perjantai 25. joulukuuta 2009

Reseptejä lukemiseen ja siitä puhumiseen

Joulupukki toi pehmeiden pakettien lisäksi Pierre Bayardin kirjan ”Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut”. Siinä on muutama hyvä huomio siitä, miten ihmiset puhuvat tai voivat puhua kirjoista.


Ensinnäkin, usein sisältöä olennaisempaa on tuntea kirjan paikka. Musilin kirjastonhoitajan tavoin lukemattomastakin kirjasta voidaan puhua, kun tietää, miten se sijoittuu muihin kirjoihin nähden.


Toiseksi, usein kirjasta on helpompaa puhua, kun tietää sen idean – sen sijaan että olisi tutustunut ideaa sekoittaviin ominaispiirteisiin ja yksityiskohtiin. Bayard tiivistää Paul Valéryn johtoajatuksen: kirjailija on tarpeeton ja teos on jo liikaa. Teoksen idea riittää.


Akateemisessa kontekstissa molemmat huomiot ovat erittäin käyttökelpoisia. Kaikkia teoksia ei voi lukea, mutta usein on tiedettävä paikka ja idea. Se auttaa merkittävästi myös ymmärtämään niitä teoksia, jotka tulee luettua kunnolla. En usko, että tutkija voi olla riittävän laaja-alainen, mikäli teokset yksinkertaisesti joko luetaan huolellisesti sanasta sanaan tai ei lueta ollenkaan, koska silloin useimpien teosten paikka ja idea jää ajallisten rajoitteiden vuoksi hahmottamatta. Parin teoksen ulkoa osaamisella voi tehdä aika paljon, mutta ei riittävästi.


Silti, Bayardin kirjan idean vastaisesti, jotkut teokset on luettava tarkasti. Akateemisissa keskusteluissa huomaa nopeasti, että ihmiset tuntevat kirjan idean ja paikan, mutta eivät välttämättä tarkkaa sisältöä. Usein ideasta ja paikasta tulee totuus teoksesta. Yksi keino luovia tutkijana onkin lukea joku teos huolellisesti ja osoittaa, että yleinen käsitys ideasta ja paikasta on yksinkertaistava, harhaanjohtava tai jopa virheellinen. Moni teos tuntuu puhuvan ideaansa vastaan, erityisesti siten, että ideaan on esitetty niin tarkkoja varauksia ja täsmennyksiä, ettei teos oikeastaan väitä ideaansa laisinkaan.


Kun Noam Chomskyltä kysyttiin, miten hän ehtii lukea niin paljon, hän totesi, että akateemisessa työssä olennaista on kirjojen oikeanlainen sivuuttaminen. Ei kaikkea lueta, vaan etsitään ne, jotka todella auttavat omassa työssä. Se on varsinainen taito.


Bayard kirjoittaa lukemattomuudesta. Se on tärkeää, mutta sen on yhdistyttävä lukemiseen. Muuhunkin kuin selailuun. Silti akateemisessa maailmassa on hyviä esimerkkejä puhumisesta ilman lukemista.


Useimmissa tutkimuksissa on katsaus aikaisempaan tutkimukseen. Jos mainittuja teoksia on paljon, voi olettaa, että osa käsittelystä perustuu kirjan paikan ja idean tietämiseen. Slavoj Zizek viittaa joskus kirjoihin, joita ei ole lukenut (”Okei, olen nähnyt elokuvan”). Hän on analysoinut elokuvia, joita ei ole nähnyt. Hän on myös kirjoittanut blurpin teokseen, jota ei kirjoittamishetkellä ollut omien sanojensa mukaan lukenut (Hardtin & Negrin Imperiumi).


Deleuze on tunnettu muiden saavutustensa lisäksi lukustrategiastaan. Hän luki valikoivasti eikä piitannut paljoakaan kirjojen paikoista ja ideoista. Hän välitti siitä, millaisia ideoita hän sai itselleen teoksista ja millaisia käsitteitä niiden avulla voi luoda. Lopputulemat eivät kuitenkaan olleet käsittämättömiä, vaan muodostivat eräänlaisen filosofian vastahistorian aikansa kaanonille. Menetelmä muistutti Valéryn ajatusta: ”teoksesta pyrin löytämään vain sen, mikä edesauttaa jotenkin omaa toimintaani tai on sille esteenä.”


Itse pyrin käyttämään alussa mainittuja strategioita: Joistakin tiedän kirjan paikan ja idean, mutta jotkut teokset on luettava tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Vain toista ei voi suositella, niiden yhdistelmää voi. Sen sijaan en voi suositella kouluaikaista strategiaani. Pidin esitelmän kirjasta, jota en ollut lukenut. Mainitsin suosikkielokuvakseni olemattoman teoksen. Keksin juonen itse.


torstai 3. joulukuuta 2009

Kirkoista strippiklubeiksi

Käyn silloin tällöin juomassa espressoa samassa kahvilassa. Selailen samalla sinne tilattuja lehtiä. Yleensä tarjolla on konservatiivinen mutta ”laatulehdistä” levikiltään suurin, Daily Telegraph. Lehti kertoi Vatikaanin paheksuvan sitä, että Unkarissa entinen kirkko on muutettu strippiklubiksi. Illan päätteeksi strippari esiintyy kirkkotilan alttarilla. (28.11.2009.)


Suomessa taitaa olla joitakin ”dekonsekroituja” kirkkoja, mutta Leedsissä on monta. Yksi tunnetuimmista on Mike’s Carpets (kuvassa) – entinen kirkkotila, joka on nykyisin mattokauppa. Kaupan kuva koristi myös maallistumisteorian puolesta puhuvan Steve Brucen kirjaa ”God is Dead” (2002).


Mattokauppa ei sijaitse keskustassa, joten vieläkin tunnetumpi on yökerho Halo. Se sijaitsee kampusalueen reunalla, 50 metrin päässä työhuoneestani. Hiljainen Halo muuttuu iltaisin teinien yökerhoksi, jonka bassoista lähtevän tärinän voi tuntea rakennuksen ulkopuolella. Minihameiset nuoret jonottavat kirkon portailla pääsyä vaahtobileisiin ja viereen on ajanut hot dog -auto, josta saa nakkisämpylää mennen tullen. Halon kanssa samassa rakennuksessa on pubi Quilted Llama, jossa käyn satunnaisesti lounaalla. Osa kirkkoa sekin.


Jotkut pitävät epäsopivana kirkkotilojen muuttumista yökerhoiksi. Toisille riittää, että tilat ovat dekonsekroituja. Sen jälkeen ne ovat vapaita mitä tahansa käyttöä varten. Monet näkevät ne esimerkkeinä uskonnon heikentymisestä, todisteena ”tyhjistä kirkoista”, jotka täytyy rahapulassa myydä.


Asia on monimutkaisempi. Kirkot ovat tuskin koskaan olleet täynnä. Englannissa pääsiäiskirkkoon osallistui vuonna 2006/7 noin 3.56 prosenttia anglikaanisen kirkon jäsenistä. Vuoden 1801 tilaston mukaan vastaava prosenttiluku oli 3.53. Lukemat tosin perustuvat siihen ajatukseen, että 1800-luvulla käytännössä kaikki olivat kirkon jäseniä ja nykyään vain osa asukkaista.


Englannissa on myös rakennettu kirkkoja huomattavasti enemmän kuin olisi ollut tarvetta, mikäli tavoitteeksi oletetaan tilan tarjoaminen jumalanpalvelukseen osallistuville. Kirkkoja rahoittivat paikalliset rikkaat – liikemiehet, tehtaanomistajat jne. – ja heille se tarkoitti keinoa vahventaa omaa asemaansa yhteisössä. Kirkkojen rahoittaminen oli keino hankkia sosiaalista pääomaa ja osoittaa olevansa tärkeä yhteisön osa. Kirkkojen muuttuminen strippiklubeiksi kertoo enemmän paikallisseurakuntien sosiaalisen merkityksen heikentymisestä ja paikallisyhteisön hajoamisesta kuin yksiviivaisesta maallistumisesta.


On myös kirkkoja, jotka ovat samanaikaisesti keikkatiloja ja kirkkoja. Leedsin ydinkeskustan Holy Trinity Church on toimiva kirkko, jossa olen vieraillut kuuntelemassa maallista musiikkia. Tuolloin penkeissä istuvat juovat rennosti pussikaljaa. Ainoa rajoite on, ettei lasipulloja saa tuoda. No, olutta saa tölkeissäkin.


lauantai 28. marraskuuta 2009

Top vähän yli 50 2009

Vuoden lopuksi kasattavat listat ovat kiusallisia, jos niihin suhtautuu turhan vakavasti, sillä usein parhaiden albumien lista jäsentyy vasta seuraavana vuonna – varsinkin, jos ei ole ehtinyt tai jaksanut tutustua kaikkiin selkeästi kiinnostaviin teoksiin. Olen ostanut vuoden aikana 190 albumia, mutta suurin osa on ollut vanhempaa tuotantoa. Siksi lista, jonka olen koonnut erittäin ryppyotsaisesti, näyttäisi heijastelevan kalpeasti vuoden aikana kuuntelemaani musiikkia: Missä 50-luvun r’n’r? Missä autotallirock ja surf? Missä blues ja vanha jazz? Missä kasari- ja ysäri-indie? Missä lukuisat ostamani reggaealbumit? Missä Fabienne Delsol? Missä vuoden 2008 parhaat?


Lisäsin loppuun myös muutaman oletettavasti listalle sopivan, mikäli olisin ehtinyt ja jaksanut jne. kuunnella niitä. Tässä kuitenkin Top vähän yli 50 vuodelle 2009, ei aivan järjestyksessä, vaan neljään kategoriaan jäsennettynä. Summa summarum: 2009 – paljon hyviä levyjä, mutta parempiakin vuosia on tainnut olla.


Luin juuri Uncutin vuoden top 50 listan: siinä on vain parikymmentä tässä mainittua. Tämä on jopa yllättävää, sillä lehden 2000-luvun top 150 listalta omistan lähes 90 albumia. Indiepainotteisen The Fly -lehden listalla on vain yksitoista samaa.


