tiistai 29. syyskuuta 2009

Hyvinvointivaltio – Suomi-brändin keulakuva

Kun asuu Suomen ulkopuolella ja kun tuttavapiiriin kuuluu ihmisiä kaikista maanosista, ei voi välttyä keskusteluilta, joissa pohditaan ja vertaillaan eri maita. Todella usein saa kuunnella ihmisten käsityksiä Suomesta. Päätin listata muutamia yleisiä myönteisinä pidettyjä käsityksiä ja laittaa ne jonkinlaiseen järjestykseen. Listan kattavuutta miettiessä on hyvä pitää mielessä, että suurin osa listan muodostumiseen vaikuttaneista ihmisistä on Englannissa asuvia tutkijoita, opettajia tai yliopisto-opiskelijoita.

8. Ruoka. Suomalaisesta ruokakulttuurista ihmiset eivät tiedä paljoakaan, mutta Berlusconin möläytyksistä säikähtäneiden ei tarvitse huolestua. Jos ihmiset tietävät jotain, se on yleensä positiivista. Ruisleipä, karjalanpiirakka ja jopa mämmi saavat ylitsepursuavia kehuja.

7. Sauna. Sauna liitetään Suomeen, mutta jos ihmisillä ei ole kokemuksia, he eivät suhtaudu siihen erityisen intohimoisesti – myönteisesti ja kiinnostuneena kylläkin.

6. Sibelius. Kerran pubissa pohdimme, kuka on tunnetuin suomalainen. Eräs englantilainen ehdotti, että varmaan se säveltäjä… Sibelius! Sibeliuksesta puhuvat erityisesti vanhemmat miehet, jotka harrastavat muutakin kuin jalkapalloa ja oluita.

5. Urheilu. Suomalaiset ovat rallikansaa, sen tietävät varsinkin englantilaiset. Olen kuunnellut pubissa professorin ylistävän Mika Häkkistä; olen kuunnellut toisen professorin kysyvän pubissa, miksi suomalaiset ovat niin hyviä ralliautoilijoita; olen kuunnellut työhuoneessani remonttitöitä tehneen duunarin kertovan ralliharrastuksestaan ja suomalaisten kuljettajien ihailusta. Jalkapallohullu kansa tuntee ehkä Jari Litmasen ja Sami Hyypiän. Eräs Sunderlandin kannattaja otti nopeasti puheeksi Teemu Tainion. Boltonin veskari Jussi Jääskeläinen on yllättävän tuntematon. Suomen jalkapallomaajoukkueesta ei pitkäksi aikaa puhetta riitä.

4. Nokia. Kaikki tuntevat Nokian – vain osa tietää sen olevan suomalainen tuote. Nokiaa arvostetaan, mutta siihen ei sisälly mitään tunteita. Nauru ja hämmästys seuraavat vasta kun kerron lapsuusmuistoja Nokian kumisaappaista.

3. Metallimusiikki. Haluttiin tai ei, Suomi on metallimusiikin Mekka, kun oikein pääministerikin on fani. Metallibändit tunnetaan hyvin. HIM, Amorphis, Nightwish ja Korpiklaani mainitaan usein. Rasmuksesta puhuvat kiinalaiset. Tähän voidaan lisätä myös kansanmusiikki. Kansanmusiikin esittäjistä olen kuullut mainittavan esimerkiksi Värttinän ja Tallarit. Mikä ihmeen Tallarit? Niinpä.

2. Luonto. Ihmiset luulevat, että Suomessa on tosi kylmää, myös kesällä. Se on kenties yleisin harhaluulo. Kylmyys ei ihastuta, mutta erittäin usein ihmiset puhuvat ihastellen Suomen luonnosta, vaikka eivät olisi koskaan käyneet maassa. Järvet, kalastus ja jopa jokamiehenoikeudet mainitaan toistuvasti. Emotionaalisimman kohtelun saavat kuitenkin revontulet: Oih, haluaisin nähdä revontulet kerran elämässä. Lapsena aina haaveilin… jne. Siihen kun lisätään joulupukki, lumi ja poroajelu, tai kesämatkailun yötön yö, niin ollaan hyvinkin lähellä ihmisten suomikuvan ydintä.

1. Hyvinvointivaltio. Voittaja on kuitenkin hyvinvointivaltio. Vain luonto on todellinen haastaja, mutta päivästä toiseen saan kuunnella, miten hyvinvointivaltio on parasta Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Ihmiset ihastelevat ideaa: sosiaaliturvaa, eläkejärjestelmää, äitiys- ja isyyslomaa, ilmaista opiskelua, opintotukea, terveydenhuoltoa. (On kuitenkin mahdollista, että ihailu päättyisi korkeaan veroprosenttiin. Jos alkaa keskustella hyvinvointivaltion kustannuksista, usein pienen yskäisyn jälkeen ihmiset olisivat valmiita maksamaan turvallisuudesta. Silloin puhutaan poliittisista valinnoista eikä ”ei ole vaihtoehtoa, jos halutaan olla kilpailukykyisiä” -tyylisestä yrityksestä epäpolitisoida politiikka)

Joskus kuuntelen tällaisia juttuja hyvinvointivaltiosta ylpeänä, mutta useimmiten olen vaivaantunut.

