lauantai 28. joulukuuta 2013

50 vuotta uskontotiedettä

Kun Turun yliopiston 50-vuotias uskontotiede ja samanikäinen Suomen Uskontotieteellinen Seura juhli synttäreitään, kirjoitimme yhdessä professori Veikko Anttosen kanssa oppiaineen pienen tekstin, jonka Turun Sanomat julkaisi 23.12.2013 toisella otsikolla.

Painettu otsikko oli Uskonnosta tullut maailmanpolitiikan keskustelunaihe. Tässä on teksti myös sähköisenä ja editoimattomana versiona. Valitsemamme otsikko on tosiaan toimituksen muokkaamaa yksinkertaisempi ja ehkä tylsempi, mutta käytän sitä tässä, koska juhla oli alkuperäinen syy kirjoittamiselle.

*

50 vuotta uskontotiedettä

Suomalainen uskontotiede viettää kuluvana syksynä olemassaolonsa viidettäkymmenettä merkkivuottaan. Tieteenalan harjoittajia yhdistävä kaksikielinen tieteellinen seura, Suomen Uskontotieteellisen Seura, Religionsvetenskapliga Sällskapet i Finland perustettiin syksyllä 1963. Uskontotieteelle avautui samana syksynä toinenkin mahdollisuuksien ikkuna kun filosofian tohtori Lauri Honko (1932–2002) nimitettiin uskontotieteen ja kansanrunoudentutkimuksen professoriksi Turun yliopistoon.

Merkkivuoden kunniaksi Suomen Uskontotieteellinen Seura järjesti 13. joulukuuta juhlaseminaarin Turun yliopistossa. Seminaarin kansainväliset ja kotimaiset puhujat nostivat näkyville tieteenalan erilaisia paikantumisia pureuduttaessa kulttuurien, uskontojen, ideologioiden ja maailmankuvien eroavuuksiin ja yhdentymisiin globalisaation, muuttoliikkeiden, ylirajaisuuden ja toisistaan riippuvaisten markkinoiden lähentämässä maailmassa.


Uskonnon uusi näkyvyys

Jos maailma muuttui syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, muuttui myös akateeminen uskonnontutkimus. Uskontotiede on Suomessa kuten muuallakin maailmassa ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin sen akateemisen historiansa aikana. Uskonnosta on tullut maailmanpolitiikan keskustelunaihe samalla kun kokonaisvaltaisempi henkisyys ja vastuu omasta hyvinvoinnista on astunut perinteisen protestanttisen ”kirkko, kappeli, seurakunta ja hautausmaa” uskonnollisuuden rinnalle. Toisin kuin maallistumiskehityksen ennustajat arvioivat, uskonnon merkitystä koskevat keskustelut ja uskonnollisen retoriikan näkyvyys politiikanteossa ovat hallinneet uskonnon medianäkyvyyttä.

Vaikka yhtäältä näyttää siltä, että Suomessa ja monissa muissakin Euroopan maissa valtakirkkojen asema on heikentynyt, uskontotieteilijät ovat tunnistaneet tilanteessa kolme tärkeää haastetta. Kriisi on saanut kirkot kehittämään uusia toimintamuotoja ja terävöittämään viestintästrategioitaan. Kirkon ulkopuolinen ja eri perinteistä ammentava uskonnollisuus on hieman vahvistunut yksilöllistymistä suosivan kulttuurin eetoksen mukaisesti. Uskonnottomuus ja uskontokritiikki ovat tulleet entistä näkyvämmäksi myös Suomessa. Näiden ilmiöiden ymmärrettäväksi tekeminen ja selittäminen ovat osa nykypäivän uskontotieteellistä asiantuntijuutta. Kun arvioimme tämän päivän tilanteesta käsin oppialan akateemisten uranuurtajien työtä ja kannanottoja, huomamme, että jalustalle nostamamme klassikot elivät verrattain yhdenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa yksi uskonto oli hallitsevassa asemassa.


Uskonnollinen monimuotoisuus lisääntyy

Vaikka perinteet velvoittavat eri uskonto- ja aatesuuntien kannattajia kaikkialla maailmassa, elämäntapavalintojen ja katsomusten monimuotoistuminen väistämättömästi lisääntyy muuttoliikkeiden, informaation globalisoitumisen ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvien kohtaamisten myötä. Monimuotoistuminen merkitsee arvoja koskevan neuvottelun lisääntymistä, mikä pakottaa myös uskontotieteen harjoittajat teroittamaan työkalujaan. 

