perjantai 28. huhtikuuta 2017

Luterilaisuus on edelleen normi Suomessa

Uskontososiologi Linda Woodhead on esittänyt, että uskonnottomuudesta on tullut Briteissä ”uusi normaali”. Se tarkoittaa, että lähtökohtainen oletus ihmisen katsomukselle on uskonnottomuus. Muita täytyy selittää enemmän tai vähemmän.

Suomessa suunta on sama. Silti olemme ainakin osittain erilaisessa tilanteessa. Ateismin julistamista karsastetaan, mutta uskonnottomuutta ei kummastella.  Julkisessa keskustelussa lähdetään siitä, että Suomi on katsomuksellisesti moninainen maa. Silti kristinuskolla ja ennen kaikkea luterilaisuudella on edelleen vahva ote.

Siitä tuli kutkuttava esimerkki populaarimusiikin maailmasta. Kuulin jutun Samuli Suonpäältä, kun odottelimme myöhässä ollutta äänimiestä Pasilan mediatalon käytävillä. Nyt luin jutun viikkohesarista.

Artisti Robin esittää Jussi Hakulisen kynäilemän ja Yö-yhtyeen esittämän kappaleen ”Rakkaus on lumivalkoinen” ilman viimeistä säkeistöä. Siinä lauletaan ”Pihamaalla katson miten kaunis voikaan olla maa / vaikkei ole Jumalaa”. Robin tulee esittämään kappaleen ilman tuota tekstiä.

Eikä siinä vielä kaikki.

Hakulinen kuulemma pyysi 10000 euroa laulun käytöstä, mutta halusi 15000, jos ”vaikkei ole Jumalaa” jätetään pois. Ylimääräinen viisi tonnia maksettiin mukisematta. Muuten Robinin imago kärsisi ja teineille olisi vaikeampaa myydä hänen puhtoista täydellisyyttään.

Toki on eri asia olla uskonnoton kuin sanoa, ettei ole Jumalaa. Mutta eihän tässä ole kyse kuin laulun teksteistä. Lisäksi kyse on kaikkien tuntemasta laulusta, jonka sanomaa kukaan tuskin sekoittaa Robinin persoonaan.

Se, joka väittää uskonnottomuuden olevan ”uusi normaali” Suomessa, voi miettiä viittä tuhatta euroa.

Luterilaisuus on edelleen normi Suomessa, vaikka tiettyihin normipoikkeamiin suhtaudutaankin olankohautuksella.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 8: Journalismin sukupuoli

Kahdeksantena jouluisessa kirjapinossa oli Iiris Ruohon ja Sinikka Torkkolan Journalismin sukupuoli (2010). Sen nimi kertoo olennaisen. Teos käsittelee monipuolisesti sukupuolta journalismin osana. Kahden kanteen painetun tekijän lisäksi Tarja Savolainen on kirjoittanut yhden luvun.

Toimittajat pitävät journalismia sukupuolineutraalina, joten on kysyttävä, millä tavalla journalistiset käytännöt ovat sukupuolittuneita. Jo termin ”naistoimittaja” yleisyys kertoo, että toimittajan prototyyppi on mies. Ala on kuitenkin muuttumassa. Suomen journalistiliitossa naisten osuus on yli 50 prosenttia ja osuus on kasvussa. Opiskelijajäsenistä peräti 70 prosenttia on naisia. Trendi on sama länsimaissa yleisemminkin.

Journalisteista puolet on naisia, mutta päällikkötehtävissä naisia on vähemmän. Miehiä on 59 prosenttia, naisia 41 prosenttia. Tilanne voi muuttua ajan kanssa, mutta toisaalta miesten urat etenevät rivakammin.

Journalismi sukupuoli esittelee ja erittelee kootusti tietoa aiheestaan ja tuo oman aineiston mukaan. Oma aineisto koostuu toimituksellisten päälliköiden haastatteluista. Haastateltuja oli yhteensä 43 henkilöä. Tekijät korostavat, että haastattelut eivät ole toden kuvauksia, vaan tapoja ymmärtää journalismi instituutiona ja käytäntönä. Osittain nämä näkökulmat sekoittuvat.

