tiistai 31. tammikuuta 2012

Gonzoilua musiikkimaailmassa

Älä kerro toimittajalle mitään. Jos lipsautat jotain, niin se julkaistaan.

Näin voisi tiivistää Nalle Östermanin Härmägeddon: vuoteni suomirockissa -teoksen opetuksen, mikäli siinä mitään opetusta on. Siinä on 32 lukua, joista jokainen keskittyy keikkapäivään helmikuusta 2010 helmikuuhun 2011. Teos pyrkii olemaan vastaveto hampaattomalle rockjournalismille, jota voisi journalismin asemesta kutsua artistin, levy-yhtiön, mainostajien ja musiikkimedian väliseksi symbioottiseksi markkinasuhteeksi.

Toisaalta toinen ääripää, pikkusieluinen ja pinnaltaan hätkähdyttävä juoruilu ei ole missään vaiheessa etäällä valitusta näkökulmasta. Sillä tyylillä kerää helposti lukijoita, mutta myös vihamiehiä ja -naisia. Sillä tyylillä kysyy kaunaa seuralaiseksi, joskin teoksessa juoruilu on vain harvoin pahansuopaa. Mutta ehkä ilman ”mainetta” lukuvalintani olisi osunut johonkin toiseen teokseen.

(Totta puhuen kirja osui sattumalta käteeni kirjastossa, kun etsin suomenkielistä, nopealukuista musiikkikirjaa jostain huonosta tuntemastani musiikkigenrestä. Vain kaksi kolmesta toteutui, sillä kirjassa käsitellään minkä tahansa genren artisteja.)

Lisäksi Härmägeddon pyrkii tuomaan hyppysellisen gonzoilua populaarimusiikista kirjoittamiseen. Toisin sanoen, journalisti kertoo vähän enemmän itsestään ja toilailuistaan kuin oletetuista kohteistaan.

Hohhoijaa, sanoo asenteeni, mutta se ei ole tuomio. Päinvastoin, kokemus on varsin myönteinen. En ehkä jaksaisi lukea tavanomaisia raportteja Yön, Dingon, Steel Pantherin tai Turisaksen keikoista, mutta tässä kontekstissa suurin osa raporteista näyttää, että on taito lähestyä tylsiä ja typeriäkin yhtyeitä kiinnostavista näkökulmista – ja tässä en tarkoita juoruilua.

Kirjan sisällön voi helposti kuvitella jakavan mielipiteitä, varsinkin asianosaisten muusikoiden. Sisältöä kielteisemmin suhtauduin kuitenkin teoksen tyyliin. Tietyt hokemat ovat mukana tehokeinoina, mutta ne eivät tee kirjasta yhtään parempaa. Jo alkupuolella alkoi ihmetyttää runsaasti käytetty sana ”taannoin”, jolle edes kustannustoimittaja, jos sellaista on ollut, ei ole keksinyt synonyymia tai kiertoilmausta. Lisäksi, yhden lauseen tai virkkeen kappaleet, joita kirjassa on paljon, eivät ole läheskään kaikissa tapauksissa perusteltuja.

Suomalaisesta musiikkiskenestä piirtyy toki esiin kiinnostavia yksityiskohtia. Tekijä onnistuu tavoittamaan sisällöllisesti ja myös tyylillisesti (huolimatta yllä olevasta moitteesta) muutamia erittäin hauskoja kohtia. En viitsi referoida niitä, koska ne sisältävät sanoja, joita googlaamalla tultaisiin väärään osoitteeseen.

Pääosin Härmägeddon on kohtuullisen nautinnollista vessalukemista. Hyvin se sopii myös sänkyyn. Osa meni alas sohvalla. Olennaista kuitenkin on, että tekstin soljumisen kannalta ei ole lopultakaan suurta merkitystä, mistä keikasta Nalle kirjoittaa. Toki siinä on ero, lukeeko menneistä suuruuksista, kotimaista kärkeä kolkuttelevista punkkareista vai hittitehtaiden mitättömyyksistä. Keskipisteessä on kuitenkin itse kirjoittaja, joka tiivistää lähes joka keikasta jotain sanomisen arvoista. Se sanomisen arvoinen voi olla yhtye, itse tapahtuma tai suomalainen musiikkimaailma.

