perjantai 30. syyskuuta 2016

Studioalbumit osa 70 (2/3): The Fall (1988–1999)

Vuorossa on seuraavat kymmenen albumia yhtyeeltä The Fall. Tältä aikakaudelta hyllystäni löytyy vain kaksi bändin studioalbumia, The Infotainment Scan (1993) ja The Light User Syndrome (1996), jonka ilmestyminen sai minut ensimmäistä kertaa ajattelemaan hajanaisuudestaan huolimatta, että ehkä The Fall voisikin olla minun juttuni.

I Am Kurious Oranj (1988) ilmestyi vain puoli vuotta The Frenz Experimentin jälkeen. Se kuuluu albumeihin, joita en ole aikaisemmin kuunnellut. Tässä vaiheessa The Fall teki kohtuullisen helposti lähestyttävää musiikkia, mikä näkyi myös menestyksessä. Teoksen oli tarkoitus olla ääniraita balettiesitykseen. Osa biiseistä on nauhoitettu livenä. Kyse on väljästä teemalevystä, joka siismlinkittyy balettiesitykseen, joka perustui Vilhelm III Oranialaisen 300-vuotisjuhlaan. Se on kepeä mutta ei löysä, helpohko mutta ei kosiskeleva. Sen tunnetuin kappale saattaisi olla avausraita ”New big prinz”, josta on myös video. Siinä tosin paljastuu yksi tuotteliaisuuden salaisuuksista. Raita lainaa yhtyeen ”Hip-priestiä” samoin kuin ”Last nacht” perustuu edellisen levyn ”Bremen nachtiin”. Nimibiisi ”Kurious oranj” hakee vauhtia reggaen rytmeistä. Amerikkalainen musiikkikriitikko Robet Christgau, joka ei ole yhtyeen suuri ystävä, nosti tämän levyn yhdeksi yhtyeen parhaita ja kuvasi sitä tulokseksi, joka syntyy yhdistämällä OMD ja Stooges. Aika mielikuvituksellinen muotoilu albumista, joka kuitenkin kuulostaa lähinnä The Fallilta, vaikka ihan ymmärrettävä, kun kuuntelee ”Cab it up” -kappaleen ksylofoni(?)melodiaa. Se tuo mieleen OMD:n ”Enola gayn”.

Extricate (1990) ei ole ehkä erolevy, mutta Smithien ero kuuluu levyllä. Siinä ei ole rouvan kädenjälkeä, mikä tarkoittaa vähemmän melodisuutta, vaikeampaa lähestyttävyyttä. Muutenkin Smith on antanut enemmän tilaa muille jäsenille osallistua biiseihin. Lisäksi levyllä on onnistunut The Monks -kover ”I hate you” nimellä ”Black monk theme”. CD-painoksella on toinenkin The Monkin kappale, ”Oh, how to do now”, jonka The Fall esittää vähemmän mielikuvituksekkaasti nimetysti ”Black monk theme part II”, mutta vinyylipainokselta se puuttuu. ”Popcorn double feature” on poikkeuksellisen melankolista yhtyeelle, mutta varsin onnistunut biisi. Vastaavasti ”Hilary” on yhtyeelle harvinaisen hauska ja letkeä. Kuusiminuuttinen, pahaenteisen kabareen tai yökerhon mieleen tuova ”Chicago now” toimii tempovaihteluineen ja pari viimeistä raitaa löytävät yhtyeelle tutun junakompin. ”Telephone Thing” oli jonkinlainen hitti, kun konemiehet Coldcut tekivät sitä yhteistyössä yhtyeen kanssa. Levyn outolintu on rauhallinen balladi ”Bill is dead”, joka lähti Smiths-parodiasta mutta muuttui vakavaksi biisiksi. Minulle se ei ole tärkeä biisi alkuunkaan, sillä siinä The Fall on ilman Beefheart-vaikutteita, krauttia ja rockabillya – elementtejä, jotka minulle muodostavat yhtyeen kulmakivet. Arviot olivat myönteisiä. NME antoi täyden kympin. Itse pidän levyn ensimmäisiä raitoja vahvana keskitasona, mutta kokonaisuus paranee loppua kohden. Sen (ainoat) heikkoudet ovat ne, että yhtyeestä ei tule esiin uusia puolia ja muutenkin ote on hitusen varovainen. Levyä seuranneella kiertueella kaksi yhtyeen kuudesta jäsenestä sai kenkää.

Shift-Work (1991) on musiikillisen uudistumisen hetki. Yleissoundi on säksättävä. Biisirakenteet noudattavat entistä enemmän poppiformaattia. Lieneekö se syynä, että levyn listasijoitus oli 17. – parempi kuin yhdelläkään aikaisemmalla albumilla. Osa kriitikoista piti kovasti. NME antoi taas kympin, mutta myöhemmät arviot ovat olleet hieman varautuneempia. Paketin arvostetuin ja ehkä tunnetuin biisi on yhtyeen normaalitasoon nähden suora ja pehmeä ”Edinburgh man”, jota moni pitää sanoituksellisesti poikkeuksellisena, sillä siinä ei piikitellä ketään tai mitään. Ylivoimainen henkilökohtainen suosikkini tältä levyltä on kuitenkin ”A Lot of wind”, jossa yhdistyvät Smithin puhelaulu, menevän toisteinen komppi ja vinkuvat kitarat. Hyviä vetoja on muita, vaikkapa ”Idiot joy showland”. Yhdessä parhaat hetket nostavat tämänkin levyn onnistuneiden teosten joukkoon. Myöhemmässä cd-painoksessa on toinen levy, joka sisältää mm. Big Bopperin biisin ”White lightning” (joka taisi olla myös alkuperäisellä cd:llä mutta ei vinyylillä) ja oikein hienon pop-kappaleen ”Blood outta stones”, joka taisi olla alkujaan singlen b-puoli.