Tekijät käyttävät naistapaisuuden ja miestapaisuuden käsitteitä korostaessaan sukupuolta tekemisenä. Ne ovat sukupuolittuneita kehyksiä, jotka eivät muutu yksinkertaisesti vaihtamalla miestoimittaja naiseen (tai toisin päin).

Hyvänä esimerkkinä tästä on juttutyyppien ja lähestymistapojen sukupuolittaminen. Naistapaista on ihmisläheiset ja perhekeskeiset jutut, joissa käsitellään tunteita ymmärtävään sävyyn; miestapaista on valtaeliittiä ja yhteiskunnallisia rakenteita käsittelevät faktauutiset, jossa lähestymistapa on etäisempi ja kriittisempi. Samaan liittyy puhe journalismin femininisoitumisesta, kun tarkoitetaan yleisökeskeisempää, ihmisläheisempää ja viihteellisempää otetta.

Jako näkyy myös johtajuuskäsityksissä: naistapaista on keskusteleva ja yhteistyökykyinen johtaminen, miestapaista määrätietoinen ja suurpiirteinen. Edelliselle on tyypillistä oman osaamisen vähättely, jälkimmäiselle itsevarmuus.

Teoksessa käsitellään samassa asiayhteydessä juttutyyppien ja johtajuustyyppien sukupuolittamista sekä päällikkötason toimijoiden puhetta naisista. En ole varma, miten nämä sopivat yhteen.  Edellisessä juttu- ja johtajuustyypit sukupuolittuvat, jälkimmäisessä naiset kertovat, miten miestoimittajat ovat joskus muistutelleet kielteiseen sävyyn ”tytönheilakoista”. Ongelmia molemmat, mutta hyvin erilaisia.

Muutamissa kohdissa olisin kaivannut tarkempia perusteluita tulkinnoille ja referoitujen tutkijoiden näkemyksille. Paikoitellen jäi lukijan tehtäväksi päätellä, miksi jokin tietty sukupuolittunut asia on ongelma vai onko se ongelma laisinkaan. Vain harvoin tekijät ehdottavat, mikä olisi ideaalitilanne. Varmasti kirjoittajat haluaisivat, että oppikirjoissa olisi sukupuolesta oma luku ja että toimittajakoulutuksessa olisi sukupuoleen keskittyviä kursseja, mutta pitäisikö myös journalismin historiasta kirjoittaa oppikirjoissa niin, että vähennettäisiin keskittymistä uutisiin ja kirjoitettaisiin ”naistapaisista” aiheista?

Muutamissa kohdissa aineistolainausten tulkinnassa nähdään vain sukupuoli, vaikka muut saattavat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiä tekijöitä. Yksi esimerkki riittänee tässä. Tekijöiden mukaan seuraava on osoitus siitä, että johtajuus nähdään miesten luonnollisena ominaisuutena, kun taas naisille päällikköasema on yllätys:

”Olin itsekin kyllä yllättynyt, kun he pyysivät minua siihen. Olin silloin 32-vuotias […] ja niillä kaikilla oli pääsääntöisesti yli 50-vuotiaita miehiä osastojen päällikköinä. Muutama nainen siellä oli, mutta hekin olivat jo sitten huomattavasti vanhempia kuin minä. Minä olin kyllä vähän kummajainen siinä porukassa.” (Nainen 50v, sivu 85.)

Tekijät eivät tulkinnassaan mainitse sanallakaan sitä, että naisen yllättyneisyys voisi perustua vähintään yhtä paljon ikään kuin sukupuoleen. Päättele itse, mitä mieltä olet lainauksesta.

Vaikka kadotin punaisen langan muutamaan otteeseen matkan varrella ja jäin kaipaamaan vankempaa perustelua muutamille esitetyille väitteille, teoksen vahvuus on siinä, että se muistuttaa, miten sukupuolittuneisuus on syytä oppia tunnistamaan journalismin(kin) maailmassa.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Miten taloustoimittaja rakentaa totuuden?

Tilasin Turun Sanomat kuudeksi viikoksi, kun sen maksaa paikallinen Citymarket. Hyvä diili. Ensimmäinen lukemani juttu oli oppikirjaankin sopiva esimerkki siitä, miten oikeistolaisesta poliittisesta näkemyksestä rakennetaan totuus asioiden tilasta.

