiössä. Silti tämä ei ehkä ole se ainoa Doors-kirja, mikä tulee lukea, jos yhtyeeseen aikoo perehtyä. Lisäksi olen vanhakantainen kronologisen kerronnan ystävä, joten sen rikkominen häiritsee bändin uravaiheiden hahmottamista. Luulen syynä olevan se, että näin lukija käy läpi myös Kriegerin elämän Morrisonin Doorsin jälkeiseltä ajalta. Siinä olikin paljon uutta ja melko kiinnostavaa. Kaikkiaan hyvin viihdyttävä musakirja, mutta ei sellainen klassikko, joka olisi pakko lukea, jos Doors ei kiinnosta. 

Burton, Tara Isabella (2020) Strange Rites: New Religions for a Godless World 

Tämä on hyvä tietokirja, mutta puutteellinen tiedekirja. Mikä tahansa nykyaikana trendaava ilmiö on uutta uskontoa ja jää epäselväksi, miten kaikki mahdolliset kirjassa käsitellyt esimerkit liittyvät samaan. Tekijän mukaan yhdistävä seikka on amerikkalaisen ”intuitionalismin” pohjalle rakentuva remix-kulttuuri, jossa erilaisia elementtejä sekoitetaan itselle sopivaan pakettiin yksilön kokemuksen toimiessa viimekätisenä määrittäjänä siitä, sopiiko yksittäinen elementti itselle. (Perusidea ei ole kovin kaukana siitä, mistä itse olen kirjoittanut ”notkeana uskontona”.) Kirjan anti on erittäin kiinnostavissa tapausesimerkeissä. Niiden kirjo sisältää hyvinvointikulttuurin (mm. Goop-yhtiön tarkastelua), Jordan Petersonin, Harry Potterin, polyamorian, videopelaamisen, ritual design labin, woketuksen, Silicon Valleyn teknoutopiat ja muutakin. Niistä etnografis-journalistisella otteella kirjoitettua teosta on mukava lukea, vaikka analyysi vuotaa jonkin verran sekä paketin kasassa pitämisen merkityksessä että muutamissa yksityiskohdissa. Itse merkkasin muistiin useita (lehti- ja tutkimus)artikkeleita, joita tekijä on hyödyntänyt, mikäli näistä teemoista tarvitsee lisätietoa tai vaikkapa yksittäisen tilaston. 

Pajuniemi, Matti (2021) Unisatama: Progressiivinen rock 1980–2020 

Tekijän aikaisempi progeraamattu Aamunkoiton portit toimii hyvin listana siitä, mitä voisi kuunnella. Niin toimisi tämäkin, jos tunnistaisi bändejä ja olisi riittävä kiinnostus myöhempien aikojen progebändien tuotoksiin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oma progeharrastuneisuuteni keskittyy aikaan ennen tämän teoksen haarukkaa. Silti laitoin muistiin muutaman nimen tulevaa varten. Teos sinänsä keskittyy kuvailemaan ja arvioimaan listamaisesti eri maantieteellisten alueiden progebändien albumeita. Sitä on hauska lukea, jos käsiteltävä bändi on millään tavalla tuttu, mutta välillä on pakko hyppiä, kun käsitellään sivukaupalla vaikkapa 2010-luvun italialaista progea. Progefaneille tämä ja edellinen teos ovat kuitenkin tärkeitä. Progefanituksen porttina toimiin paremmin Aamunkoiton portit kuin Unisatama. 

Dyson, Michael Eric (2019) Jay-Z: Made in America 

Kirja käsittelee ensisijaisesti Jay-Z:n kulttuurista merkitystä äärimmäisen myötäsukaisesti. Mitään kriittistä sanottavaa ei löydy, eikä teoksessa käsitellä kovin paljon artistin elämänvaiheitakaan. Minunlaiselle lukijalle tällainen kulttuurianalyysi istuu ideana hyvin, mutta toteutus on keskitasoa. Luin tämän siksi, että halusin nähdä, pitääkö kirjoittaja artistin uskontosuhdetta merkittävänä seikkana. Ei pidä, ainakaan tämän teoksen perusteella, koska sitä ei tarkastella. Toisessa asiayhteydessä tekijä on kirjoittanut Jay-Z:stä ja uskonnosta artikkelimitassa. 

