tiistai 27. heinäkuuta 2010

Ovatko muusikot villiorkideoita?


Onko koskaan käynyt niin, että olette ensin ihastuneet jonkun muusikon tuotoksiin ja sitten huomanneet hänen olevan typerys? Tietysti joskus on, jos on sattunut kuuntelemaan musiikin lisäksi artistin sanottavia.

Kukapa ei olisi tuntenut oloaan epämiellyttäväksi todetessaan suosikkiräppärin tai hevarin tai reggaeartistin tai (laita itsellesi sopiva tähän) olevan seksistinen homofoobikko? Ketäpä ei huvituksen ja säälin lisäksi vähän nolottaisi, kun popparit eivät saa järkevää lausetta suustaan, kun on saavutettu liikaa liian nuorena ja suurin osa siitä on juotu, imetty nenän kautta tai isketty suoraan suoneen?

Ehkä tämä on arkipäivää ja siihen on vain totuttava. Silti sitä jää usein miettimään. Psykologit kai kutsuisivat sitä kognitiiviseksi dissonanssiksi, joka on pyrittävä ratkaisemaa tai jättämään silleen. Helpoin tapa on ajatella, että sehän on vain ironiaa tai että se kuuluu genreen. Vastausta on vaikea hyväksyä kelvolliseksi ratkaisuksi. Teoreettisesti toimivampi ratkaisu on erotella musiikin affektisuus ja ideologia (tai viesti) toisistaan. Silti asia jää vaivaamaan yhä uudestaan.

Micah P. Hinsonin ”And the Pioneer Saboteurs” on yksi kuluvan vuoden toistaiseksi hienoimmista levyistä. Hinson on tehnyt ennenkin onnistuneita albumeita, mutta tästä tuli se, jolla aloittelin yhä uudestaan kesäkuiset työpäivät. Olen myös nähnyt hänen soittavan kirkkotilassa mainion keikan, mutta en ole lukenut yhtään haastattelua. Tai en ollut ennen kuin otin The Stool Pigeon -lehden uuden numeron kainalooni ja marssin lounaalle perinteiseen brittipubiin.

Lehdessä oleva kommentti kohdentuu Barack Obaman presidenttikauden viimeaikaisiin poliittisiin päätöksiin, joita Hinson pitää ”sosialistisina”. Vapaasti suomentaen: ”En ole samaa mieltä terveydenhuoltohommasta enkä ole samaa mieltä pankkien ja autoyhtiöiden ostamisesta, koska se on vitun sosialistista. Jos maa haluaa olla sosialistinen, enemmän valtaa niille, mutta sitä Amerikka ei ole. Amerikan ei ole tarkoitus olla köyhien nussintaa ja vain rikkaiden, mutta se on paikka, jonne voi mennä ja jossa ällistyttäviä asioita tai karmeaa paskaa voi sattua. Näen siinä valtavaa kauneutta.” 

Hinsonin käsityksen laizze-faire -kapitalistisesta Amerikasta voisi hyväksyä, jos kyse olisi pienestä ja suljetusta alueesta, jonne aikuiset ihmiset menevät vapaaehtoisesti ja jonka toiminta ei vaikuttaisi muihin maihin millään merkittävällä tavalla. Mutta niin kauan kuin ihmiset syntyvät Yhdysvalloissa ja niin kauan kuin maan tapahtumilla on valtava vaikutus koko maapalloon, ei pitkäkestoista mytologiaa tulisi siirtää kansanperinteestä, valkokankailta, romaaneista ja lyriikoista yhteiskunnan organisoimisen ohjenuoraksi.

Mytologinen Amerikka on ehtymätön populaarikulttuurin kuvittelukyvyn resurssi. Hinsonin tummanpuhuvaan kantriin (tai americanaan) se sopii erinomaisesti ja on sikäli selitettävissä genren konventioilla. Mutta pitääkö käsityksiä vaalia myös artistiuden ulkopuolella ja vieläpä kertoa niistä koko maailmalle?