Ensinnä mieleeni tulee se, mitä Heikki Patomäki kirjoitti teoksensa ”Uusliberalismi Suomessa” alussa: ”Kun kerran kaikki on nyt näin valtavan hyvin, eikö uusliberalismin erittely ja kritiikki tunnu turhalta marmatukselta?” Pian kuitenkin alan kertoa, millaisia ongelmia hyvinvointivaltio kohtaa niin arkisessa käytännössä kuin poliittisissa päätöksissä.

Suomessa kaikki kannattavat ”hyvinvointivaltiota”, paitsi innovaatiointoilija Antti Hautamäki, jonka mukaan ”hyvinvointivaltio on askel askeleelta murentanut vapaan yhteiskunnan perustaa” ja ehkä Kokoomuksen Ben, jonka mielestä sosiaaliturva rapauttaa yhteiskuntamoraalia (HS 25.5.2003). Kuitenkin arjen ja politiikan käytäntö on ollut sen (hiljaista ja hidasta) alasajoa parikymmentä vuotta. Sosiaaliturvaraporteissa Suomi on ajautunut kyseenalaiseen joukkoon Portugalin ja Yhdysvaltojen kanssa. Näissä maissa on suurin eriarvoisuus lääkäripalvelujen käytössä.

Jos nyt jätetään pehmoarvot oman onnensa nojaan ja pelataan kilpailukyvyn kovilla säännöillä, niin tässä on johtopäätös: Luonto ja hyvinvointivaltio ovat Suomi-brändissä myönteisiä ja tunnettuja. Jos vahvat brändit ovat ylipäätään tärkeitä ja jos ne heikentyvät, ei Suomessa kiinnosta kovinkaan moni asia. Dynaamista ja innovaatioita (kuvassa) suoltavaa kuvaa Suomesta rakennetaan tyhjän päälle: sellaista kuvaa maasta en ole kuullut kenenkään ulkomaalaisen mainitsevan puhuessaan Suomesta – en myönteisessä enkä kielteisessä mielessä.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Takaisin kirkkoon?

Ensiksi oli ateistibussi. Sitten tuli toinen bussimainos, jossa mainostettiin kristillistä Alpha-kurssia. Kurssilla tutustutaan yleiskristillisiin teemoihin, joskin sitä sävyttää karismaattinen vire. Siellä voi kuulla pyhän hengen toiminnasta – aina kielilläpuhumisesta rukouksella parantamiseen. Eikä tässä vielä kaikki. Sunnuntai 27.9.2009 on Englannissa ”Takaisin kirkkoon sunnuntai”.

Tempauksen ideana on, että puoli miljoonaa ihmistä kutsuu mukaansa kirkkoon yhden ihmisen. Anglikaanisen kirkon pr-tapahtuma on järjestetty pari kertaa aikaisemmin, mutta nyt se alkaa asettua samaan seuraan kaikkien muiden kampanjoiden kanssa. Ehkäpä kristityt ovat olleet koko ajan oikeassa ollessaan kiitollisia ateisteille: ateismin julistaminen lisää puhetta uskonnosta ja uskonnotkin kampanjoivat entistä näkyvämmin.

Vasemmistolaisen the Independentin kolumnisti Mary Wakefield kysyy, miksi kirkkoon pitäisi mennä takaisin. Mitä sieltä löytyy? Ja mihin Englannin kirkko uskoo? Uskooko se taivaaseen? Kuka tietää. Helvettiin? Kuuma puheenaihe. Onko Jumalaa edes olemassa? Jotkut kirkonihmiset epäilevät avoimesti. Wakefieldin mielestä on vain yksi syy mennä takaisin kirkkoon: jos haluaa pitää seuraa kirkolle sen väistämättömän alasajon aikana.

Ehkä kolumnisti voisi pohtia, mitä funktioita kirkolla on, sen sijaan että kysyisi uskomusten perään. Kampanjassa ei puhuta uskomuksista. Siinä korostetaan, että ”Tule sellaisena kuin olet”. Kirkko ymmärtääkseni haluaa viestiä yhteisöllisyydestä: kampanjassa käytetyssä kuvassa näkyy esimerkiksi rullatuoli, korkokengät, likaiset työsaappaat ja turvakypärä. Se, että kriitikot puhuvat uskosta ja uskomuksista saa valtakirkon näyttämään epärehelliseltä ja evankelikaaliset aidoilta (he kun uskovat oikeasti eivätkä vain esitä uskovansa). Voi myös olla, että kriitikot epäonnistuvat ennustuksissaan, mikäli pohtivat vain kirkon uskomuksia.