Siinä missä alan uranuurtajat tutkivat kansanomaisia uskomuksia ja tapoja kylä- tai heimoyhteisöissä, nykypäivän uskontotieteen keskeistä tutkimuskenttää ovat eri mediat ja niiden lakkaamaton informaatiovirta. Ihmiset jäsentävät omia arvojaan ja käsityksiään mediasisältöjen kautta, mutta myös osallistuvat aktiivisesti mediayhteisöihin, joissa uskonnollisuudelle kehittyy uudenlaisia näkyviä ja näkymättömiä rajoja sekä kasvokkaiskohtaamiset ylittäviä toimintamuotoja.


Valo loistaa Turusta

Ennen kuin uskontotieteestä tuli itsenäinen yliopistollinen oppiala sen pioneerit edistivät uskontoperinteiden tutkimusta muiden tieteenalojen professoreina. Tieteenalan uranuurtajien tutkimukset eivät välttämättä ole vain tieteenhistoriaa, vaan voivat ohjata tutkimuskohteiden valintaa ja kysymysten muodostamista myös nykypäivänä. Painotukset kuitenkin vaihtuvat yhteiskunnan muuttuessa.

Åbo Akademin filosofian professorina vuosina 1918‒1932 toiminut sosiaaliantropologi Edvard Westermarck oli moraalifilosofina uskontotieteen uranuurtaja ja suunnannäyttäjä Suomessa. Samoin oli hänen oppilaanaan aloittanut Uno Holmberg–Harva, joka kiinnitettiin Turun yliopistoon vuonna 1926 sosiologian professoriksi. Westermarckin avioliittoinstituution ja Harvan naimatapojen historiaa koskevat tutkimukset voidaan kytkeä tämän päivän polttaviin kysymyksiin parisuhdelaista ja sukupuolineutraalista avioliitosta. Westermarck, Harva, Rolf Lagerborg ja K. Rob. V. Wikman loivat Turkuun vahvan yhteiskuntaan, kulttuuriin, uskontoon ja filosofiaan painottuneen tieteenperinteen.

Tähän perinteeseen ankkuroitui myös osaltaan Lauri Honko, joka loi Turkuun uskontotieteen tutkimusmenetelmien kehittelyyn painottuvan koulukunnan. Kun Hongon oppilas ja työtoveri, Helsingin yliopiston pitkäaikaisena uskontotieteen professorina toiminut Juha Pentikäinen puolusti väitöskirjaansa pohjoismaisesta lapsivainajaperinteestä Turussa toukokuussa 1968, hänen vastaväittäjänsä akateemikko Martti Haavio totesi respondentilleen karonkkapuheessaan: ”Valo loistaa Turusta koko Pohjolaan ja seuraavina vuosina sen säteilyn voimasta seestyy uskontotieteen asema maassamme, siitä olen varma”. 

Martti Haavion visio kävi kirjaimellisesti toteen kun professori Honko toi Turun maailman uskontotieteen polttopisteeseen järjestämällä elokuussa 1973 kansainvälisen metodikonferenssin. Tuolloin Suomen Uskontotieteellinen Seura vietti kymmenvuotisjuhliaan. Vaikka konferenssissa käsiteltiin pitkälti tieteenalan sisäisiä kysymyksiä, aikakauden kansainvälisten kärkitutkijoiden saaminen Turkuun pienen tieteellisen seuran ponnistuksella oli merkittävä saavutus. 

Vaikutus ei jäänyt kertaluonteiseksi. Seura on yhteistyössä Donner-instituutin kanssa jatkanut kansainvälisten uskontotieteellisten konferenssien sarjaa nyt viidettä vuosikymmenettä ja huolehtinut menestyksekkäästi tutkijakoulutuksesta Åbo Akademin, Turun ja Helsingin yliopistojen uskontotieteen oppiaineiden kanssa. Kolmen yliopiston uskontotieteen yksiköt ovat 50 vuoden aikana tuottaneet pitkälti toista tuhatta maisteria. Tohtorienkin määrä nousee jo likemmäs sataa.


Uskontojen asiantuntijuuden uusien haasteet 

Kaikki edellä mainitut haasteet tarkoittavat, ettei syntymäpäiväsankari voi lepäillä laakereillaan. Muutama sata vuotta sitten kehittynyt moderni uskonnon käsite edesauttoi maallisten kansallisvaltioiden syntyä ja kolonialismia, mutta nykypäivänä ”uskonto” tulee suurennuslasin alle yhteiskunnan reagoidessa kasvaneeseen monimuotoisuuteen. Pohdinnat siitä, miten suhtautua uskonnollisiin symboleihin julkisessa tilassa ja mitkä symbolit – hunnut, kaularistit tai Suvivirsi – määrittyvät uskonnollisiksi ja mitkä muuten vain perinteeksi, on mediassa ja oikeussaleissa pohdittu aihe.