Ian Fleming (1961) Pallosalama 

Bondia, miksipä ei? Tässä yhdistyvät yksityiskohtainen teknisten tietojen hinkkaus, action, naisista lumoutuminen ja pahisten parissa hengailu muun muassa kasinolla. Bond-kirjoissa nämä toimivat parhaiten käänteisesti. Hengailujaksot ovat erinomaisia, teknisistä tiedoista lukeminen ei sovi minulle. Ei ehkä paras Bond-teos, mutta viihdyttävä kuitenkin. Filmatisointi ei ole suosikkini myöskään, mutta kirjan ja elokuvan vertailuissa käytännössä kaikki Bond-elokuvat pieksevät alkuperäisen kirjan.

Kesälukemiset, heinäkuu

Lanegan, Mark (2021) Devil in a Coma: A Memoir 

Jos Laneganin oikeat muistelmat, Sing Backwards and Weep (2020), oli oikeasti korkeatasoinen musiikkikirja, tätä seuraavaa liparetta ei olisi pitänyt julkaista. Siinä on muutama sivu koronamuistelmia sairaalasta ja pari runontynkää. Edellisessä kirjassa Laneganista välittyy sympaattisella tavalla epäsympaattinen kuva, nyt vain epäkiinnostavan mu**un. 

Copeman, Jacob & Schulz, Mascha toim. (2022) Global Sceptical Publics: From Non-Religious Print Media to ‘Digital Atheism’ 

Tämä on ensimmäinen toimitettu teos, joka käsittelee ateismin/uskonnottomuuden ja median keskinäissuhteita. Sen näkökulma painottuu vahvasti media-antropologiaan ja -etnografiaan, jossa seurataan, mitä ihmiset tekevät somessa ja miten se on osa heidän elämäänsä. Sellaisia tapauksia teos esittelee ympäri maailman. Mukana on myös teoretisointia, mutta muutama puute on silmiinpistävä: teoksessa ei käsitellä journalismia ja valtavirtamediaa, eikä siinä ole tapaustutkimuksia ateismin ja/tai ateistien mediarepresentaatioista. Eikä somen ja muun valtajulkisuuden suhteita tematisoida syvällisesti. Puute on mielestäni merkittävä, koska itse tutkin näitä edellä mainittuja. Muutama teksti viittaa julkaisuihini, mutta tällaisessa teoksessa olisin kuvitellut, että tutkimukseni olisi noteerattu selvästi osana aikaisempaa tutkimusta jo johdannossa. Minulle teos on samanaikaisesti oikein hyödyllinen ja lisätutkimuksen tarpeesta muistuttava (ja juuri siitä näkökulmasta, mitä itse teen). 

Gross, Neil (2008) Richard Rorty: The Making of an American Philosopher 

Tässä on tavallaan kaksi kirjaa yhdessä. Yhtäältä teos on Richard Rortyn (1930–2007) elämäkerta vuoteen 1982 asti (siihen asti kun hän siirtyi Princetonista Virginian yliopistoon, ja jätti filosofian institutionaalisen kehyksen taakseen). Toisaalta teos on yritys rakentaa sosiologinen teoria intellektuaalisen position muodostumisesta Rortyn elämällä havainnollistettuna. Siinä missä edellinen oli parasta mahdollista kesälukemista (tai mitä tahansa lukemista), jälkimmäinen tuntuu sanovan raskaan teoreettisen apparaatin avulla vain vähän sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa ihan tavallisen elämäkerran tarinankerronnassa. Olisin mielelläni lukenut Rortyn elämästä myös vuoden 1982 jälkeen. Silti käsitellystä ajanjaksosta saa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan Rortyn ajattelun painopisteiden muutoksista. 

Rusbridger, Alan (2020) News and How to Use It 

Guardianin päätoimittajana uraansa tehnyt Rusbridger on kirjoittanut muutamia journalismin tilaa käsitteleviä teoksia. Tämä on yksi niistä, organisoituna aakkosellisesti hakusanoihin. Osa toimii hyvin, toiset vähän heikommin, mutta kokonaisuus on kiinnostava katsaus journalismiin. Suurin osa esimerkeistä on Briteistä, joten jonkinlainen ymmärrys saarivaltakunnasta ja sen mediakentästä ryydittää mukavasti lukuinnostusta. Muutoin voi olla puuduttavaakin etsiä sitä pointtia yksittäisistä hakusanoista. Suosittelen kuitenkin journalismin tilasta kiinnostuneille. 