Code: Selfish (1992) on kuvattu yhtyeen teknolevyksi. Sen sisältö ei yllätä, koska jo Shift-Work antoi osviittaa tästä linjasta, vaikka se sisälsikin paljon perinteisesti rakennettuja popsävelmiä. Jos levyllä onkin teknovivahteita soundissa, niin vastapainona siellä on myös (melko mitäänsanomaton) Hank Williams -laina ”Just waiting”. Levyllä on myös listasijoituksiltaan yksi suosituimmista yhtyeen biiseistä ”Free range” (menestynein oma biisi), joka tuo mieleen Jesus Jonesin. Arvostelut noudattavat edeltäjän linjaa: NME tykkäsi yhdeksikön verran, kun taas muut ovat kehuissaan vähän maltillisempia. Oma suosikkini on vangitseva ja painostava ”Two-Face!” Se muistuttaa, että The Fall on keskinkertaisina hetkinäänkin kykenevä puristamaan itsestään ainakin yhden loistavan biisin.

The Infotainment Scan (1993) saapui taloon vuonna 2013 hinnalla 4,5 euroa. Sitä ennen en tuntenut albumin sisältöä. Ilmestyessään se nousi brittilistan sijalle 9. ja yhtyettä pidettiin entistä helpommin lähestyttävänä. Heti kakkosraitana on Sister Sledgen ”Lost in music” ja cd-versiossa on lisukkeena Lee Perryn ”Why are people grudgeful?”. Sister Sledgen koverointi on onnistunut. Se säilyttää alkuperäisen diskomenon mutta yhdistää sen tunnistettavaksi The Falliksi. Jos minulta kysytään, niin kuuntelen paljon mieluummin tätä versiota. Ja kun yhtyeen levyillä on tässä vaiheessa aina joku lähes tavallinen pop-kappale, niin nyt sitä paikkaa asuttaa hieno ”I’m going to Spain”. Myös ”Glam-racket” innostaa. Loppulevykin on kelvollinen, joten suuria moitteita en voi esittää eikä siihen ole tarvettakaan. Aivan yhtyeen huippuihin levy ei lukeudu, ehkä jo siksi, että äänimaailmaltaan tämä ei ole itselleni rakkainta The Fallia. Albumi sai myönteisiä arvioita, mutta NME:ssä jokin hiersi kun lehti antoi ”vain” 8/10.

Middle Class Revolt (1994) oli menestykseltään takapakkia hienosti pärjänneeseen The Infotainment Scaniin verrattuna. Sen äänimaailma ei kuitenkaan ole erityisen haastava. Mitään merkittävästi uutta albumilta on turha etsiä. Kierrätyksen taitava yhtye ottaa tällä levyllä käsittelyyn aikaisemman kappaleensa ”Hey! Fascist”, jonka versio on tässä nimellä ”Hey! Student”. Myös kovereita on totuttua enemmän – yhteensä kolme. Niiden joukossa Groundhogsin ”Junk man” ja jälleen yksi The Monks -biisi, levyn päättävä ”Shut up!”. Tasaisen hyvä levy. Siinä lyhykäisyydessään makuarvostelmani. NME paljasti arviossaan suhteensa yhtyeeseen: bändin omilla standardeilla 7, kaikkien muiden standardeilla 8. Jos kuuntelet tätä Spotifysta, niin ota huomioon, että biisit ja niiden nimet eivät pidä paikkaansa kuin kuuden ensimmäisen ja aivan viimeisimmän kohdalla (esim. ”Hey! Student” on kymmenes biisi, vaikka nimi lukee yhdeksännen kohdalla). Wikipediassa on oikea järjestys.  

Cerebral Caustic (1995) on itselleni entuudestaan tuntematon levy. Smithin ex-vaimo Brix tuli takaisin kokoonpanoon ja on viidessä raidassa tekijänä. Lähtökohtaisesti hieman huolestuttaa, että niin suopea NME antoi levylle vain 4/10. Kuuntelu kuitenkin paljastaa, että kyse on paljon paremmasta levystä. Sen avaava ”The Joke” lupaa paljon; se on virkeällä tavalla suoran rokkaavaa. ”Don’t call me darling” on sekoitus Smithin puhelaulua ja rokkinaisen laulua (lienee Brix Smith). Pidän erityisesti pianosta taustalla. Nämä kuvaavat levyn jatkoa osuvasti. Kyse on rokkaavasta, paikoitellen melodisesta peruslevystä, jossa on myös The Fallille tuttuja ominaisuuksia. Kenties Brix Smithin osallisuus toi taas tiettyä suoraviivaisuutta ja lähestyttävyyttä yhtyeeseen. ”Feeling numb” on yhtyeen yleiseen tyyliin verrattuna purkkapoppia ja ”Life just bounces” jotain voimapoppia. Albumilla on yksi lainaraita, Frank Zappan ”I’m not satisfied”, joka on levyn heikoimpia. Teoksen ilmestymisen jälkeen 16 vuotta kitaraa yhtyeessä soittanut ja aktiivisesti biisien tekemiseen osallistunut Craig Scanlon sai kenkää alkoholiongelmansa vuoksi.