Olemme nykypäivänä tilanteessa, jossa yksikään uskonto tai muu katsomus ei voi ottaa omaa asemaansa itsestäänselvyytenä. Kaikki joutuvat ottamaan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa neuvotellaan eri ryhmien roolista, arvosta ja oikeuksista. Tieteenalan alkutaipaleen klassiset kysymykset uskonnon roolista ihmisen lajikehityksessä, uskontojen ja myyttien synnystä, leviämisestä ja sosiaalisista tehtävistä ovat edelleen tärkeitä, mutta 50-vuotiaan suomalaisen uskontotieteen asiantuntijuus ja osaaminen määrittyy yhä selvemmin myös kykynä käsitellä kriittisesti ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä.


torstai 19. joulukuuta 2013

Muistelu opiskelijalehden teosta

Samsara on Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden ainejärjestö Nirvanan lehti. Sitä on julkaistu 30 vuotta. Itse olin tekemässä lehteä opiskelujeni alkumetreillä vuonna 1995. Kirjoitin pienen muistelun siitä tuoreeseen Samsaraan, joka ilmestyi joulukuussa.

Vuonna 1995 lehti ilmestyi kolme kertaa vuodessa. Ensimmäisen kannessa komeili ”Lemminkäisen äiti” (kuvassa). Minulla on edelleen tallessa nuo numerot. En voi sanoa olevani erityisen ylpeä niistä, mutta ei niissä ole mitään hävettävääkään. Muistoja lehden värkkäämisestä kuitenkin jäi. Tässä niistä muutamia, jotka kirjasin junamatkalla Helsingistä Turkuun.

*

Samsara noin 20 vuotta sitten

Kun ryhtyy muistelemaan tekemisiään melkein 20 vuoden takaa, alkaa tuntea olonsa vanhaksi. Eihän siitä nyt niin kauan ole, vastahan tulin yliopistoon opiskelemaan. Olin Samsaran toimitussihteeri vuonna 1995, jolloin kasasimme edesmenneen uskontotieteen opiskelijan Ilkka Koposen kanssa kolme numeroa.

Ainejärjestölehden ilmestyminen oli tuolloin merkittävä tapahtuma. Sen ilmestymistä odotettiin. Silloin ei ollut nettisivuja tai Facebookia, joista olisi voinut bongata viimeisimmät kuulumiset. Netti oli edistyksellisten uudisraivaajien tutkimaton alue, josta ei löytynyt juuri mitään. Osa sivuista oli niin raskaita, ettei niitä saanut auki. Henkilökohtaisesta nettiyhteydestä ei edes haaveiltu. Haaveiltiin omasta tietokoneesta. Piti mennä mikroluokkaan odottamaan vuoroa, jotta voisi kirjoittaa tai taittaa tekstinkäsittelyohjelmalla ja tonkia verkkoa. Vain iltaisin koneille pääsi jonottamatta.

Samsara oli yhdenlainen kitti, joka liimasi ainejärjestön yksilöitä toisiinsa. Nirvanan puheenjohtajan palstalla kerrottiin ainejärjestön tapahtumista. Tuomas Martikainen piti omaa agentti-palstaansa, jolla valotettiin, mitä oppiaineessa tapahtuu. Lisäksi numeroihin pyrittiin saamaan henkilökunnalta yksi juttu per lehti tai vaihtoehtoisesti kävimme haastattelemassa henkilökuntaa. Sitten oli pääkirjoitus. Loppuosa lehdestä oli vaihtuvaa, lehtikohtaista sisältöä.

Meidän Samsara oli sopiva sekoitus asiallisuutta ja absurdia lähentelevää huumoria. Koskaan se ei ollut ilkeä tai rienaava. Yritimme osallistaa niitä, jotka olivat ainejärjestön toiminnassa mukana. Näin voisi tiivistää lehden linjauksen vuonna 1995. Myöhempien vuosien lehtiin verrattuna Samsaramme oli jopa totinen, mutta silti kepeämpi kuin edeltäjänsä.

Taitto tehtiin tavallisella tekstinkäsittelyohjelmalla. Se oli säälittävää räpellystä, varsinkin kun kahden palstan taitolla tuli paljon tavutuksia. Tuon ajan Word ei osannut suomea kuin välttävästi ja tavutusta vieläkin heikommin. Muutenkin taitto on kömpelön näköistä, mutta pariin kohtaan teimme tarkoituksellisesti ”huojuvan” taiton. Se oli tapamme kommentoida tekstiä.

