perjantai 29. marraskuuta 2013

Politiikka Deleuzen jälkeen

Deleuzea on pidetty niin radikaalina ja vallankumouksellisena  vasemmisto-anarkistisena ajattelijana kuin tyystin epäpoliittisena aristokraattina.

Nathan Widderin Political Theory after Deleuze (2012) argumentoi, että politiikan teoria on vieroksunut ontologiaa. Hänelle juuri Deleuzen ontologia on tarpeellinen tulokulma aiheeseen. Ontologia siirtää painopistettä politiikan subjektia konstituoiviin suhteisiin. Se on mikropolitiikan aluetta. Widderin teesin mukaan olemme mikropoliittisia ennen kuin olemme poliittisia. Tämän ymmärtämiseksi on luettava Deleuzea.

Teoksen sisältö on seuraava: alussa Deleuze asemoidaan ja suhteutetaan ymmärrettävästi politiikan teorian valtavirtaan. Sitten on luku Deleuzen Bergson-tulkinnasta, luku Deleuzen Nietzsche-tulkinnasta, luku Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksesta, luku mikropolitiikasta. Loppuluku on luenta Deleuzen lyhyestä immanenssi-tekstistä.

Kaikki luvut kytkeytyvät lopulta toisiinsa, mutta tämä tehtävä jää osittain lukijan vastuulle. On jokseenkin outoa nimetä kirja tällä tavalla, jos sisältö on 90-prosenttisesti just another johdanto Deleuzeen. Tätä ei pelasta edes se, että kyse on kirjasarjasta X Deleuzen jälkeen (teologia, elokuva…). Tilanne olisi voitu pelastaa – ja kääntää suoremmin politiikan teoriaan – vaikkapa runsailla esimerkeillä, mutta nyt on kitsasteltu.

Jos Widderillä on tämän teoksen perusteella vahva oma kanta Deleuze-tulkkien parissa, se on tämä: hän erkanee siitä linjasta, jossa (yli)korostetaan Bergsonia. Nietzsche on Widderin luennassa keskeisempi. Toinen Widderin oma painotus on korostaa jatkumoa Deleuzen varhaisteoksista yhteistyöhön Guattarin kanssa. Jotkut tulkit vastustavat tätä.

Hyvää teoksessa on Deleuzen suhteutus angloamerikkalaiseen politiikan teoriaan ja radikaalidemokraattiseen ajatteluun. Tämän osion olisi pitänyt olla noin sata sivua pidempi ja sisältää Deleuzen ja Marxin suhteen käsittelyn. Myös Anti-Oidipuksen keskeiskäsitteen halukoneen selostajana Widder onnistuu mielestäni paremmin kuin moni muu.

Omalla listallani parhaat Deleuze-tulkit juuri politiikan teorian ja filosofian kontekstissa ovat Todd May ja Paul Patton. Erityisen ansiokas on vuonna 2000 ilmestynyt Pattonin Deleuze and the Political. Suositeltavia ovat myös Mayn kaikki teokset, Pattonin artikkeleista koostettu Deleuzian Concepts (2010) ja laajemman tulkintojen kirjon tarjoava ja angloamerikkalaisen keskustelun ulkopuolellekin astuva artikkelikokoelma Deleuze and Politics (2008, toim. Ian Buchanan ja Nicholas Thoburn).

Jos vertaa vaikkapa Pattonin tulkintaan, niin suurin ero on siinä, ettei Deleuzen ja Guattarin A Thousand Plateaus ole Widderille kovin keskeinen, vaikka mikropolitiikkaa käsittelevässä luvussa kirjaan viitataan. Tämä on outoa, koska moni käsite kuitenkin katosi Anti-Oidipuksen jälkeen Deleuzelta ja Guattarilta. Pattonin luennassa A Thousand Plateaus ja myöhemmän Mitä filosofia on? -teosten käsitteet muodostavat muutamien varhaisten käsitteiden lisäksi Deleuzen politiikan teorian ytimen.

En tiedä, miksi Widder sivuuttaa suurelta osin A Thousand Plateausin ja tyytyy kirjoittamaan Anti-Oidipuksesta. Hän ei vaivaudu selittämään, eikä hän sijoita omaa teostaan Pattonin ja kumppaneiden työn kontekstiin. Tosin hän kritisoi Slavoj Zizekin ja Alain Badioun tulkintoja, joten ainakin heidän suhteen hän paljastaa korttinsa.