The Light User Syndrome (1996) oli ensimmäinen ostamani The Fall -albumi. Se löytyi Alfa-antikvariaatista 30 markan hintaan (5 euroa). Sitä ennen olin nauhoittanut siitä osan c-kasetille. Kyse on viimeisestä albumista, jolla Brix Smith on mukana. Mark puolestaan vieraili legendan mukaan studiossa vain viimeisenä päivänä hoitamassa lauluosuudet. Silti tai juuri siksi kyse on varsin toimivasta joskin hieman kaoottisesta levystä. Albumilta oli jäänyt mieleen vain muutama mutta sitäkin iskevämpi raita. Nytkin kuunneltuna sen ehdottomia – ja koko yhtyeen tuotannon – helmiä on edelleen ”He pep!”, ”Das vulture ans ein nutter-wain” ja ”Oxymoron”. Brix Smithin kädenjälki kuuluu raidalla ”Spinetrack”. Se kuuluu yhtyeen melodisempiin onnistumisiin.

Levitate (1997) on tuntematon teos. Sitä ei myöskään löydy Spotifysta. Yksittäisiä raitoja on YouTubessa, joten kuunnellaan niitä. Tähän aikaan bändillä ei mennyt hyvin. Sillä oli taloudellisia ongelmia, osittain edellisen levyn kiertueen pettymyksen vuoksi. Smithin alkoholismi ei mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Bändin jäsenet vaihtuivat. Ex-vaimo Brix oli lähtenyt edellisellä kiertueella. Ihan kaikkia biisejä en nyt päässyt kuuntelemaan, mutta mitään suurta muutosta levy ei tuo. Yleisilme on selvästi vähemmän kaoottinen kuin The Light User Syndromella, mutta samalla ääripäät – huiput ja pohjanoteeraukset – karsiutuvat. Voisi sanoa, että Levitate onkin lähempänä yhtyeen 1990-luvun yleissoundia. Kovereiden joukossa on Hank Mizellin klassikko ”Jungle rock”, josta The Fall esittää omanlaisensa lakonisen tulkinnan sekä 50-luvun lopulla tehty ”I’m a Mummy”. Yksi suosikeistani on neliminuuttinen ”Ol’ gang”, jossa koskettimet ovat lyömäsoitin ja laulu alkaa vasta puolivälin jälkeen. Voin hyvin kuvitella hommaavani huonosti saatavilla olevan levyn hyllyyni, jos se julkaistaisiin uudelleen. Albumin ilmestymistä seuranneena vuonna Mark E. Smith sai NME:n the Godlike Genius -palkinnon.

The Marshall Suite (1999) tuo rockabillyn ja stomp-vivahteet takaisin bändiin, mutta ei täysin unohda yhtyen 90-luvulle ominaista säksättävää yleissoundia. Alun ”Touch sensitive” on suorastaan partymusiikkia, ainakin yhtyeen omilla standardeilla. Sitä käytettiin myös automainoksessa. Kun seuraavalla raidalla ”F-’oldin’ money” – Sun-artisti Tommy Blaken biisi vuodelta 1959 – on handclapseja, niin ollaan hyvällä tavalla aika viihteellisillä vesillä. ”Shake-off” muuttaa rytmitystä ja vie muutenkin avaruudellisiin tunnelmiin. The Fall esittää myös The Saintsin punk-klassikon ”This perfect day” kelvollisesti, vaikka ei alkuperäisen tunnelmia tavoittelekaan. Heti perään tulee musertava ja ahdistava ”(Jung Nev’s) Antidotes” ja vähän myöhemmin samansuuntainen ”The Crying Marshall”. Olen valmis julistamaan tämän erinomaiseksi levyksi, joka pitänee hankkia kotiin sitten kun uusi painos ilmestyy. Tai ainakin tutustun tähän paremmalla ajalla uudestaan.

1990-luvulla The Fall julkaisi lähes säntillisesti studioalbumin per vuosi. Vain 1998 jäi väliin. Matka Kurious Oranjesta (1988) Marshalliin (1999) sisältää kymmenen levyä, joista suurin osa kuuluu keskivahvojen teosten sarjaan. Tyylillisesti ne toivat yhtyeen post-punkin ja taideprojektin suunnalta kohti valtavirran poppia, säksätystä, billyä, garagea ja rokkia, muuttamatta merkittävästi yhtyeen omaleimaisuutta. Kaikki studioalbumit lämmittivät tavalla tai toisella, mutta huomaan, miten vaikeaa minulle on laittaa yhtyeen levyjä paremmuusjärjestykseen. Niissä on erilaisia hienoja hetkiä, jokaisessa, mutta yksikään ei ole täydellinen. Siitä ehkä tuleekin bändin viehätys: koskaan ei tiedä, millä hetkellä eteen tulee kultaa ja millä hetkellä se vaihtuu kissankullaksi.

Vielä olisi yksi kymmenen setti jäljellä.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Kuuntelua ja katseluakin lukemisen vastapainoksi

Internetin aikana kasvavat nuoret tottuvat jo varhain siihen, että tietoa voi hankkia muutenkin kuin lukemalla. Tämä yksinkertainen ajatus piti paikkansa jo ennen nettiaikaa, mutta materiaalia oli saatavilla vain vähän. Toki edelleen esimerkiksi akateeminen meritoituminen perustuu julkaistuihin ja vertaisarvioituihin teksteihin, mutta nyt elämme yltäkylläisyyden aikaa myös toisenlaisen aineiston saatavuuden osalta.

Muistan vielä ajan, kun nettiin alkoi tulla Michel Foucault’n englanninkielisiä luentoja 80-luvulta. Äänenlaatu oli heikko ja oli jännittävää kuunnella Foucault’n varsin omintakeista englannin ääntämystä. Tätä ennen jännitystä oli tarjonnut se, että lukulistalla olevilla kirjoittajille sai kasvot netin kuvahaulla. Myöhemmässä vaiheessa YouTubesta alkoi löytyä tuoreita luentoja, vanhoja televisiokeskusteluja ja akateemisia supertähtiä käsitteleviä dokumentteja.

