lauantai 25. toukokuuta 2013

Uskonto, media ja monimuotoisuus

Pitkästä aikaa matka suuntasi Lontooseen. Tällä kerralla ohjelmassa oli pienimuotoinen työpaja otsikolla Religion, Media and Diversity. Kyse oli tutkijoiden tapaamisesta ja verkostoitumisesta, jonka ohjelmaan oli sisällytetty lyhyitä alustuksia. Sinne oli kutsuttu paikallisten lisäksi ihmisiä Kanadasta ja Australiasta.

Oma esitykseni käsitteli uskonnollisen monimuotoisuuden diskurssin ilmaantumista osaksi suomalaista mediaa. 1980-luvulla alkoi mediapuhe vähemmistöistä, mutta tällöin uskonto ei ole osa sitä puheavaruutta. Puhuttiin lähinnä alkuperäiskansoista ja etnisistä vähemmistöistä, saamelaisista, inkeriläisistä, romaneista.

1990-luvulla tilanne muuttui ja tämän voi osoittaa myös määrällisesti: muita kuin kotoista luterilaisuutta koskeva uskontopuhe lisääntyi vähitellen, jopa siinä määrin, että 90-luvulla islam on säännöllisesti luterilaisuutta useammin esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitusten aihe. Muutos näkyy myös lainsäädännöllisissä uudistuksissa. Jumalanpilkan sijaan ruvettiin puhumaan uskonrauhan rikkomisesta ja 2003 tuli voimaan uusi uskonnonvapauslaki – molemmat esimerkkejä siirtymässä monouskontoisesta tilanteesta monimuotoisuuden aikaan. Yksi esimerkki mediakeskustelusta, jossa monimuotoisuus näkyy keskeisesti, koskee Suvivirttä. Keskustelu alkoi vilkastua ilmeisesti 1990-luvun puolivälissä.

Opiskelijoiden kanssa tarkastelimme, miten media on käsitellyt Suvivirttä ja yksi keskeinen johtopäätös on seuraava: vaikka laulamista puolustavat ja vastustavat äänet määrittelevät Suvivirren eri tavoin (puolustajat perinteeksi ja vastustajat uskonnonharjoittamiseksi), he jakavat keskusteluhorisontin, jota määrittää ajatus Suomen uskonnollisesta monimuotoisuudesta. Tässä valossa on merkittävää, ettei itse keskustelussa kuulla käytännössä laisinkaan ei-kristillisten uskontojen ääniä.

Työpajan muissa alustuksissa käsiteltiin laajalla skaalalla uskonnolliseen monimuotoisuuteen ja mediaan liittyviä aiheita. Brittimedia oli keskiössä, kun Kim Knott alusti meidän yhteisprojektista ja mainosti syksyllä ilmestyvää kirjaa. Chris Helland ja David Michels alustivat Kanadan tilanteesta ja Anna Halahoff Australian mediasta. Moni muu keskittyi vähemmistöyhteisöjen, kuten sikhien ja muslimien omiin medioihin ja mediakäyttöön.

Peter Horsfield esitteli Australiassa ja Australiasta tehtyjä viimeaikaisia uskonnon ja median alaan liittyviä tutkimuksia. Yksi mieleenpainuva yksityiskohta, joka ei suinkaan liittynyt valtamediaan, vaan pikemminkin välineen, mediumin rooliin, koski ilmiötä, jota alettiin kutsua 2000-luvun alkupuolella nimellä ”Our Lady of Coogee”. Kun Coogee Beachillä katsoo tietystä kulmasta, näkyy Neitsyt Marian hahmo (kuvassa). Lähempää tarkasteltuna on selvää, että hahmo muodostuu aidanpylvään ja kivetyksen sekoittumisesta katseessa.