Amerikkalainen unelma onkin taiteellisen resurssin kanssa samanaikaisesti aito poliittinen ongelma. Ennen presidentinvaaleja mediahuomion keräsi ”putkimies Joe”, joka syytti Obaman ”sosialistista” kantaa siitä, että häneltä evätään mahdollisuus amerikkalaisen unelman toteuttamiseen. ”Joe” oli kiinnostunut oman yrityksen perustamisesta, mutta oli kuitenkin perusduunari. Joku olisi voinut sanoa Joelle, että uudistukset parantavat hänen mahdollisuuksiaan toteuttaa unelmiaan samalla kun vähentävät riskiä ajautua ahdinkoon.

Hinson ja lukuisat hänen kaltaisensa muusikot, joiden musiikista pidän ja joiden poliittisista ajatuksista ja arvoista olen eri mieltä, tekevät musiikista vain tärkeämpää. On helpompaa pitää samanmielisen tekemästä musiikista kuin erimielisen. Mutta jos pitää musiikista erilaisesta arvomaailmasta huolimatta, ei artisti ole ainakaan saanut lohdutuspisteitä.    

Kenties aiheeseen tulisi suhtautua samoin kuin filosofi Richard Rorty villiorkideoihin. Omaelämäkerrallisessa tekstissä ”Trotsky ja villiorkideat” Rorty kertoo kahdesta nuoruuden kiinnekohdastaan. Trotskylaisuus tai sosialismi ylipäätään perittiin vanhemmilta ja siitä tuli maailmanparantamisen viitekehys. Hän tunsi vetoa myös orkideoihin – ja omien sanojensa mukaan hän löysi 17 neljästäkymmenestä asuinpaikkansa lähistöllä esiintyvästä orkidealajista.

Ongelmana oli epäilys, ettei Trotsky olisi hyväksynyt sosiaalisesti hyödyttömien kasvien keräilyä. Se ei kuitenkaan estänyt Rortya olemasta intohimoisesti kiinnostunut molemmista. Hänen ratkaisunsa oli, ettei todellisuutta ei tarvitse nivoa yhteen koherenttiin ja kattavaan viitekehykseen.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Haluatko ostaa terroristin?


Moni asia on ihmetyttänyt siinä, mitä Yhdysvaltojen entinen hallitus päätti kutsua terrorisminvastaiseksi sodaksi. En ole niinkään yllättynyt siitä, että syyttömiä (ja syyllisiäkin) ihmisiä on kidutettu ja pidetty vankeina ilman oikeudenkäyntiä. Yllättävää ei ole myöskään se, että samalla kun yhdet tuomitsevat toimet, toiset keksivät oikeutuksia ja kolmannet nyökkäilevät sinisilmäisesti.

Oikeastaan eniten on ihmetyttänyt se, miten Yhdysvaltain ylin johto on toiminut etsiessään terroristeja. Tai sitten he ovat jostain ihmeellisestä syystä halunneet kuulustella ja kiduttaa suurta joukkoa syyttömiä.

Amerikkalainen lakimies Mahvish Rukshana Khan, jonka vanhemmat syntyivät Afganistanissa, haastatteli työnsä puolesta useita Guantánamo Bayn vankeja. Kokemuksiaan hän käsittelee teoksessa ”Guantánamon päiväkirja: Todistajana vankileirillä”. Khan kertoo monien syyttömien mielenkiintoiset tarinat. Yksi kiinnostavimpia puolia on sen selvittäminen, miten heidät vangittiin.

Yhdysvallat päättivät tarjota uskomattoman suuria palkkioita niille, jotka ilmiantoivat mahdollisia terroristeja. Armeija pudotti Afganistaniin lentolehtisiä, joissa luvattiin 5000 – 25000 dollarin palkkio ilmiannosta. Afganistanilaisten vuositulot ovat noin 300 dollaria, joten palkkiolla saattoi elää jopa loppuelämänsä tekemättä töitä. Houkuttelevaa, eikö totta?