Lännen median leivissä työskentelevä taloustoimittaja ja taloustoimittajien yhdistyksen uusi puheenjohtaja Kirsi Turkki kirjoittaa Turun Sanomissa (21.4.2017, s. 14) Suomen taloudesta otsikolla ”Asiantuntijat varoittavat hallitusta löysäämästä”.

Jutussa kuullaan kolmea ”asiantuntijaa”. Ne ovat työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA:n toimitusjohtaja Vesa Vihriälä ja OP-ryhmän pääekonomisti Reijo Heiskanen. Kun kuunnellaan niitä, joiden intresseissä on ajaa yrittäjien etuja ja suosia leikkauksia, voidaan luoda mielikuva konsensuksesta. Jutun ingressissä lukee: ”Kolme talouden asiantuntijaa ovat yksimielisiä”.

Ensinnäkin voidaan kysyä, miksi tutkijat eivät käy asiantuntijoista.

Toiseksi toisilla valinnoilla asiantuntijoista olisi tullut erimielinen kuva. Vielä erilaisilla valinnoilla olisi saatu kuva yksimielisistä, toisenlaista talouspolitiikkaa (siis elvytystä) puoltavista asiantuntijoista. Ei ole sattumaa, että juttu on rakennettu valitsemalla juuri kolme talouskuria puoltavaa ääntä. Kyse ei ole satunnaisotoksesta eikä totuudesta, vaan Kirsi Turkin  päätöksestä rakentaa tietynlainen totuus asiasta, jonka lehti siunaa julkaisemalla jutun.

Turkki kirjoittaa kommentissa omaan näennäisobjektiiviseen juttuunsa, että ”Suomen talouden asiantuntijoiden viesti on selvä”. Se on selvä vain, jos kuuntelee poliittisesti samanmielisiä ja sulkee silmänsä ja korvansa muilta ääniltä.

Jutussa mainitaan, että vaikka pieniä talouden valopilkkuja on näkyvissä, sen ei saa muuttaa oikeistolaista talouskuria. Risto Murto toteaa: ”Nyt pitää säästää, kun ajat ovat paremmat, ei huonoina aikoina. Elvytykselle ei ole mitään tarvetta.” Tässä vaiheessa tunnen itseni vanhaksi.

Sama oikeistolainen fraasi oli esillä jo 1990-luvun alun talouskriisissä. Tämä tulee hyvin ilmi Anu Kantolan väitöskirjasta Markkinakuri ja managerivalta (2002), jonka aineistona on päättäjien ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Huonoina aikoina on leikattava, kun ei ole vaihtoehtoja. Myös hyvinä aikoina on leikattava, koska on varauduttava taantumaan. Tämä kuvio esitetään taloudellisena muodollisuutena; sen poliittisuus on häivytetty. Täsmälleen sama pätee Kirsi Turkin Turun Sanomista lukemaani juttuun.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 7: Mediayhteiskunta

Jouluna kokoamani pino suomalaista mediatutkimusta alkaa pienentyä. Seitsemäs luettu teos on Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen Mediayhteiskunta (2013). Se ei mene kovin syvälle esimerkiksi suomalaisen journalismin murroksiin, kuten Journalismi murroksessa (2011), tai journalismin toimintaperiaatteisiin, kuten Journalistin vapaus (2014) – molemmat samasta pinosta. Sen sijaan teos painottuu nimensä mukaisesta mediaan osana yhteiskuntaa, jossa medioiden rooli on kasvanut.

Teoksen lähtökohtana on, että mediateoria ja yhteiskuntateoria tarvitsevat toisiaan. Siksi teoksessa on jonkin verran yhteiskuntateoreettista keskustelua esimerkiksi  modernisaatiosta, globalisaatiosta ja yksilöllistymisestä.

Tekijät painottavat mielestäni aiheellisesti mediakonvergenssin ajatusta. Perinteisistä kuluttajista on tullut myös sisällöntuottajia ja yhteyksien luojia (linkkien jakajia). He myös käyttävät eri laitteita samanaikaisesti ja yksi sisältö voidaan tavoittaa useasta eri laitteesta. Seppänen ja Väliverronen myös muistuttavat, ettei sosiaalinen media ole tarkoittanut perinteisten tuottajien kuolemaa; suurin osa suositusta somekamasta on peräisin suurista sylttytehtaista, ei vallankumouksellisilta kuluttajilta.