Hahmosta tuli nähtävyys. Myös media kirjoitti siitä juttuja. Kiinnostava puoli ilmiössä oli se, että ilmeisesti kukaan ei ajatellut, että hahmo todella oli Neitsyt Maria. Mutta silti ihmiset halusivat nähdä sen ja tehdä pienimuotoisia pyhiinvaelluksia paikan päälle. Ihmiset kommentoivat, että vaikka hahmo ei ole Neitsyt Maria, tämä on kuitenkin Jumalan tapa muistuttaa itsestään. Tämä pieni esimerkki näyttää jälleen kerran, miten kysymys siitä, onko jokin ilmestys tosi ja aito todiste tuonpuoleisesta, jopa ihme, vai tavallinen luonnonilmiö ei vastaa kovin hyvin sitä, miten ihmiset ajattelevat: heille se oli tavallinen luonnonilmiö, mutta juuri sellaisena todiste siitä, miten Jumala voi käyttää monia välineitä.

Coogeen ilmestyksen julkisuutta kesti vain muutaman viikon ajan. Aita joutui ilkivallan kohteeksi ja tilalle rakennettiin uusi. Katolinen kirkko ei ymmärrettävästi suhtautunut koko ilmiöön erityisen vakavasti.

Puolentoista päivän aikana väsäsimme pienimuotoisen ja kokeilevan transnationaalisen tutkimusprojektin. Siitä kirjoitan kuitenkin aikaisintaan syksyllä, ja silloinkin vain, jos kaikki menee edes suurin piirtein suunnitelmien mukaan.  
 

maanantai 20. toukokuuta 2013

Studioalbumit osa 16: Dave Edmunds

Stray Cats oli jo teininä kova juttu. Sitä kautta tutuksi tuli myös Dave Edmunds, joskin pinnallisesti. Hän tuotti Stray Catsin levyjä, ja soittikin yhdessä kissojen kanssa ainakin singlellä ”The race is on”. Daven omien levyjen kuuntelu jäi vähemmälle.

Ostin 1990 samana vuonna ilmestyneen albumin Closer to the Flame Anttilan alennuksesta, koska siinä vieraili pari Stray Catsin soittajaa. Tosin sitä ennen olin arvostanut Edmundsin musiikillista kontribuutiota elokuvaan Porkyn kosto (Porky’s Revenge), joka oli teinikomediatrilogian päättänyt osa. Myöhemmin myös ostin alennuksesta elokuvan soundtrackin, koska siinä oli Edmundsin popveto ”High school nights”. Lisäksi miehen tunnettu kitaraluritus ”Sabre dance” oli tullut tutuksi. Sitten oli pitkä tauko.

Muutama vuosi sitten ostin levymessuilta kaksi Edmundsin sooloa parilla eurolla. Kun kuulin pian 70-vuotta täyttävän Daven tulevan keikalle Turkuun alkukeväällä 2013, päätin ostaa lipun ja kuunnella kaikki levyt. Lisäksi ostin Rockpile-nimellä levytetyn albumin Seconds of Pleasure käytettynä vinyylinä. 

Itse keikka ei ollut maailman merkittävin tapahtuma. Paikoitellen tuli mieleen ruotsinlaivalla jammaileva tribuuttibändi, joka soittaa mieluummin Chuck Berryä kuin omia juttujaan. Keikalla tulikin kolme Berry-lainaa. Kohokohta itselleni oli Rockpilen ”Fine, fine, fine” ja olihan se sapelitanssikin kiva kuulla. Edmundsin sooloihin verrattuna biisien keskitempo oli varsin hidas. Mutta se keikasta, siirrytään levyjen pariin.

Edmundsin ensimmäinen levyttänyt yhtye oli nimeltään Love Sculpture. Se teki kaksi levyä.

Blues Helping (1968) on hyvin tavanomaista, hieman tylsääkin bluesrokkia, jossa kitaraa tosin kuritetaan välillä rajusti. Genrelle tuttuun tapaan albumilta löytyy kovereita, joista tunnetuimpina esimerkiksi ”Summertime” ja ”On the road again”. Slim Harpon ”Shake your hipsiä” edes Love Sculpture ei onnistu pilaamaan, vaikka kyse taitaa olla valjuimmasta kuulemastani versiosta.