Jos palkkio olisi samassa suhteessa yhdysvaltalaisten mediaanituloon, joka on yli 26000 dollaria vuodessa, se tarkoittaisi yli kahta miljoonaa dollaria. Sillä hinnalla joku voisi myydä naapurinsa, pomonsa, vihamiehensä tai täysin tuntemattoman. Ansaitakseen summan keskivertoafgaanin tai -jenkin pitäisi työskennellä 83 vuotta.

Toisin sanoen, moni päätyi Guantánamoon siksi, että joku myi heidät ja joku osti. Syyttömien tarinoissa on vahvoja epäilyjä ja myös todisteita näistä, kun joku on katunut ilmiantoa.

Lisäksi on hyvä huomata, että vain 5 prosenttia vangitsemisista perustui Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tietoihin. Ja vielä: 86 prosentissa vankien kiinniottajana oli Pakistanin poliisi tai afganistanilaiset sissipäälliköt, ei Yhdysvaltain joukot. Pakistanin presidentti Pervez Musharraf on julkisesti jopa kehuskellut maansa ansainneen palkkioina miljoonia dollareita.

Vaikka joku voisi puolustaa valittua palkkiostrategiaa, sen yhdistyminen toiseen tekijään tekee yhtälöstä entistä kelvottomamman. Yhdysvalloilta nimittäin puuttui oikeusvaltioille tavanomainen keino erotella syylliset syyttömistä. Kun ei ole avointa oikeudenkäyntiä edes vuosien vangitsemisen jälkeen, ei Yhdysvaltojen ollut mahdollisuutta päättää, mikä oli ollut perätön ilmianto.

Oikeudenkäynnin tilalle astui jatkuva kuulustelu ja vankeus, jonka perustetta ja kestoa ei kukaan osannut määrittää. Silloin otettiin käyttöön myös orwellilainen uuskieli, jolla tyynnyteltiin kriitikoita ja pyrittiin varmistamaan, että sotilaat kykenevät toimimaan epäinhimillisesti toisia ihmisiä kohtaan.

Guantánamon uuskielessä kidutus = tehostettu kuulustelutekniikka, nälkälakko = vapaaehtoinen paasto, nälkälakkolaisten pakkoruokinta nenään työnnetyn muoviletkun avulla = avustettu ruokkiminen, itsemurhayritys = manipuloiva itseä vahingoittava käyttäytyminen ja sokerina pohjalla: itsemurha = epäsymmetrinen sotatoimi.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Fullerin vedonlyönti


Sosiologian professori Steve Fuller on viime vuosina esittänyt useissa yhteyksissä, että tieteen tulevaisuuden kannalta olisi tarpeen pitää teologia lähellä tiedettä, jos ei muuten niin hypoteesien keksimisen ja motivoinnin heuristisena resurssina.

Fuller jatkaa tämän näkemyksen kehittelyä uudessa kirjassaan ”Science”, joka on paikoitellen kontroversiaalinen, provokatiivinen ja idiosynkraattinenkin. Sen sijaan että käsittelisin hänen perustavia väittämiä, poimin kirjasta yhden vähemmän olennaisen kohdan. Ateismista kirjoittaessaan hän esittää muunnoksen kuuluisasta Pascalin vedonlyönnistä (kuvassa). Se menee näin:

Jos uskon, en tule koskaan tietämään, että olin väärässä (koska ei ole olemassa kuolemanjälkeistä elämää) ja tämän uskomuksen pohjalta olen saattanut tehdä jotain hyvää elämäni aikana.

Jos en usko, en ole nauttimassa siitä, että olin oikeassa (koske ei ole kuolemanjälkeistä) ja kukaan elossa olevista ei ole siinä asemassa, että voisi tietää, että olin oikeassa.