Opiskelijat olivat kiinnostuneita lehdestä, mutta tekstejä he eivät pahemmin tarjonneet. Melkein kaikki jutut piti pyytää kirjoittajilta erikseen. Se oli välillä tervanjuontia, jos ei lasketa edellä mainittuja vakiopalstoja. Purimme Ilkan kanssa tätä turhautumista kirjoittamalla yhdessä Horttokujan mikroluokassa myöhään illalla jokusen jutun, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Sen jälkeen menimme Imamin keinutuoliin istumaan ja odottamaan valomerkkiä.

Viimeisen numeron viimeisenä tehty paavi-liite oli testamenttimme, joka nauratti ilmeisesti lähinnä tekijöitä. Palaute kaikista numeroista oli kuitenkin pääosin ilahtunutta. Kukaan ei suoraan sanonut mitään kielteistä, emmekä kuulleet erityisen nyreitä kommentteja myöskään vakoojiemme kautta.

Samsaran tekeminen oli ihan hauskaa, ja edelleen se muistuttaa ainejärjestön aktiivien kanssa vietetyistä mukavista hetkistä, mutta enimmäkseen se tuo mieleen muistoja Ilkasta, joka kolme vuotta myöhemmin päätti elämänsä oman käden kautta.

Lehden tekoa voi kuvata niin, että jos Ilkka oli Nick Cave, minä olin Mick Harvey. Ilkalla oli ideoita, minä olin tyytyväinen rooliini hienosäädön toteuttajana. Samsara oli enemmän Ilkan näköinen, kun taas minä varmistin ratkaisuillani, että siitä tuli juuri sopivasti hänen näköinen. Yksin ei kumpikaan olisi lehteä tehnyt, eikä ilman avustajia, jotka hihasta nykimisen jälkeen suostuivat kirjoittamaan. Kenenkään egotripiksi lehti ei muodostunut – se oli meille tärkeää.

Jos pääsette käsiksi vuoden 1995 lehtiin, katsokaa erityisesti kuvitusta. Tuolloin oli vaikea saada tasokkaita kopioita yliopiston kopiokoneilla. Digikameroita ja kuvankäsittelyohjelmia ei ollut. Netistä ei löytynyt mielin määrin kuvamateriaalia – itse asiassa yksikään vuoden 1995 Samsaran kuvista ei ole peräisin netistä. Osa kuvituksesta on peräisin vinyylihyllystäni, osa sarjakuvista ja muista kuvakirjoista. Merkittävin ja tyylikkäin osa on kuitenkin Ilkan kynästä. Osan muualta otetuista kuvista Ilkka muokkasi, täydensi ja viimeisteli itse. Kuvat olivat meidän tapamme kommentoida juttuja ja luoda niille uusia assosiaatioita. Niitä valikoidessa nauroimme paljon.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Medialla on yhä suurempi vaikutus uskontoon

Viime viikolla osallistuin kahteen uskontotieteen tapahtumaan. Yksi niistä oli 50-vuotiaan Suomen Uskontotieteellisen Seuran juhla ja toinen oli jatko-opiskelijoiden organisoima seminaari. Jälkimmäisen osana oli uskonnon ja median suhteita käsittelevä paneeli, johon osallistui tutkijoita ja uskonnollisten yhteisöjen edustajia.

Tapahtumaa alustaen kirjoitin pyynnöstä – ja poikkeuksellisen tiukalla aikataululla – paneelin tematiikkaan pohjustavan jutun Turun yliopiston verkkosivuille palstalle, jossa julkaistaan tutkijoiden puheenvuoroja.

Itse tapahtuma videoitiin, joten en kirjoita siitä nyt enempää, jos se tullaan myös lataamaan verkkoon. Laitan tähän kuitenkin tekstin, joka julkaistiin viime viikolla yliopiston verkkosivuilla otsikolla ”Medialla on yhä suurempi vaikutus uskontoon”.

*

Mitä ihmisillä tulee mieleen, jos kysytään uskonnon ja median suhteesta? Kissojen ja koirien välinen suhde tai toisiaan hylkivät magneetit. Mutta onko tilanne näin yksinkertainen?

​Uskonto ei ole perinteisesti kuulunut median tärkeimpiin kiinnostuksen kohtiin. Vain harvat toimittajat erikoistuvat uskontoaiheisiin.

Tutkimukset osoittavat, että toimittajat ovat vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin. Kuitenkin uskontoon erikoistuvat toimittajat ovat muita media-alan ammattilaisia uskonnollisempia. Lisäksi he yleensä kirjoittavat uskonnosta myönteisemmin kuin muut toimittajat.

Koska media noudattaa omaa ansaintalogiikkaansa, uskonnollisten ryhmien ei ole aina helppoa saada myönteisiä juttuja läpi. Mediaa kiinnostavat enemmän epätavalliset tapahtumat, julkisuuden henkilöt ja konfliktit. Lisäksi median valta on kasvanut.