Love Sculpturen toiselta albumilta Forms and Feelings (1970) löytyy yli 11-minuuttinen ”Sabre dance”, jossa Edmunds esittelee taitojaan kitaransoittajana. Se ei ole ainoa levyltä löytyvä, populaarimusiikin ulkopuolelta esiin kaivettu sävellys. Mukana on myös ”Farandole”. Albumin avausraitana on hieno ”In the land of the few”, joka tekee radikaalin eron edeltävän albumin blueskovereihin. Heti perään tulee ”Seagull”, joka asemoi yhtyeen lähemmäksi brittiprogea kuin bluesia. Toisten sävellyksiäkin löytyy, ja niitä saa edustaa esimerkiksi Chuck Berryn ”You can’t catch me”, jossa kitaraa taas kuritetaan. Levy on melkoinen sillisalaatti, mutta samalla kunnianhimoinen ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Omalla nimellä levytetty Rockpile (1972) on jäänyt osittain kuuntelematta. En omista levyä eikä sitä ole Spotifyssä, mutta siellä on brittilistan ykköseksi noussut ”I hear you knocking” ja ”Lover not a fighter”, jotka Edmunds soitti keikalla.

Edmunds oli mukana myös Brewers Droop -nimellä levyttäneessä yhtyeessä. Tosin pitkäsoitto The Booze Brothers, joka levytettiin 1973, julkaistiin vasta 1989. Tässä oli mukana myös Mark Knopfler. Maailman musiikillinen aarrearkku ei olisi juurikaan arvottomampi, vaikka tätä ei olisi koskaan julkaistu.

Subtle as a Flying Mallet (1975) sisältää pääasiassa kovereita. Kantria, bluesia, rokkenrollia ja erityisesti Spectoria (”Baby I love you” ja ”Da doo ron ron”).

Get It (1977) onkin tuttu albumi, koska omistan sen vinyylinä. Siinäkin on paljon kovereita, mutta tyylivaihtelu on karsittu minimiin: nyt mennään rokilla suoraan ja tehokkaasti, melodioita ja duurivoittoista leppoisuutta unohtamatta. Mukana on myös Nick Lowe, basistina ja säveltäjänä. Moni biisi itse asiassa kuulostaa Nick Lowelta ilman sitä herkkyyttä ja koskettavuutta, jonka hän parhaimmillaan vangitsi. Levy on ehdottomasti Edmundsin parhaimmistoa.

Tracks on Wax 4 (1978) jatkaa samaan malliin. Albumin täyttää sopiva sekoitus omia sävellyksiä ja rokkikovereita. Viimeisenä kuullaan tässä vaiheessa jo Nick Lowen singlenä julkaisema klassikko ”Heart of the city”. Levyllä tosin laulajana on itse herra Edmunds.

Repeat When Necessary (1979) menee askeleen popin suuntaan, mutta se ei tarkoita huonompaa kokonaisuutta. Levyllä on versio Cliff Richardin biisistä ”Dynamite”, Elvis Costellon ”Girls talk” ja yksi Edmundsin tunnetuimmista, ”Queen of hearts”, joka on soinut myös leffoissa ja videopeleissä. Niille, jotka kuvittelevat Huey Lewis and the Newsin keulahahmon olevan vain puhtoisen kasaripopin ja juppiajan kyllästämä paise populaarimusiikin orvaskedessä, ilmoitetaan, että levyn päättää Lewisin säveltämä bluesrypistys ”Bad is bad”. Itse hän soittaa biisillä huuliharppua.

Rockpile-nimellä levytetty Seconds of Pleasure (1980) tuli hankittua Uppsalasta. Se on tasapainoinen ja laadukas tuotos, yksi parhaimmista kokonaisuuksista Edmundsin uralla. Siinä on hyviä biisejä, ja tyylillisesti siinä ei hakeuduta ääripäihin melodisen popin ja runttaavan rock’n’rollin sekoituksessa.