Minusta kampanjat kertovat siitä, että väittämät suoraviivaisesta maallistumisesta ja uskonnottomuuden kasvusta tai uudesta uskonnon noususta antavat yksinkertaisen kuvan ajastamme (vaikka tilastoja katsomalla maallistumista tapahtuu erityisesti Euroopassa). Aikaamme määrittää uskontodiskurssin nousu: uskonto on ”silmiinpistävää”, mutta niin on myös uskontokritiikki.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Evankeliumi Jesse Jamesista

Elokuvaa mytologisesta näkökulmasta lähestyvät ovat tulkinneet westernien hyödyntävän evankeliumeja tai muita Raamatun tarinoita. Harvoin kuitenkaan näkee niin selvää tapausta kuin The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Suomeksi elokuvan nimi on Jesse Jamesin salamurha pelkuri Rober Fordin toimesta.

Andrew Dominikin ohjaama elokuva perustuu Ron Hansenin romaaniin. Kuten usein tuppaa käymään, en ole lukenut kirjaa, joten en tiedä, kuinka suuri osa on ohjaajan kädestä. Elokuvassa Jesse James on ilmiselvä Jeesus ja hänet ampuva Bob Ford – Jessen jengin jäsen – on Juudas.

Elokuvassa Jesse tietää tulevansa läheisen pettämäksi. Fordin tekemä murha lähenee itsemurhaa samassa mielessä kuin Jeesuksen kuolemassa: kuolema ei tule oman käden kautta, mutta kuolemaan johtavia tapahtumia ei edes yritetä estää.

Kuten Juudas, myös Bob katuu tekoaan. Tosin sitä ennen hän kierteli veljensä kanssa teattereissa esittämässä näytelmää siitä, miten hän ampui Jesse Jamesin. Bobin sijaan itsemurhan tekee veli Charles, joka esitti Jesseä näytelmissä ja samastui roolin yhä vahvemmin. Pilkattu Bob ammutaan kuoliaaksi.

Elokuvassa kerrotaan myös Jessen mytologisoitumisesta: hänen kotitaloonsa pyhiinvaelletaan, kuvia hänen ruumiistaan myydään ympäri maata ja kapakkalaulajat levittävät sanomaa laulamalla Jessen ampuneesta pelkurista. (Kapakkalaulajaa esittää Nick Cave.)

Tulkintaa voisi viedä yksityiskohtiin: elokuvan hidas kerronta ja vähäiset toimintakohtaukset tukevat mytologista luentaa. Samoin tässä oleva kuva Bobista ja vapahtajamaisesta Jessestä (Brad Pitt).

Dominikin elokuva ei ole mielestäni huono tekele, mutta katsoessa kävi niin, että innostuin enemmän vasta kun tajusin, että tässähän on tarjolla eräänlainen evankeliumi. Joskus elokuvantekijät voisivat kuitenkin kurkottaa johonkin toiseen säkkiin, josta tarinalahjoja annetaan. Tässä ei sentään ollut paholaista mukana. Vai onko tässä jokin syvempi yhteys? Onko Amerikan mytologian toistuva kytkeminen Raamattuun seikka, joka osaltaan ylläpitää tarinaa kristillisestä Amerikasta ja sen erityisestä asemasta maailmanhistoriassa?

Suomessa mytologista näkökulmaa ei ole tainnut kukaan hyödyntää Olli Alhon Maailmankaikkeuden vartiomiehen (1988) jälkeen ellei oteta lukuun Sofia Sjön ruotsinkielistä väitöskirjaa elokuvallisista messiasmyyteistä (Spelar kön någon roll när man räddar världen [2007]). Teologiseen ja uskontotieteelliseen tutkimuskirjallisuuteen mytologinen näkökulma istuu luontevasti. Englanninkielisissä julkaisuissa näkökulmaa on hyödynnetty enemmänkin.

torstai 10. syyskuuta 2009

Median uskontostereotypiat

Viime päivinä olen käynyt läpi viime loka- ja marraskuulta brittiläisiä sanomalehtikirjoituksia, joissa mainitaan joku niin sanotuista maailmanuskonnoista. Kaikkia uskonnoiksi usein luettavia perinteitä ja liikkeitä ei tuona ajankohtana käsitelty merkittävästi. Listaan tähän tiivistämäni mediastereotypian eri uskonnoista kysymällä: mitä median mukaan tekevät _____?