Tätä Fuller pitää erittäin vahvana pragmaattisena argumenttina ateismia vastaan. Fuller on tietoinen, että tämä toimii vain, jos ajattelee teistien olevan ateisteja taipuvaisempia tekemään hyviä tekoja. Siten kuitenkin ajattelevat lähinnä jotkut uskovaiset ja ilmeisesti Fuller itse.

Pragmaattinen vasta-argumentti löytyy ranskalaiselta materialistilta paroni d’Holbachilta (1723–1789), joka ajatteli uskon Jumalaan perustuvan harhaiseen mielikuvitukseen. Hänellä oli suora vastaus kysymykseen, mitä jos hän sittenkin on väärässä ja kohtaa kuoltuaan Jumalan rangaistuksen: hän onnittelisi itseään siitä, että oli eläessään vapaa sellaisen tyrannin ikeestä.

D’Holbachin vastaus on toki melkein 300 vuotta vanha. Silti se on harvinaisen ryhdikäs ja piristävä, toisin kuin niiden, jotka valittaisivat, ettei ollut tarpeeksi todisteita.

Pascalin vedonlyönnissä d’Holbachin vastaus sotkee nelikentän, jossa ”Jumalaa ei ole, ei uskoa” tarkoittaa hupia ja ”Jumala on, ei uskoa” tarkoittaa kirousta. D’Holbachille molemmat tarkoittavat elämää vapaudessa, vaikka jälkimmäisessä mahdollisena seurauksena olisikin kuolemanjälkeinen rangaistus.

Ateistien ja vapaa-ajattelijoiden bussikampanjassa vuonna 2009 jumalattomuus yhdistettiin ensisijaisesti huolettomuuteen ja elämästä nauttimiseen. Iskulausetta ”Jumalaa ei todennäköisesti ole. Lopeta huolehtiminen ja nauti elämästä” kritisoineet uskonnolliset ihmiset totesivat, että myös he nauttivat elämästä. Siten heidän iskulause voisi olla loppuosaltaan sama. Vain alkua pitäisi muuttaa: ”Jumala on.”

Pehmeät iskulauseet kätkevät poliittisen ulottuvuuden. Molemmissa versioissa nimittäin oletetaan, että asiat ovat jokseenkin mukavasti, kunhan toinen osapuoli ei häiritsisi. Slavoj Žižek onkin todennut, että todellinen (vallankumouksellinen) ateisti sanoisi: ”Jumalaa ei ole. Kaikki riippuu meistä, joten meidän tulee huolestua jatkuvasti.”

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Islaminvastaisuus, feminismi ja kulttuuri-imperialismi


Vuoden 2009 alkupuolella hollantilainen poliitikko Geert Wilders halusi tulla UK Independent partyn (UKIP) Lordi Pearsonin kutsumana Englantiin, tarkoituksenaan näyttää hänen tekemä islaminvastainen lyhytelokuva Fitna. Wilders käännytettiin takaisin lentokentällä, jonne oli haalittu suuri joukko toimittajia todistamaan skandaalia. Myöhemmin kielto peruttiin ja Wilders tuli näyttämään teoksensa kaikessa hiljaisuudessa.

Osana tutkimusprojektia olemme analysoineet, miten brittimedia käsitteli maahantulon kieltämistä. Kun alustimme aiheesta Loughborough’n yliopistossa, eräs hollantilainen korosti Wildersin johtaman puolueen monimutkaisuutta. Puolue ajaa eläinten, homojen ja naisten oikeuksia, joten se ei ole tyypillisesti äärioikeistolainen. Lisäksi se, että Wilders on intialaissyntyisen äidin lapsi ja itse naimisissa unkarilaisen kanssa, tekee merkittävän pesäeron perinteiseen äärioikeistoon.