Twangin… (1981) on aavistuksen synkempi kuin vaikkapa Repeat…, mutta se on myös kompakti kokonaisuus. Taas valtaosa on toisten tekemiä kappaleita. Niistä oikein onnistuneita on esimerkiksi ”Three time loser”. Levyn ehkä merkittävin raita on kuitenkin kantrihenkinen ”The race is on”, sillä tuotantotyön lisäksi se yhdistää Edmundsin Stray Catsiin.

D. E 7th (1982) tuli ostettua vinyylihyllyyn samalla kertaa kuin Get It. Levy-yhtiö on vaihtunut, ja toinen muutos on se, ettei Nick Lowe ole enää remmissä mukana. Tuttu piirre on Chuck Berry-koveri (”Dear dad”). Outo piirre on se, ettei levyllä ole yhtään Edmundsin omaa kappaletta. Sisältö on reipastempoista ja keskilaatuista, konstailematonta poprokkia, ja esimerkiksi pari ensimmäistä raitaa, ”From small things big things come” ja ”Me and the boys” osoittavat, etteivät muutokset suistaneet Edmundsin tuttua linjaa raiteiltaan.

Information (1983) on suoraa ja tehokasta feelgood-poppia, jossa on tehty hieman myönnytyksiä 80-luvun ääniteknisille ratkaisuille. Toki pinnan alla kuplii vähän väliä 50-luvun rock, mutta se tarjoillaan muodossa, jossa se voisi upota suureen kasariyleisöön. Albumilla on läsnä muun muassa ELO:sta tuttu Jeff Lynne, joka tuottamisen lisäksi myös sävelsi yhden kappaleen albumille. Ei tämä ole Daven paras soolo, mutta onhan tälläkin pari hienoa hetkeä.

Riff Raff (1984) jää pääosin kuuntelematta, kun sitä ei löydy Spotifystä eikä omasta hyllystä. Sen verran selvitin, että Lynne jatkoi tuottajana, ja ainakin levyn avaus- ja videoraita ”Something about you” vie albumia entistä enemmän kammottavan kasarisoundin suuntaan. Sama jatkuu toisella raidalla. Kaikki tämä on toki nähtävissä jo levyn kannesta. On vähän kuin kuuntelisi suoraa Daven peruspoppia, johon on tuupattu sekaan koko Jan Hammerin tuotanto.

Closer to the Flame (1990) löytyi aikanaan hyllystä. Se lähti eräässä vinyylivaihtokaupassa, enkä ole sen kummemmin albumia kaivannut. ”Every time I see her” on hieno kasarihenkinen popralli, joka tuo mieleen – kääk – Meatloafin. ”King of love” oli se syy, miksi torttupäät ostivat levyä. Sillä vierailee pari kujakissaa, ja se on ihan vetävää rockabillyä. Ehkä levy on vähän parempi kuin miltä se tuntui silloin 90-luvun alussa. Vaikkapa avausraita ”Closer to the flame” on varsin toimivaa keskitien aikuisrokkia, jota niin moni teki tuolloin (Bruce, Mellencamp, George Harrison). Ei siitä klassikkoa kuitenkaan saa edes hyvällä tahdolla tai vääntämällä.

Plugged In (1994) on levy, jolla Daven oma sävellyskynä on taas kerran jäänyt kotiin, poikkeuksena ”I love music”, josta ei onneksi tule ikivihreää. Se on täynnä toisten tekeleitä ja mukana on myös uusinta ”Sabre dancesta”. Kuten kaikilla muillakin pitkän linjan artisteilla, 90-luvulla siirrytään yleissoundiin, pois 80-lukua leimaavista ratkaisuista. Tempo on hidastunut ja popmelodioiden tilalle on noussut jopa ZZ Topista muistuttava laahaava boogie. Siinä missä se sopii partaveikoille, tämä ei ole se Edmunds, joka saa minut viihtymään. Vertaus ei ehkä ole sattumaa, sillä edellisen luonnehdinnan jälkeen huomasin, että ”One step backin” on kirjoittanut Billy Gibbons. Levy on suoraan sanottuna aika joutava, vaikka ”Sabre dancen” uusi versio jytää.