Viime vuosina auditiivisessa tai audiovisuaalisessa muodossa oleva informaatio on tullut normaaliksi osaksi oppimista, tiedon jakamista, näkemysten esittelyä ja myös debatointia. Erilaiset tapahtumat voidaan nauhoittaa ja laittaa verkkoon. Joskus tarjolla on suora striimi. Lisäksi on akateemisia sivustoja, jotka ovat erikoistuneet nauhoitettujen haastattelujen julkaisemiseen.   

Opettamillani kursseilla pyrin muistuttamaan tällaisista resursseista ja ohjaamaan opiskelijoita itseopiskelun pariin. Omassa toiminnassani olen ollut monta kertaa tuottamassa sisältöä tällaisille sivustoille. Viime viikoilta on kaksi esimerkkiä.

1) Toukokuussa vierailin Kuopiossa järjestettävässä Filosofiakahvilassa puhumassa ateismista yhteiskunnallisena ilmiönä. Yleisössä oli muutama akateeminen, mutta pääosin kyse oli Filosofiakahvilan teemoista kiinnostuneesta harrastelijaporukasta, joka kokoontui tapahtumiin sivistämään itseään ja toisiaan, keskustelemaan. Puhe nauhoitettiin ja laitettiin syksyn alussa verkkoon. Vaikka vierastan ajatusta, että kasvotusten rajatulle harrastajaporukalle pidetty vapaamuotoinen puhe irtaantuu alkuperäisestä kontekstistaan, en kieltänyt sen laittamista verkkoon. Näin joku voi kiinnostua aiheesta, löytää kaipaamaansa asiatietoa tai uusia näkökulmia ja intoutua etsimään lisää omatoimisesti. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut hienoa, jos myös alustukseni jälkeinen aktiivinen keskustelu olisi tullut verkkoon, sillä se oli itselleni mielenkiintoisempi kokemus. Joka tapauksessa yli tunnin mittainen nauhoite löytyy täältä: http://www.kantti.net/artikkeli/2016/09/ateismi-yhteiskunnallisena-ilmi%C3%B6n%C3%A4

2) Kesällä järjestettiin Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi, jonne osallistui yli 500 tutkijaa. Konferenssin tiimellyksessä annoin haastattelun englanninkieliselle, Brittien uskontotieteellisen seuran sponsoroimalle Religious Studies Projectille, jonka verkkosivuston toistuva ja tunnetuin sisältö on noin puolituntisten tutkijahaastattelujen julkaiseminen. Olen antanut sille haastatteluja aikaisemminkin, sekä yksilöhaastattelun että osallistunut nauhoitettuihin ryhmäkeskusteluihin. Haastatteluni julkaistiin syyskuun puolivälissä ja se käynnisti näin podcastien ”syyskauden”. Tällä kerralla aiheena oli uskonnon kategoria ja sen yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tarkastelu empiiristen tapaustutkimusten kautta. Puhuin suomalaisen Karhun kansan onnistuneesta projektista rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lisäksi mainitsin muutaman muun tekemäni tapaustutkimuksen. Näistä etenin yleisemmälle metodologiselle tasolle, jossa yritin avata, miten ja miksi tällaiset tapaustutkimukset ovat kiinnostavia ja miten niitä voitaisiin tutkia. Vaikka se, että RSP:n haastattelut tehdään yleensä hyvin vähäisellä valmistautumisella ja että itse en puhu äidinkieltäni, aiheuttaa pieniä hankaluuksia, katson niihin osallistumisen olevan silti merkittävää ja vaivan arvoista. Näin voin tehdä omia näkemyksiäni ja tutkimuksiani tunnetuksi, mutta myös olla edustamassa suomalaista uskontotiedettä alalla hyvin tunnetulla kansainvälisellä areenalla. Haastattelu löytyy täältä:

Omalta osaltani suosittelen ihmisiä etsimään kirjoitetusta muodosta poikkeavaa tietoa ja, jos mahdollista, myös kokeilemaan toisenlaisten aineistojen tuottamista.

Kannustuksesta huolimatta oma arvioni on selkeä. Kuuntelu ja katselu ei pääse lähellekään lukemista tiedonhankinnan keinona. Lukeminen vie kokemuksena syvemmälle tilaan, jossa oppiminen on paitsi tehokasta myös koskettavaa. Luettua tekstiä on helppo sisäistää itselle sopivaan tahtiin ja siihen on helppo tehdä muistiinpanoja. Lisäksi kirjoitettu on yleensä viimeistellympää kuin puhe. Siksi erilaisissa tiedonhankinnan kanavissa on kyse vastapainosta ja vaihtelusta, ei kirjoitettua tekstiä korvaavasta sisällöstä.

Joka tapauksessa akateemisenkin maailman soisi avautuvan entistä enemmän uudenlaisille tiedon tuottamisen ja jakamisen kanaville. Toistaiseksi kaikenlaiset käyttämäni tuloksellisuusinformaatiota keräävät ohjelmat ovat tässä suhteessa jälkijunassa.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kirkko, avioliitto ja vähemmistöuskontojen etuoikeudet

Viime aikoina on keskusteltu aktiivisesti siitä, miten kirkon tulisi suhtautua samaa sukupuolta oleviin pareihin. Voisiko kirkko vihkiä heidät avioliittoon heteroparien tapaan? Voisiko kirkko pitää avioliiton heteroille varattuna ja kenties muuten yrittää parantaa suhtautumistaan homoihin?