Keskustelussa uskonnon mediatisaatiosta on tutkittu median kykyä ohjailla uskontoinstituutioiden julkisuuskuvaa ja myös mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaiset uskonnollisuuden muodot ovat elinvoimaisia.

Entistä maallistuneemmassa yhteiskunnassa ihmisten tietämys uskonnoista lepää median harteilla. Erityisesti ne, jotka eivät aktiivisesti etsi tietoa, perustavat käsityksensä ja mielikuvansa valtamediasta saatuun informaatioon. Siksi mediasisällöillä on suuri merkitys siinä, millainen normatiivinen asema ja rooli uskonnoille muodostuu yhteiskunnassa. Medialla on valtaa, ja sen suhde on usein kriittinen varsinkin uskonnollisesti konservatiiveja kohtaan, mutta tasaisen uskonnonvastainen se ei ole.

Uskonnolliset yhteisöt ovat reagoineet median vaikutusvaltaan. Esimerkiksi luterilainen kirkko on hionut mediastrategiaansa entistä tehokkaammaksi, vaikka Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta-ohjelmaa seuranneessa keskustelussa kirkon kriisiviestintä pettikin – reagointi tapahtui kirkon kannalta aivan liian myöhään.

Pienten vähemmistöjen tilanne on hankalampi, sillä heillä ei aina ole resursseja ylläpitää suhteita valtamediaan. Heidän on panostettava erityisesti uusmediaan.

Suomalaisen median uskontokäsittelyä määrittää yhä enemmän ajatus monimuotoisuudesta. Tämä tarkoittaa, että vaikka luterilainen kirkko on hallitsevassa asemassa, keskustelun lähtökohtana on oletus useiden katsomuksellisten – niin uskonnollisten kuin ei-uskonnollisten – toimijoiden samanaikaisesta läsnäolosta. Hyvä esimerkki on keskustelu Suvivirrestä. Mediakeskustelussa kaikki osapuolet puolustajista vastustajiin pohtivat, miten katsomukselliset vähemmistöt suhtautuvat virren laulamiseen koulujen kevätjuhlissa, mutta ei-kristillisten vähemmistöjen näkemyksiä kuullaan mediassa hyvin harvoin.

Monimuotoistuminen on saanut median ja ihmiset ylipäätään pohtimaan, missä menevät uskonnon rajat. Julkinen keskustelu ”uskonnollisten” yhteisöjen määritelmästä käy esimerkiksi median osallisuudesta siihen, miten yhteisten asioiden organisoinnista neuvotellaan ”uskonnon” kategorian avulla. Myös pohdinnat siitä, miten suhtautua ”uskonnollisiin” symboleihin julkisessa tilassa ja mitkä symbolit – hunnut, kaularistit tai Suvivirsi – määrittyvät uskonnollisiksi ja mitkä muuten vain perinteeksi, on ihmisiä syvästi koskettava, mediassa ja myös oikeussaleissa pohdittu aihe.

Nykypäivänä olemme tilanteessa, jossa yksikään uskonto tai muu katsomus ei voi ottaa omaa yhteiskunnallista asemaansa annettuna. Kaikki osapuolet – myös luterilainen kirkko – joutuvat ottamaan osaa julkiseen keskusteluun nimenomaan mediassa, jossa neuvotellaan eri ryhmien roolista, arvosta ja oikeuksista. Myös yhteiskunnallisesti aktiiviset tutkijat ovat osallisina tässä neuvottelussa. He eivät ole vain ulkopuolisia tarkkailijoita, vaan osallistuvat neuvotteluun aina esittäessään lausuntoja mediassa.

 

perjantai 13. joulukuuta 2013

Miten minusta tuli uskontotieteen tohtori?

SUS eli Suomen Uskontotieteellinen Seura ja Turun yliopiston uskontotieteen oppiaine täyttivät joulukuussa 2013 50 vuotta. Sen kunniaksi Jaana Kouri toimitti seuran tehtävänantona verkkoon antologian, jossa uskontotieteilijät kertovat, miten heistä tuli tohtoreita.

Yhteensä 31 tohtoria suostui tai ehti kirjoittamaan kokemuksistaan. Osa kieltäytyi syystä tai toisesta. Kirjoitukset ovat erilaisia siinä, miten paljon ne keskittyvät itse väitösprojektiin ja -tilaisuuteen. Osa kirjoittajista pitäytyy siinä tiukasti, kun taas toiset kertovat enemmän kaikesta sitä ennen tai sen jälkeen tapahtuneesta. Tästä huolimatta teksteissä on paljon samankaltaisuutta.