Political Theory after Deleuze ei valitettavasti mene Deleuzea ja hänen poliittista ajatteluaan käsittelevien kirjojen parhaaseen koriin. Se toiminee yhtenä hakuteoksena niille, jotka pohtivat Deleuzen suhdetta esimerkiksi radikaalidemokraattiseen teoretisointiin, joka on paljossa velkaa Hegelille ja Lacanille. Muilta osin on olemassa pedagogisesti parempia oppaita, vaikka Widderin sisällöllistä osaamista en lähde moittimaan.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Studioalbumit osa 26: X

En enää muista, miten päädyin lainaamaan kirjastosta X-nimisen yhtyeen albumin Under the Big Black Sun. Ehkä olin kuullut kappaleen ”Johnny hit and run Paulene” tai sitten valitsin sen sillä perusteella, että olin suuresti ihastunut yhtyeen versioon Willie Nelsonin kappaleesta ”Home motel”, joka löytyy läpikotaisin onnistuneelta Twisted Willie -tribuutilta.

Kerran nuotiolla kisailimme pelissä, jossa nimetyn yhtyeen viimeisestä kirjaimesta piti keksiä uusi yhtye. Kun kirjain X osui kohdalleni, sanoin yhtyeen X. Joku osallistujista alkoi kyseenalaistaa vastausta epäillen, onko sellaista yhtyettä olemassakaan. Tyytyväisenä sanoin, että käydään katsomassa levyhyllystäni.

Musavisassa tuli näyte ”Johnny hit and run Paulenea”, jolloin osasin vastata kysymykseen ja varmistaa, että näytteitä yhdistävä artistien kotikaupunki on Los Angeles. Toisella kerralla yhtye soi punk-visan videonäytteessä, mutta tuolloin en tunnistanut bändiä, kenties siksi, että punkin naiset assosioituvat niin vahvasti britteihin. X-yhtyeessä osan laulusta hoitaa nainen, joka tunnetaan nimellä Exene Cervenka. Tässä kategoriassa bändi on myös poikkeuksellisen pitkäikäinen, sillä niin moni naispuolinen punkkari haihtui valokeilasta yhtä nopeasti kuin sinne tulikin.

Kun pelasin netissä musavisaa, yllätyin miten usein X tuli vastaan punk-aiheisissa kysymyksissä. Huomasin, että bändin kaksi ensimmäistä albumia on myös Rolling Stonen 500 parhaan albumin listalla. Vihdoin tuli aika ottaa selvää, mitä kaikkea X on tehnyt.

Yhtyeessä on honottava nainen, joka laulaa usein yhdessä Flaming Sideburnsin jäseneltä näyttävän basistin (John Doe) kanssa. He tekivät suurimman osan biiseistä. Kun siihen lisätään rockabillykitaristi (Billy Zoom) ja rumpali (D. J. Bonebrake), joka on todennut, että ”se ei ehkä aina kuulu soitostani, mutta ehdoton suosikkiartistini on Captain Beefheart”, on kyse punkbändiksi ainutlaatuisesta paketista.

Los Angeles (1980) on ehdoton punk-klassikko kannesta alkaen (kuvassa). Siltä löytyy edellä mainittu ”Johnny hit and run Paulene”. Muuten biisimateriaali on tasapaksumpaa, mutta silti korkealaatuista, junan varmuudella rullaavaa. Pidän erityisesti Cervenkan ja John Doen yhteislaulusta ja yhtyeen tavasta uuttaa rockabillyä punkkiin (olematta psychobillya). Levyn tuotti Doorsin Ray Manzarek, joka hoiti samaa virkaa peräti neljällä ensimmäisellä X-albumilla. Paikoitellen koskettimet ujeltavatkin taustalla hieman Doorsin tyylin – ehkä siksi että niitä soittaa itse Manzarek. X myös versioi debyytillään Doorsin ”Soul kitchenin”

Wild Gift (1981) ilmestyi seuraavana vuonna. Se on periaatteessa samaa kamaa, mutta nopeampaa. Junakomppia on lisätty ja Doors-hippuset on siivottu pois. Tällä levyllä X muistuttaa Spiritualizedin muutamaa teosta – ei musiikillisesti, vaan siksi, että kyse on laadukkaasta albumista ilman yksittäisiä hittejä.

Under the Big Black Sun (1982) oli ennestään tuttu. Se ei ehkä ole debyytin veroinen klassikko, mutta se on loistava levy. Heti levyn avaava ”The hungry wolf” on hieno, kuin myös sitä seuraava ”Motel room in my bed”, puhumattakaan kolmannesta raidasta ”Riding with Mary” tai levyn loppupään rallista ”How I (learned my lesson)”. Aikaisemmista poiketen levy sisältää myös hidastempoista, kantrimpaa materiaalia. Cervenka on todennut tämän olevan hänen suosikkialbuminsa bändin tuotannosta. Kommentti ei yllätä, jos ajatellaan levyn tasoa, mutta se on myös surutyö – osa biiseistä käsittelee auto-onnettomuudessa kuollutta Cervenkan siskoa Mirielleä (Mary).

More Fun in the New World (1983) rytkyy eteenpäin taattuun tahtiin, mutta vähemmän punkisti. ”We’re having much more fun”, ”True love part 1” ja ”Poor girl” voi poimia esimerkeiksi levyn alkupuolelta. Mukana on myös jytäkkä versio Jerry Lee Lewiksen ensimmäisenä levyttäneestä kappaleesta ”Breathless”, jonka he esittivät myös David Lettermanin ohjelmassa (löytyy YouTubesta). Saman biisin singleversio on edellisen albumin cd-version bonusmateriaalina.

Ain’t Love Grand (1985) on soundillisesti melkeinpä katastrofi. Tuottajan paikalla Manzarekin korvasi Michael Wagener, joka loihti kaupallisemman äänimaiseman. Se tarkoitti askelta aikansa tukkametallin suuntaan, sillä juuri niitä Wagener oli tottunut tuottamaan (Dokken, Keel, Extreme, Bonfire, Skid Row, Motley Crue, Great White, myöhemmin myös Rasmus ja Lordi). Jos en tuntisi X:n aikaisempia levyjä, voisin pitää tästä: todeta, että on aika omaperäinen ja kaikin puolin mainio hard rockista ja popista ammentava bändi. Nyt joudun vähän yskimään ja nikottelemaan, mutta alkujärkytyksen laannuttua on myönnettävä, että levyllä on hyviä biisejä. Cd-versiolla on bonuksia ja niissä on muun muassa Replacementsin ”I will dare” ja Small Facesin ihana ”All or nothing”, mutta ei ihan alkuperäisten veroisina versioina.

Seuraavana vuonna julkaistiin yhtyettä käsittelevä dokumentti X: The Unheard Music, joka löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Se koostuu juttelusta ja musiikista, ja niistä jälkimmäinen on kiinnostavampaa, vaikka rupattelu avaakin yhtyeen kulisseja.

See How We Are (1987) on yhtä kaukana punkista kuin edeltävä Ain’t Love Grand. Tyyli on hieman toisenlainen, nimittäin Amerikan valtavirtainen rock, jossa on vain häivähdys yhtyeen alkutaipaleelle ominaista punkkia ja junakomppia. Edellisen tapaan sillä on kuitenkin hyviä biisejä.

Hey Zeus! (1993) on yhtyeen viimeisin studioalbumi, mutta sitä ei löydy Spotifysta. YouTubea selailin sen verran, että ainakin osa albumista kuulostaa 1990-luvun alun amerikkalaiselta indielevyltä. Toisin sanoen yhtye vaikuttaa siirtyneen albumilla taas kohti tekoaikansa äänimaailmaa ja tyyliä. Tämän vain harva yhtye tekee onnistuneesti, enkä usko menettäneeni mitään todella merkittävää siinä, etten ole kuullut albumia kokonaan.

Yhtyeen liepeiltä löytyy myös Knitters, joka on suunnilleen X jatkettuna Blastersin Dave Alvinilla ja läskibasistilla. Knitters soittaa kantri-rockabillyä, joten tältäkin osin X:n musiikilliset vaikutteet tulevat läpinäkyviksi.

Kuuntelurupeaman alkuvaiheessa laitoin tilaukseen viisi albumia sisältävän boksin, kun halvalla sai. Ostos ei todellakaan kaduta, mutta yhtyeessä on myös heikkoja kohtia. Biisimateriaali voisi olla vähemmän tasalaatuista. Pari hittiä nostaisi bändin uuteen sfääriin. Lisäksi varhaistuotannosta tulee helposti yliannostus, jos ei pidä taukoja.

Vaikka X tuskin yltää koskaan samaan kastiin Crampsin, Dead Kennedysin ja Gun Clubin kanssa – jos niitä on edes mielekästä verrata – on jotenkin käsittämätöntä, etten ole aikaisemmin perehtynyt kuin pieneen osaan yhtyeen tuotannosta. Vaikka yhtyeen koko tuotanto ei ole läpikotaisin timanttista, yhdistäessään rockabillya ja muuta juurimusiikkia punkkiin omintakeisella tavalla X on kuitenkin juuri ”minun musiikkia”.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Mikä on paavi miehiään?

Kun olin tutkijana Leedsin yliopistossa, tarkastelin yhtenä osana projektia, miten media käsittelee paavin vierailua britteihin syksyllä 2010. Valmisteluksi luin muutaman Ratzingeria käsittelevän kirjan. Kun hän luopui tehtävästään, paaviksi tuli keväällä 2013 Jorge Mario Bergoglio. Ymmärrettävästi markkinoille tuli nopeasti häntä käsittelevää kirjallisuutta.

En ollut keväällä erityisen aktiivinen etsimään tietoa siitä, millainen menneisyys uudella paavilla on. En myöskään ole juuri nyt tekemässä mitään tutkimusta paavi Franciscukseen liittyen. Kuitenkin kiinnostuin häntä käsittelevästä kirjasta, lähinnä siksi, että Ottawan lentokentällä yritin päästä eroon viimeisistä taskuun jääneistä Kanadan dollareista.

Paul Vallelyn Pope Francis: Untying the Knots sisältää kiinnostavaa informaatiota ensimmäisestä etelä-amerikkalaisesta paavista ja ensimmäisestä, joka otti nimekseen Franciscus. Heti ensimmäinen luku muistuttaa, miten lähellä Bergoglio oli tulla paaviksi jo edellisellä kierroksella. Hän oli Ratzingerin ainoa todellinen haastaja, mutta tilannetta vaikeutti kampanja, jossa Bergogliota syytettiin yhteistyöstä Argentiinan sotilasjuntan kanssa.

Bergoglion valinta paaviksi käsitellään vasta kirjan loppupuolella. Siinä olennaista on, miten suuri yllätys hänen valintansa monille oli, vaikka hän oli selkein haastaja edellisellä kerralla. Tilanteeseen vaikutti merkittävästi se, ettei italialaiset kardinaalit – jotka muodostavat ison osan äänestyskelpoisista – päässeet yksimielisyyteen omasta suosikistaan. Lisäksi oli paine saada paavi Euroopan ulkopuolelta, mieluusti Latinalaisesta Amerikasta, ja vieläpä sellainen, joka ei ole tehnyt pitkää uraa Roomassa.

Toinen luku on  korostaa, miten Bergoglion suhde kansanomaiseen uskonnollisuuteen on huomattavasti Ratzingeria myönteisempi. Argentiinaan tutustuneena ja maassa matkanneena tiedän, että katolinen kirkko on ottanut sallivamman asenteen kaikenlaiseen – katoliseen ja sen rajamaille sijoittuvaan – kansanomaiseen uskonnollisuuteen osittain siksi, että se kamppailee evankelikaalisen protestanttisuuden nousua vastaan. Vallelyn mukaan Bergogliolla on ollut suuri rooli tässä prosessissa.

Vallely ottaa esimerkkejä kansanomaisesta uskonnollisuudesta ja keskeisimmät ovat juuri niitä, joihin tutustuin itse Argentiinassa. Kävin Lujanin pikkukaupungissa katsomassa neitsyen ihmeen kunniaksi pystytettyä kirkkoa. Näin kymmeniä Difunta Correalle pystytettyjä tienvarsipyhäköitä, vertailin niitä ja tarkastelin niistä löytyviä esineitä. Kuvasin muutamia Gauchito Gilin tarinasta muistuttavia tienvarsipyhäköitä. Näistä ensimmäinen on osa kansanomaista mutta käytännössä täysin hyväksyttyä katolilaisuutta, toinen lähempänä nationalismia (sekoittuen hieman Maria-kultteihin) ja kolmas melko etäällä katolilaisuudesta (tarina paikallisesta Robin Hood -shamaanista).

Kolmas luku käsittelee paavin jesuiitta-taustaa muistuttaen, että heidän parissaan häneen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Luku valottaa myös Argentiinan katolisen kirkon ja paavin poliittisia kiemuroita. Mediassa uuteen paaviin on suhtauduttu myönteisesti. On tavallaan haluttu löytää väkisin liberaali paavi edellisen kontrastiksi. Ihan näin yksioikoinen asia ei kuitenkaan ole. Paavina Bergoglio on ollut jo nyt radikaali, jos katsotaan paavillisia menettelytapoja, erityisesti rituaaleja. Liberaali hän ei kuitenkaan ole edes Vallelyn mukaan.

Paavia on kutsuttu köyhien asialla olevaksi ”slummien piispaksi”, mutta tällöin on myös hyvä muistaa, että kyse on katolisesta sosiaalietiikasta. Esimerkiksi Bergoglion suhde vapautuksen teologiaan on ollut varsin ristiriitaista ja varhaisvaiheessa pääosin kielteistä. Bergoglio oli nuorena hetken kiinnostunut kommunismista, mutta kun vasemmistosta tuli kirkkokriittinen, hänestä tuli peronisti, jossa kirkko oli osa autoritaarista kansallista ykseyttä. Peronismi ylittää perinteisen poliittisen akselin, mutta moni kommentaattori sijoittaa Bergoglion mieluummin oikealle kuin vasemmalle peronistien keskuudessa. Hän toimi myös oikeistolais-nationalistisen Guardia de Hierron henkisenä neuvonantajana. Jopa köyhien asioista kriitikot toteavat, että Bergoglio on kiinnittänyt enemmän huomiota köyhyyden seurausten pehmentämiseen kuin syiden kitkemiseen. Paavina Bergoglio on tosin esittänyt huomattavasti myönteisempiä kommentteja vapautuksen teologiasta.

Vallely toteaa, että osa Bergoglioon kohdistuvasta rajustakin kritiikistä on liioittelua. Pinnallinen mediahuomio siitä, että Bergoglio välttää tuhlailua ja pröystäilyä pitää paikkansa myös tämän kirjan perusteella, toisin kuin mielikuva erityisen liberaalista paavista.

Teos ei ole puhdas uuden paavin ylistys, eikä missään tapauksessa mustamaalaukseen pyrkivä kirja. Se on verrattain monipuolinen valotus, joka toimii johdantona Bergoglion elämään, ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin. Vallely luo kuvan ihmisestä, jonka suurimmat mustat hetket ovat kaukana menneisyydessä. Tämän tosin rikkoo se kiusallinen tosiasia, että vuonna 2010 Bergoglio kieltäytyi todistamasta oikeudenkäynnissä, jossa muinaista Argentiinan sotilashallintoa syytettiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan.

Suomessa paavit eivät herätä valtavaa kiinnostusta. Lähinnä ihmiset haluavat tietää, onko uusi paavi konservatiivi vai seksuaalivähemmistöjä puolustava liberaali. Tärkeä kysymys tämäkin, mutta ei suinkaan ainoa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Studioalbumit: kertaus ja katse taaksepäin

Olen kirjoitellut yhtyeiden ja artistien albumeista vuoden 2012 syksystä alkaen. Tällä hetkellä käsiteltyjä artisteja on yhteensä 25. Tässä teen pienen katsauksen siihen, miten yhtyeet ja artistit ovat jääneet elämään osana musiikkiharrastusta myös kuuntelun jälkeen. Otan käsittelyyn 15 ensimmäistä artistia. Käyn myös läpi albumit, jotka olen syystä tai toisesta hankkinut omaksi materiaalisessa muodossa kuunteluhetkien jälkeen. Viisitoista ensimmäistä artistia olivat:

1. Black Sabbath
2. Sparks
3. Killing Joke
4. Ry Cooder
5. Rory Gallagher
6. 13th Floor Elevators
7. Bauhaus
8. Talking Heads
9. Rolling Stones
10. The Replacements
11. Procol Harum
12. Orange Juice
13. Tyrannosaurus Rex / T.Rex
14. Buzzcocks
15. Roxy Music

Aika mainio lista, eikö niin?

Kuuntelurupeama lähti liikkeelle metalliklassikosta Black Sabbath. Tosin nykyään pidän yhtyettä entistä vähemmän metallina – vaikka on se sitäkin – ja enemmän geneerisenä monigenreisenä musiikkina. Sabbath on pysynyt kuuntelussa yllättävänkin vahvasti. Esimerkiksi Sabotage ja 4 ovat pyörineet soittimessa. Lisäksi ostin yhtyeen nimeä kantavan debyyttialbumin viidellä eurolla Saksasta ja Master of Realityn alle neljällä eurolla Kanadasta.

Toisena otin kuunteluun yhtyeen nimeltä Sparks. Pian rupeaman jälkeen kävin kuuntelemassa duona esiintynyttä aktia Edinburghissa. Sen jälkeen olen kuunnellut Maelin veljeksiä valikoidusti, mutta usein. En jaksa olla ihastelematta ”I bought the Mississippi river” -kappaletta. Musavisassa tunnistin loistavan ”Let the monkey driven” ensitahdeista. Kun musavisassa soi Indiscreetin ”Looks, looks, looks”, en jostain syystä tunnistanut sitä, mutta teos löytyi edullisesti vinyylinä Uppsalasta. Ostin myös Big Beatin vinyylinä, lähinnä tuon ”Mississippin” vuoksi. Lisäksi katsoin yhtyeen urasta kertovan dokumentin. Ihastelin yhä useammin kappaletta ”Suburban homeboy”, joka jäi mieleen myös keikalta. Minusta on tullut fani.

Kolmantena kuuntelin Killing Joken albumit. Myöhemmin ostin ensimmäisen pitkäsoiton kolmella punnalla, toisen albumin alle viidellä eurolla ja kuuntelin erikseen uusinta albumia MMXII entistä myönteisemmin tuntemuksin. Pari varhaista on tullut lainattua kirjastosta kotikuunteluun. Yhtye on edelleen kiinnostava ja tasokaskin, mutta sen arvo ei ole vieläkään noussut kattoon. Pidän yhtyeestä, mutta jotain puuttuu, jotta siitä tulisi ”parasta ikinä”.

Neljäntenä kuuntelin ehkä vähän liikaakin levyjä tahkonutta Ry Cooderia. Häntä on niin helppo kuunnella, että esimerkiksi artistin tuorein Election Special on soinut kotona paljon. Cooderia on tarjolla siellä täällä kohtuulliseen hintaan, jos kelpaa muutkin kuin miehen parhaat levyt. Ja minulle on kelvannut: kuuntelurupeaman jälkeen olen hankkinut kolme vinyyliä, jotka eivät kuitenkaan ole aivan parhaita Cooderin levytyksiä, ensiksi Borderlinen ja sitten Slide Arean ja lopuksi albumin Get Rhythm. Kaikkia näitä on mukava pyöritellä vinyyliltä.

Viidentenä kirjoittelin artistista nimeltä Rory Gallagher. Ostin pian viiden studioalbumin boksin yhdeksällä eurolla ja kuuntelin erikseen kirjastosta lainattua Tattoo-albumia. Kiinnostukseni edesmenneeseen kitaristiin on kasvanut reilusti. YouTubesta löytyvä live-esitys ”Shadowplaysta” kuuluu niihin New Model Armyn ”No rest” -liven ja Ebba Grönin ”Staten och kapitaletin” kera klippeihin, joita toistan tasaisin väliajoin.

Kuudenneksi valikoitui The 13th Floor Elevators. Olen käynyt läpi kaikki studiolevyt uudestaan, kotistereoissa. Lontoossa päätin ostaa boksin, jossa on kaikki neljä albumia. Enää ei tarvitse pähkäillä, ostaisiko vai ei. Mainio bändi, jonka kaksi ensimmäistä levyä ovat klassikoita.

Seitsemäntenä vuorossa oli goottien kuningas Bauhaus. Lainasin myöhemmin erikseen kirjastosta kaikki yhtyeen studioalbumit. Niistä kuuntelin erityisesti suosikkikappaleitani. Lisäksi tuorein albumi, Go Away White, kuulosti paremmalta kuin kirjoituksen perusteella voisi olettaa. Yhtyeen albumeita en ole ostanut ainoastaan siksi, ettei niitä ole tullut alennusmyynneissä vastaan. Nyt on kuitenkin ilmestymässä studioalbumien boksi kohtuulliseen hintaan. Yhtyeen kuuntelu on tosin saattanut vaikuttaa siihen, että ostin toisen goottiklassikon Sisters of Mercyn puuttuvat studioalbumit.

Kahdeksantena otin käsittelyyn Talking Headsin, jota on tullut kuunneltua myös albumisession jälkeen. Lähinnä soittimeen on valikoitunut viimeisimpänä ostetut albumit. Jo kirjoitushetkellä olin ostanut albumit  True Stories ja Little Creatures, mutta sen lisäksi käytin vähän kruunuja kantaakseni Uppsalasta kotiin Fear of Musicin. Remain in Light ja Naked puolestaan löysivät uuden kodin kolmen punnan kappalehintaan käydessäni Manchesterissa. Fanihan minusta on kuoriutunut, joskin kaikki ostokset ovat olleet varsin edullisia.

Yhdeksäntenä oli varsinainen maraton, sillä Rolling Stones on julkaissut melkoisen nipun albumeita. Koska yhtyeen laadukkain tuotanto on normaaleissa hinnoissa, en ole ostanut yhtään albumia rupeaman jälkeen. Edullisesti saisi niitä, joita en kovin usein jaksaisi ottaa hyllystä pois. Toistaiseksi olen pärjännyt niillä, jotka jo löytyvät hyllystä.

Kymmenentenä vuorossa oli The Replacements, jonka vinyylejä ei ole tullut vastaan edulliseen hintaan eikä edes kalliilla. Tyylillisesti bändi kuuluu genreen, jota olen kuluttanut vuosikymmeniä. Jos musiikkimaun laajentaminen on yksi kirjoitussarjan tehtävä, ei tätä bändiä ole kiire kuunnella, mutta toisin kävi: Aikeissani oli koko ajan hankkia pari keskeisintä albumia ja sitten Saksasta löytyi kympillä viiden albumin paketti, jossa on kaikkein keskeisimmät levyt. Pitihän niitä kuunnella.