Hand Picked: Musical Fantasies (2000) ei välttämättä ole sen kummallisempi levy, mutta siihen on helpompi suhtautua myönteisesti. Se on pääosin leppoisaa, kiivastempoiseen kantriin ja bluegrassiin nojaavaa amerikanjammailua, jota voisi kuunnella hyvillä mielin autoreissulla, jos sellaisia sattuisi tekemään. Yllä mainittuun kuvioon sopii vielä hyvin Elvarin ”Return to sender”, mutta Mozartin soittelu kesken kaiken tekee levystä lopultakin sillisalaatin. Niin, onhan siellä taas versio ”Sabre dancesta”.

Edmundsin urassa on mielenkiintoista, että erittäin kunnianhimoisen Love Sculpturen albumin Forms and Feelings jälkeen hän on tavallaan degeneroitunut walesilaiseksi amerikkalaisen juurimusiikin jammailijaksi. Toisaalta se on hänen mukavuusalueensa, jossa saa olla kitaraa ankarasti kurittava poppaileva punaniska, vailla tarvetta uusiutua tai luoda jotain poikkeuksellista. Jos se on Daven tietoinen valinta, hyväksyn sen ja tyydyn kuuntelemaan Edmundsin leppoisia levyjä silloin tällöin.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Mitä iloa Twitteristä? Uusi yritys

Kesällä 2009 pohdiskelin blogissa, mihin Twitteriä tarvitaan ja mihin sitä itse voisin käyttää. Tuolloin seurasin sivuston avulla lähinnä muutamia ateismiaiheisia uutisia. Pitkään en käyttänyt sitä laisinkaan, mutta sitten aktivoiduin uudelleen vuoden 2012 huhtikuussa. Nyt – yli vuoden myöhemmin – käytän Twitteriä lähes päivittäin, pääosin kasvattaakseni käsitystä ajankohtaisista uskontokeskusteluista.

Kun välillä suomalaisessa mediassa tulee vastaan tekstejä, joissa on pohdittu, mitä Twitterillä tekee, yhdistettynä siihen tosiasiaan, ettei se ole lyönyt itseään läpi Suomessa, selvitän nyt, miksi ja miten itse käytän sivustoa.

Kaikkein olennaisinta itselleni on uskontoaiheisten uutissivustojen, instituutioiden ja uskonnosta kirjoittavien toimittajien seuraaminen. Myös jotkut agendasivustot, jotka pyrkivät edesauttamaan vaikkapa ateistien asemaa Yhdysvalloissa tai muslimien asemaa Briteissä, ovat paikoitellen kiinnostavia, mikäli haluaa pysyä kärryillä siitä, miten uskonto on osa yhteiskunnallista keskustelua ja kansalaisjärjestöjen toimia.

Esimerkkejä edellä mainituista voi katsoa Twitter-tililtäni.

Tutkijat, filosofit, ajatushautomot ja kirjakustantajat muodostavat yhden ammatillisen kehittämisen kannalta merkittävän ryhmän. Tutkijat jakavat tietoa tekemisistään ja kommentoivat kohtaamiaan kiinnostavia aiheita. Kirjakustantajat promotoivat teoksiaan, mutta samalla auttavat muita pysymään kärryillä julkaistavasta kirjallisuudesta ja niihin liittyvistä tapahtumista. Joskus myös yksittäisistä tapahtumista lähetetyt twiitit tarjoavat katsauksen konferenssissa esitettyihin aiheisiin.

Yksi Twitterin salaisuuksista on, että tunnetut huippututkijat eivät ole aktiivisimpia käyttäjiä. Usein vaikkapa tuore tohtoriopiskelija, joka seurailee kapeaa aihepiiriä, voi olla huomattavasti hedelmällisempi seurattava.

Toki käyttäjissä on myös kavereita, joita tulee seurattua. Siihen tarkoitukseen Facebook on kuitenkin parempi, koska siellä keskustelu on helpompaa – olettaen, että keskusteleminen on todennäköisempää ja luontevampaa kavereiden kuin tuntemattomien kanssa.