Saarela, Tommi (2021) Pave Maijanen: Elämän nälkä 

Maijasen soolotuotanto ei ole teekuppini. Silti 500-sivuinen teos Paven elämästä on kiinnostava kokonaisuus, koska mies on ollut mukana niin monessa. Inhimillisestä puolesta oli oikein kiva lukea, vaikka (vai: koska) Pave ei koskaan ollut rokkisekoilija (ehkä sellaisia kirjoja on luettu riittävästi). Musiikin osalta tuotantojutut ovat kirjan keskeistä antia, ei teknisessä mielessä vaan projekteina, joissa kohdehenkilö on ollut mukana (mm. Wigwam, Hurriganes, Dingo). Samoin Royals ja soolohommat, joista on saatu musiikkimaailmaan liittyviä kiinnostavia huomioita irti. Niistä diggailu ei vaadi Paven musan diggailua. Suosittelen Pave-fanien lisäksi niille, joita kiinnostaa suomalainen musiikkikenttä akselilla proge – bluesrock –popiskelmä – dingo – euroviisut – mestaritareenalla. Rockabillymuotia Pave inhosi, siitä on mukana muutamia pistäviä kommentteja. 

Newton, Richard & Touna, Vaia toim. (2023) Fieldnotes in the Critical Study of Religion 

Tässä on poikkeuksellinen tapa käsitellä uskontotieteen ja laajemmin uskonnontutkimuksen oppihistoriaa. Otetaan yksi lainaus klassikolta, lähdetään purkamaan sitä ja kuljetaan toisinaan yllättäviinkin suuntiin. Lopputuloksena on inspiroiva kokoelma, joka on samalla epätasainen. Mukana on muutama loistava käsittely, muutama oivaltava kuljetus klassikosta nykypäivän metodologisiin keskusteluihin ja muutama rohkea, lopulta epäonnistuva yritys. 

Lövheim, Mia & Stenmark, Mikael toim. (2021) A Constructive Critique of Religion 

Teoksessa käsitellään kritiikkiä sen arkimerkityksessä eli arvoarvostelmina eikä niinkään ilmiöiden mahdollisuusehtoina. Tarkoituksena on tunnustella, miten kritiikki voisi olla rakentavaa uskonnon yhteydessä. Mukana on muutamia tärkeitä artikkeleita ja muutamia itseäni vähemmän inspiroivia, teologisempia tekstejä. Teoksen yleinen linja vaikuttaa hylkivän vahvaa uskontokritiikkiä ikään kuin uskontomyönteinen uskontokritiikki olisi rakentavaa. Mutta tässä on lähtökohta, jota voitaisiin perata syvemmin: vaikka kritiikin tulee olla rakentavaa vaikuttavuuden maksimoinnin mielessä, miksi kritiikin tulisi olla kohdettaan rakentavaa? Siksi minulle teoksen syvin anti on yksittäisissä vahvoissa, pääosin tuttujen kirjoittajien artikkeleissa, jotka voisivat olla toisessakin kontekstissa. Näiden teemoina ovat mm. erilaiset ateistiset kritiikit (S LeDrew), laki erit. Kreikassa (E Fokas) ja Ruotsin radikaalioikeisto (P-E Nilsson).

Studioalbumit osa 118: Codeine

Slowcore. Jos minua olisi pyydetty muutama kuukausi sitten nimeämään slowcorea soittavia yhtyeitä, olisin todennäköisesti maininnut Low’n ja sen jälkeen pudotellut satunnaisia post-rockiksi tai jopa shoegazeksi luokiteltuja yhtyeitä. Codeinesta en ollut kuullutkaan. Nyt olen. Lisäksi olen kuunnellut New Yorkissa vuonna 1989 perustetun trion tuotannon läpi. 