I

Luke Haines: 21st Century Man

Eels: Hombre Lobo

Dinosaur Jr: Farm

Felice Brothers: Yonder is the Clock

Conor Oberst & the Mystic Valley Band: Outer South

Mountain Goats: The Life of the World to Come

Willard Grant Conspiracy: Paper Covers Stone

Bowerbirds: Upper Air

Grand Duchy: Petits Fours (ilm. 2008 mutta kaupoissa vasta 2009)

Yo la tengo: Popular Songs

Mulatu Astatke & the Heliocentrics: Inspiration Information 3


II

A-Bones: Not Now! / Jason Lytle: Yours Truly, the Commuter / Port O’Brien: Threadbare / Raveonettes: In and Out of Control / Heavy Trash: Midnight Children / Simone White: Yakiimo / Sunset Rubdown: Dragonslayer / Bruce Springsteen: Working on a Dream / Animal Collective: Merriweather… / Asobi Seksu: Hush / Meteors: Hell Train Rollin / Antony & the Johnsons: The Crying Light / Sonic Youth: The Eternal


III

Vieux Farka Touré: Fondo / Pink Mountaintops: Outside Love / Cass McCombs: Catacombs / Morrissey: Years of Refusal / Monsters of Folk / Von Bondies: Love, Hate and Then There’s You / Titus Andronicus: The Airing of Grievances / Espers: III / Black Lips: 200 Million Thousand / God Help the Girl (Stuart Murdoch) / The Decemberists: The Hazards of Love / Rancid: Let the Dominoes Fall / Weezer: Raditude / The Low Anthem: Oh My God Charles Darwin / Wavves / The Handsome Family: Honey Moon / Grizzly Bear: Veckatimest / Richmond Fontaine: We Used to Think… / Girls: Album / The Antlers: Hospice / Duke & the King: Nothing Gold Can Stay / Iron & Wine: Around the Well / Spiral Stairs: The Real Feel / Papercuts: You Can Have What You Want


IV

Jay Reatard: Watch Me Fall / Lisa Germano: Magic Neighbor / Jamie T: Kings & Queens / Manic Street Preachers: Journal for Plague Lovers / Placebo: Battle for the Sun / Regina Spektor: Far / Pj Harvey & John Parish: A Woman, A Man Walked By / Martin Carr: Ye Gods / Editors: In This Light… / Richard Hawley: Truelove’s Gutter / Alela Diane: To Be Still / The Big Pink: A Brief History of Love / Metric: Fantasies / Arctic Monkeys: Humbug / Bob Mould: Life and Times / Mew: No More Stories / Wild Beasts: Two Dancers / Mariachi El Bronx: El Bronx / Devendra Banhart: What Will We Be / Noah & the Whale: The First Days of Spring / Slow Club: Yeah So / AA Bondy: When the Devil’s Loose / St Vincent: Actor / Beak> / Hidden Cameras: Origin Orphan / Flaming Lips: Embryonic / Jarvis Cocker: Further Complications / The Dead Weather: Horehound / Wilco / Seasick Steve: Man from Another Time / Art Brut: Art Brut vs. Satan


Listalla jos olisin kuullut:


Bill Callahan: Sometimes I Wish We Were an Eagle

Tinariwen: Imidivan

AC Newman: Get Guilty

The Thermals: Now We Can See


Paras kotimainen:


The Rollstons: Gauguin’s Trunk (ainoa vuonna 2009 ostamani suomalainen – oliko muita hyviä? Asa. Plain Ride)


Pahimmat pettymykset eli albumit, joiden olisin odottanut päätyvän ensimmäiseen kategoriaan:


Hidden Cameras: Origin Orphan (omistan aikaisemmat ja bändipaidan, mutta ei aukea täysillä ainakaan tänä vuonna.)

Flaming Lips: Embryonic (kosmiset melodiat voittavat uusimman psych rock -kokeilut)

Jarvis Cocker: Further… (edellinen mainio, tämä tylsähköä rokkia)

Jay Reatard: Watch Me Fall (vuoden 2008 singlekokoelma oli huippu, tämä ei)

Port O’Brien: Threadbare (hyvä mutta pettymys edellisen jälkeen)

Raveonettes: In and Out… (hyvä sinänsä, kahteen edelliseen verrattuna rimanalitus)

The Decemberists: Hazards… (yhtyeen uusi linja ei auennut toivotulla tavalla, vaikka esiintyminen Jools Hollandissa oli upea)


perjantai 13. marraskuuta 2009

Suomen televisio ja kylmä sota

Rakkautta ja anarkiaa festivaaleillakin esitetty virolainen dramatisoitu dokumentti ”Disco and Atomic War” oli ohjelmassani valikoidessani kiinnostavinta tarjontaa Leedsin elokuvafestivaaleilta.

Dramatisoitu dokumentti on enemmän kuvaus yhden sukupolven muistoista kuin historiallinen rekonstruktio. Juuri sellaisena se on onnistunut. Virolaiset katselivat kylmän sodan hengessä tarjottua läntistä propagandaa Suomen televisiosta, vaikka neuvostovalta pyrki häiritsemään signaalia. Nokkelat ihmiset kuitenkin ylläpitivät salaista verkostoa, joka tarjosi tarvittavia välineitä television katseluun sekä kopiot Suomen television ohjelmatarjonnasta. Jos viranomaiset kävivät katkomassa perinteisen antennin, täytyi kehittää uusi lämpömittarista.

1980-luvulla eestiläisten sankareiksi nousi esimerkiksi Ritari Ässä puhuvan ihmeautonsa kanssa. Pian nuoret alkoivat puhua kelloilleen ulkomaisten autojen edessä. Samoin K-kaupan Väiski (Väinö Purje) mainosti sisäfilettä ja karitsanpotkaa, joista virolaiset saattoivat vain unelmoida jonottaessaan jauhorinkeleitä. Oli hyviä syitä epäillä Väiskin olevan CIA:n agentti. Tätä kuulemma kysyttiin Suomessa, kun Väiski oli katsomassa dokumenttia. Ei omien sanojensa mukaan ollut. (Mutta ei Väiski ollut myöskään E-Kaupan leivissä.)

Systeemi oli murtumassa. Juri Andropov pyrki palauttamaan kurin ja järjestyksen, jota Virossa toteutti Viron kommunistisen puolueen sihteeri Karl Vaino. Neuvostoliittoa uhkaava konkurssi, johon vaikutti merkittävästi kiihtyvä asevarustelu, mainitaan ohimennen.

Viron perspektiivistä varsinainen järistys oli kuitenkin pehmopornoelokuva Emmanuellen ensiesitys Suomen televisiossa. Dokumentti kuvaa (ilmeisesti faktoja paisutellen mutta kokemuksellisesta ulottuvuutta havainnollistaen), miten sukulaiset ja tuttavat maaseudulta – jossa Suomen televisio ei näkynyt – matkasivat Tallinnaan kylään katsomaan elokuvaa. Tästä päästään parin mitättömän mutkan kautta tilanteeseen, jossa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen uudistusmielinen pääsihteeri Gorbatsov arvostelee julkisesti Vainoa, joka oli neuvostomielinen siinäkin vaiheessa kun keskusjohto tiesi tarinan olevan loppumassa.

Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus ohjaajan ja tuottajan kanssa. Kommentoin lyhyesti omaa kokemustani kasvamisestani aidan toisella puolella. Oikeastaan dokumentti on hyvä sukupolvikuvaus kasarikakaroiden kasvuympäristöstä: Dallas, Ritari Ässä, Väiski ja Emmanuelle olivat isoja juttuja myös suomalaisille, joskaan ne eivät merkinneet toivoa vapaudesta.
Kommentoin myös dokumentin lyhyttä ekplisiittistä viittausta ja jatkuvia vihjauksia punkin merkitykseen. Teoksessa soi J.M.K.E ja lopussa on kohtaus, jossa punkkarit ja muut laulavat yhdessä J.M.K.E:n Valkoisen perhosen kesää lauluvihkoset kädessä – mutta tapahtumaa ei juurikaan selitetä. Ohjaaja totesi, että dokumentin nimi voisi olla yhtä hyvin punk ja atomisota, vaikka Åke Blomqvistin esittelemällä diskotanssilla olikin merkitystä lännen ja idän välisessä kamppailussa. Joistakin punk-kappaleista tuli Viron vapautumisen teemalauluja ja ohjaaja painotti, että heille punk tarkoitti aina vapautta.

Yleisö kysyi myös dokumentin narratiivista, jossa siirrytään totalitaristisesta vankilasta onnelaan, ja muistutti kapitalismin ongelmista. Tekijät vastasivat, että halusivat alleviivata vapauden ajatusta ja etteivät halunneet ulottaa aikaperspektiiviä nykyaikaan (mikä on teoksen toimivuuden kannalta hyvä ratkaisu), mutta ihmettelin tuottajan vakuuttelua siitä, että Virossa on nyt kaikki hyvin. Dokumentissa tuodaan esiin ajatus Virosta Neuvostovallan ihmislaboratoriona, jossa tarkkaillaan, miten läntinen hapatus vaikuttaa ihmisten mieliin. Laboratoriometafora ei ole kuitenkaan vieras nykyajalle. Neuvostoliiton jälkeisestä Virosta on puhuttu uusliberalismin laboratoriona, jossa pienellä kansalla testataan, miten paljon valtion asemaa ja sosiaaliturvaa voidaan minimoida.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Terveisiä mielenosoituksesta

Viime viikonloppuna saattoi tavanomaisen shoppailun vaihtoehtona seurata mielenosoituksia ja suurehkoa poliisioperaatiota. Kuten aikaisemmin Birminghamissa ja Manchesterissa, myös Leedsissä järjestettiin kahden vastakkaisen leirin mielenosoitukset samana päivänä. Yhtäällä mieltään osoitti EDL, English Defence League ja toisaalla UAF, United Against Fascism. Läntisen Yorkshiren poliiseilta paloivat lomat.

EDL vastustaa Englannin islamisoitumista ja kaipaa valkoista monokulttuurisuutta; UAF vastustaa fasismia, rasismia ja äärioikeistolaisuutta sekä juhlii monikulttuurisuutta.

EDL:n mielenilmaukseen osallistui noin 900 ihmistä. Kylteissä luki mm. ”Ban the Koran” ja ”No more mosques”. Monilla oli Englannin lippu (ei suinkaan Iso-Britannian Union Jack). Jollain oli Israelin lippu eli hyvää mainosta sinnekin suuntaan.

UAF:n kokoontumisessa oli arviolta 1500 ihmistä. Siellä oli oikeistolaisen BNP:n (British National Party) kieltämistä toivovia kylttejä, palestiinalippuja sekä vallankumouslippuja. Kuvassa oleva kaveri kertoi, että islam on rauhan uskonto ja että ”islam tarkoittaa rauhaa” (ei vaan ”alistumista”) ja että hän on syntynyt tässä maassa ja haluaa elää täällä.

Lopulta koko tapahtuma oli kurin ja järjestyksen voitto: ilmeisesti vain 9 pidätettiin pienistä asioista eivätkä osapuolet päässeet kohtaamaan – toisin kuin Manchesterissa. Tapahtumia seuranneena arvioin, ettei kovin moni edes halunnut osapuolten kohtaamista. EDL ei tehnyt elettäkään siihen suuntaan; UAF:n kannattajista muutama sata pyrki kohti EDL:n mielenosoituspaikkaa.

Yhdessä kohdassa oli vaara: UAF:n kannattajat pyrkivät pienen poliisimuurin läpi ja kuvaajat alkoivat juosta. Itse otin pari juoksuaskelta lähinnä siksi, etten halunnut jäädä mielenosoittajien ja poliisimuurin taakse muodostuvan ratsupoliisimuurin väliin. Viime hetkellä ehdin pois loukusta, kun juoksin tien sulkevan hevosen turvan alta. Pian tilanne rauhoittui eivätkä mielenosoittajat tulleet ensimmäisen poliisimuurin läpi. He olisivat päässeet, mikäli olisivat todella halunneet. Ehkä tärkeintä oli uhota poliisille.

torstai 29. lokakuuta 2009

Patruunoista korporaatioihin

Kun työskentelee tutkimusprojektissa, jossa the Times ja the Sun muodostavat ison osan primaariaineistosta, ihmiset esittävät toistuvasti saman kysymyksen: Miksi nämä on valittu, sillä molemmat ovat Rupert Murdochin omistuksessa?

Tarkemmin sanottuna molemmat omistaa Murdochin johtama New International, jonka markkinaosuus pelkästään näiden lehtien vuoksi on Englannissa noin 30 prosenttia. Murdoch osti the Sunin vuonna 1969 ja the Timesin 1981.