Jonkin verran seurailen tilejä, jotka tavalla tai toisella voivat kontribuoida siihen, että tiedän, ”missä mennään”. Näitä ovat esimerkiksi mediakritiittiset sivustot ja valikoidut suomalaiset mediatoimijat. Poliitikkoja en ole toistaiseksi katsonut tarpeelliseksi seurata.

Olen ollut varsin laiska seuraamaan musiikkiaiheisia tilejä: suomalaisista Rumba ja Nuorgam, ulkomaisista Pitchfork ja Uncut. Lisäksi muutamat muusikot ovat listallani. Luke Haines, Mark E. Smith ja Black Francis ovat riittäneet hyvin pitkälle. Tätä puolta voisi laajentaa tulevaisuudessa.

Pidemmät vierailut Suomen ulkopuolella on saaneet aikaan sen, että olen seurannut joitain Leedsin ja Edinburghin paikallisista tapahtumista kertovia tilejä.

Urheilukiinnostukseni on valikoivaa, mutta Twitteristä on iloa, jos on esimerkiksi suosikkijoukkue. Itse olen saanut jotain irti Manchester Cityn Twitter-tilistä. Sitä kautta kuulen uutisista, ja pelitilanteissa siellä on liveseurantaa. Yksittäisistä pelaajista seuraan muutamia: joskus on kiva lukea heidän kommentteja peleistä tai urheilun ulkopuolisesta elämästä.

Muiden käyttäjien kommenttien lukeminen ja linkkien aukominen on itselleni keskeisintä, mutta eihän Twitterissä mitään tapahdu, jos kaikki vain seurailevat. Pitää olla myös twiittaajia. Omat twiittini ovat lähes sataprosenttisesti englanniksi ja työasioihin läheisesti tai hyvin läheisesti liittyviä.

Vältän muista aiheista twiittailua erityisesti siksi, että twiittaajat, jotka kertovat kaikesta koko ajan, ovat mielestäni epäkiinnostavia. Pidän enemmän ajatuksesta, että tililtä X tuleva viesti olisi aina potentiaalisesti kiinnostava. Samasta syystä twiittailuni profiloituu ammatillisesti. Lisäksi avoin tili, jota kuka tahansa voi seurata, rajoittaa aiheita ja sisältöä. Muista asioista voin kertoa aivan riittävästi muualla. Tapaan myös ajatella, että löydän jonkin linkin helpommin, jos en täytä omaa sivustoani liian monilla twiiteillä.

Omat twiittini ovat toisinaan puhdasta mainostamista, jos esimerkiksi olen julkaissut artikkelin. Valtaosa on kuitenkin itseäni ammatillisessa mielessä kiinnostavien uutisten levittämistä.

Keskimäärin olen twiitannut hieman yli kerran päivää kohti. En siis ole hyperaktiivinen, mutta on tuo selvästi enemmän kuin pelkkää uutisvirran seurailua. Sen sijaan keskusteluihin ryhdyn hyvin harvoin. Jos joku kommentoi, niin pyrin vastaamaan, mutta en yleensä aloita keskusteluja – siihen mikroblogin merkkimäärä on kovin rajallinen, ja se tekee väärinkäsityksistä tarpeettoman todennäköisiä.

Toisin kuin kesällä 2009, suosittelen räätälöimään itselle sopivan tavan käyttää Twitteriä. Ammatillisessa mielessä sen tarjoamat ilot ovat sitä luokkaa, että välillä jopa ihmetyttää, miksi kaikki kollegat eivät käytä sivustoa. Ainakin itse koen, että olen huomattavasti paremmin perillä monista uskontoaiheisista (ja ateismiin liittyvistä) keskustelunaiheista.
 

perjantai 3. toukokuuta 2013

Studioalbumit osa 15: Roxy Music

Suhdettani yhtyeeseen kuvaa parhaiten vanha Olvin oluen mainoslause: ”kiireettä kypsynyt”.