Frigid Stars (1990) on erinomainen debyytti. Se on hidas, riisuttu, ei sisällä koskettimilla täytettyä tilaa, vaan antaa kitaran särönuotin kantaa minne kantaa ja jättää välit tyhjäksi. Biisimateriaalikin on korkeatasoista. Ja melodista. Tällöin ei vielä kärsitty systemaattisesti ylipitkistä albumeista, joten tämäkin tulee hoidettua hieman yli 40 minuutissa. Tunnelma on alakuloinen, mutta ei synkkyyttä ihannoiva. Sadcoreksi sitä kutsutaan. Täytyy hommata kotihyllyyn. Jos et luota minuun, niin Pitchforkin 8.8/10 valanee lisäuskoa. Tai se, että albumin nimi on otettu The Fall -yhtyeen kappaleesta ”Crap Rap 2”. 

Barely Real EP (1992) piti olla täyspitkä, mutta yhtye ei päässyt yksimielisyyteen levytettävästä materiaalista ja sen tasosta. Syntyi kuuden biisin EP, jonka kesto on 25 minuuttia eli aika lähelle sitä, mitä täyspitkä oli julkaisua edeltävällä vuosikymmenellä. Minusta sisältö on aika lailla samaa kamaa kuin pitkäsoitolla. Laatukin on korkea, vaikka pianoinstrumentaali ”W.” tuntuu tarpeettomalta. Suurin ero on se, että enää tämä ei yllätä. Aikalaisarvioissa todettiin tyylikkäästi, että teos on ”a towering monument to nothingness”. Sama sanottiin myös varauksellisemmin, kun kuvattiin, että muutama biisi on ”hardly nothing”. Kuulostaako kiinnostavalta? Kyllä kuulostaa. Näillä tutustumisilla kallistun kuitenkin ensialbumin puoleen. 

The White Birch (1994) sai Uncutin retrospektiivisessä arviossa 9/10, mikä oli yhden pykälän verran enemmän kuin Codeinen edeltävät julkaisut. En oikein hahmota miksi. Minusta biisimateriaali on hitusen vahvempaa debyytillä, eikä tämä tuo yhtyeen sointiin mitään merkittävää muutosta. Wikipediakin tietää kertoa, että tätä moni pitää yhtyeen parhaana. Ei tämä minun korvaani ole sen melodisempi. Ehkä erona on selvemmät puhtaiden ja säröisten sointujen vuorovedot. Tästä seuraa myös se, että debyytti on brutaalimpi, ja siksi mieluisampi. Pitchforkin 8.4/10 on minun linjallani, mutta ero debyytin hyväksi on käytännössä mitätön. Ilmeisesti tämä on vaikuttanut merkittävästi Low’n ja Mogwain musiikkiin – yhteyden kuulee helposti – mutta niin varmasti ovat muutkin yhtyeen tuotokset. Mieleen kuitenkin tulee, että voiko linjaa varioida loputtomiin. Mihin tästä mennään muuta kuin kadotukseen? Bändi valitsi ilmeisen ratkaisun ja hajosi. 

Jokerina vielä Dessau (2022/1992), joka nauhoitettiin 1992 mutta julkaistiin vasta 2022. Siitä piti tulla toinen albumi, mutta yhteisymmärrystä ei muodostunut, joten se hyllytettiin. Osa biiseistä löysi tiensä yllä mainitulle ep:lle ja viimeiseksi jääneelle täyspitkälle. Laatua tämäkin. 

Kaikkitietävän internetsin mukaan slowcoreen sopivat myös muiden muassa Red House Painters ja Sun Kil Moon. Molempia löytyy myös omasta hyllystä, mutta suuriksi suosikeiksi ne eivät ole nousseet. Mazzy Starin ja Cat Powerin yhteydestä slowcoreen olin jotenkin yllättynyt, koska minulle ne ovat aina olleet perusindietä. Tässä joukossa Codeine nousee korkealle ja vertautuukin paremmin post-rockiin kuin edellä mainittuihin nimiin. Kaikkiaan Codeine on enemmän kuin unohtunut kuriositeetti; se on suunnannäyttäjä, joka ansaitsee tulla muistetuksi. Taidan silti penkoa lisää suoraan tai epäsuorasti slowcore-termiin yhdistettyjä teoksia.