Yksinkertainen vastaus kuuluu, että nämä lehdet olivat keskiössä aikaisemmassa tutkimuksessa, jonka toistamme soveltuvin osin. Ammattimaisempi vastaus kysymykseen ottaa kuitenkin kantaa itse kysymyksen olettamukseen – siihen, että omistajuus on erityisen tärkeä lehden sisällön hahmottamisessa. Olen olettanut, kuten yhdestä aikaisemmasta kirjoituksestani käy ilmi, että Murdoch on pikemminkin opportunisti yrittäjä eikä poliittinen vaikuttaja. Tätä mielikuvaa tukee vahvasti Nick Daviesin analyysi omistajuuden muutoksista ja vaikutuksista.

Davies esittää teoksessa Flat Earth News, että omistajat sekaantuvat toimitusprosesseihin, mutta eivät sillä tavoin kuin ulkopuoliset kuvittelevat. Sanomalehdet ovat enimmäkseen suuryritysten omistuksessa ja korporaatioiden ensisijainen tavoite on voitto, ei propaganda. Siksi nykyinen omistajien väliintulo poikkeaa entisistä patruunoista. Sekaantuminen on harvinaisempaa ja se muistuttaa lähinnä prostituutiota sallimalla useita ideologisia painotuksia niin kauan kuin kauppa käy.

Davies käyttää Murdochia esimerkkinä kolmesta tavasta tehdä interventioita toimitusprosesseihin.

1. Murdoch käyttää omaa mediaansa liittoutuakseen poliitikkojen kanssa. Poliitikot auttavat Murdochia yritystoiminnassa, mutta ”hänen politiikkansa ei ole koskaan yhtä suuri kuin hänen lompakkonsa”.

2. Omistajat voivat asettaa poliittisen viitekehyksen, mutta tämä on huomattavasti väljempi kuin edeltäneiden patruunoiden poliittinen kontrolli. Esimerkiksi Murdochilla on ollut tapana valittaa, jos hänen sanomalehtensä ovat liian sympaattisia ”kommareita” tai mustia kohtaan. Tämä on kuitenkin kaukana johdonmukaisesta poliittisesta ohjelmasta eikä se ole koskaan yhtä tärkeä kuin kaupankäynti.

On toki suuria kysymyksiä, joissa koko News International on ollut yksituumainen. Vuoden 2003 invaasio Irakiin on hyvä esimerkki. Mick Temple esittää teoksessaan The British Press, että jokainen Murdochin omistama sanomalehti kannatti sotaa. Maailmanlaajuisesti niitä on 175. Silti, kuten Davies huomauttaa, Murdoch ei välitä siitä, että samat lehdet lisäävät levikkiään nolaamalla poliittisia liittolaisiaan. Lisäksi jos tarkastellaan the Sunin, the Timesin ja News Internationalin poliittista linjaa, ne eivät ole olleet samanlaisia samasta omistajasta huolimatta.

3. Omistajat puuttuvat aggressiivisesti vain jos joku yksiköistä asettuu saman omistajan toisen yksikön yritystoiminnan esteeksi. Tällöin kyse on yleensä suorasta ja vakavasta uhasta ennen kuin omistajat pyrkivät vaikuttamaan. The Sunday Times sai huoletta olla eri mieltä Murdochin kanssa BBC:n toimilupamaksusta, mutta kun sama lehti moitti Malesian hallitusta korruptiosta, Murdoch näki siinä liian suuren uhan hänen satelliittibisnekselleen.

Omistajuus vaikuttaa, mutta tärkein yksittäinen tekijä on bisnes – ei politiikka.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Mange du kebab

Islam ja musiikki, erityisesti nykypäivänä ja diasporassa, oli aiheena seminaarissa, jossa sai kuulla mielenkiintoisia kuvauksia esimerkiksi Marokosta, Malesiasta, Egyptistä, Intiasta, Turkista ja Euroopasta. Koska islamin teologisen ja poliittisen valtavirran suhde musiikkiin on ollut hyvin varauksellista ja musiikillinen ilmaisu ohjein ja kielloin säädeltyä, moni esimerkki käsitteli suufilaispohjaisia islamin muotoja.

Yhdessä esityksessä ehdotettiin, että on tapahtumassa siirtymä 1980- ja 1990-lukujen islamistisesta, musiikillista ilmaisua tarkoin kontrolloimaan pyrkivästä vaiheesta post-islamistiseen, jota määrittää islamilaisen populaarikulttuurin ”sfäärin” muodostuminen. Edellinen kävi kamppailua viihdettä vastaan, jälkimmäisessä viihde voi kulkea käsi kädessä uskonnon kanssa.

Post-islamistisessa tilanteessa on syntynyt nippu uusia käsitteitä: cool islam, ilmastoitu islam, 15-minuutin islam ja markkinaislam. Audiovisuaalisen kulttuurin puolella puhutaan siivosta elokuvasta (clean cinema), joka viittaa erityisesti Egyptissä islamin arvoja myötäilevään populaarikulttuuriseen sisältöön. Esimerkiksi elokuvien naiskuvat ovat perinteisiä (mies jahtaa naista, eikä nainen miestä; nainen ei ole erityisen vahvassa pääroolissa), mutta näyttelijät eivät ole hunnutettuja.

Tanssin muutoksessa on mielenkiintoista, miten islamistisessa vaiheessa egyptiläinen napatanssi nähtiin synnilliseksi. Jotkut tähdet luopuivat tanssista ja alkoivat korostaa uskontoa. Napatanssi ei kuitenkaan kadonnut, sillä venäläiset ja ex-Jugoslavian alueen naiset alkoivat muodostaa tanssijoiden uuden ydinjoukon. Islamistinen vaihe pyrki hidastamaan liikettä, sillä hitaus viittaa hurskauteen. Nopea liikehdintä viittaa aistillisuuteen tai tarpeettoman voimakkaaseen aistirikkauteen. Post-islamilaista tilannetta kuvaa taipumus kiihdyttää tanssiliikkeitä.

En voinut olla tapahtumassa aivan loppuun asti. Kuulematta jäi muutama muslimien eurooppalaiseen nuorisokulttuuriin keskittyvä esitys. Erityisesti olisi kiinnostanut ranskanturkkilaisen Lil Maazin (kuvassa) hittiä ”Mange du kebab” käsittelevä puhe. Musiikkivideo on esimerkiksi YouTubessa (suosittelen). Suomessahan oli Pizza Enrico, joka käsitteli hieman samantyyppisiä teemoja, sillä merkittävällä erotuksella, että tekijäkaarti oli kantaväestöä.

Mauri Antero kyseli laulaen, kuinka saisi rikki kookospähkinän. Siihen seminaarissa tuli vastaus. Afrikkalaisperäisen, suufilaisvaikutteisen ja lähinnä Intian Gujaratin alueella kannuksensa ansainneen Sidi-ryhmän Euroopan kiertueelta nähdyssä otoksessa yksi esiintyjistä heitti kookospähkinän korkealle ilmaan. Pähkinän pudotessa mies meni alle ja rikkoi sen päällään. Seminaarin analyyttisen annin ollessa heikkoa oli parasta keskittyä värikkäisiin esimerkkeihin.

(Diaspora, Cosmopolitanism, Islamism, 10.10.2009, Leeds, UK)

tiistai 29. syyskuuta 2009

Hyvinvointivaltio – Suomi-brändin keulakuva

Kun asuu Suomen ulkopuolella ja kun tuttavapiiriin kuuluu ihmisiä kaikista maanosista, ei voi välttyä keskusteluilta, joissa pohditaan ja vertaillaan eri maita. Todella usein saa kuunnella ihmisten käsityksiä Suomesta. Päätin listata muutamia yleisiä myönteisinä pidettyjä käsityksiä ja laittaa ne jonkinlaiseen järjestykseen. Listan kattavuutta miettiessä on hyvä pitää mielessä, että suurin osa listan muodostumiseen vaikuttaneista ihmisistä on Englannissa asuvia tutkijoita, opettajia tai yliopisto-opiskelijoita.

8. Ruoka. Suomalaisesta ruokakulttuurista ihmiset eivät tiedä paljoakaan, mutta Berlusconin möläytyksistä säikähtäneiden ei tarvitse huolestua. Jos ihmiset tietävät jotain, se on yleensä positiivista. Ruisleipä, karjalanpiirakka ja jopa mämmi saavat ylitsepursuavia kehuja.

7. Sauna. Sauna liitetään Suomeen, mutta jos ihmisillä ei ole kokemuksia, he eivät suhtaudu siihen erityisen intohimoisesti – myönteisesti ja kiinnostuneena kylläkin.

6. Sibelius. Kerran pubissa pohdimme, kuka on tunnetuin suomalainen. Eräs englantilainen ehdotti, että varmaan se säveltäjä… Sibelius! Sibeliuksesta puhuvat erityisesti vanhemmat miehet, jotka harrastavat muutakin kuin jalkapalloa ja oluita.

5. Urheilu. Suomalaiset ovat rallikansaa, sen tietävät varsinkin englantilaiset. Olen kuunnellut pubissa professorin ylistävän Mika Häkkistä; olen kuunnellut toisen professorin kysyvän pubissa, miksi suomalaiset ovat niin hyviä ralliautoilijoita; olen kuunnellut työhuoneessani remonttitöitä tehneen duunarin kertovan ralliharrastuksestaan ja suomalaisten kuljettajien ihailusta. Jalkapallohullu kansa tuntee ehkä Jari Litmasen ja Sami Hyypiän. Eräs Sunderlandin kannattaja otti nopeasti puheeksi Teemu Tainion. Boltonin veskari Jussi Jääskeläinen on yllättävän tuntematon. Suomen jalkapallomaajoukkueesta ei pitkäksi aikaa puhetta riitä.

4. Nokia. Kaikki tuntevat Nokian – vain osa tietää sen olevan suomalainen tuote. Nokiaa arvostetaan, mutta siihen ei sisälly mitään tunteita. Nauru ja hämmästys seuraavat vasta kun kerron lapsuusmuistoja Nokian kumisaappaista.

3. Metallimusiikki. Haluttiin tai ei, Suomi on metallimusiikin Mekka, kun oikein pääministerikin on fani. Metallibändit tunnetaan hyvin. HIM, Amorphis, Nightwish ja Korpiklaani mainitaan usein. Rasmuksesta puhuvat kiinalaiset. Tähän voidaan lisätä myös kansanmusiikki. Kansanmusiikin esittäjistä olen kuullut mainittavan esimerkiksi Värttinän ja Tallarit. Mikä ihmeen Tallarit? Niinpä.

2. Luonto. Ihmiset luulevat, että Suomessa on tosi kylmää, myös kesällä. Se on kenties yleisin harhaluulo. Kylmyys ei ihastuta, mutta erittäin usein ihmiset puhuvat ihastellen Suomen luonnosta, vaikka eivät olisi koskaan käyneet maassa. Järvet, kalastus ja jopa jokamiehenoikeudet mainitaan toistuvasti. Emotionaalisimman kohtelun saavat kuitenkin revontulet: Oih, haluaisin nähdä revontulet kerran elämässä. Lapsena aina haaveilin… jne. Siihen kun lisätään joulupukki, lumi ja poroajelu, tai kesämatkailun yötön yö, niin ollaan hyvinkin lähellä ihmisten suomikuvan ydintä.

1. Hyvinvointivaltio. Voittaja on kuitenkin hyvinvointivaltio. Vain luonto on todellinen haastaja, mutta päivästä toiseen saan kuunnella, miten hyvinvointivaltio on parasta Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Ihmiset ihastelevat ideaa: sosiaaliturvaa, eläkejärjestelmää, äitiys- ja isyyslomaa, ilmaista opiskelua, opintotukea, terveydenhuoltoa. (On kuitenkin mahdollista, että ihailu päättyisi korkeaan veroprosenttiin. Jos alkaa keskustella hyvinvointivaltion kustannuksista, usein pienen yskäisyn jälkeen ihmiset olisivat valmiita maksamaan turvallisuudesta. Silloin puhutaan poliittisista valinnoista eikä ”ei ole vaihtoehtoa, jos halutaan olla kilpailukykyisiä” -tyylisestä yrityksestä epäpolitisoida politiikka)

Joskus kuuntelen tällaisia juttuja hyvinvointivaltiosta ylpeänä, mutta useimmiten olen vaivaantunut.

Ensinnä mieleeni tulee se, mitä Heikki Patomäki kirjoitti teoksensa ”Uusliberalismi Suomessa” alussa: ”Kun kerran kaikki on nyt näin valtavan hyvin, eikö uusliberalismin erittely ja kritiikki tunnu turhalta marmatukselta?” Pian kuitenkin alan kertoa, millaisia ongelmia hyvinvointivaltio kohtaa niin arkisessa käytännössä kuin poliittisissa päätöksissä.

Suomessa kaikki kannattavat ”hyvinvointivaltiota”, paitsi innovaatiointoilija Antti Hautamäki, jonka mukaan ”hyvinvointivaltio on askel askeleelta murentanut vapaan yhteiskunnan perustaa” ja ehkä Kokoomuksen Ben, jonka mielestä sosiaaliturva rapauttaa yhteiskuntamoraalia (HS 25.5.2003). Kuitenkin arjen ja politiikan käytäntö on ollut sen (hiljaista ja hidasta) alasajoa parikymmentä vuotta. Sosiaaliturvaraporteissa Suomi on ajautunut kyseenalaiseen joukkoon Portugalin ja Yhdysvaltojen kanssa. Näissä maissa on suurin eriarvoisuus lääkäripalvelujen käytössä.

Jos nyt jätetään pehmoarvot oman onnensa nojaan ja pelataan kilpailukyvyn kovilla säännöillä, niin tässä on johtopäätös: Luonto ja hyvinvointivaltio ovat Suomi-brändissä myönteisiä ja tunnettuja. Jos vahvat brändit ovat ylipäätään tärkeitä ja jos ne heikentyvät, ei Suomessa kiinnosta kovinkaan moni asia. Dynaamista ja innovaatioita (kuvassa) suoltavaa kuvaa Suomesta rakennetaan tyhjän päälle: sellaista kuvaa maasta en ole kuullut kenenkään ulkomaalaisen mainitsevan puhuessaan Suomesta – en myönteisessä enkä kielteisessä mielessä.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Takaisin kirkkoon?

Ensiksi oli ateistibussi. Sitten tuli toinen bussimainos, jossa mainostettiin kristillistä Alpha-kurssia. Kurssilla tutustutaan yleiskristillisiin teemoihin, joskin sitä sävyttää karismaattinen vire. Siellä voi kuulla pyhän hengen toiminnasta – aina kielilläpuhumisesta rukouksella parantamiseen. Eikä tässä vielä kaikki. Sunnuntai 27.9.2009 on Englannissa ”Takaisin kirkkoon sunnuntai”.

Tempauksen ideana on, että puoli miljoonaa ihmistä kutsuu mukaansa kirkkoon yhden ihmisen. Anglikaanisen kirkon pr-tapahtuma on järjestetty pari kertaa aikaisemmin, mutta nyt se alkaa asettua samaan seuraan kaikkien muiden kampanjoiden kanssa. Ehkäpä kristityt ovat olleet koko ajan oikeassa ollessaan kiitollisia ateisteille: ateismin julistaminen lisää puhetta uskonnosta ja uskonnotkin kampanjoivat entistä näkyvämmin.

Vasemmistolaisen the Independentin kolumnisti Mary Wakefield kysyy, miksi kirkkoon pitäisi mennä takaisin. Mitä sieltä löytyy? Ja mihin Englannin kirkko uskoo? Uskooko se taivaaseen? Kuka tietää. Helvettiin? Kuuma puheenaihe. Onko Jumalaa edes olemassa? Jotkut kirkonihmiset epäilevät avoimesti. Wakefieldin mielestä on vain yksi syy mennä takaisin kirkkoon: jos haluaa pitää seuraa kirkolle sen väistämättömän alasajon aikana.

Ehkä kolumnisti voisi pohtia, mitä funktioita kirkolla on, sen sijaan että kysyisi uskomusten perään. Kampanjassa ei puhuta uskomuksista. Siinä korostetaan, että ”Tule sellaisena kuin olet”. Kirkko ymmärtääkseni haluaa viestiä yhteisöllisyydestä: kampanjassa käytetyssä kuvassa näkyy esimerkiksi rullatuoli, korkokengät, likaiset työsaappaat ja turvakypärä. Se, että kriitikot puhuvat uskosta ja uskomuksista saa valtakirkon näyttämään epärehelliseltä ja evankelikaaliset aidoilta (he kun uskovat oikeasti eivätkä vain esitä uskovansa). Voi myös olla, että kriitikot epäonnistuvat ennustuksissaan, mikäli pohtivat vain kirkon uskomuksia.

Minusta kampanjat kertovat siitä, että väittämät suoraviivaisesta maallistumisesta ja uskonnottomuuden kasvusta tai uudesta uskonnon noususta antavat yksinkertaisen kuvan ajastamme (vaikka tilastoja katsomalla maallistumista tapahtuu erityisesti Euroopassa). Aikaamme määrittää uskontodiskurssin nousu: uskonto on ”silmiinpistävää”, mutta niin on myös uskontokritiikki.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Evankeliumi Jesse Jamesista

Elokuvaa mytologisesta näkökulmasta lähestyvät ovat tulkinneet westernien hyödyntävän evankeliumeja tai muita Raamatun tarinoita. Harvoin kuitenkaan näkee niin selvää tapausta kuin The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Suomeksi elokuvan nimi on Jesse Jamesin salamurha pelkuri Rober Fordin toimesta.

Andrew Dominikin ohjaama elokuva perustuu Ron Hansenin romaaniin. Kuten usein tuppaa käymään, en ole lukenut kirjaa, joten en tiedä, kuinka suuri osa on ohjaajan kädestä. Elokuvassa Jesse James on ilmiselvä Jeesus ja hänet ampuva Bob Ford – Jessen jengin jäsen – on Juudas.

Elokuvassa Jesse tietää tulevansa läheisen pettämäksi. Fordin tekemä murha lähenee itsemurhaa samassa mielessä kuin Jeesuksen kuolemassa: kuolema ei tule oman käden kautta, mutta kuolemaan johtavia tapahtumia ei edes yritetä estää.

Kuten Juudas, myös Bob katuu tekoaan. Tosin sitä ennen hän kierteli veljensä kanssa teattereissa esittämässä näytelmää siitä, miten hän ampui Jesse Jamesin. Bobin sijaan itsemurhan tekee veli Charles, joka esitti Jesseä näytelmissä ja samastui roolin yhä vahvemmin. Pilkattu Bob ammutaan kuoliaaksi.

Elokuvassa kerrotaan myös Jessen mytologisoitumisesta: hänen kotitaloonsa pyhiinvaelletaan, kuvia hänen ruumiistaan myydään ympäri maata ja kapakkalaulajat levittävät sanomaa laulamalla Jessen ampuneesta pelkurista. (Kapakkalaulajaa esittää Nick Cave.)

Tulkintaa voisi viedä yksityiskohtiin: elokuvan hidas kerronta ja vähäiset toimintakohtaukset tukevat mytologista luentaa. Samoin tässä oleva kuva Bobista ja vapahtajamaisesta Jessestä (Brad Pitt).

Dominikin elokuva ei ole mielestäni huono tekele, mutta katsoessa kävi niin, että innostuin enemmän vasta kun tajusin, että tässähän on tarjolla eräänlainen evankeliumi. Joskus elokuvantekijät voisivat kuitenkin kurkottaa johonkin toiseen säkkiin, josta tarinalahjoja annetaan. Tässä ei sentään ollut paholaista mukana. Vai onko tässä jokin syvempi yhteys? Onko Amerikan mytologian toistuva kytkeminen Raamattuun seikka, joka osaltaan ylläpitää tarinaa kristillisestä Amerikasta ja sen erityisestä asemasta maailmanhistoriassa?

Suomessa mytologista näkökulmaa ei ole tainnut kukaan hyödyntää Olli Alhon Maailmankaikkeuden vartiomiehen (1988) jälkeen ellei oteta lukuun Sofia Sjön ruotsinkielistä väitöskirjaa elokuvallisista messiasmyyteistä (Spelar kön någon roll när man räddar världen [2007]). Teologiseen ja uskontotieteelliseen tutkimuskirjallisuuteen mytologinen näkökulma istuu luontevasti. Englanninkielisissä julkaisuissa näkökulmaa on hyödynnetty enemmänkin.

torstai 10. syyskuuta 2009

Median uskontostereotypiat

Viime päivinä olen käynyt läpi viime loka- ja marraskuulta brittiläisiä sanomalehtikirjoituksia, joissa mainitaan joku niin sanotuista maailmanuskonnoista. Kaikkia uskonnoiksi usein luettavia perinteitä ja liikkeitä ei tuona ajankohtana käsitelty merkittävästi. Listaan tähän tiivistämäni mediastereotypian eri uskonnoista kysymällä: mitä median mukaan tekevät _____?

Kristityt valittavat syrjinnästä. Kristinusko on esillä mediassa monin tavoin, joten valinta on vaikeaa. Yksi vahvimmista aiheista on kuitenkin se, miten sekularismi ja monikulttuurisuuspolitiikka syrjivät kristittyjä ja uskon julkista ilmaisua. Tällaisissa jutuissa usein painotetaan kristinuskon olevan yhteiskuntamme perinnettä. Suomessa käydään pitkälti samaa keskustelua, vaikka monikulttuurisuutta kehäkolmosen ulkopuolella on lähinnä juhlapuheissa ja pelkäävien kansalaisten uhkakuvissa. Toinen vaihtoehto olisi yhteiskunnan moraalista rappiota ja kapitalismin häikäilemättömyyttä pohdiskeleva pastori, joka ehdottaa yhteiskunnan selkärangaksi kristillisiä arvoja.

Hindut mellakoivat ja tanssivat. Hindut nostetaan esiin Intian uskonnollis-konservatiivis-nationalististen puolueiden käsittelyssä. Aiheena on yleensä jonkinlainen konflikti. Tanssiminen korostui siksi, että valon juhla diwali osui valikoituun ajankohtaan.

Sikhit brittiläistyvät. Jos sikhit olivat aikanaan uutisoinnin mukaan väkivaltaisia – ajatellaan esimerkiksi Indira Gandhin murhaa ja autonomiapyrkimyksiä Punjabissa – nyt tilanne on toinen: he ovat hyvin brittiläisiä (tai korrektimmin ilmaistuna hyvin kotoutuneita). Turbaanit kuuluvat kuvaan, mutta muuten jutut käsittelevät esimerkiksi sikhien vakiintumista Britanniaan, sikhiläistä toimittajaa ja poliisien sikhiosastoa.