Luultavasti ensimmäinen kosketukseni Roxy Musiciin on liittynyt johonkin televisio-ohjelmaan, josta en muista enää mitään. Toinen kosketus on luultavasti ollut levykaupoissa näkynyt Country Life -albumin kansi, jossa näkyy poikkeuksellisen paljon paljasta pintaa.

Varsinainen tietoisuus yhtyeestä syntyi, kun ymmärsin yläasteella 1980-luvun lopussa, että psychobillyä ja neorockabillyä soittanut brittiläinen Frenzy esitti Roxy Musicin kappaleen ”Love is the Drug” albumillaan Clockwork Toy (1982). Tämä ei vielä saanut minua tutustumaan yhtyeeseen, mutta nyt tiesin, että tällainenkin orkesteri on levyttänyt mahdollisesti kiinnostavaa musiikkia.

Koska Roxy Music ei tyylillisesti vedonnut indierokkia, garagea ja punkkia kuuntelevaan nuoreen aikuiseen, tarvittiin toinen sysäys. Se olikin siinä, kun huomasin idolini Frank Blackin laittaneen ”Men in black”-singlen cd-versiolle lisukkeeksi versionsa Roxy Musicin kappaleesta ”Re-make/Re-model”. Elettiin 1990-luvun jälkipuoliskoa.

Kolmannesta sysäyksestä käy kiittäminen vuoden 2008 finanssikriisiä. Britteihin iski lama ja musiikkia myyvät ketjut lopettivat toimintansa. Jäämistöistä kannoin kotiin tolkuttoman määrän pilkkahintaisia albumeita. Niiden mukana oli kahdella punnalla ostettu Flesh and Blood (1980).

Neljättä odotettiin vuoteen 2011 asti. Lainasin kirjastosta yhtyeen tarinan kertovan dvd:n. Edelleenkään minulla ei ollut kiire tutustua yhtyeeseen syvemmin, mutta jotenkin vuosina 2011 ja 2012 päädyin ostamaan yhtyeen kaikki studioalbumit.

Roxy Music (1972) alkaa jo mainitulla raidalla ”Re-make/Re-model”. Sitä seuraa ”Ladytron”, joka ei jätä epäselväksi, mistä eräs yhtye otti nimensä. ”Virginia plain” on suorahko, suorastaan aseistariisuva powerpop, mutta iso osa albumista on saxofonivetoista maalailevampaa tuotantoa. Eponyymi debyytti on relevantti ja myönteisessä mielessä amorfinen artistinen statement.

For Your Pleasure (1973) seurasi seuraavana vuonna ja ”Do the strand” on sen vahva aloitusraita. Kokonaisuus on monipuolisessa kokeilussaan ja paikoittaisessa synkkyydessäänkin kunnianhimoinen. Onhan itse Morrissey todennut, että hänen mielestään on olemassa vain yksi todella mahtava brittiläinen albumi, For Your Pleasure.

Kolmas albumi Stranded (1973) alkaa edellisen tapaan. ”Street life” on ”Do the strandin” toisinto – erittäin toimiva, joskaan ei mielestäni yhtä onnistunut. Sama pätee periaatteessa koko teokseen: ei huono, mutta askeleen jäljessä edeltäjästään. Albumin kohokohta on kuitenkin mahtipontinen ja kohtalokas taidepläjäys ”A Song for Europe”. Tässä vaiheessa Brian Eno oli lähtenyt lätkimään yhtyeestä.

Country Life (1974) on edeltäjiään yksiselitteisempi, suorempi, kevyempi, ilmavampi ja kabareemaisempi poplevy, josta puuttuu taiteilijan luomisen tuska ja ahdistus. En tarkoita, että näitä tulisi pitää arvottavina termeinä, mutta omassa asteikossani Country Life ei yllä For Your Pleasuren tasolle. Se on kuitenkin tasapainoinen ja ainakin hieman erilainen kuin yhtyeen aikaisemmat tuotokset. Huono levy se ei missään tapauksessa ole. Tämä koskee erityisesti A-puolta. B-puolella on hieman enemmän taiteilua, vaihtelevalla mutta keskimäärin melko korkealla tasolla. Hyvä levy.