Yksi genren konventioihin liittyvä kysymys juolahti mieleeni. Olisiko mahdollista kirjoittaa uskottavasti musiikkitoimittajan gonzoilusta, jos se olisi kertomus sankarillisista onnistumisista? Jotenkin tämä genre vaatii toimiakseen hitusen itsensä alentamista. Itsekehulla tukahdutettu teksti ei ehkä herättäisi kiinnostusta, ellei se menisi niin liioitelluksi, että lukija toteaisi kirjoittajan jalkojen olevan tukevasti ilmassa. No, ehkä Juho Juntunen – Hunter S. Thompsonin gonzoilua ihaileva esimerkki suomalaisesta musiikkijournalismista – välttää molemmat.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Deleuze A–Z

Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen audiovisuaaliset haastattelut on vihdoin julkaistu englanninkielisellä tekstityksellä. Nyt myös ranskaa heikosti osaavat voivat tutustua ajattelijaan tässä muodossa.

L’abécédaire de Gilles Deleuze on siis nyt saatavilla muodossa Gilles Deleuze: From A to Z.

Noin kahdeksan tunnin kokonaisuus on sovitettu kolmelle dvd:lle. Ideana on se, että on valittu yksi teema per kirjain: A (animal, eläin), B (boisson, drink), C (culture) jne.

Deleuze asetti ehtoja alkuperäiselle projektille. Tärkein niistä oli se, ettei sitä saanut esittää ennen hänen kuolemaansa. Tässä on huima asenne-ero moniin nykyisiin ajattelijoihin, jotka hyödyntävät uutta mediateknologiaa ajatustensa levittämiseen. Deleuze totesi, että hän voi puhua vapaammin, ikään kuin haudan takaa, kun hän tietää, että haastattelut ovat julkisia vasta hänen kuoleman jälkeen. Haastattelut on tehty 1988-1989 ja tuolloin Deleuze oli jo melko sairas. 

Aakkostelun mukaan etenevät teemakeskustelut eivät ole yksinkertaisin väylä päästä sisään Deleuzen ajatteluun. Aloitteleville suosittelen muiden kirjoittamien johdantoteosten lukemista yhdessä valikoitujen Deleuzen kirjoitusten ja haastattelujen kanssa. Negotiations (Pourparlers) on sopiva valinta, kuin myös Dialogues, joka on kirjoitettu yhdessä Abc:n haastattelijan Claire Parnetin kanssa. Kun tähän nippuun vielä lisää jonkin Deleuzen tuhdimman teoksen, alkaa aloittelijan paketti olla valmis.

DVD on pikemminkin vaihtelua Deleuzen lukemiseen kuin mikään oikotie hänen ajattelunsa oppimiseen. Siinä hahmotellaan useita keskeisiä teemoja, mutta niiden opiskelu vaatii myös lukemista. Haastatteluissa Deleuze puhuu paljon elämästään, mutta se ei ole mikään ilmeinen avain hänen tuotantoonsa.

Deleuze-faneille ajattelijan katseleminen ja kuunteleminen on varmasti mielenkiintoista. Mitään ihmeellisiä esteettisiä tehokeinoja haastatteluissa ei kuitenkaan ole. Tosin Parnetin näkyminen peilin kautta on tyylikäs ratkaisu. Kun yleinen suhtautuminen tupakointiin on entistä kielteisempää, niin Claire Parnetin ketjupolttaminen on merkkinä siitä, että  maailma on muuttunut 1980-luvun lopusta.

Yksi pieni heikkous dvd-paketissa on: tekstitys menee paikoitellen sellaisella vauhdilla, että hitaasti lukevien ja ymmärtävien on välillä kelattava taaksepäin.

Haastattelut on kääntänyt englanniksi Charles J. Stivale. Muistan kuulleeni, että Stivale yritti saada oikeuksia haastattelujen julkaisemiseen kirjana, mutta niitä ei annettu. Hänen kotisivuiltaan löytyy kuitenkin englanninkielinen synopsis kustakin kirjaimesta, mutta hieman yli 20 euroa kolmen dvd:n paketista ei ole riistohinta. http://www.langlab.wayne.edu/CStivale/D-G/ABCs.html

torstai 12. tammikuuta 2012

Miksi ihmiset hylkäävät uskonnon?