Halutessaan tekstejä voi analysoida ja vertailla erilaisten muuttujien mukaan. Kuinka moni kirjoittaa rahoituksesta, läheisistä, ohjauksesta tai tukijoista? Kuinka moni teksti on curriculum vitaen kerronnallistettu versio ja kuinka moni kertoo kokemuksistaan? Kuinka moni vähättelee saavutuksiaan ja kuinka moni vaikenee kaikista vastoinkäymisistä?

Antologia sisältää muutamia paljastuksia. Voisin kuitenkin kuvitella, että antologialla on tirkistelyn tyydytystä merkittävämpi rooli jatko-opintoja suunnittelevien työkaluna. Tekstejä lukemalla voi varmasti paremmin pohtia, haluaako lähteä tekemään väitöskirjaa – ja millä ehdoilla.

Toki kaiken muun lisäksi antologia tarjoaa yhdenlaisen katsauksen uskontotieteen suomalaiseen oppihistoriaan. Tekstit on organisoitu väittelyajankohdan mukaan vanhimmasta tuoreimpaan. Antologiaan kirjoittaneiden vanhin väitös on vuodelta 1968 (J Pentikäinen) ja tuorein vuodelta 2012 (T Himanen).

Antologia on vapaasti luettavissa Suomen Uskontotieteellisen Seuran verkkosivulta:


tiistai 10. joulukuuta 2013

Studioalbumit 27: Fields of the Nephilim

Mitä tulee mieleen yhtyeestä Fields of Nephilim? Synkkyys, magiaviitteet, pöly ja hatut.

Hertfordshireen kuuluvassa Stevenagessa perustettu orkesteri kuuluu suurten brittiläisten kaupunkien ulkopuolisiin bändeihin. Sillä on raamatullinen nimi – Nephilim tarkoittaa hybridiolentoa, ihmisen ja enkelin risteytystä, joka Vanhan Testamentin suomennoksissa on käännetty yksinkertaisesti jättiläiseksi. Tummanpuhuvassa musiikissa on mukana maaseutu, hevoset ja cowboyhatut. Pelkästään bändin varhaista potrettia katsomalla kurkkua alkaa kuivata.

Olen muutamia kertoja miettinyt Stevenagen juna-asemalla, että tutustumatta ympäristöön voi olettaa, että kulkuvälineen odottelu laiturilla on parasta siinä paikassa. Tosin en tiedä, millainen se oli 1980-luvulla, jolloin yhtye perustettiin, mutta Nephilim näyttää katsovan mieluummin toiselle mantereelle tai planeetalle kuin paikallisympäristöönsä.

Lukioaikana ja pitkään sen jälkeen Nephilim kuului makuarvostelmassani Missionin ja muutamien muiden kanssa verrattain tunnettujen goottibändien pohjasakkaan (vrt. Cure, Bauhaus ja Sisters of Mercy siinä toisessa ääripäässä). On myönnettävä, ettei arvostelmallani ollut mitään kokemusperäistä pohjaa. Jollain goottikokoelmalla oli biisi tai pari, mutta koska ne eivät iskeneet yhtä kovaa kuin mustahuulet, jäi tutustuminen oikeastaan tähän hetkeen.

Yksi kimmoke yhtyeen kuuntelemiseen oli kuitenkin Leedsissä vietetty aika. Yorkshire oli aikoinaan yksi Englannin goottikeskuksista. New Model Army ja The Cult (sekä sen edeltäjä Southern Death Cult) perustettiin Bradfordissa ja Sisters of Mercy tuli Leedsistä. Fields of the Nephilim tuli etelämpää, mutta Leedsissä istuin usein bussissa samaan aikaan kera pitkätukkaisen gootin, jolla oli Nephilimin selkälippu.

Downrazor (1987) tarjoilee heti intron jälkeen tuplan tai kuitin: joko naurat kippurassa Carl McCoyn tumman värisevälle äänelle tai astut pois Thatcherin Englannista, mukaan ”spagettigoottien” fantasiamaailmaan. Vaikka albumi ei saavuttanut massiivista suosiota, valveutunut yleisö valitsi jälkimmäisen: levy nousi Brittien indielistan kärkeen. Teoksen äänimaailma muistuttaa läheisesti Sisters of Mercyä, mutta biisimateriaali on tasapaksumpaa. Täysin kelvollinen tuotos.