Siinä missä journalismia käsittelevät viimeaikaiset teokset painottuvat edelleen sanomalehtiin kirjoittavan toimittajan työhön ja sen muuttuviin olosuhteisiin, Mediayhteiskunta hakee esimerkkinsä useasti Facebookista, YouTubesta ja muusta sosiaalisesta mediasta. Se ei kuitenkaan unohda perinteistä joukkoviestintää.

Toisin kuin useimmissa vastaavissa teoksissa, tässä painotetaan vahvasti media-alan työ- ja palkkatilannetta. Enemmistölle kyse on epävarmasta, pätkätöistä koostuvasta matalapalkka-alasta, jonka hyvänä puolena on suhteellinen vapaus.

Teoksessa on paljon onnistuneita tiivistyksiä alan teoreettisista käsitteistä ja oivalluksista. Siksi se sopii tällaiselle toisen tieteenalan ihmiselle, joka haluaa pysyä kärryillä keskeisistä klassikkotutkimuksista ja vähän tuoreemmistakin näkökulmista.

Lukemiseen vaikuttaa aina ne asiat, joita itse miettii samanaikaisesti. Olen kirjoittamassa lukion oppikirjaan osuutta uskonnoista mediassa. Tähän työhön Mediayhteiskunta ei tarjonnut suoria esimerkkejä, mutta teoksessa esitetyt näkemykset ja jäsennykset pyörivät aktiivisesti mielessäni, kun mietin, mitä lyhyeen esitykseen uskonnoista mediassa tarvitaan median toiminnasta ja yhteiskunnallisesta asemasta.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Zygmunt Bauman (1925–2017)

”Kuluvan vuoden tammikuussa 91-vuotiaana kuollut Zygmunt Bauman oli yksi maailman tunnetuimmista sosiologeista. 


Poikkeuksellisen aktiivisella julkaisutoiminnallaan hämmästyttänyt ajattelija löysi lukijoita laajasti yli tieteenalarajojen ja akateemisen maailman ulkopuolelta. Hän oli yksi terävänäköisimmistä aikamme ilmiöiden ja tendenssien analysoijista, joka esitti omintakeisia tulkintoja monista yhteiskunnallisista teemoista, kuten modernisaatiosta, kulutuskulttuurista, kapitalismista, globalisaatiosta, identiteetistä, nationalismista, yksilöllistymistä painottavasta kulttuurista, intellektuellien aseman muuttumisesta ja oikeudenmukaisuudesta. Työssään hän hyödynsi laajasti esimerkiksi filosofien, antropologien, kulttuurintutkijoiden, politiikan tutkijoiden ja kaunokirjailijoiden näkemyksiä, mutta piti sosiologiaa institutionaalisena kotinaan.”

Näin aloitan Niin & näin -lehdessä (1/2017) julkaistun nekrologin. Kirjoitukseni löytyy vain painetusta lehdestä, joten teen tähän lyhennelmän tekstistäni. Niille, jotka saattaisivat kiinnostua Baumanin lukemisesta, suosittelen painettua versiota. Se on pidempi ja perusteellisempi. Siinä käydään yksityiskohtaisemmin läpi Baumanin elämää, tuotantoa ja häneen vaikuttaneita ajattelijoita.

Bauman syntyi vuonna 1925 Poznanissa ja päätyi vuonna 1971 Englantiin. Hän työskenteli sosiologian professorina Leedsissä parikymmentä vuotta, eläkkeelle jäämiseensä saakka (1971–1990). Hän myös kuoli samassa kaupungissa. Bauman julkaisi uransa aikana yli 50 englanninkielistä teosta. Se on aikamoinen saavutus, sillä ensimmäinen niistä ilmestyi vasta vuonna 1972 Baumanin ollessa 47-vuotias. Niiden lisäksi Wikipedia listaa 14 puolankielistä teosta vuosilta 1957–1966. Tuotannossa näkyy vahvasti esimerkiksi sosialismi, juutalaisuus ja muukalaisuus.

1960- ja 1970-lukujen englanninkielinen tuotanto on yksinkertaistetusti ilmaistuna marxilaisen perinteen modernisointia. Tätä kautta luonnehtii kapitalismin ja sosialismin dualismi, jossa Bauman oli jälkimmäisten leirissä.

Maailmanmaineeseen Bauman nousi kirjoillaan modernista ja postmodernista. Ne muodostavat yhden murroksen hänen ajattelussaan: sosialismin ja kapitalismin dualismi jää taka-alalle, sillä ne molemmat jäsentyvät osaksi kriisiytynyttä modernisaatiota. Tämä ”kultakausi” alkaa vuoden 1987 teoksesta Legislators and Interpreters, jossa jäsennettiin länsimaisen intellektuellikäsityksen muutosta ”lainsäätäjistä” ja massojen johtajista yhteiskunnan tulkeiksi. Tämä myös aloitti modernin epäonnistumista käsittelevän trilogian. Varsinainen läpimurto oli Modernity and the Holocaust (1989). Baumanin mukaan juutalaisten joukkotuhoa ei mahdollistanut niinkään natsien pahuus vaan modernisaatiolle ominainen tehokkuus, byrokraattisuus ja järjestelmällinen suunnittelu. Moraaliset kysymykset oli ”ulkoistettu” käskyjen antajille ja yksilön tehtäväksi jäi ohjeiden pilkuntarkka noudattaminen.

Heti perään ilmestyi trilogian päättävä Modernity and Ambivalence (1991), joka laajentaa modernin kriittistä analyysiä yleisemmälle tasolle. Moderni oli puhtauteen pyrkivä projekti, joka kuitenkin tuottaa väistämättä ambivalenssia, lokeroihin sopimattomia tuotoksia, jotka moderni yhteiskunta pyrki eliminoimaan tai ottamaan kontrolliinsa.

Sosiologisesti tärkeä oli vuoden 1992 Intimations of Postmodernity, jossa Bauman kertoi kirjoittavansa ”sosiologiaa postmodernisuudesta” sen sijaan, että tekisi postmodernia sosiologiaa. Bauman ei niinkään nähnyt, että yhteiskunta-analyysia tulisi tehdä ja kirjoittaa radikaalisti uudella tavalla, kuten esimerkiksi Jean Baudrillardin tulkittiin tekevän. Sitä vastoin hän pyrki havaitsemaan ja tulkitsemaan orastavia yhteiskunnallisia kehityskulkuja ohjenuoranaan se, että postmoderni on illuusioistaan luopunut moderni. Keskeisin näistä illuusioista oli ajatus, jonka mukaan ihanneyhteiskunta saavutettaisiin entistä rationaalisemmalla suunnittelulla ja entistä tehokkaammalla teknologialla. Tilalle tuli postmodernien elämänprojektien epävarmuus, joka vaatii kontingenssin sietämistä.

2000-luvulle tultaessa Bauman hylkäsi postmodernin käsitteen ja kehitti uuden metaforan. Hän alkoi kirjoittaa notkeasta modernista kontrastina kiinteälle modernille. Kiinteä moderni viittasi projektiin, jossa perinteinen jo rapautuva elämänmuoto (”traditio”) altistettiin ajalliselle prosessille, jonka tarkoituksena oli saavuttaa entistä kestävämpi ja pysyvämpi yhteiskunta tulevaisuudessa. Marxin metaforan mukaan ”kaikki kiinteä haihtui savuna ilmaan”, mutta vain väliaikaisesti, sillä rationaalisen suunnittelun avulla saavutettavan uuden järjestyksen oli tarkoitus olla entistä vakaampi. Notkea moderni viittaa tilanteeseen, jossa tämä projekti on tullut epäuskottavaksi. Uudet ja vaihtoehtoiset perinteet eivät kiinteydy vaan jäävät ikään kuin vaihtoehdoiksi muiden rinnalla.

Notkean vaiheen keskeisteos on Liquid Modernity (2000). Pian sen jälkeen ilmestyi sarja teoksia, joissa notkistuivat vuoroin rakkaus, elämä ja pelko. Myöhemmin sarja jatkui vielä kulttuurilla, tarkkailulla ja pahuudella. Koska Bauman totesi, että olisi naurettavaa kirjoittaa notkeasta uskonnosta, annoin yhdelle omalle teokselleni nimeksi Notkea uskonto (2006). Sen tausta-ajatuksena oli pohtia, mitä Baumanin analyysi, mikäli se pitää paikkansa, tarkoittaa uskonnon kannalta. Bauman tunnisti tämänkaltaisen ajattelun kommentoidessaan Ulrich Beckin teosta A God of One’s Own (2010) päivätyistä merkinnöistä koostuvassa julkaisussaan This is Not a Diary (2012) mutta ei seurannut sitä pidemmälle edes uskontoteemaan keskittyvässä keskustelukirjassa Of God and Man (2015).

Jyrkän arvioni mukaan Bauman ei kirjoittanut erityisen merkittäviä teoksia vuoden 2001 jälkeen. Monissa sähköpostikeskusteluihin perustuvissa haastattelukirjoissa on runsaasti oivaltavia näkemyksiä, mutta yksikään teos ei ole noussut klassikon asemaan. Osittain arvioni on seurausta pitkäaikaisesta Baumanin lukemisesta: vain harvat 2000-luvun kirjat tarjosivat uusia suuria oivalluksia, mutta 1990-luvun tuotantoa tuntemattomille lukijoille vanhan osittainen kierrätys uusissa kansissa avaa yhtä lailla Baumanin ajattelutapaa. Sen sijaan ajankohtaisten ilmiöiden kommentaattorina Bauman oli aktiivinen loppuun saakka. Yksi viimeisimmistä, Strangers at Our Door (2016), käsitteli kansainvälistä pakolaiskriisiä.

Baumanin kuuluisuuteen nousun jälkeen moni sosiologi on esittänyt kritiikkiä, jonka mukaan Bauman ei tee oikeaa tutkimusta. Hänellä ei ole selkeästi rajattuja aineistoja, jotka analysoitaisiin valitun menetelmän perusteella ja tulkittaisiin tietyn teoreettisen viitekehyksen mukaisesti. Jonkinlainen rooli hänelle on kuitenkin annettu. Esimerkiksi Arto Noro on hahmotellut jäsennyksen aikalaisdiagnoosista kolmantena sosiologian lajityyppinä, jossa varsinaista tutkimusta on yleinen yhteiskuntateoria ja empiiriseen aineistoon sovellettavan tutkimusteorian mukainen tutkimus. Bauman ei ollut systemaattisen yhteiskuntateorian rakentaja eikä tavanomaisten empiiristen tutkimustehtävien ratkaisija, joten hänet voitiin laittaa aikalaisdiagnostikon lokeroon.

Ylipäätään Baumanin lokerointi on ollut vaikeaa, sillä hänelle sosiologian rajojen äärimmäinen huokoisuus oli sen vahvuus. Bauman ei rakentanut yleistä yhteiskuntateoriaa tai menetelmää, joka siirtyisi opetuksessa siististi paketoituna seuraaville sukupolville, mutta hän tarjoaa ajattelun tyylin tai tutkimuksellisen orientaation tarkasteltaviin ilmiöihin. Hän kirjoitti tavalliselle lukijalle, mutta ei yksinkertaisesti. Hän ei piiloutunut tutkijan oletetun neutraaliuden taakse, mutta hän ei myöskään esittänyt yhteiskunta-analyysista irrallisia moraalisaarnoja. Hän ei väittänyt tietävänsä totuutta, mutta piti tutkijan vastuuna käsitellä vaikeita asioita, jotta maailma muuttuisi parempaan suuntaan.

Itse en koskaan keskustellut Baumanin kanssa. Näin hänet kerran Leedsin yliopiston kampuksella vuonna 2010, kun kävelin lounaalta takaisin työhuoneeseeni. Hiljensin vauhtia ja mietin, kävisinkö tervehtimässä penkillä yksin istuvaa professoria, jolla on ollut kiistaton vaikutus omaan ajatteluuni. Hetken mietittyäni jatkoin kävelyäni pysähtymättä.

Pidempi versio kirjoituksesta on julkaistu Niin & näin -lehdessä 1/2017.