Moni kasvaa uskonnolliseen perinteeseensä ja pitää siitä kiinni, mutta moni myös hylkää sen syystä tai toisesta. Uskonnontutkijat ovat olleet pitkään kiinnostuneita uskonnollisista kääntymyksistä ja myös kääntymisprosesseista, mutta vain harvat ovat tutkineet uskonnottomaksi tulemisen prosesseja.

Yhdysvaltalainen Phil Zuckerman käsittelee uskontonsa (lähinnä kristinuskon) hylänneitä tuoreessa kirjassaan Faith No More: Why People Reject Religion. Hän on haastatellut yhdysvaltalaisia uskonnottomia ja antaa heidän kertoa laveasti kokemuksistaan. Loppuosaan on kuitenkin koottu aineistossa toistuneet perusteet ja tekijät, jotka ovat kertojien mukaan vaikuttaneet uskonnon hylkäämiseen. Näitä on yhdeksän kappaletta, jotka esittelen ottamalla pieniä vapauksia.

Vanhemmat. Molempien vanhempien uskonnollisuus on hyvä ennuste jälkeläisten uskonnollisuudelle. Toisen uskonnottomuus nostaa jälkeläisten uskonnottomuuden todennäköisyyttä. Vanhempien käsityksillä on merkitystä.

Koulutus. Uusi, esimerkiksi koulutuksen mukana tuleva viitekehys asioiden tarkasteluun saa toiset hylkäämään uskonnon.

Epäonni. Pahan ongelmalle ei ole kokemuksellisesti tyydyttävää ratkaisua. Epäonnen kohdatessa johtopäätös on toisille, ettei Jumalaa ole tai ettei pahan salliva Jumala ole palvonnan arvoinen.

Muut uskonnot ja kulttuurit. Jos moni kuppikunta sanoo olevansa ainoa tie pelastukseen, ihmiset alkavat epäillä, onko minkään samaa sanovan yhteisön viestissä mitään tolkkua. Myös erilaisiin elämäntapoihin tutustuminen ja/tai uuteen maahan muuttaminen saa ihmiset kyseenalaistamaan uskomuksensa ja tavanomaisen käyttäytymisensä.

Ystävät, kollegat, partnerit. Vaikka vanhempien näkemyksillä on merkitystä, muut läheiset ovat erittäin tärkeitä. Kavereiden välinpitämättömyys voi ”tarttua” tai joskus kaverit voivat jopa argumentoida toisen pois uskonnostaan. Seura tekee kaltaisekseen.

Politiikka. Yleistäen, Yhdysvalloissa vahva uskonnollisuus kulkee käsi kädessä konservatiivisen politiikan kanssa. Toisenlainen politiikka kytkeytyy useammin uskonnottomuuteen. Seura tekee kaltaisekseen ja samanmielisyys ulottuu elämänalueelta toiselle. Esimerkiksi konservatiivista politiikkaa vastustavien joukossa ei ole välttämättä helppoa olla vahvasti uskonnollinen.

Seksuaalisuus. Moni ratkaisee halujen ja uskonyhteisön asettaminen rajoitteiden mahdollisen ristiriidan hylkäämällä uskonnon. Joillekin haastateltavista seksi assosioitui syntiin ja aiheutti henkilökohtaisen syyllisyyden tunteen.  Tunteesta pääsi eroon hylkäämällä uskonnon (joissakin tapauksissa tunne jatkui vielä avioliitossa). Lisäksi homoseksuaalisuus ja biseksuaalisuus vaikuttavat uskonnon hylkäämiseen, varsinkin yhteisöissä, joissa niihin suhtaudutaan ympäröivää yhteiskuntaa kielteisemmin.

Käsitykset Saatanasta ja helvetistä. Toiset kasvatetaan pelkäämään Saatanaa ja helvettiä. Mikäli usko niihin heikkenee iän myötä (kuten tavallista on), aiheilla pelottelun jättämä kielteinen tunne on toisille riittävä syy hylätä muutkin uskonnon osat.

Uskovaisten kielteiseksi arvotettu käyttäytyminen. Tämä ei varsinaisesti vaadi selitystä. Kukapa haluaisi viettää aikaansa sellaisten seurassa, joiden käyttäytymistä ei pidä arvossa.  Vaatii myös erityisiä ponnisteluja ylläpitää jaettuja uskomuksia, mikäli ei arvosta niitä ylläpitävien ihmisten käyttäytymistä.