Buddhalaiset mietiskelevät. Mietiskelemällä voi parantaa elämänlaatua ja asiat voi ottaa vastaan buddhalaisella tyyneydellä. Dalai Lama on rauhan sanansaattaja. Turisteille voi suositella buddhalaisia nähtävyyksiä. Stupassa palava kynttilä on sopivaa kuvamateriaalia. Ja Yhdysvalloissa Oliver Stonen kaltainen ”buddhalainen liberaali” on evankelikaalisen kristityn (Bush) vastakohta.

Muslimit lietsovat vihaa. Maan sisässä heillä on sopeutumisongelma ja globaalisti meitä länkkäreitä piinaa terrorismi. Ramadanin aikaan he paastoavat, muutoin lietsovat vihaa. Toki mediassa on toisenlaista materiaalia, mutta tämä on hallitseva kuva.

Shintolaiset muistelevat. Shintolaisuus ei ymmärrettävästi saa merkittävästi palstatilaa. Se kuitenkin mainitaan jutuissa, joissa Japanissa muistellaan maan kadonnutta kukoistusta tai esi-isiä shintopyhäköissä.

Taolaiset välttävät ejakulointia ja orgasmia. Oikeastaan taolaisia ei otoksessa käsitellä – käsitelläänkö missään vai onko se nykyään olemassa vain puheessa ja kirjojen otsikoissa? – mutta yhdessä jutussa pohditaan, onko taolainen ejakuloinnin ja orgasmin välttäminen hyväksi, varsinkin jos kiinnostusta aiheeseen on vain vaimolla. Oikeaa vastausta en kerro.

Juutalaiset kuolevat. Tämä ehkä vaatii selityksen. Juutalaisia ja juutalaisuutta käsitellään yllättävän usein nekrologeissa (kuolleille tehdyissä muistokirjoituksissa). Niin holokaustia kuin kristalliyötä muistellaan. Israelin ja Palestiinan konfliktia selvitellään edelleen. Kaikille on yhteistä se, että juutalaiset kuolevat (viimeisimmässä esimerkissä muutkin). Itse asiassa se, että juutalaisista on the Timesissa paljon nekrologeja, kertoo heidän kulttuurisesta vaikutuksestaan, joka on huomattava verrattuna juutalaisten lukumäärään.
Viime vuosikymmeninä on puhuttu hengästyksiin asti stereotyyppisten kuvaamisten ongelmista ja useimmat toimittajat ovat tietoisia tästä puheesta. Eri uskontoja käsittelevien juttujen määrä on kasvanut ja kuvaukset ovat runsastuneet, mikä heijastelee sekä pluralisoitumista että tiedonvälityksen monimuotoistumista. Silti tällainen pikainen ja kevytmielinen stereotypioiden tiivistäminen näyttää, etteivät hallitsevimmat (toistuvat ja pinttyneet) kuvaukset ole aina mairittelevia.

maanantai 31. elokuuta 2009

Leeds Festival

Olin Englannissa festivaaleilla ensimmäisen kerran, Leedsissä, tai oikeastaan 40 minuutin bussimatkan päässä maaseudulla, jota Bramleyksi kutsutaan. Siellä oli muitakin, yhteensä ilmeisesti noin 70 000 ihmistä. Ensimmäinen kulttuurishokki tuli bussissa: kukaan ei juonut kaljaa. Yksi joi vettä ja toinen luki päivän Timesiä.

Alue oli suurehko peltoaukea keskellä metsää, mutta esimerkiksi Roskilden festivaalialuetta huomattavasti pienempi. Järjestävät eivät houkuttele ihmisiä paikalle luonnon kauneudella. Toinen kulttuurishokki oli se, että alueella oli myös maailmanpyörä, törmäilyautot ja muuta härveliä. Tivoli kai kuuluu, valitettavasti, paikallisiin festivaaleihin.

Ihmiset olivat sitä mitä festareilla on. Tuhansittain nuoria, useita keski-ikäisiä ja muutama eläkeläinen. Täällä kai on tapana laittaa kumisaappaat festivaaleille säästä riippumatta. Tämän toki tiesin etukäteen. Nyt ne eivät olleet säiden kannalta välttämättömät. Kolmas kulttuurishokki ja toinen pukeutumiseen liittyvä erikoisuus on naamiaisasut. Britit tykkäävät pukeutua vaikkapa nallekarhuiksi bilettäessään, mutta en tiennyt, että sama pätee festivaaleihin.

Tuoppi maksoi 3.60£, joka on täkäläisessä hintatasossa paljon, mutta Suomeen verrattuna edullinen. Ruoka oli laadultaan vaihtelevaa ja tasaisen hintavaa, jota kuvaa erään paikallisen toteamus burgeritarjouksesta: That’s the worst meal deal ever. Suosikkiruokani oli giganttinen yorkshire pudding (jauhokiekko), jonka sisässä oli makkaraa ja muusia. En testannut.

Hinnaltaan epämiellyttävin myyntiartikkeli oli laminoitu festivaaliohjelma, josta piti maksaa 10 puntaa. Se oli hieno, mutta en maksanut. Pärjäsin omilla muistiinpanoillani aikatauluista.

Mielenkiintoinen lisä oli signeerausteltta. Siellä sai käydä tapaamassa soittajia, jotka sitten signeerasivat mitä kukin. En muista nähneeni Suomessa sellaista.

Siirrytään tärkeimpiin: yhden päivän saldoksi kertyi 11 nähtyä keikkaa.

Pääsin paikalle aiemmin kuin olin suunnitellut ja alueella soitti Kids in a Glass Houses, jonka kohderyhmään en kuulunut. Sitten siirryin kuuntelemaan amerikkalaista Titus Andronicusta, joka soittaa kaaoksen ja konsistenssin välillä huojuvaa melodista indienoisea. Se oli hieno aloitus.

Samaan aikaan päälavalla oli aloittanut Lontoon folkahtava Noah & the Whale. Se soitti vain puolen tunnin keikan, josta jäi ensimmäinen puolisko väliin päällekkäisyyden vuoksi. Saldoksi jäi noin kolme kappaletta, jotka kuulostivat siltä, että toivoin lisää (turhaan).
Pikainen roudaus päälavalla ja seuraavaksi Ruisrokissakin vieraillut The Living End, jota olen kuunnellut pian 10 vuotta. Kaukaa kuunnellessa tuuli kadotti äänen, joten menin lavan eteen, jossa oli hyvin tilaa. Yhtyeellä oli pieni ja aktiivinen kannatus, mutta suurin lava oli tällä kerralla tarpeettoman iso. Parhaiten iski Modern ARTilleryn singelohkaisu Who’s Gonna Save Us? ja varhaistuotantoon lukeutuva Second Solution. Ehkä uudestaan klubikeikalle, jollaista olisi tarjolla marraskuussa.

Päälavan luota ei tarvinnut lähteä minnekään, kun vuoroon tuli Skotlannin lahja teineille: The View. Se on mutkatonta ja tarttuvaa musiikkia, ja vaikka en ehkä ole kohderyhmää, niin keikalla viihdyin. Same Jeans on hieno popralli ja riemastuneiden nuorten tanssi jätti hyvän kokonaisvaikutelman. Sitten pieni siirtymä NME-telttaan, jossa aloitti The Passion Pit. Se on kofeiiniton kahvi, alkoholiton olut tai light-versio TV on the Radiosta. Enemmän diskoa kuin indietä, (kohtuullisen ärsyttäväsoundista) syntikkaa kuin kitaraa, mutta sellaisenaan hyvin toimivaa jortsumusiikkia. Ehkä flow-hipstereille uppoaisi paremmin.

Pikainen stoppi kaljajonoon ja sitten vuoroon Vampire Weekend. Keikka ei tuonut levyn kuunteluun paljoakaan lisää. Aurinko paistoi ja oli miellyttävää kuunnella hienoja kappaleita. Ihmiset tanssivat ja pitivät. Levyltä tuli kaikki tärkeimmät ja jokunen uusi kappale. Oikein kivaa.

Takaisin telttaan uuden tuopin kanssa, jossa soitti the Gaslight Anthem. Mainion levyn julkaissut yhtye osoitti olevansa elävänäkin vaikuttava. ’59 sound tuli alkupuolella ja se olikin paras illan aikana kuulemani rokkiralli. Yhtye on kuin punkkia kuunnellut Bruce Springsteen. Laulaja kysyi, ketkä menevät katsomaan Gallowsia ja nosti oman kätensä ylös todeten, että on jännää, että musiikki voi olla vielä nykyään vaarallisen kuuloista. Minä jätin sen väliin. Samoin näkemättä jäivät esimerkiksi Crystal Castles, White Denim, The Rumble Strips, Frank Turner ja Lightspeed Champion.

Hieman ennen GA:n loppua livahdin takaisin päälavalle katsomaan Yeah Yeah Yeahsin loppukeikan. Ei vetänyt vertoja GA:lle, sillä YYY:n sävelkynä on ontohko ja laulajan räävittömyys enemmän vaivaannuttavaa kuin vaikuttavaa. Ehkä tuo on liioittelua, koska kuitenkin viihdyin hyvin yleisöruuhkassa ja jalat veivät lähemmäs lavaa. Hiteistä kuulin ainakin uuden levyn Zeron, mutta en valitettavasti Heads Will Rollia.

Seuraavaksi oli listalla Bloc Party. Näin yhtyeen Tukholmassa 7.7. vuonna 2005, päivänä, jolloin Lontoossa räjähteli. Tuosta hienosta keikasta jäi mieleen myös lontoolaisen yhtyeen kommentit pommituksiin. Nyt keskeisin välispiikki oli vitsailua Big Brotherin ”tärkeydestä” ja sen lopettamisesta (tiedoksi tietämättömille: paikallinen neloskanava ilmoitti pari päivää sitten, että seuraava BB on viimeinen). Yhtye on edelleen erittäin suosittu yleisömäärän perusteella ja ensimmäisen levyn kappaleet ovat mielestäni yhtyeen parhaita. Niistä kuultiin muutama.

Sokerina pohjalla oli Radiohead. Edessä seisova pariskunta valmistautui keikkaan vetämällä nokkaan vähän kokkelia, ja sitä kai olisi tarvittu, että Yorken jollotukset olisivat keikan ensimmäisellä puoliskolla ylittäneet aika korkealla olleet odotukset. Thom ei paljon puhunut ja jos puhui, niin kuulosti siltä kuin olisi nukahtamaisillaan. Yhtye kyllä soi hienosti ja panostaa valoihin.

Oikeastaan vasta varsinaisen setin viimeisenä soinut Idioteque muistutti, että kysehän on tärkeästä ja loistavasta yhtyeestä. Encoressa kuultiin mainio uusi kappale, joka oli perussettiin verrattuna upliftaavaa psykedeliapitoista jurnutusta. Just ja Paranoid Android muistuttivat miksi Radioheadista on tullut niin suuri. Koko lysti kesti aika tarkkaan 2 tuntia.
Saldo: Useita hyviä keikkoja, mutta ei suuria yllätyksiä.

lauantai 22. elokuuta 2009

Tapaus Lockerbie

Viikon mediaspektaakkeli on ollut vuoden 1988 Lockerbien kaupungin yllä tapahtuneesta pommiräjähdyksestä tuomitun libyalaisen Abdelbaset Ali Mohamed al-Megrahin armahtaminen. Al-Megrahi tuomittiin syylliseksi vuonna 2001. Hän sai elinkautisen, mutta syöpää sairastavana vapautettiin ”kuolemaan” Libyaan. Iskussa kuoli 270 ihmistä.