Järjestysnumeron yksitoista sai Procol Harum. Koska ihastuin Something Magicin samannimiseen avausraitaan, päätin ostaa gatefold-kantisen vinyylin sopuhintaan Uppsalasta. Edelleen odotan, milloin saan hankittua albumin Exotic Birds and Fruit. Kun hinnasta sovitaan, niin ainakin myös Shine on Brightlyn kantaisin hyllyyni mielelläni.

Kahdestoista setti koostui yhtyeestä nimeltä Orange Juice. En ole vielä palannut yhtyeeseen, paitsi musavisassa, jossa ”Rip it up” -näytteestä yhtyeen tunnisti helposti. Albumeita on turha kuvitella löytävänsä parilla eurolla, joten sitäkään kautta ei ole avautunut uutta perustetta kuunnella yhtyettä.

Kolmastoista kohde oli T. Rex. Ensimmäinen lyhyemmällä nimellä julkaistu albumi ja Electric Warrior ovat soineet kotistereoissa. Valloittava Slider ja astetta tummempi Tanx tuli lainattua kirjastosta uudelleen. Bändin arvo on vain noussut silmissäni, ja ostan albumeita lisää, jos hinta on sopiva.

Neljästoista arpa osui Buzzcocksiin. Kirjoituksessa ihastelin kappaletta ”Sick city sometimes”, ja sitä olen kuunnellut edelleen. Muuten yhtye on soinut vain välillisesti: Ratsian koveria ”Ihohygieniaa” on tullut diggailtua.

Viidestoista valinta oli Roxy Music. Omistin kaikki studioalbumit jo kuunteluvaiheessa, joten en ole tietenkään ostanut niitä toistamiseen. Kuuntelu on jäänyt viime aikoina vähemmälle, mutta kronologinen albumeihin tutustuminen auttoi hahmottamaan hienon yhtyeen kehityskaarta.

Studioalbumien kuuntelun jälkeen olen ostanut kyseisiltä yhtyeiltä yhteensä 29 levyä, 22 cd-formaatissa ja 7 vinyylinä. Tähän ei ole laskettu niitä puuttuvia Sisters of Mercyn teoksia, jotka Bauhausin kuuntelun innoittamana ostin. Selvää kuitenkin on, että omalla kohdallani tällainen studioalbumien kuuntelu aktivoi kiinnostusta sijoittaa kolikoita – ja joskus seteleitäkin – kyseisten artistien tuotoksiin.

torstai 7. marraskuuta 2013

Tutkijavierailu Ottawaan

Loka-marraskuussa avautui mahdollisuus matkustaa kutsuttuna vieraana melkein kahdeksi viikoksi Ottawaan, jonne oli kasautunut yhteensä kolme akateemista tapahtumaa.

Ensimmäisenä vuorossa oli seminaari ”Uskonto tavallisena päivänä mediassa”, jossa vertailimme Australian, Englannin, Kanadan ja Suomen sanomalehtien uskontouutisointia ”tavallisena päivänä” 17. syyskuuta 2013.

Toinen seminaari kulki otsikolla ”Kulttuurinen jako”. Se oli massiivisen Religion and Diversity -projektin kaksipäiväinen tapahtuma. Samassa huoneessa oli suuri joukko tunnettuja uskonnontutkijoita. Yksi opiskelija sanoikin, ettei ole koskaan nähnyt samassa tilassa niin montaa tutkijaa, joiden tekstejä on lukenut.

Seminaarissa oli useita lyhyehköjä alustuksia projektin jäseniltä sekä muita puheenvuoroja. Edellisen päivän seminaarin pohjalta pidimme yhteisalustuksen, jossa jokaisesta neljästä maasta oli puhuja. Pidin lyhyen alustuksen omasta osuudestani, mutta valmistelin sen sinä aikana, kun puhujatoverit kertoivat omasta osuudestaan. Se on strategia, jossa ei ole mitään ylpeilemistä, mutta tulipa kokeiltua, kun alun perin oli suunniteltu, että osallistun vasta keskusteluosuudessa.

Kolmas akateeminen ohjelmanumero oli väitöskirjan tekijöiden kaksipäiväinen työpaja, jonka pidin Kim Knottin kanssa. Ensimmäisenä päivänä keskityimme osallistujien aiheiden kommentointiin ja toisena valikoimme keskeisiä osa-alueita teorioista menetelmiin ja tutkimuksen poliittisiin ulottuvuuksiin.