Zuckerman on hyvin tietoinen, että omakohtaisissa selonteoissa annetut perusteet eivät ole välttämättä objektiivisia syitä, jotka tekisivät ihmisistä uskonnottomia yleisesti. Perusteet eivät myöskään ole yllättäviä. Ne kuitenkin tarjoavat listan tekijöistä, jotka varmasti vaikuttavat ihmisten vieraantumiseen uskonnoiksi luokittuneista katsomuksista ja yhteisöistä erityisesti länsimaisissa kristillisissä konteksteissa. 

Tästä ja muusta Zuckermanin tutkimustyöstä on tarjolla lisää 18. tammikuuta, kun hän luennoi Turussa.

Blogialustan huonoihin puoliin kuuluu se, että tekstinkäsittelyohjelman vaihtaminen muuttaa myös fontin, siitä huolimatta että olen määrittänyt sen samaksi kuin aikaisemmin.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Kuriositeetti viikinkimuseossa

Vuosi alkoi lyhyellä vierailulla Tukholmaan. Kiertelyyn kuului perinteisten levykauppojen, kasvisravintoloiden ja raa’an kalan lisäksi yksi museo. Historiallinen museo koostuu useista osista, joihin kuuluu esimerkiksi monta huonetta keskiaikaista kirkkotaidetta. Itseäni kiinnostavia olivat lähinnä Ruotsin historiaa käsittelevä osio ja viikingit.

Vaikka yritän ymmärtää kokonaisuuksia, tavallisesti museoista jää mieleen jokin kuriositeetti, yksityiskohta, jonka voi kertoa niille, jotka haluavat kuulla jotain museosta. Tällä kerralla ei syntynyt kiivasta kamppailua mieleenjäävimmästä.

Historiallisen museon viikinkiosastolla on riimukiviä ja yhdessä niistä sekoittuu kiinnostavalla tavalla kristillinen ja Skandinaavinen esikristillinen perinne. Kiveen on kirjoitettu kristillinen teksti, mutta kuvat puolestaan kertovat Odinista ja muusta Skandinaavisesta mytologiasta.

Museon opasteksti mainitsee, että nykypäivän näkökulmasta tällainen sekoittuminen näyttää hyvin erikoiselta. Tavallaan näin on. Samalla kuitenkin voidaan sanoa, että tällaista sekoittumista on tapahtunut kaikkialla, missä perinteet ovat kohdanneet. Perinteet, uskonnot ja katsomukset eivät elä erillisinä, irrallisina ja toisiinsa sekoittumattomina kokonaisuuksina.

Eri aikoina on kuitenkin eroja siinä, miten perinteiden rajoja ja sekoittumattomuutta yritetään vaalia ja suojella. Kristinusko on monissa maissa pyrkinyt kontrolloimaan sitä, mikä käy oikeasta opista ja käytännöstä. Toisaalta esimerkiksi Afrikassa on tietoisesti pyritty sovittamaan kristillisiä ajatuksia ja toimia paikallisiin olosuhteisiin. Suhtautuminen ei siis ole samanlaista edes yksittäisen uskontoperinteen sisällä.

Nykypäivänä kohtaamme yhä enemmän esimerkkejä, joissa tavalliset ihmiset eivät pidä uskontojen ja perinteiden rajojen koskemattomuutta ehdottoman tärkeänä. Sen sijaan moni valitsee itselleen sopivia näkemyksiä ja toimintamuotoja hyväksymättä kaikkia oppeja. Valitut toiminnat voivat olla opillisesti ristiriitaisia, mutta se on yleensä opillista puhtautta vaalivien ja vartioivien päänvaiva. Rajojen höllentyminen ja sekoittuminen on ajallemme ominainen ilmiö. Viikinkimuseon kuriositeetti kuitenkin muistuttaa, ettei ole olemassa puhtaiden ja sekoittumattomien perinteiden kulta-aikaa. Silti on aikoja, jolloin rajojen pitävyys on hyve ja yhteisöjä, joissa rajojen sekoittamisella on seuraamuksia paheksunnasta ja nuhtelusta ulossulkemiseen ja hengenvaaraan asti.

Kuvassa ei ole mainitsemani kuriositeetti.

Tuosta vähän maistiaisia museosta: