keskiviikko 5. elokuuta 2020

Uskontotiede ja uskonnon kategoria – ketä kiinnostaa?




Elokuun alussa julkaistiin Implicit Religion -lehdessä tuplateemanumero, jossa käsitellään uskonnon kategoriaa ja uskontotieteen identiteettiä. Sen lähtökohtana on 20 vuotta sitten ilmestynyt Timothy Fitzgeraldin teos The Ideology of Religious Studies (2000). Yksittäiset kirjoittajat peilaavat omia näkemyksiään tähän teokseen ja pohtivat mitä 20 vuoden aikana on tapahtunut. Toimitin sen yhdessä Leeds Trinityssä työskentelevän Suzanne Owenin kanssa.

 

Fitzgeraldin mukaan uskontotiede on ongelmallinen ideologinen luomus, joka on samanaikaisesti ekumeenis-teologinen projekti ja länsimaista ylivertaisuutta edistävä käsitejärjestelmä. Fitzgerald ehdottaa, että uskonnon käsite tulisi hylätä analyyttisesta työkalupakistamme ja uskontotieteestä voisi tulla yleisemmin kulttuurintutkimusta tai teoreettisesti sofistikoitunutta etnografiaa tai yksinkertaisesti ihmistiedettä.

 

Ymmärrettävästi tällaiset näkemykset ovat herättäneet paljon keskustelua ja kritiikkiä. Nämä ovat kirvoittaneet pohdintoja siitä, miten pitäisikö uskontotieteilijöiden heittää lusikat nurkkaan ja siirtyä työkkäriin tai toiselle alalle. Samoin on kiistelty siitä, millaisella uskonnon käsitteellä alan tulisi operoida vai voisiko olla uskontotiedettä, joka ei pyri määrittelemään uskontoa vaan tutkimaan kategorian asemaa laajempien yhteiskunnallisten prosessien osana. Myös Fitzgerald on muokannut käsityksiään myöhemmässä tuotannossaan.

 

Teemanumeron tarkoituksena ei ole suoranaisesti pohtia Fitzgeraldia ja hänen näkemyksiään kokonaisuutena (vaikka sitäkin on mukana), vaan kysyä, mitä tieteenalalle on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana ja mihin se voisi olla menossa, erityisesti suhteessa Fitzgeraldin varhaisen monografian provokatiivisiin näkemyksiin.

 

Numeroa varten järjestettiin kaksi sessiota vuoden 2019 Euroopan uskontotieteen järjestön (EASR) konferenssissa Tartossa, jonka päärakennus on kuvassa. Osa puhujista kirjoitti tähän. Lisäksi mukaan pyydettiin muutama muu. Myös Fitzgerald, joka ei ollut paikalla Tartossa, kirjoitti kaksi tekstiä: yhdessä hän valottaa varhaisen teoksensa taustoja, toisessa vastaa muille kirjoittajille. Kaikki mukaan pyydetyt eivät voineet osallistua toivotussa aikataulussa, sillä korona laittoi monen kalenterin uusiksi. Yksi keskeinen kriteeri oli, että kirjoittajat näkevät jotain kiinnostavaa Fitzgeraldin ajatuksissa. Mukaan ei haluttu niitä, joiden mielestä 20 vuotta vanha kirja olisi parempi unohtaa. Valikoituneet kirjoittajat eivät kuitenkaan ole läheskään kaikessa samaa mieltä, kuten teemanumerosta voi lukea.

 

Lienee selvää, että ammatikseen uskontotieteen parissa toimivat ovat toisinaan kiinnostuneita kirjoittamaan ja lukemaan tieteenalaansa organisoivista kategorioista ja pohdintoja siitä, mistä tieteenala on tullut ja minne mahdollisesti menossa. Tai ainakin heidän tulisi olla. Mutta miten motivoisi esimerkiksi opiskelijaa – tai jopa tieteenalan ulkopuolella työskentelevää asiantuntijaa – kiinnostumaan aiheesta? Eivätkö uskontotieteilijät voisi vain tutkia uskontoja – mikä ikinä sillä tarkoitetaankaan – sen sijaan että kirjoittaisivat itsestään (tieteenalastaan) ja käsitteistään toisilleen?

 

Itse ajattelen, että tieteenalan itsetietoisuus voi parantua vain keskustelemalla tieteenalasta. Jos ala ei ole tietoinen itsestään, se osoittaa tuuliviirin tavoin sinne, minne tuuli puhaltaa. Tieteenalasta puhuminen on myös hyvä tapa saada opiskelijatkin pohtimaan, mitä he oikeastaan opiskelevat, kun opiskelevat uskontotiedettä. Kun uskonnon käsite on tieteenalan nimessä ja tuo sama käsite on ollut keskeinen osa modernin yhteiskunnan käsitejärjestelmää muutaman sadan vuoden ajan, on siihen syytä kiinnittää erityistä huomiota (sivuhuomio 1: on eri keskustelu pohtia uskontoa ilmiönä tai perinteenä; sivuhuomio 2: uskonto-sana on esimerkiksi englannin kielessä vanha, mutta se ei ole tarkoittanut samaa kuin nykyään). Jos uskontotieteessä ei olla kiinnostuneita uskonnon käsitteestä, sen asemasta koulutuksessa ja muissa yhteiskunnallisissa instituutioissa mediasta lakiin, on vaikea olettaa, että jollain muulla alalla oltaisiin.

 

Suurimmasta osasta opiskelijoista ei tule uskontotieteen tieteenalaidentiteetin pohdinnan ammattilaisia. Ajattelen kuitenkin niin, että tieteenalaa ja sitä organisoivaa kategoriaa koskevissa pohdinnoissa on merkittäviä siirrettäviä taitoja. Kun opit pohtimaan yhden tieteenalan identiteettiä, opit analysoimaan lähes minkä tahansa toimialan tai instituution toimintaperiaatteita, oikeutusta ja oikeuttamiskeskusteluihin sisältyviä intressejä. Ruotimalla uskonnon käsitettä oppii yleisemmin käsitteiden kriittistä perkaamista, taitoa, joka ei suinkaan typisty uskonnon käsitteeseen, vaan on yksi tärkeimpiä taitoja, johon korkeakoulutus harjaannuttaa. Näitä taitoja minkä tahansa humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen koulutuksen tulisi opettaa, vaikka korkeakoulutus on paljon muutakin.

 

Numero on toistaiseksi avoimesti saatavilla verkosta. Lehden kustantaja Equinox on avannut koronapandemian ajaksi uudet artikkelit kaikkien saatavilla. Jos kiinnostaa, niin kannattaa käydä poimimassa talteen ennen kuin tekstit siirtyvät maksumuurin taakse.

 

Tämänhetkinen linkki teemanumeroon:

https://journals.equinoxpub.com/IR/issue/current?fbclid=IwAR0fjl-Ac9f6YdfrSx75hWqHWcXtQqx8FLoZpCayuaWAy3owI96UZT4I8MU