Siren (1975) alkaa sillä teininä tutuksi tulleella helmellä ”Love is the drug”. Se on kuulostanut hienolta aina, eikä vain Frenzyn versiona. Myös muu albumin sisältö on edelleen tasokasta Roxyä, sisältäen nyppivää funk-bassoa, saksofonia ja välillä suorempaan laukkaan intoutuvaa poppia (”Whirlwind”).

Manifesto (1979) taisi olla viimeisin ostos. Se näytti joltain kolmen punnan kokoelmalta, joten ostin sen vasta varmistuttuani, että kyseessä on todella kolmen punnan studioalbumi. Jostain syystä ennakkoluuloni osui sikäli oikeaan, että kyse on yhtyeen heikoimmasta albumista. Aikanaan se kävi kyllä listoilla, mutta omassa rankingissani se jää reilusti jälkeen aikaisemmista (ja myös myöhemmin ilmestyneistä). Manifesto ei ole kammottava, mutta se on jokseenkin yhdentekevä.

Flesh and Blood (1980) oli ensimmäinen ostamani Roxy-albumi, eikä se itsessään välttämättä kannusta palaamaan kauppaan, jos on taipuvainen pitämään erityisesti punkista ja indiepainotteisesta kitararokista. Se sisältää kummallisia kovereita Wilson Pickettin ”In the midnight hourista” Byrdsin ”Eight miles highin”. Molemmat ovat klassikkobiisejä, mutta eivät ne mielestäni Roxyn tarinaa kuljeta mihinkään suuntaan. Ei ne huonoja kovereita ole, mutta jos ensin mainittu on levyn avausraita, eivät odotukset ole korkealla. Levy kuitenkin nousi ilmestyessään brittien listaykköseksi, joten kansa tiesi. No, toisaalta kakkosraita ”Oh Yeah!” on komeaa pehmopoppia, ja oikeastaan saman voi sanoa koko albumista. Tässä vaiheessa yhtye kuulostikin tasapainoiselta ja erittäin tyylikkäältä popilta, josta tosin puuttuvat kokeilut ja särmät, jotka tekevät uran alkuvaiheesta kiinnostavan.

Avalon (1982) on pehmoilua. Heti alkuun kuullaan ”More than this”, joka on tosipehmoilua, mutta sellaiseksi kyllä onnistunut raita. Eikä levy siitä paljon muuksi muutu. Albumi on äänimaisemaltaan koherentti, mutta aika kauaksi yhtye on matkannut tyylillisesti. Kokeiluja on vähemmän, eikä yksikään kappale kestä edes viittä minuuttia – varhaisilla albumeilla on kuitenkin tavallisesti enemmän kuin yksi pidempi kappale. Itselleni Avalon ei ole yhtyeen tärkein, mutta kriitikot pitivät ja kuluttajat ostivat. Ymmärrän heitä hyvin.

Kokonaisuutena suhtautumiseni yhtyeeseen on kaksijakoinen. Yhtäältä Roxy Music on populaarimusiikin historiassa merkittävä ja myös kunnianhimoista musiikkia tehnyt orkesteri. Toisaalta en osaa kuvitella, että se koskaan muuttaisi maailmani, tai että minusta tulisi kulmakunnan kovin fani, joka pakottaisi muita kuuntelemaan yhtyettä. Selvää kuitenkin on, etten ole luopumassa ostetuista studioalbumeista. En myöskään aio jättää niitä hyllyyn pölyttymään. Pikemminkin oletan, että bändin levyt löytävät tiensä soittimeeni entistä useammin.

Tämä juttu on kirjoitettu ennen kuin Nuorgam julkaisi jutun samasta aiheesta. Koska he ehtivät ensin, lisään loppuun pienen vertailun. Siellä on pidetty enemmän kolmannesta ja neljännestä albumista, minun korostaessa kahta ensimmäistä. Molemmat pitävät Sirenistä ja Manifesto jää molempien kirjanpidossa pohjalle.