On totta, ettei äärioikeisto kuvaa osuvasti Wildersin johtamaa vapauspuoluetta, Partie Voor Vreiheid (PVV). Mutta yhtä totta on, ettei kuvaus puolueesta edellä mainittujen oikeuksien ajajana kerro mitään heidän näkemystensä kokonaisuudesta. Tämä käy ilmi, kun lukee yhtyeen ”visiota” ja tarkastelee, missä asiayhteyksissä eläinten, naisten ja homojen oikeudet tulevat esiin.

Puolueen visiossa on yhdeksän teemaa ja niistä viimeisin käsittelee eläinten oikeuksia. Tavoitteena on kiristää lainsäädäntöä niitä vastaan, jotka kohtelevat eläimiä huonosti. Samalla mainitaan muslimien rituaaliteurastus, jonka harjoittaminen halutaan rangaistavaksi. Voi olla, että eläinten oikeuksia ajavat aktivistit eivät kuitenkaan sovellu puolueen pirtaan, sillä puolue ajaa squattauksen kieltämistä. Toisinaan eläinoikeusaktivistit ovat squattaajia ja muutoinkin molemmat suhtautuvat myönteisesti toisiinsa.  

Yksikään teemoista ei keskity naisten tai homojen oikeuksiin. Ne esiintyvät muiden teemojen yhteydessä. Maahanmuuttoon liittyen puolue voisi hyväksyä homoseksuaalit turvapaikanhakijat islamilaisista maista, kuten Iranista ja Syyriasta, mikäli heitä on vainottu. Yleisemmin puolue haluaa kieltää maahanmuuton islamilaisista maista.

Homojen oikeudet mainitaan puheissa ja haastatteluissa 6-7 kertaa. Jokaikinen kerta asiayhteytenä on islam. Seksuaalivähemmistö mainitaan, jotta voitaisiin sanoa jotain negatiivista islamista tai monikulttuurisuuspolitiikasta. Mitään sellaisenaan positiivista homoista tai naisista (tai niiden oikeuksista) ei sanota. Täten esimerkiksi homoilla ei ole puolueen agendassa positiivista arvoa; ne ovat puhtaasti välineellisiä, käyttökelpoisia, jotta voidaan sanoa jotain kielteistä islamista. Homojen oikeuksia ei korosteta homojen itsensä vuoksi vaan siksi että islamissa suhde seksuaalivähemmistöihin on pääsääntöisesti kielteinen.

Yksi esimerkki: puolueessa väitetään, että pääministeri ei ymmärrä, että kasvanut viha homoja ja juutalaisia kohtaan on yhteydessä islamilaiseen maahanmuuttoon. Puolueen tavoitteena onkin lisätä perustuslakiin maininta siitä, että Alankomaiden perustana ovat pääasiallisesti kristilliset, juutalaiset ja humanistiset arvot.

Hollantia taitavat voivat lukea puolueen omalta sivulta (pvv.nl, klikkaa ”PVV Visie”), jossa on myös englanninkielisiä haastatteluja.

Wilders on käypä esimerkki siitä, mitä Gayatri Spivak on kutsunut feminismin kulttuuri-imperialistiseksi riistoksi. Spivakilla ilmeisesti oli mielessä valkoiset länsimaiset miehet, jotka ovat herroja myös omassa elinympäristössään.

Vähemmistöjen oikeuksista käytävän kamppailun valjastaminen islaminvastaisuuteen on nykypäivänä usein toisenlaisten vähemmistöjen strategia, kansanmiesten ja niiden ennakkoluuloista voimansa saavien provokaattoreiden, kotoisten halla-ahojen ja perussuomalaisten, samoin kuin Suomessa vähemmän tunnettujen wildersien.

Alkuperäislähteisiin tutustuminen on suositeltavaa, kun joku väittää wildersien ja vastaavien puolustavan homojen ja naisten oikeuksia. Väitteet eivät ole aina vääriä, mutta niiden asiayhteys paljastaa jotain perustavampaa.