Matkalla oli hieman aikaa tutustua myös ympäristöön.

Ottawa on kaupunkina pienehkö. Sen läpi kulkeva joki on samalla Quebecin ja Ontarion osavaltion raja. Pääkaupunkina siellä on esimerkiksi parlamentti, joka sijaitsee kukkulalla. Sieltä on hieno näkymä joelle ja Quebecin puolelle. Etnisesti ja uskonnollisesti Ottawa on miedosti monimuotoinen, mutta pääasiallisesti valkoinen ja kristitty, kaukana maan suurkaupunkien kirjavuudesta.

Parlamentin lisäksi kaupungin nähtävyyksiin kuuluu muutama arvostettu museo. Itse valitsin kirjosta kansallisgallerian, jossa oli eurooppalaista, kanadalaista ja inuiittien taidetta enemmän kuin yhdellä kerralla jaksaa niellä. Lisäksi siellä oli yksi kopio Max Klingerin pronssisesta Nietzschen päästä. Alkuperäinen on Weimarissa Nietzsche-arkistossa, jossa olen vieraillut myöskin. Yksi suosikeistani oli kanadalaisen William Kurelekin ”Wintertime North of Winnipeg” vuodelta 1962 (kuvassa).

Viikonloppuna ei ollut akateemista ohjelmaa, joten matkasin hetkeksi Montrealiin, joka oli kaupunkina hyvin erilainen kuin muu kokemani Kanada. Ensimmäisenä yllätti, että julkiset kyltit ja kuulutukset ovat käytännössä vain ranskaksi, vaikka asiointi sujuu myös englanniksi. Toiseksi yllätti kaupungin eurooppalaisuus, erityisesti verrattuna Torontoon ja Ottawaan. Kadut eivät olleet yhtä leveitä.

Montrealissa tuli käveltyä paljon. Ilonan ja Kaisan avustamana näin paljon viehättäviä kuppiloita ja ravintoloita. Kävely Mount Royalin päälle avasi kirpakassa auringonpaisteessa näkymän kaupungin ylle. Ainoa varsinainen koettu nähtävyys oli vierailun arvoinen kirkko Notre Dame. Tuli myös nähtyä vähän Hokkarihemmojen kuvauspaikkoja.

Matkalla yritin oppia jotain Kanadasta, erityisesti sen uskonnollisesta kentästä ja alueellisista eroista. Olisin halunnut kuunnella aiheesta enemmän, mutta ainakin opin hieman maan sisäisistä eroista sekä hienoja akronyymeja, joilla luokitellaan uskonnollista monimuotoisuutta: mtv (Montreal, Toronto, Vancouver – erittäin monimuotoisia mutta eri tavoin), ceo (Calgary, Edmonton, Ottawa – monimuotoistuvia mutta vahvasti kristillisiä), pikkukaupungit ja maaseutu (suhteellisen homogeenisia).

Mediadebatteja seurailin vähemmän kuin suunnittelin, mutta en voinut välttyä Suomessa asti uutisoidulta Toronton kaupunginjohtaja Rob Fordilta, joka vihdoin tunnusti, että hän on videolla, jossa poltetaan crack-kokaiinia. Sanomalehdissä kiertävä kuva on melko huvittava, kuin myös visuaaliset kommentit – googlatkaa ”rob ford crack”.

Kanada on ruokamahdollisuuksiltaan monipuolinen myös suurten kaupunkien ulkopuolella. Menu koostui esimerkiksi shawarmasta, falafelista, ankasta, simpukoista, kalakeitoista, sushista, enchiladoista kaakaomausteisessa molekastikkeessa, burgereista, poutinesta ja afganistanilaisista lihapullista. Majavan häntää ja pannukakkuja siirapilla – joka on kuulemma tavallinen aamiainen – en syönyt. Vaahterasiirappikarkit olivat kuitenkin juuri sopivia minun makuuni.

Yksi huikeimmista kokemuksista oli, kun menimme pienellä porukalla japanilaiseen ravintolaan. Sovimme, että ravintolassa aikaisemmin käynyt Linda Woodhead valikoi listalta annoksia, jotka jaamme yhdessä. Hän oli kuin lapsi karkkikaupassa, mutta täytyy sanoa, että tuli maisteltua kaikenlaista laadukasta kalaa ja vähän eksoottisiakin makuja. Hintaa illalle tuli enemmän kuin mitä meni ruokaan kuukaudessa opiskelija-aikana, mutta mukavaa oli.

Tätä kirjoittaessa olen vielä Ottawassa, mutta toivottavasti elämykset on jo koettu ja vältän mutkat matkassa takaisin Suomeen.