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kirjoittaa aiheesta tuoreessa blogikirjoituksessaan Suomen Kuvalehden sivustolla otsikolla ”Avioliittolain muutos haastaa kirkkoa viemään reformaation loppuun”.

Komulainen ehdottaa, että asiaan tulee saada teologisesti perusteltu ratkaisu. Yksi mahdollinen ratkaisu, jota Komulainen kannattaa, on kirkon luopuminen vihkimisoikeudesta. Tämä olisi jatketta Lutherin ajattelulle, jossa avioliittoa siirrettiin piirun verran kirkolta yhteiskunnalle. Tämä on linjassa Komulaisen aikaisempien näkemysten kanssa, sillä niissä lähdetään pitkälti liikkeelle ajatuksesta, että vaikka kirkko on sosiaalinen instituutio – mitä muutakaan se voisi olla – sen toiminnan perustana ovat teologiset näkemykset.

Kirkon kohtalosta kiinnostuneet kriitikot kysyvät, mielestäni aiheellisesti, mitä tämä tarkoittaisi kirkon yhteiskunnalliselle asemalle? Jos rivijäsenelle avioliittoon vihkiminen on ainoa rituaali, jonka hän itse kokee aikuisena, eikä hän muuten osallistu kirkon toimintaan, eikö sen pois vieminen etäännyttäisi häntä entisestään? Teologisesti hyvin perusteltu kirkko ei taida Suomen oloissa olla valtionkirkko eikä kansankirkko, vaan lähestulkoon tyhjä kirkko.

Komulainen ehdottaa, että tilalle otettaisiin kodin siunaaminen. Uusien rituaalien vakiinnuttaminen ei ole helppoa. En usko, että kovin moni rivijäsen kiinnostuisi välittömästi siitä, että pappi tulee kylään siunaamaan uutta asuntoa. Oletan, että useimmille perinteiset tupaantuliaiset riittävät vallan hyvin.

Sisäistä uskontososiologiani tässä kiinnostaa kirkon aseman tulevaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole suurta preferenssiä sen suhteen, mitä kirkko tekee. Samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen tai vihkioikeudesta luopuminen ovat itselleni lievästi toivottavampia vaihtoehtoja kuin nykyisen tilanteen jatkaminen, sillä kirkko on käynyt heteronormatiivista väsytystaistelua tarpeettoman pitkään. Teologinen perustelu ei ole itselleni tärkeä – ajattelen asiaa puhtaasti yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Komulaisen tekstissä on kuitenkin itseäni enemmän kiinnostava yksityiskohta. Hän kirjoittaa:

”Ainut kysymysmerkki liittyisi vihkioikeudesta luopumisen ekumeenisiin vaikutuksiin. Jos Suomen suurin kirkkokunta luopuu vihkioikeudesta, sillä voi olla merkittävät heijastusvaikutukset kymmenien muiden vihkivien uskontokuntien toiminnan kannalta. Mutta ehkä yksikään uskonnollinen yhdyskunta ei jäisi lopulta kaipaamaan viranomaisroolia vihkimisissä, jos sellaisen mahdollisuus poistuisi.”

Tässä paljastetaan jotain olennaista ja huolestuttavaakin siitä, miten vähemmistöuskontojen oikeudet näyttävät olevan alisteisia kirkolle (vaikka näin ei ymmärtääkseni lainopillisesti ole). Komulainen näyttää ajattelevan, että jos kirkko luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta, niin se saattaisi tarkoittaa vihkimisoikeuden poistumista muilta ”uskonnollisilta” yhteisöiltä. Eikö tällainen menettely – joka on mielestäni täysin mahdollisuuksien rajoissa – olisi suora osoitus siitä, ettei vähemmistöuskonnoilla ole oikeuksia sinänsä, vaan ne ovat riippuvaisia kirkon etuoikeuksista? Tässä ajatellaan, että jos kirkko luopuu yhdestä etuoikeudesta, muut rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat eivät välttämättä voi enää pitää sitä.

On mielestäni kyseenalaista kutsua tätä ”ekumeeniseksi vaikutukseksi”. Kyse on siitä, voiko yksi laissa ja yhteiskunnassa yleisemminkin etuoikeutettu ”uskonnollinen” instituutio olla niin suuressa roolissa, että se toimii perustana myös rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien etuoikeuksille.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Studioalbumit osa 70 (1/3): The Fall (1979–1988)

Manchesterin kupeesta Prestwichistä lähtöisin oleva, jo viidellä eri vuosikymmenellä meitä häirinnyt The Fall on ollut pahuksen tuottelias yhtye. Levyjen määrässä ja järjestyksessä ei pysy millään perillä ilman systemaattisuutta. Yhtyeen ehdoton selkäranka on laulaja-biisintekijä-diktaattori MES eli Mark E. (Edward) Smith, joka on kerran jopa antanut kenkää muulle yhtyeelle kesken keikan. Smith on ehkä päihdeongelmainen mutta erittäin työteliäs ja aikaansaava. Briteissä hän on kansallisaarre.

The Fallin musiikki hiipi ihon alle vähän kerrallaan. Muistan levynkansia jo varhaiselta teini-iältä, mutta tuolloin yhtye jäi varsin tuntemattomaksi, vaikka kaverin lattialla lojui singlekokoelma (joskus se löysi tiensä soittimeen, mutta siitä ei intoiltu). Myöhemmin nauhoittelin jotain kirjastosta lainattua, kunnes ostin jonkun käytettynä. Sitten löytyi toinen halvalla ja sitten taas muutaman vuoden päästä jokin biisi iski ja sitä seurasi ostos. Pian vauhti kiihtyi ja hyllystä löytyy rivi yhtyeen albumeita, mukaan lukien kuuden cd:n boksi, jossa on kaikki yhtyeen tekemät John Peel -sessiot. Niitä muuten on 24, enemmän kuin millään muulla bändillä.