The Nephilim (1988) jäi toiseksi brittien indielistalla, mutta saavutti edellistä korkeamman sijoituksen yleisellä albumilistalla niukasti top kympin ulkopuolella. Tämäkin pitkäsoitto on varsin tasapaksua joskin hyväksyttävää tavaraa, mutta edelliseen verrattuna tymäkämpää jytää, joka lähenee metallisia sfäärejä. Kertoo ehkä enemmän omista mieltymyksistäni kuin kahden ensimmäisen albumin eroavuuksista yleisemmin, mutta valitsen mieluummin hieman vähemmän ummetuksesta muistuttavan debyytin.

Elizium (1990) sisältää enimmäkseen pitkiä biisejä. Sen on tuottanut Pink Floydin kanssa työskennellyt Andrew Jackson. ”At the gates of silent memory” sisältää Aleister Crowleyn puhetta. Nämä elementit jakavat kuulijoita jo ennen kuin levyn laittaa soimaan. Minulle ongelma on sama kuin aikaisemmilla levyillä: voisiko sitä tehdä edes yhden timanttisella melodialla varustetun biisin? Vaikka sellaisen kuin Sisters of Mercyn ”Walk away” tai Bauhausin ”The passion of lovers”? Ai ei vai? No ei sitten. Kasvavatko ja aukeavatko raidat kuuntelukertoja lisäämällä? En tiedä, riittääkö kärsivällisyyteni. Äänimaisema on kuitenkin genren mukainen, mikä sopii minulle hyvin, eikä tätä muutenkaan huvita mollata, mutta kuunnellessa huomaa, kuinka tärkeää minulle on löytää albumilta ”hyvä biisi”.

Zoon (1996) julkaistiin nimellä Nefilim, mutta otetaan se silti mukaan tähän kuuntelurupeamaan. McCoy lähti eri suuntaan kuin muut. Hän perusti Nefilimin ja muut jatkoivat nimellä Rubicon. McCoyn mukaan Zoonin julkaisu venyi levy-yhtiön kiistan vuoksi. Albumi on metallisempi kuin yksikään Fields of the Nephilim -julkaisu. Kyse ei ole perinteisestä goottilevystä, vaan teollisuuskuolometallista. On vaikea arvioida, onko tyyli ollut edelläkävijän vuonna 1996 – kenties – mutta jos tällainen ilmestyisi vuonna 2013, ei se tyylinsä puolesta menisi edes retrovitsistä. Tällä en tarkoita, että albumi olisi kuraa, mutta ei se aiheuta myöskään riemunkiljahduksia. Eikä edes metalli-ironista pikkusormen ja etusormen samanaikaista nostoa.

Fallen (2002) on taas koko nimellä. Se koostuu erinäisistä demoista ja aikaisemmista jäsenistä on mukana vain McCoy. Ei siis mikään timanttinen asetelma paluulevylle. ”Thirst” ja ”Hollow doll” ovat pakasta esiin puskevia biisejä ja muutenkin raidat ovat paluuta standardoituun goottiperinteeseen.

Mourning Sun (2005) kuuluu levyihin, joiden lyhin raita on niukasti alle kuusi minuuttia. Eeppisyydestä ja mahtipontisuudesta ei ole puutetta missään muussakaan. Harmi vain, etten saa otetta tämänkään levyn kappaleista, joista valtaosa on venytettyä onttoa kolinaa. Tämän rinnalla vaikkapa Killing Joke tuntuu tiivistetyltä, koherentilta ja relevantilta. Toisaalta, ”New gold dawn” on tarttuvan melodinen. Ote on taas selvästi rankempi kuin Fallenilla, mutta kevyempi kuin Zoonilla.

Ceromonies (2012) on tupla, joten se on lähtökohtaisesti liikaa tältä bändiltä. Tosin toinen albumi on live, joten sitä ei lasketa. Varsinainen studiolätty on tasapainoinen synteesi kevyen ja raskaan, melodisen ja melodiattoman, goottilaisen ja metallisen välillä. Tässä kapeassa maailmassa se on jokaiselle jotain ja kaikille kaikkea. ”Trees come down” oli se minun kakkupalani ja teekuppini.

Tämänkertainen kuuntelurupeama oli poikkeuksellisen raskas ja tuloksiltaan laiha. Sain väännettyä itseni kuunteluasentoon ja odotin seuraavan albumin tuovan jotain uutta ja erilaista näkökulmaa tai edes yksittäisen mahtavan biisin. Mitään tällaista ei oikeastaan tullut, joten on siirryttävä lähes tyhjin käsin kohti seuraavaa valintaa. Sori vaan Fields of the Nephilim, meistä ei tullut bestiksiä. En oppinut arvostamaan teitä erityisen korkealle enkä kykene eläytymään täydellisesti sen selkälippuisen bussiseuralaisen maailmaan. Käyn pienen tauon jälkeen vielä kokeilemassa ainakin ensimmäistä albumia, mutta en odota sen muuttavan maailmaani. Goottiskaban tulos: Yorkshire 1, Hertfordshire 0.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Uskonto intressien edistäjänä