Suomalaisissa nettikeskusteluissa ihmiset pohtivat, onko ratkaisu oikein. Oikea kysymys lienee kuitenkin, onko hän edes syyllinen. Seuraavassa kirjoitan ohkaisin tiedoin, mutta ilman jatkuvia varauksia. Voin olla väärässä ja muutan käsitykseni, kun joku esittää uskottavia vastaväitteitä. Pointtini on tämä: on hyviä syitä uskoa al-Megrahin syyttömyyteen.

USA ja UK kertoivat pian pommi-iskun jälkeen, että sen takana ovat Iran, Syyria ja palestiinalaisjärjestöt. Heillä oli ”kovaa näyttöä” asiasta. Persianlahden sodan kynnyksellä he kertoivat, että syyllinen onkin Libya. Iran ja Syyria tukivat heitä sodassa.

Vuoden 2001 oikeudenkäynnin on kyseenalaistanut esimerkiksi skotlantilainen oikeustieteen professori: todisteet eivät olleet riittäviä. Myöhemmin, vuonna 2005, Skotlannin poliisin entinen päällikkö kertoi avaintodisteen olleen tekaistu. Hänen mukaansa CIA asetti avaintodisteena toimineen piirilevyn palasen Lockerbien metsään.

Libya otti vastuun tapahtuneesta painostuksen alla. Maan pääministeri kertoi BBC:lle, että he ostivat näin rauhan, mutta eivät tunnusta syyllisyyttä. Pian tämän USA sanoi, ettei poistakaan Libyaan kohdistuneita pakotteita. Libya antoi uuden lausunnon ja valitteli, että pääministeri oli ollut ”epätarkka” puheissaan.

Nyt al-Megrahi on armahdettu ja hän on palannut Libyaan. Hän vannoi esittävänsä todisteita syyttömyydestään ennen kuolemaansa.

On mielenkiintoista, että nyt kirjoitushetkellä katson BBC:n aamutelevisiota, jossa asiantuntijat kertovat, että Euroopan intresseissä on nyt luoda hyvät suhteet Libyaan. Libya on muuttunut valtio, ja kumppani taistelussa terrorismia vastaan. Samaan aikaan korostetaan, ettei mitään öljybisnekseen liittyviä sopimuksia ole (vielä) kirjoitettu al-Megrahin vapauttamista kannattaneen Iso-Britannian ja Libyan välille.

Yhdysvallat (ja UK:n johto) puolestaan paheksuivat sitä, että al-Megrahi sai Libyaan palatessaan ”juhlallisen” vastaanoton. Gaddafi halasi häntä lentokentällä. Eikö tämä voisi kertoa siitä, että al-Megrahi ”uhrattiin” Libyan etujen vuoksi? Joillekin tämä tietysti todistaa siitä, että Gaddafi on järjetön paholainen, joka halaa tappajaterroristia ja näin provosoi länsimaita.

Iskussa tyttärensä menettänyt Jim Swire korostaa tämänpäiväisessä The Daily Telegraphin jutussa, ettei ole oikeudenkäynnin seuraamisen jälkeen uskonut al-Megrahin syyllisyyteen. Hän on yrittänyt saada tapausta uuden tutkinnan alaiseksi, mutta poliitikoilla ei ole asiaan mitään lisättävää. Hän pitää todennäköisimpänä, että iskun taustalla on Iran. Samaan näkemykseen on päätynyt William Blum (esim. teoksessaan Kuoleman imperiumi).

Jokin tässä jutussa mättää. Ja totuus on tuolla jossain.

tiistai 11. elokuuta 2009

Kapitalismi ja henkisyys

Henkisyys mielletään joskus ”hörhöilyksi”, mutta useimmiten sillä on nykyään myönteisempi kaiku kuin uskonnolla. Ihmiset mieluusti kertovat olevansa henkisiä, mutta eivät uskonnollisia. Toisinaan mietityttää, miksi ja miten tällainen puheavaruus on muotoutunut nykyisenlaiseksi. On varmasti olemassa useita uskottavia ja kilpaileviakin selityksiä. Yksi mielenkiintoisimmista on kuitenkin kapitalismia koskevat muutokset.

Karkeasti yksinkertaistaen: kolonialistinen kapitalismi kulki käsi kädessä kansallisvaltioiden uskontoinstituutioiden kanssa. Nykyinen imperialistinen globaalikapitalismi kulkee käsi kädessä heikosti institutionalisoitujen ja vähemmän aluesidonnaisten henkisyyksien verkostojen kanssa. Siinä missä edellinen on kriittisten uskontotieteilijöiden perusteellisesti tutkima aihe, jälkimmäisestä on lähinnä teoreettisia hahmotelmia ja muutamia aihetta läheisesti sivuavia empiirisiä tutkimuksia.

Olen käsitellyt aihetta juuri ilmestyneessä artikkelissa kapitalismista ja henkisyydestä, teoksessa Postmodern Spirituality (Donner Institute 2009). Siinä käyn läpi neljä tutkimuskirjallisuudessa esiintyvää tapaa ymmärtää kapitalismin ja henkisyyden suhde.

1. Kulutushenkisyys. Henkisyyden muodot tukevat kulutuskapitalismia.

2. Yksilöllistävä henkisyys. Henkisyyden muodot tukevat yksilökeskeisyyttä, mikä puolestaan sopii sellaiseen kapitalismiin, jossa sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prioriteetti.

3. Globaalikapitalismia täydentävä henkisyys. Henkisyys auttaa sietämään stressaavaa ja kiireistä elämäntahtia ja on sikäli globaalikapitalismin ideologinen täydennys eikä vastarintaa.

4. Edistyksellinen henkisyys. Henkisyys on antikapitalistista, joskin tälle näkemykselle on vaikea löytää esimerkkejä. Kantaa tukemaan annetut esimerkit ovat pikemminkin arvoliberaalia kuin antikapitalistista.

Näkemykseni mukaan edellä mainitunlaisissa tutkimuksissa keskitytään joko kapitalismiin ilman henkisyyksien empiiristä tuntemusta tai henkisyyksien muotoihin ja arvoihin vailla perusteellista käsitystä kapitalismin toimintalogiikasta. Tulevaisuuden haaste on näiden ulottuvuuksien yhdistäminen. Alustavia pitkospuita siihen löytyy lisää artikkelistani, mikäli sattuisi kiinnostamaan.

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Abbaistuminen

Ensiksi tuli Mamma Mia! teatterinäytöksenä, sitten vielä elokuvana. Katsellessani tuota feelgood tuotantoa jälkimmäisessä formaatissa mietin, ettei se ole erityisen good eikä edes tunnu. Ilmeisesti se on tarkoitettukin yhteislaulutuokioihin niille, joille Abba on totuus 1970-luvusta. Toki Abballa on vetäviä pophittejä, ja varsinkin niistä tehdyt indie/punkversiot ovat uponneet (Leather Nun: Gimme, Gimme, Gimme ja Röövel Ööbik: Mamma Mia), mutta leffa on suhteellisen tarpeeton tekele. Onneksi se ei sijoitu 1970-luvulle.

Englantilainen Dave Haslam tuo esiin erilaisen 1970-luvun teoksessa Young Hearts Run Free – erilaisen Englannin niin musiikillisesti kuin kulttuurisesti. 1970-luku ei ollut vain Abbaa ja Bee Geesiä, vaikka seventies-partyissa siltä tuntuisikin. Kirja on ilmestynyt myös nimellä Not Abba.

Mitä vikaa 70-luvun muistamisen abbaistumisessa on? Ainakin se, että unohdamme muun ja tuuditumme ilmeisen televisioituun kuvaan vuosikymmenestä.

Millaisessa maailmassa 1970-luvulla elettiin? Suomessa oli Kekkonen ja Sleepy Sleepers. Muualla oli Abba ja Bee Gees, mutta oli muutakin.

-Oli terroria: Englannissa The Angry Brigade ja muualla Baader Meinhof, PLO ja Münchenin olympialaiset, IRA ja verinen sunnuntai, Italiassa punainen prikaati.
-Oli huumeita: PCP alkoi tulla LSD:n tilalle.
-Oli rasismia: Englannissa 1960-luvun konservatiivipuolueen avoimen rasismin korvasi ”rasistipuolue” National Front Party.
-Oli sotia: Vietnamin jälkihöyryt, kylmä sota ja spacerace.
-Oli yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia: Englannissa tehtaita suljettiin, kaivostyöläiset lakkoilivat (ja kaikki muutkin vuonna 1972) ja kaivokset vetivät viimeisiä henkäyksiään. Ja maailmanlaajuinen öljykriisi.
-Oli seksuaalinen ja sukupuoliroolien murros (vaikka se alkoi 1960-luvulla): Englannissa homoseksuaalisuuden sairausluokittelu loppui 1967, mutta Gay Liberation Frontin tavoitteena 1970-luvulla oli saada lääkärit luopumaan homoseksualismista parantamisesta. Ydinperheihannetta problematisoitiin ja perheväkivallan yleisyys alettiin tunnistaa. Provokatiivisemmat feministit kirjoittivat vittuvoimasta, patriarkaatin sorrosta ja miehisestä sovinismista.

Myös sopivat elokuvat valitsemalla 70-luku näyttää vähemmän abbamaiselta: Kellopeli appelsiini, Taksikuski, Straw Dogs, Syväkurkku, Emmanuelle (ja kirjoista Rick Moodyn Jäämyrsky).

Haslam keskittyy englantilaiseen musiikkikulttuuriin. Hän poimii Kinksin, jonka Lola käveli kuin nainen, puhui kuin mies ja halasi yllättävän kovaa. Bowie, Marc Bolanin T-Rex ja Roxy Music rakensivat imagoaan androgyynisyyden varaan (+ Bowie käytti suunnilleen kaikkea, mitä vastaan tuli, myös avaruuden asevarustelua).

Black Sabbath ja Led Zeppelin heijastelivat äänimaisemassaan teollisuuden synkkiä näkymiä midlandsissa. Liverpoolissa ja muutamissa muissa kaupungeissa kukoistanut soul sai nimekseen Northern Soul, josta muodostui vankka alakulttuuri tanssinälkäisille nuorille. Kun diskomusiikki alkoi syrjäyttää amerikkalaisen soulin, mustat käänsivät katseensa Karibiaan ja reggaeen. Harder They Come -elokuva ja Bob Marleyn Catch a Fire olivat (syystäkin) suunnannäyttäjiä. Mainittakoon, että Leeds oli tuolloin ja on edelleenkin yksi afrokaribialaisen musiikkikulttuurin keskuksista.

Toki diskokin jyräsi, jopa siinä määrin, että rasistipuolueen huolenilmaisun mukaan liiallinen diskoilu johtaa katujen täyttymiseen mustia palvovista soul-pojista. Oli myös punk, mutta se on niin tuttu tarina, ettei siitä jaksa kirjoittaa. Paitsi sen, että oli lama, ja työttömyys kasvoi reippaasti, eikä tällä kerralla tullutkaan sapattia ja tseppeliiniä.