Leedsissä asuessani ostin myös kaksi yhtyettä käsittelevää kirjaa. Entisen jäsenen, Dave Simpsonin loistava The Fallen: Life In and Out of Britain’s Most Insane Group (2008) jäljittää bändin tarinan lisäksi entisiä jäseniä, joita on kymmeniä. Mark E. Smithin oma Renegade (2008) on erilainen mutta myös erinomainen muistelmateos ja kommentaari kaiken maailman asioihin (mukaan lukien Simpsonin The Fallen).

Leedsin aikana pääsin myös yhtyeen keikalle. Se oli hyvin viihdyttävä. Bändi ylitti soittoajan ja lopulta sähköt vedettiin seinästä.

Kun Manchesterin Afflecks Palacen ulkoseinässä oli vielä mosaiikkikuvat kaupungin silmäätekevistä, kävin katsomassa Morrisseyn lisäksi Mark E. Smithin kuvan.

Faniudestani huolimatta yhtyeellä on levyjä, joita en omista enkä ole kuullut. Wikipedia listaa kaikkiaan 30 studiolevyä, joten jaan savotan suosiolla kolmeen osaan. 10 albumia per blogautus.

Live at Witch Trials (1979) ei ole nimestään huolimatta live-albumi. Se on päivässä äänitetty studiodebyytti, joka koostuu yhdestätoista enimmäkseen keskitempoisesta honotuksesta. Siinä on läsnä kaikki olennaiset yhtyeen post-punk -elementit, joskin soitto on huojuvampaa kuin viime vuosina. Sen tunnetuimpiin biiseihin kuuluu ”Rebellious jukebox” ja muita helmiä ovat ”Crap rap 2/ I like to glow”, ”No xmas for John Quays”, ”Industrial estate” ja vauhtiralli ”Live at witch trials”. Nyt jotenkin harmittaa, etten ostanut albumia aikana, jolloin en jaksanut tarkistaa, onko se livelevy. Täytyy ostaa.

Dragnet (1979) tarkoittaa poliisin toimia saadakseen tavoitellun ihmisen kiinni. Se on myös The Fallin toinen albumi. Se tuli ostettua hyllyyn varsin myöhään Lontoosta 2014. Se kuitenkin ilmestyi 35 vuotta aikaisemmin, samana vuonna kuin yhtyeen debyytti. Sen äänimaailma on tunkkaisempi kuin edeltäjällään, jäsenistö oli enimmäkseen vaihtunut, teksteissä viittaillaan yhtyeen keikka-arvioihin ja kansi on aivan yhtä hieno kuin edeltäjällään. Yhdessä levyn aikalaisarviossa korostetaan osuvasti, että yhtyeestä pitävät jäävät yksin. Ei ole faniudesta todistavaa pukeutumistyyliä, nimitystä, omaa kieltä, tanssitapaa tai asennetta. Samaan aikaan keikka-arviossa The Fallia kuvattiin nihilismin viestejä välittäväksi hemmetin hienoksi Velvets-henkiseksi drone-rock yhtyeeksi. Yhtye sai huomiota mediassa, kun Pistols oli hajonnut, Clash ”amerikkalaistunut” ja Buzzcocksin hypetys vaimentunut. Toinen levy on kuitenkin minimalistisempi ja varautuneempi kuin debyytti. Omalla tavallaan kyse on hienosta ja koherentista teoksesta, mutta myös vaikeammasta. Näiden suhde on vähän kuin Patti Smithin kahden ensimmäisen välillä. Yksittäisiä huippubiisejä ei huvita nostaa kokonaisuudesta. Paikoitellen yhtyeestä tulee mieleen varhainen The Cramps, erityisesti kappaleesta ”Before the moon falls”. Cd-versiollani on 10 bonusraitaa, sisältäen viisi versiota yhdestä yhtyeen tunnetusta kappaleesta ”Rowche rumble”, joka ei kuulu varsinaiseen albumiin.

Grotesque (1980) kuului vuoden 2010 ensimmäisiin ostoksiin, kun cd-painoksen sai alle neljällä eurolla. Siinä on lisukkeena albumin ilmestymisvuoden seiskatuumaisia, joiden joukossa on yhtyeen klassikkoja, kuten ”How I wrote Elastic Man” ja ”Totally wired”. Itse albumi alkaa yhdellä klassikoista, ”Pay your rates” ja viidentenä tulee klassikompi ”country & northern” rockabilly-hurjastelu ”The Container drivers”, jota kotimaamme Räjäyttäjät on esittänyt livenä vuosia sitten. Biisin aihe on tietenkin riemastuttava, satamakonttien kuskit. ”New face in hell” paljastaa, mistä Pavement on varastanut palasia. Kokonaisuus on avoimempi ja riehakkaampi kuin synkempi ja sisäänpäin kääntyneempi Dragnet. Osa biiseistä erityisesti b-puolella – on raskassoutuisia ja lievästi tylsiä, vaikka yli 9-minuuttinen päätösraita ”The NWRA” kohautti ilmestymisaikanaan tekstien monitulkintaisuudellaan. Tekstit kommentoivat monitahoisesti ja välillä mutkikkaasti thatcherismin ajan Englantia. Aikalaisarviossa Graham Lock totesi, ettei tiedä ketään, joka tietäisi mistä on kyse eikä ketään, joka välittäisi kovinkaan paljon, mutta paikoitellen Smith on terävä ja äärimmäisen hauska. Kun kansitaidekin on kohdallaan, on kyse mainiosta kokonaisuudesta, jossa heikotkin hetket sietää. Grotesque ei ole täydellinen, mutta se on omalla tavallaan sen näköinen, millaisena The Fall tultiin tuntemaan.