Kristityt valittavat syrjinnästä. Kristinusko on esillä mediassa monin tavoin, joten valinta on vaikeaa. Yksi vahvimmista aiheista on kuitenkin se, miten sekularismi ja monikulttuurisuuspolitiikka syrjivät kristittyjä ja uskon julkista ilmaisua. Tällaisissa jutuissa usein painotetaan kristinuskon olevan yhteiskuntamme perinnettä. Suomessa käydään pitkälti samaa keskustelua, vaikka monikulttuurisuutta kehäkolmosen ulkopuolella on lähinnä juhlapuheissa ja pelkäävien kansalaisten uhkakuvissa. Toinen vaihtoehto olisi yhteiskunnan moraalista rappiota ja kapitalismin häikäilemättömyyttä pohdiskeleva pastori, joka ehdottaa yhteiskunnan selkärangaksi kristillisiä arvoja.

Hindut mellakoivat ja tanssivat. Hindut nostetaan esiin Intian uskonnollis-konservatiivis-nationalististen puolueiden käsittelyssä. Aiheena on yleensä jonkinlainen konflikti. Tanssiminen korostui siksi, että valon juhla diwali osui valikoituun ajankohtaan.

Sikhit brittiläistyvät. Jos sikhit olivat aikanaan uutisoinnin mukaan väkivaltaisia – ajatellaan esimerkiksi Indira Gandhin murhaa ja autonomiapyrkimyksiä Punjabissa – nyt tilanne on toinen: he ovat hyvin brittiläisiä (tai korrektimmin ilmaistuna hyvin kotoutuneita). Turbaanit kuuluvat kuvaan, mutta muuten jutut käsittelevät esimerkiksi sikhien vakiintumista Britanniaan, sikhiläistä toimittajaa ja poliisien sikhiosastoa.

Buddhalaiset mietiskelevät. Mietiskelemällä voi parantaa elämänlaatua ja asiat voi ottaa vastaan buddhalaisella tyyneydellä. Dalai Lama on rauhan sanansaattaja. Turisteille voi suositella buddhalaisia nähtävyyksiä. Stupassa palava kynttilä on sopivaa kuvamateriaalia. Ja Yhdysvalloissa Oliver Stonen kaltainen ”buddhalainen liberaali” on evankelikaalisen kristityn (Bush) vastakohta.

Muslimit lietsovat vihaa. Maan sisässä heillä on sopeutumisongelma ja globaalisti meitä länkkäreitä piinaa terrorismi. Ramadanin aikaan he paastoavat, muutoin lietsovat vihaa. Toki mediassa on toisenlaista materiaalia, mutta tämä on hallitseva kuva.

Shintolaiset muistelevat. Shintolaisuus ei ymmärrettävästi saa merkittävästi palstatilaa. Se kuitenkin mainitaan jutuissa, joissa Japanissa muistellaan maan kadonnutta kukoistusta tai esi-isiä shintopyhäköissä.

Taolaiset välttävät ejakulointia ja orgasmia. Oikeastaan taolaisia ei otoksessa käsitellä – käsitelläänkö missään vai onko se nykyään olemassa vain puheessa ja kirjojen otsikoissa? – mutta yhdessä jutussa pohditaan, onko taolainen ejakuloinnin ja orgasmin välttäminen hyväksi, varsinkin jos kiinnostusta aiheeseen on vain vaimolla. Oikeaa vastausta en kerro.

Juutalaiset kuolevat. Tämä ehkä vaatii selityksen. Juutalaisia ja juutalaisuutta käsitellään yllättävän usein nekrologeissa (kuolleille tehdyissä muistokirjoituksissa). Niin holokaustia kuin kristalliyötä muistellaan. Israelin ja Palestiinan konfliktia selvitellään edelleen. Kaikille on yhteistä se, että juutalaiset kuolevat (viimeisimmässä esimerkissä muutkin). Itse asiassa se, että juutalaisista on the Timesissa paljon nekrologeja, kertoo heidän kulttuurisesta vaikutuksestaan, joka on huomattava verrattuna juutalaisten lukumäärään.
Viime vuosikymmeninä on puhuttu hengästyksiin asti stereotyyppisten kuvaamisten ongelmista ja useimmat toimittajat ovat tietoisia tästä puheesta. Eri uskontoja käsittelevien juttujen määrä on kasvanut ja kuvaukset ovat runsastuneet, mikä heijastelee sekä pluralisoitumista että tiedonvälityksen monimuotoistumista. Silti tällainen pikainen ja kevytmielinen stereotypioiden tiivistäminen näyttää, etteivät hallitsevimmat (toistuvat ja pinttyneet) kuvaukset ole aina mairittelevia.