Haslam on parhaimmillaan käsitellessään Englantia ja pinnallisimmillaan kirjoittaessaan Yhdysvalloista. Kulttuuriteorian harrastajille se tarjoaa tutustumisreitin kulttuurintutkija Paul Gilroyn taustaan, sillä hän on yksi Haslamin haastateltavista. Teoksessa on vähän samaa henkeä kuin Blondiessa vaikuttaneen Gary Lachmanin katsauksessa 1960-luvun pimeään puoleen (Tajunnan alkemistit: Kuusikymmenluvun mystiikka ja vesimiehen ajan pimeä puoli). Vaikka Haslamin käsittely on epätasaista, laajentaa se käsitystä 70-luvun Englannista ja sen musiikkikulttuurista. Ehkä niidenkin, joiden tietämys ei rajoitu Abbaan ja seitkytlukubileisiin.

Tiesitkö muuten, että Eric Clapton antoi 1970-luvulla avoimen rasistisia lausuntoja, joissa hän esitti National Frontin johtajan olevan maan ainoa totuudenpuhuja? Olisiko siinä hyvä teema seuraaviin 1970-luvun bileisiin?

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Täysi pastissi

Yhdysvaltalaisen kulttuuriteoreetikon Fredric Jamesonin mukaan pastissi on ominaista myöhäiskapitalistiselle kulttuurille, jota hallitsee pinnallinen kierrätys ja menneiden tyylien toistaminen. Siinä missä parodia on Jamesonin tulkinnassa modernin periodiin kuuluvaa kriittistä jäljittelyä, pastissi on tyhjää parodiaa, negatiivista postmodernismia, tyhjää viittailua myöhäiskapitalismin kontekstissa. Esimerkkeinä tällaisesta on käytetty erityisesti populaarikulttuuria ja popmusiikkia. Primal Scream voisi olla yksi esimerkki, mutta yhtyeen synteesi on niin mielenkiintoinen, etten mielelläni nimittäisi sitä tyhjäksi. Olkoon se sitten täysi.

En päässyt paikalle, kun Primal Scream kävi Suomessa toistamiseen uusimman levyn tiimoilta. Yhtyeen keikka siirrettiin kulttuuritalolta Tavastialle, mikä kielii kiinnostuksen hiipumisesta, ellei tiedonvälityksessä ilmoitettu ”tekninen syy” ollut ihan oikea asia. Selitykseksi ei käy vain vuoden takainen vierailu Ruisrokissa, sillä moni muu artisti myy klubit ja hallit täyteen riippumatta vierailun taajuudesta. Suosion hiipumisesta todistaa myös Ruisrokin keikka, jossa sai suoraan kävellä eturiviin ja sen takana ei ollut kuin muutama tanssija ja tuijottelija. Keikka-arviotkin olivat Hufvudstadsbladetia lukuunottamatta omituisen kielteisiä, tympeitä tai pettyneitä. Läheiset pitivät keikasta, mutta moni puolituttu ei.

Luulen, että kyse ei ole vain Suomesta. Leedsissä yhtye myi viime vuoden klubikeikkansa juuri ja juuri loppuun siinä missä moni muu teki saman kuukausia ennen keikkaa. Viimeisimmän albumin saa ostaa alle vuoden ilmestymisensä jälkeen todelliseen polkuhintaan (1.74£) ja sitä edellisenkin kelpo alennuksella (3£).

Tällä kerralla arviot olivat myönteisiä, mutta se ei yksikseen riitä kääntämään uran suuntaa.

Primal Scream on kuitenkin toistaiseksi – ja kaikkine puutteineenkin – yksi tärkeimpiä 1990-luvun ja 2000-luvun yhtyeitä. Tällaiseen käsitykseen päädyin kuuntelemalla yhtyeen tuotannon läpi samalla kun luin Brendan Yatesin sinänsä pinnallisen teoksen Out of the Void: The Primal Scream Story.

Yhtyeen keulakuva Bobby Gillespien ensimmäinen iso sulka oli rumpalointi the Jesus & Mary Chainin ensimmäisellä levyllä. Tuon jälkeen Bobby sanoi sayonara, koska hän olisi ollut Reidin veljesten alainen. Hän halusi olla itse johtotähti. Riski oli melkoinen. Jeesuksen kelkassa hän oli jo arvostettu, mutta itsekseen hän ei ollut (vielä tuolloin) mitään.

Primal Screamin ensimmäinen tekele on kappale Velocity Girl, joka löytyy aikansa brittipoppareita koonneelta C86-kokoelmakasetilta ja jonka Manic Street Preachers myöhemmin levytti (löytyy Lipstick Tracesilta). Yhtyeen ensimmäinen levy Sonic Flower Groove on nykyäänkin kuunneltuna vaisu ja laimea, joskaan ei huono. Toisessa, nimettömässä albumissa on enemmän särmää, ideaa ja potentiaalia, mutta se ei ole napakymppi.

Vasta vuonna 1991 ilmestynyt Screamadelica räjäytti pankin. Vaikka se on koostettu aika erillisistä raidoista eikä siten ole välttämättä kovin kompakti albumi, se ratsasti huumeiden ja hedonistisen tanssikulttuurin aalloilla.

Levy oli kaupallinen menestys ja myös kriitikot ylistivät. Tosin jotkut moittivat, että yhtyeestä oli tullut DJ Andrew Weatherallin marionetti, mutta Yatesin kirja osoittaa asian olleen toisin. Olennaista oli kohtaaminen ja yhteistyö, sillä Andy oli rivijukka ennen sitä ja Primal Scream taas suodatti klubikulttuuria rokkitaustaansa. Itse asiassa yhtye sävelsi ja soitti itse osan ”sämpleistä”, koska he katsoivat tarvitsevansa juuri tietynlaisia (joita ei ollut olemassa). Yhtye kävi myös Suomessa 1992, esiintyi aamuyön kirkkaudesssa ja kaltaiselleni indierokkiteinille keikan kiinnostavin yksityiskohta taisi olla vieressä seissyt Yrjänä.

Menestyksen jälkeen syntyi rollarihenkinen Give Out but Don’t Give Up, joka myi kustannuksiinsa nähden liian vähän – noin miljoona kappaletta. Kriitikot olivat pettyneitä, paitsi Voxissa, jossa annettiin täydet pisteet. Jos Screamadelicassa oli minulle aikanaan liian vähän rokkia, seuraajassa oli liian vähän indietä ja punkkia. Levy kuitenkin osoittaa yhtyeen ammentavan laajalta skaalalta. Toki se läheni rollaripastissia, mutta eipä edes rollarit ole tehneet tuollaista musiikkia yhtä hyvin sitten 1970-luvun.

Kun radiomafia alkoi soittaa Primal Screamin Kowalski-singleä, ajattelin, että onpa mahtavaa kuulla näin kunnianhimoista uutta musiikkia. Vanishing Point ilmestyi 1997 ja kriitikot innostuivat. Tosin Yatesin mukaan live-esitykset olivat pettymyksiä, kun yhtye sekoili soittonsa ja looppien sovittamisessa. Heti perään julkaistiin remix nimellä Echo Dub, joka ei edes dubeimmillaan yllä alan mestareiden tasolle – eihän the Clashin reggaegaan ollut kovin laadukasta reggaeta – mutta kertoo bändin kiinnostuksen laajuudesta. Yllättävän moni kriitikko diggaili, mutta aina iloinen NME tiivisti: pointless.

Seuraavaksi julkaistu Xtrmntr (2000) on mielestäni yhtyeen kompaktein kokonaisuus: 2000-luvulle päivitetty Raw Power. Muistan jopa pyytäneeni yhdeltä tiskijukalta Swastika Eyesia, ja tuollainen toivomusten esittäminen on minulle harvinaista. Vieraillessani Tampereella YO-talon dj-kopissa pistin sen soimaan: 7 minuuttinen biisi on poikkeuksellisen pitkä indiediskoihin.

Tarkemmin ruotien voi sanoa, että neljäsosa albumista on vähemmän originaalia materiaalia. Se sisältää mainitun hitin kahtena versiona ja uuden miksauksen edellisellä olleesta If They Move, Kill ’Em (nimi tulee elokuvasta Hurja joukko). Myynniltään ja vastaanotoltaan Xtrmntr oli menestys.

Evil Heat (2002) oli yllättävä sikäli, että se jatkoi edellisen levyn linjalla. Tätä yhtye ei ollut aikaisemmin tehnyt. Nyt mukana oli tyylillisesti enemmän Kraftwerkia ja vieraita Robert Plantista Kate Mossiin, mutta myyntilukujen ja kriitikkojen vastaanoton perusteella siinä oli kaikkea hieman edeltäjäänsä vähemmän.

Riot City Blues (2006) pyyhki lattiaa (tuolloin ehkä vielä trendikkäällä) skandinaavisella toimintarokilla, vaikka sen nimittäminen eri tyylejä kopioivaksi pastissiksi lienee oikeutettua. Beautiful Future (2008) sai ristiriitaisen vastaanoton. Myynnillisesti se taisi flopata, mutta sekin on laadukas, letkeä levy.

Yhtyeen ura on mennyt ennekin ylä- ja alamäkeä niin kaupallisesti kuin popista kirjoittavien kriitikoiden mielestä. Kenties yhtye tulee vielä takaisin. Eipä sillä niin suuresti ole merkitystä, jos vain tekevät yhtä hyviä levyjä. Yhtyeen tavaramerkkeinä ovat olleet musiikkimaun laaja-alaisuus ja kokeileminen. Mitähän siitä tulisi, jos Bobby ja kumppanit innostuisivat Robert Plantin ja Damon Albarnin tavoin muustakin kuin länsimaisesta populaarimusiikista? Ehkä vanha sanonta suutarista voisi olla paikallaan. Olkoon yhtye länsimaisen populaarimusiikin täysi pastissi.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Koulu ja uskonto

Viime päivinä on noussut taas esiin ajatus lukion uskonnonopetuksen muuttamisesta nykyisestä yleiseksi uskontotiedoksi.

Asian puiminen yksinomaan lukiokontekstissa on sikäli helpompaa, ettei tarvitse liikaa miettiä, miten esimerkiksi kahdeksanvuotias vastaanottaa opetukset – tarkoittaako opettaja, että ihmeet todella tapahtuivat vai että kristinuskon opetusten mukaan ihmeet tapahtuivat? Lukion yhteydessä ei ole välttämätöntä laittaa niin suurta painoarvoa vanhempien mielipiteille siitä, mitä pakollisen oppivelvollisuuden puitteissa lapsille opetetaan.

En väitä, että uskontotieto olisi täydellinen ratkaisu, mutta pidän sitä parempana kuin nykyistä ja sitä edeltänyttä systeemiä. Lisäksi nykyinen puhe uskontotiedosta pitää sisällään useita toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja, koska yksityiskohdista ei ole selvyyttä. Jotta keskustelussa päästäisiin etenemään, pohdin lyhyesti neljää Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa esiin tullutta näkökantaa.

1. (toisin kuin eräs keskustelija ajattelee…) Uskontotieto ei olisi sama kuin nykyinen uskonnonopetus. Vaikka uskonnonopetus ei ole ”tunnustuksellista”, se on ”oman uskonnon mukaista”. Se tarkoittaa useita ryhmiä, jotka jakautuvat oppilaan uskonnollisen yhteisön mukaisesti. ”Uskonto” on oppiaineena eri muslimeille, juutalaisille, luterilaisille, ortodokseille, sikheille, hare krishnoille jne. Uskontotieto olisi kaikille yhteinen aine, joka ei olisi tunnustuksellista eikä oman uskonnon mukaista. Se perustuisi uskontoa koskevaan tutkimukseen, mutta käytännössä sisältäisi myös kasvatuksellisia elementtejä (uskontodialogia yms.) Tällöin elämänkatsomustiedolle ei enää olisi paikkaa, joten osa siitä olisi integroitava uuteen aineeseen. Käytännössä se tarkoittaisi ainakin ei-uskonnollisten katsomusten ja identiteettien käsittelyä.