Hex Enduction Hour (1982) löytyi kolmella punnalla Manchesterin Foppista vuonna 2009.  Se on helpompi ja suoraan rokkaavampi kuin edeltäjänsä. Sen aloittaa roisia lyriikkaa sisältävä ”The Classical”, josta Pavement teki silloitellun version. Sitä seuraa ”Jawbone and the air-rifle”, joka esittelee yhtyeen aarrearkun riffilokeroa. ”Hip priest” on ikään kuin pohjois-Englannin dubia, joka ei kuulosta Jamaikalta. Sen palasta käytettiin Uhrilampaissa. Yhden oton ”Iceland” on improvisaatio, otsikkonaan maa, jossa osa albumista nauhoitettiin. Levyn päättää yksi yhtyeen pisimmistä raidoista, ”And this day”. Albumin piti Smithin omien sanojen mukaan olla yhtyeen viimeinen, ja joidenkin kriitikoiden mukaan sen kuulee sikäli, että levylle on yritetty puristaa kaikki jäljellä oleva energia. Ollakseen marginaalimusiikkia levy myi kohtuullisen hyvin, mutta sen klassikkostatus tulee kriitikoiden arvostuksesta. Pitchforkin 9.6/10 ei ole poikkeuksellinen arvio tästä albumista. Esimerkiksi Uncut arvioi uuden painoksen vuonna 2005 viiden tähden levyksi kutsuen sitä Beefheartin jälkeiseksi pohjoisen skiffleksi ja todeten, että kyse saattaa olla yhtyeen mestariteoksesta. Itse pidän teoksesta, mutta sitä kuunnellessa ajautuu melkein aina hetkeksi muihin ajatuksiin. Siksi se ei voi olla rakkain The Fall -albumi.

Room to Live (1982) on itselleni entuudestaan melko tuntematon albumi. Se ilmestyi vain puoli vuotta edeltäjänsä jälkeen. The Fallin kaanonissa albumi onkin jäänyt Hex Enduction Hourin varjoon. Kyse on lievästi laiskasta ja yhtyeen tarinan kannalta vähemmän välttämättömästä. Tosin niille, joille 1982 on The Fallin (ja myös post-punkin) parasta aikaa, seitsemän biisin Room to Live kuuluu kulta-ajan olennaiseksi osaksi. Tässä jäävät vähemmistöön nopeat rallit ja riffit (poikkeuksena ”Room to live”), mutta esimerkiksi ”Hard life in the country” on hypnoottisuudessaan erittäin taidokas raita. Samaan sarjaan vangitsevien hidastempoisten kanssa menee ”Detective instinct”.

Perverted by Language (1983) löytyi käytettynä vinyylinä 30 markalla levymessuilta vuoden 2001 lopulla. Siinä vaiheessa ainoa tuttu biisi oli levyn helmiin ja John Peelin kaikkien aikojen suosikkeihin kuuluva ”Eat y’self fitter” (vai oliko sittenkin niin, että tutustuin biisiin tällöin ja tajusin myöhemmin sen tulevan vastaan muuallakin?). Tässä vaiheessa alkaa kuvio, jossa Smith ottaa vaimonsa Brix Smithin mukaan bändiin soittamaan kitaraa ja laulamaankin. Ei jäänyt viimeiseksi vaimoksi eikä viimeiseksi vaimoksi bändissä. Vuonna 2016 ilmestyikin Brixin muistelmat The Rise, The Fall and The Rise, joka lienee useimmille lukijoille kiinnostava niiltä osin kuin siinä käsitellään The Fallia. Joka tapauksessa Brixin ja Markin duetto a-puolen päättävässä kappaleessa ”Hotel Blöedel” tekee hienosti vaihtelua muuhun materiaaliin. Levyn tempo on verkkainen ja osittain siksi tunnelma on yhdenmukainen biisistä toiseen. Mainittujen lisäksi levyn eliittiin kuuluu b-puolen aloittava, tiivistunnelmainen ”Smile”.

The Wonderful and Frightening World of The Fall (1984) kuuluu niihin teoksiin, joita en ole juurikaan kuunnellut. Vaikka Mark E. Smith oli aikaisemminkin jakanut sävellysvastuuta muiden kanssa, tässä pistää esiin hänen vaimonsa merkittävä rooli. Jos muutamaa edellistä sävytti hidas tempo, niin tämä lähtee käyntiin rivakalla rockabilly-kompilla kappaleessa ”Lay of the land”. Samalla tyylillä jatkaa ”2x4”. Levy alkaa tuoda mieleen Kalifornian punkkia ja billyä yhdistelleet bändit Gun Clubista X:ään, paitsi ettei The Fall anna kuulijan olla huomaamatta brittiläisyyttään. Sitten komppi vaihtuu suoraksi, mutta vauhti säilyy reippaana. ”Elves” tuo mieleen holtittomasti lauletun ”I wanna be your dogin”. Mainio a-puoli. B-puoli onkin lievä pudotus, vaikka ”Stephen song” on jännä maistiainen yhtyeen popimmasta ja kepeämmästä puolesta. Tässä vaiheessa yhtyeellä oli vielä kaksi rumpalia. Katso YouTubesta yhtyeen esiintyminen Tube-ohjelmassa vuonna 1983, kun he soittavat kappaleen ”2x4” kahdella rumpalilla (sekä edeltävät levyn ”Smilen”).

