tiistai 3. lokakuuta 2017

Studioalbumit osa 79: Be-Bop Deluxe

1970-luvulla vaikuttanut brittibändi Be-Bop Deluxe on tuttu oikeastaan vain kahdesta asiasta. Ensinnäkin yhtyeen kolmannen albumin kansi, jossa nainen pitää palavaa kitaraa, on tullut vastaan levydivareissa lukuisia kertoja. Toiseksi musavisassa on joskus tullut lyhyt näyte yhtyeeltä. Nimi on jäänyt jonnekin takaraivoon kummittelemaan, joten tuli aika tutustua itselleni lähes tuntemattomaan yhtyeeseen.

Ensimmäisenä tietenkin lämmittää se, että yhtyeen kotipaikaksi mainitaan Yorkshiressä sijaitseva Wakefield, joka on aivan Leedsin naapurissa. Wakefieldin juna-asemalla olen ollut monta kertaa ja joskus vetäisin pubilounaan kaupungissa palatessani mainiosta Englannin kansallisesta hiilikaivosmuseosta, joka sijaitsee entisessä hiilikaivoksessa. Eklektistä makuani puolestaan hivelevät kuvaukset, joissa yhtyeen musiikkiin liitetään termit proge, taidepop, uusi aalto, protopunk, glam rock ja konstailematon rokkenroll. Eikun kuuntelemaan.

Axe Victim (1974) kuulostaa heti ensi sekunneilta Queenin ja T.Rexin sekoitukselta. Se on häiritsevä, koska en erityisemmin pidä Queenistä mutta fanitan T.Rexiä. Paljon tässä on myös Bowieta, joten eiköhän sitä plussan puolella olla. Tosin bändille tästä tuli sen verran pyyhkeitä, että keulahahmo Bill Nelson päätti hajottaa yhtyeen hetkeksi. Debyytti on miellyttävä, mutta ei nerokas.

Futurama (1975) luo konkreettisen linkin Queeniin, sillä sen on tuottanut Roy Thomas Baker, jonka cv:stä löytyy viisi Queen-albumia (ja esimerkiksi Hawkwindia, The Carsia, Cheap Trickiä, Devoa sekä mötiköiden debyytti). Lieneekö siinä syy, että albumi on tungettu täyteen kaikenlaista ja kokonaisuus on aikamoista adhd:tä. Ei se mitään, sillä ”Maid in heaven”, levyn todennäköisesti tunnetuin raita, on oikeasti ihan hieno biisi, samoin kuin sitä seuraava ”Sister seagull”. Myös levyn loppupuolen ”Between the Worldsin” lallattelu ja reippailu viehättää. Kolme mainitsemisen arvoista ja loppu venkoilua, joka kompastelee sävellysten keskinkertaisuuteen ja paikoittaiseen yliyrittämiseen.

Sunburst Finish (1976) on ulkoisesti tuttu, sillä siinä on alussa mainittu, mieleenpainuva kansi. Sisällöltään se on lähes tuntematon. Albumilla koskettimet ovat kohtuullisen suuressa osassa. Sen hitinpoikanen on ”Ships in the night”. Sen tuotti John Leckie, jonka cv on kovaa kamaa The Fallin ja XTC:n muutamista levyistä Stone Rosesin debyyttiin ja Radioheadin The Bendsiin. Kokonaisuus on kuitenkin sekoitus levotonta taidepoppia, glampoppia ja progea. Biiseihin on ympätty menoa ja meininkiä, mutta ote tuntuu pääosin lievästi väkinäiseltä, joskaan biisit eivät ole huonoja. Väkisinkin tulee mieleen moni saman ajan brittibändi, esimerkiksi Mott the Hoople, mutta tällaisissa vertailuissa Be-Bop Deluxe jää auttamattomasti kakkossijalle. Kyllä tätä voisi jatkossakin kuunnella, mutta silloin pitäisi karistaa mielestä ajatus, että toiset tekivät tämän paremmin.

Modern Music (1976) menestyi brittilistalla kohtuullisesti. Syynä taisi olla askel perinteisemmän popin suuntaan, mikä ei ehkä kaikkien mielestä ollut taiteellinen riemuvoitto. Kannessa jätkät ovat hölmön näköisinä harmaissa puvuissa, joten kontrasti edelliseen kanteen on hurja. Levyssä on kuitenkin yksi merkittävä vahvuus suhteessa yhtyeen aikaisempaan tuotantoon: se ei poukkoile levottomasti joka suuntaan. Se sisältää verrattain yksinkertaisia mutta toimivia pop-kappaleita. Esimerkiksi avausraita ”Orphans of Babylon” ja kolmantena tuleva ”Kiss of light” ovat oikein hienoja biisejä.

Drastic Plastic (1978) on yritys vastata ajan haasteisiin. Bändiä aikaisemmin leimanneet tyylit ovat taustalla ja framilla on uuden aallon syntikkapop. Kyse ei ole täydellisestä muodonmuutoksesta, sillä mukana on vanhoja elementtejä uudessa paketissa. Aivan hauskalta tämä kuulostaa (esim. ”New mysteries”), mutta samalla myös harmittomalta. Ei näköjään ole väliä, miten yhtye muuttaa suuntaansa – aina se näyttää jäävän riittävästi (mutta ei valovuosia) jälkeen tyylinsä johtajista. Tämän levyn tapauksessa mieleen tulee Roxy Music, Talking Heads ja XTC. Toistan itseäni, mutta tämäkään ei ole huono levy; se on paikoitellen jopa vahva. Be-Bop Deluxe hajosi pian albumin ilmestymisen jälkeen.

Tulipa nämäkin nyt kuunneltua, mutta ihan faniksi asti ei intoni kasvanut. Bändi soi hyvin ja välillä biisit ovat laadukkaita. Se jää kuitenkin kaikkien tähtien varjoon. Edullista vinyyliä voisin kuvitella kantavani hyllyyni odottamaan uutta mahdollisuutta, mutta vinyylinmetsästykseen en tämän yhtyeen vuoksi ryhdy. Ainakaan toistaiseksi.