2. Keskustelussa on pohdittu, pitäisikö aine integroida filosofiaan vai yksinkertaisesti lisätä filosofian opetusta (sellaisena kuin sitä opetetaan). Mielestäni filosofia ei nykyisessä muodossa voisi korvata uskontotietoa, koska uskontotiedossa vähintään toinen jalka olisi empiirisessä, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Integrointi taas voisi vesittää filosofian identiteetin. Siksi on parempi pitää ne erillään.

3. (toisin kuin eräs keskustelija ajattelee…) Uskontotieto ei olisi ’yhteiskunnan muuttamista maahanmuuttajien mieleiseksi ja kantaväestön vastaiseksi’. Nykyinen systeemi korostaa monikulttuurisuutta siten, että eri uskonnoille on omat opetussisällöt. Uskontotieto integroisi eri ryhmät yhteen oppiaineeseen, joten myös ”maahanmuuttokriittiset” voisivat kannattaa tätä, elleivät he halua kristinuskoa selvemmin suosivaa järjestelmää. Tässä esitetyssä muodossa ”maahanmuuttokriittisen” argumentin voi siirtää syrjään.

4. On myös kysytty, perustuisiko uskontotieto ”valintamyymälämalliin”. Tämän mukaan tarjottaisiin oppilaalle erilaisia (uskonnollisia ja ehkä myös uskonnottomia) katsomuspaketteja. Toisin sanoen, kerrottaisiin, miten juutalaiset, muslimit, kristityt jne. uskovat ja elävät, ja sitten vähän vertailtaisiin. Vaihtoehto on huono, koska se ei opasta oppilasta tekemään harkittuja ratkaisuja eikä se sinällään opeta, miten uskonnot ja elämänkatsomukset muodostuvat eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Lisäksi tällainen uskontotieto muistuttaisi tarpeettoman paljon elämänkatsomustiedon edeltäjää, ”Uskontojen historia ja siveysoppia”, josta haluttiin eroon jo vuosikymmeniä sitten.

Näihin ja muihinkin yksityiskohtiin olisi saatava selvyyttä, jotta keskustelussa olisi suhteellinen yksimielisyys siitä, millaista vaihtoehtoa joku kannattaa tai vastustaa. Muutoin aiheesta uutisoinnin mielekkyys vähenee huomattavasti.

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Muulin matkassa

Punta on hyvä hinta. Nimittäin musiikkikirjoista. Ostin yhdeksän. Jokaista en taida lukea. Selailen kyllä. Yhden jo luin. Oli ihan kiva. Melkein neljäsataasivua. Tom Waitsin haastatteluja.

Mac Montandonin toimittama ”Innocent When You Dream – Tom Waits: The Collected Interviews” sisältää nelisenkymmentä Waitsin haastattelua. Suurin osa on Bone Machinen ja Mule Variationsin ajoilta, mutta kirjasta saa käsityksen koko urasta.

Haastatteluja ei ole pilkottu tai toimitettu uudelleen. Näin on sekä puuduttavaa että omituisen mielenkiintoista seurata vastauksia samoihin kysymyksiin, kuten miten työskentelette Kathleenin (Tomin vaimo) kanssa. On myös mielenkiintoista huomata Waitsin toistelevan samoja one-linereita ja läppiä vuodesta toiseen.

Miten työskentelette? Minä tiskaan, sinä kuivaat junou. Tai mihin tahansa kysymykseen: Mä olen just sellainen tyyppi, että kun pallo lyödään meidän pihamaalle, sitä ei saa koskaan takaisin.

Niin Waitsin puheessa kuin toimittajien kehystyksissä rakentuu selkeä konsensus: Ura alkoi pianoballadeilla, jolloin brändi tai viski ja suussa käryävä Viceroy olivat imagollisesti välttämättömiä. Sitten mentiin naimisiin Kathleen Brennanin kanssa vuonna 1980, seurauksena seesteistä perhe-elämää ja vaimon suosittelema kokeellisempi ote musiikkiin. Brennan, joka nimitti aviomiestään muuliksi (itsepäinen, työteliäs), välttelee julkisuutta, mutta on osallistunut jatkuvasti musiikin tekemiseen. Suhteen alkuvaiheen tuloksena oli mestarillinen trilogia Swordfishtrombones, Rain Dogs ja Frank’s Wild Years. Sillä musiikillisella linjalla on jatkettu, vaikka muu elämä on muuttunut: muutto maalle, kolme lasta, röökit tumpattu, vuoden 1993 jälkeen ei drinkkiä ja Bone Machinen jälkeen kuusi vuotta taukoa levytyksistä.

Waits on itsensä tarkkaan rakentanut Amerikka-mytologian satuhahmo. Kuitenkin kokonaisvaikutelmaksi jää, että Waits on oikeastaan tylsähkö tyyppi, hahmo, jolla on vain muoto ja jonka levyt kertovat kaiken mitä tarvitsee tietää. Hänellä ei ole erityisen kiinnostavia näkemyksiä tai sisällöllistä sanottavaa juuri mistään asiasta, vaikka osaakin upeasti kiteyttää musiikissaan tunnelmia ja tilannekuvauksia. Toisaalta tämäkin saattaa olla harkittua. Waits ymmärtää arvoituksellisuuden arvon. Tämän sanottua olisi tosin kiinnostavaa lukea Barney Hoskynsin tuore ”Lowside of the Road”, jossa ilmeisesti kyseenalaistetaan Waits-mytologisointia, joten ehkä siinä voisi olla muutakin yllättävää. Onko kukaan lukenut?

Yksittäisissä jutuissa, tilannetajussaan ja one-linereissa Waits on todella hyvä. Samoin tekstittäjänä. Puhumattakaan sävellyksistä ja niiden esittämisestä.

Haastattelujen hienouksista pari esimerkkiä: Q: On what occasions do you lie? A: Who needs an occasion?, Q: How would you like to die? A: I don’t think I would like that very much at all.

Ja teksteistä: ”She’s a diamond that wants to stay coal (Black Market Baby), ”I don’t have a drinking problem, ‘cept when I can’t get a drink (Bad Liver and a Broken Heart), ”Come down off the cross, we can use the wood” (Gospel-henkisessä kappaleessa Come on up to the House)

Usein musiikkikirjojen parasta antia on kipinä kuunnella artistin tuotantoa. Viime päivinä on tullut kerrattua Tom Waitsin levyjä ahkerasti. Bone Machine oli ilmestyessään (1992) lukion samanmielisten soittolistalla ja Yrjänäkin totesi, että järki lähtee. Mutta edelleen likipitäen koko tuotanto kuulostaa vankalta.

Musiikkibisneksen ja yleisen ilmapiirin muutoksista voisi kertoa se, että Waitsin jyrkän kielteinen suhde musiikkinsa mainoskäyttöön tuntuu jotenkin vanhalta. No toisaalta, vielä vuonna 1970 Isle of Wightin viisipäiväisen festivaalin kolmen punnan pääsymaksua pidettiin kapitalistisena ahneutena ja vastakulttuurin hengen vesittämisenä.

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Mitä iloa Twitteristä?

Näinä ”sosiaalisten medioiden” aikoina päätin tutustua Twitteriin. Facebookin käyttömahdollisuudet ja -tarkoitukset on helppo ymmärtää, vaikka suunnittelussa ja toteutuksessa onkin kaikenlaisia hienosäätöongelmia. MySpacen pointti on enemmän mahdollisuudessa kuunnella artisteja ja hankkia infoa – ja kaiken tämän voi tehdä ilman omaa sivustoa. Mutta tuo Twitter on jäänyt arvoitukseksi.

Tunnustan, että olen tiennyt Twitteristä vain kaksi asiaa. Ensiksi sen, että se on mikroblogi, jonne voi laittaa lyhyen viestin ja jossa voi seurata toisten viestejä. Toiseksi sen, että joidenkin mielestä Twitter on kova juttu. En kuitenkaan ollut koskaan nähnyt, miten kyseinen sivusto toimii. Päätin kokeilla.

Eniten mietitytti koko homman rationaalisuus. Toki joku seuraajia etsivä voi käyttää sitä kertoakseen tekemisistään, kun kuulemma nykymaailmassa ”pitää olla kiinnostava”: huomiotalouden kurimuksessa itse tuote ei riitä, jos mitään tuotetta koskaan valmistuukaan. Omasta näkökulmasta sivusto kuitenkin tuntui laulun ikiliikkujalta, josta ei ole muuta hyötyä kuin että sillä voi keittää puuroa. Mihin sitä Twitteriä voi käyttää? Tarvitsin kolme askelta löytääkseni jotain mielekästä.

Ensimmäinen askel: ystävien etsiminen. Löysin vain muutamia sivustolle kirjautuneita tuttuja. Ystävien menemisistä ja tekemisistä pysyy aivan yhtä hyvin perillä toisin keinoin. Twitterissä ei tämän mukaan olisi mitään lisäarvoa; se vain ajaisi saman asian kuin muut vaihtoehdot. Joku saattaisi ehkä laittaa jonkun kiinnostavan linkin.

Toinen askel: tutkijoiden etsiminen. Löysin muutamia, mutta en ollut vakuuttunut heidän seuraamisen tarpeellisuudesta. Ja kenties oman alani tutkijat eivät ole ensimmäisinä testaamassa jokaista nettiin liittyvää hypeä.

Kolmas askel: agendasivustot. Nyt tärppäsi. Selailin käyttäjiä, jotka ajavat jotain asiaa organisaatioiden, verkostojen tai instituutioiden nimissä. Selailin erityisesti ateismisivuja, joista löytyi paljon linkkejä aihetta käsitteleviin uutisiin.

Ergo: minulle Twitter voisi toimia keinona pysyä perillä jostain tarkkaan rajatusta aiheesta tai ilmiöstä, esimerkiksi ateistien kampanjoista ja tempauksista. Toisin sanoen, Twitter auttaisi tutkimusmateriaalin keräämisessä, ja siinä se toimii kenties paremmin kuin muut yksittäiset sivustot. Se olisi vähän kuin kokoelma linkkejä, joita voisi seurata tarvitsematta itse etsiä kaikkia sivuja erikseen. Toisille sivusto tarjonnee muuta iloa. En vain oikein tiedä, mitä se on.

Yksi esimerkki: Englannissa ja Suomessa humanistiyhdistykset ja ateistit ovat rahoittaneet bussimainoksia. Tätä on ollut helppo seurata esimerkiksi sanomalehdistä. Twitterin avulla opin, että Yhdysvalloissa on käynnissä vastaava kampanja. Koska maan asukit ovat enimmäkseen vannoutuneita yksityisautoilijoita eikä joukkoliikenteessä ole kehumista, mainoksen paikka on toinen. Bussien sijaan viestiä välitetään tienvarsimainoksissa. Toistaiseksi kampanjassa on käytetty ainakin kahta iskulausetta. ”Want a Better World? Prayer Not Required.” ja ”Don’t Believe in God? You’re Not Alone.” Tosin jälkimmäinen oli aseteltu siten, että highwaylla kurvailevat jenkit tuppasivat lukemaan sen toisin: ”Et ole yksin… Jumala.”