Tieteidenvälinen aikakauslehti Culture and Religion julkaisi vuoden 2013 neljännessä ja viimeisessä numerossa nipun tekstejä, joiden aiheena olivat niin sanotut ”keksityt uskonnot”. Termin lanseerannut ja siitä ensimmäisen kirjamittaisen julkaisun kirjoittanut Carole Cusack viittaa sillä uskontoihin, jotka ovat tarkoituksellisesti keksittyjä ja jotka myöntävät sen avoimesti. Tyypillisiä esimerkkejä ovat esimerkiksi diskordianismi, kopimismi, lentävän spagettihirviön kirkko ja jedismi.

Tutkijat ovat pohtineet, onko termi alkuunkaan onnistunut ja miten sen alaan kuuluvia ryhmiä tulisi tutkia. Itsekin osallistuin tähän keskusteluun teemanumerossa artikkelillani The Category of ’Invented Religion’: A New Opportunity for Studying Discourses on ’Religion’.

Erikoisnumero sisältää toimittajien (Steve Sutcliffe & Carole Cusack) johdannon lisäksi kaikkiaan kahdeksan artikkelia. Suurimmassa osassa hahmotellaan erilaisia käsitteitä ja lähestymistapoja, joilla aihetta voisi tutkia. Tapaustutkimuksissa käsitellään esimerkkejä diskordianismista ja jedismistä  zarathustralaisuuteen ja ruusuristiläisyyten asti. 

Lopussa on kaksi sävyltään hieman kriittisempää artikkelia. Niistä ensimmäisessä ehdotetaan materialistista uudelleen tulkintaa ilmiön ymmärtämiseksi (P-F Tremlett) ja toisessa – omassa tekstissäni – diskursiivista lähestymistapaa.

Yhdessä teemanumero on ”must” niille, jotka ovat kiinnostuneita niin sanotuista keksityistä uskonnoista. Tämä on ilmiselvä vahvuus. Lisäksi tekstit tuovat aihepiirin yleisemmän uskontotieteellisen teoretisoinnin tasolle. Tämä lämmittää erityisen paljon, koska määrällisesti melko mitättömien ilmiöiden tutkiminen on tärkeää motivoida teoreettis-metodologisella kontribuutiolla. Mielestäni teemanumero onnistuu varsin hyvin myös tässä jälkimmäisessä.

Omassa tekstissäni käsittelen ensiksi Cusackin tapaa jäsentää keksittyjä uskontoja. Jälkipuoliskolla esitän oman lähestymistapani ottamalla esimerkkitapaukseksi brittiläisen nuoren miehen, joka sai 15 minuuttia julkisuutta kieltäytymällä riisumasta hupparia työvoimatoimistossa vetoamalla jediuskontoonsa.  

Työtön nuorimies, Chris Jarvis, poistettiin työvoimatoimistosta, mutta hieman myöhemmin hänelle lähetettiin kirjallinen anteeksipyyntö, jossa pahoiteltiin asiakkaan uskonnon ja uskomusten loukkaamista. Media tarttui aiheeseen. Media piti tapausta osittain vitsinä, ja esittikin Jarvisin pitkälti koomisessa valossa, mutta totesi samalla, että uskonnon kategoria on hankala pala tuolloin meneillä olleessa lakivalmistelussa.

Jarvisin omat lausunnot sisälsivät kritiikkiä erioikeuksista, joita joillekin ryhmille on tarjolla. Hän kysyi, miksi muut voivat pukeutua tietyllä tavalla ”uskonnollisin” perustein, mutta hän ei voi. Näin hän omalla toiminnallaan työvoimatoimistossa ja sen jälkeisellä mediajulkisuudella sai oman asiansa esille ja haastoi uskonnon kategorian toimimisen erioikeuksien perusteena.

Jarvisille uskontoon vetoaminen toimi omien intressien edistäjänä. Hän sai Jerry Springer -hetkensä julkisuudessa ja äänensä kuuluville. Jos hän ei olisi vedonnut uskontoonsa, kuka olisi kuunnellut häntä? Eikö tämä kerro jotain siitä painoarvosta, joka uskonnon kategorialla on tänä päivänä, ja samalla siitä, miten hauras ja haavoittuvainen se on?

Tässä on vielä linkki Culture and Religion -lehteen, jossa muutama teemanumeron artikkeli on tällä hetkellä vapaasti luettavissa. 

Jos on kiinnostusta tekstiini, sen voi ladata academia.edu –sivustoltani