This Nation’s Saving Grace (1985) tuli ostettua vasta vuoden 2014 lopussa vitosella käytettynä. Olin kuunnellut albumia aikaisemminkin, ja todennut sen hyväksi. Nyt huomaan, että cd-versiossani alkuperäinen biisijärjestys on sekoitettu upottamalla väliin pari raitaa. Lisäksi bonuksena on samoihin aikoihin seiskatuumaisina julkaistuja biisejä, mukaan lukien hienot rallatukset ”Couldn’t get ahead” ja Gene Vincentin ”Rollin’ Dany” (Vincentillä kahdella n-kirjaimella ”Danny”). Tässä kuuntelen kuitenkin alkuperäisen biisijärjestyksen mukaisesti. Levy alkaa pahaenteisellä instrumentaalilla ”Mansion” ja jatkaa siitä semikaoottiseen rokkaavuuteen kappaleessa ”Bombast”. Tunnelmaa keventää Kinks-henkisillä kitaroilla ladattu ”Barmy”. ”What you need” viittailee Hämärän rajamailla (Twilight Zone) -televisiosarjaan tekstissään ja nimessään (jakson nimi), mutta biisistä ei jää paljon käteen, paitsi junnaavaa toistoa. Onneksi ”Spoilt Victorian child” lähtee taas höperösti rullaamaan, vaikka tekstissä lähinnä hoetaankin biisin nimeä. ”L.A.” on mainion hypnoottinen ja melodinen popjurnutus. Ehkä pitäisi arvostaa enemmän tämänkin biisin tekemiseen osallistunutta Brix Smithiä, sillä hän selvästi toi yhtyeeseen poptajua. B-puolelta esimerkiksi ”My new house” on upea – kaikessa maltillisuudessaan se yhdistelee hypnoottisuutta grooveen mutta pysyy samalla helposti lähestyttävänä kitaraindienä. ”I am Damo Suzuki” kertoo jo nimessään velastaan krautrokin suuruudelle Canille, mutta myös sävellys lainaa muutamia Can-kappaleita. Levyn sulkee avauksesta muistuttava ”To NK roachment: Yarbles”, jonka nimessä ”yarbles” viittaa kiveksiin Kellopeli Appelsiinin slangissa. Tämä lienee yksi helpoimmin lähestyttäviä The Fall -albumeita. Mutta ei tämä listapoppia ole. Kaukana siitä. Hieno levy. Hiilihanko-faneilla mainittakoon, että Pitchforkissa tälle on annettu arvosanaksi täysi kymppi ja 80-luvun parhaiden listalla se löytyy sijalta 13.

Bend Sinister (1986) on itselleni tuntematon levy. Sen nimi tulee Vladimir Nabokovin vuonna 1947 julkaistusta romaanista. Sen tunnetuin kappale on ”Mr Pharmacist”, jonka alun perin levytti 1960-luvulla The Other Half (löytyy Nuggets 1 boksilta). Kokonaisuutta pidettiin synkkänä levynä, joka ei yllä The Fallin parhaimpien joukkoon. Itseäni levy ei sytytä samalla tavalla kuin moni muu yhtyeen albumi. Koskettimet ja Brix Smithin vokaalit Markin rinnalla tuovat keveyttä kokonaisuuteen, mutta vähän on riemutonta ja tasaista pötköä, jopa – voiko näin sanoa The Fallista? – helposti kuunneltavaa taustamusiikkia. Toisaalta levy ei myöskään ärsytä. En lähde moittimaan sen enempää. Pudotus edeltäjästä on selviö, mutta mistään hutipotkusta ei voida puhua. Rima on näköjään noussut korkealle. Sopuhinnalla tämänkin voisi hankkia hyllyyn.

The Frenz Experiment (1988) löytyi alle vitosella vinyylinä Tukholmasta vuonna 2014. Harvoin tällaisia onnistumisia tulee vinyylikaupoilla. Kyse ei kuitenkaan ole kaikkein parhaasta The Fall -levystä. Biisimateriaalissa ei ole mitään erityistä vikaa, mutta bändin ote ei tunnu yhtä intensiiviseltä kuin parhaimmillaan. ”Carry bag man” on nyt jo standardoitua, perusvahvaa kamaa, ”Get a hotel” on taas pahaenteisempää ja levyn tunnetuin raita, The Kinksin ”Victoria”, on omalla tavallaan hauska, vaikka ei ehkä maailman tärkein lainaraita. A-puolen päättävä ”Athlete cured” on osittain varastettu Spinal Tapilta, mutta merkattu Mark E. Smithin nimiin. B-puolen aloittaa levyn – ja oikeastaan yhtyeen koko uran – helmiin kuuluva ”Hit the north”. Wikipedia ei listaa sitä albumin raitoihin eikä sitä mainita älppärini takakannessa, mutta levyltäni se totta vieköön löytyy. Loppulevy on tasaisen vahvaa, mutta ei poikkeuksellista. The Frenz Experiment on vähän kuin Iron Maidenin Somewhere in Time – hyvä levy, joka ei kuitenkaan vie bändin tarinaa eteenpäin.

Siinä oli ensimmäiset kymmenen albumia. Vielä on kaksi samanlaista settiä jäljellä. Yhtyeen levytysuran yhdeksän ensimmäistä vuotta sisältää monta onnistunutta hetkeä, hyviä albumeita, mutta ei ehkä yhtään täyden kympin teosta. Itse en ole koskaan tiennyt, mikä näistä olisi paras, enkä tiedä nytkään. Yksittäisten biisien lisäksi tykkään kuunnella Smithin höpinöitä myös aivan taustamusiikkina. Keskinkertaisimmillaankin yhtye kuulostaa siltä, että jotain kiinnostavaa on meneillään.