keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Yhteiskuntakritiikki siirtyi teatteriin

Oletko joskus ihmetellyt, miksi Suomessa ei ole populaaria mutta riittävän hidasta yhteiskuntakritiikkiä? 

Avainsana tässä on populaaria, sillä onhan jotain muuta yhteiskunnallisia asioita ruotivaa kritiikkiä silloin harvoin, kun jollain toimittajalla on aikaa ja resursseja kaivella pintaa syvemmältä ja jollain tutkijalla on aikaa perehtyä johonkin aiheeseen rahoitushauilta ja kehittämispäiviltä.

Populaaria yhteiskuntakritiikkiä ei ole televisiossa. Tai no ehkä on, jos Noin viikon studio sellaiseksi lasketaan. Ohjelman vaatima vauhti tekee siitä kuitenkin pinnallisen, joskin viihdyttävän. Pressiklubissa oli parhaimmillaan mahdollisuus käsitellä asiaa vähän syvemmältä. Se muuttui kuitenkin jo Stillerin loppuaikana politiikan makasiiniohjelmaksi, jossa kritiikki jäi lämpiöön. Ukkolan aikana sitä oli piinallista katsoa ja ohjelmapaikan seuraajalla en ole halunnut pahoittaa mieltäni (enkä lähelläni olevien mieltä).

Maailmalla on useita yhteiskuntakriittisiä, esimerkiksi talouspolitiikkaa kriittisesti arvioivia dokumentteja, Suomessa vähän. Yksi melko tuore poikkeus on puoliksi fiktiivinen Talvivaara-kritiikki Jättiläinen (2016), joka löytyy Areenasta.

Politiikan toimittajat ovat valtavirtamediassa hampaattomia. Hesari, iltalehdet ja satunnaisesti selatut maakuntalehdet eivät voi ylpeillä toimittajiensa yhteiskuntakritiikin tasolla. Radiossa on joskus hyviä keskusteluohjelmia, mutta sinnekin useimpiin ohjelmiin on implementoitu nopeuspakko. Siksi olikin raikastavaa käydä teatterissa.

Kävin katsomassa Kansallisteatterin näytelmän Yhdestoista hetki, tekijöinään Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä. Muodoltaan ”dokumenttiteatterin” genreen kuuluva teos ei ehkä ole kaikilta osin aivan napakymppi vaan ”vain” kiitettävä, mutta sen yhteiskuntakritiikki, tarkemmin sanoen politiikan ja vähemmässä määrin median kritiikki, oli raikasta seurattavaa.

Näytelmä kritisoi rajusti suomalaista politiikkaa, sen aksioomia ja menettelytapoja. Se vyöryttää myös yksinkertaisia vasta-argumentteja, joita julkinen keskustelumme valtavirta – mukaan lukien juuri väistynyt hallitus, bisneslobbarit ja valtaosa toimittajista – ei ymmärrä kuka mistäkin syystä. Toiset siksi, että ne sotivat heidän intressejään vastaan, toiset laiskuuttaan.

Produktion hienous on siinä, ettei se keksi itse yhtään repliikkiä. Kaikki on sanottu, mutta se tapa, jolla ne tarjoillaan katsojalle, antaa ajattelemisen aihetta monin verroin enemmän kuin yksikään vaalitentti tai vaalien aikainen politiikan toimittajan kommentaari.    

Varsinkin ensimmäinen osa, joka käsittelee väistyneen hallituksen leikkauspolitiikan, yksityistämiskiiman ja suhmuroinnin ideologisuutta ja soraäänien hiljentämistä, on kenties paras yksittäinen populaari kritiikki, joka perussuomalaisten (myöh. sinisten), keskustan ja kokoomuksen hallituspolitiikkaa kohtaan on esitetty.

Väliajan jälkeinen osa menee ilmastonkatastrofin suuntaan ja siirtää käsittelyn Thomas Pikettyn kapitalismikritiikin kautta Suomesta globaaliin kontekstiin. Toteutukseltaan se on mielestäni heikompi (täyteen ahdettu, osin epäselvä ja löyhempi) kuin timanttinen alku.

Vaikka Yhdestoista hetki on tehty teatteriin, se olisi hyvä saada laajemman yleisön näkyviin, edes muistutuksena siitä, miten kyseenalaistamatonta kyseenalainen suomalainen politiikka on. Se muistuttaa, että teatteri on muutakin kuin taattuja klassikoita ja kassamagneetteja. Se on myös tila populaarille mutta riittävän hitaalle yhteiskuntakritiikille.

Käyn teatterissa harvoin. Pitäisi kai käydä useammin.

Jos haluat lukea esityksestä lisää, katso esimerkiksi nämä jutut:



Ja lähinnä muotoon keskittyvä Helsingin Sanomien arvio:


maanantai 22. huhtikuuta 2019

Vuosisadan kaksintaistelu? Peterson vastaan Žižek

Pääsiäisen järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa vastakkain olivat Jordan Peterson ja Slavoj Žižek. Otsikkona oli Happiness: Capitalism vs. Marxism. Minäkin käytin kaksi ja puoli tuntia elämästäni Torontossa järjestetyn tilaisuuden katsomiseen, ja nyt vähän lisää pienen kommentin kirjoittamiseen.

Debatista on jo kirjoitettu netti täyteen, joten sieltä voi poimia kommentteja ja analyyseja tapahtuman eri vaiheisiin ja yksityiskohtiin. En lähde tässä referoimaan niitä muutamia, jotka olen lukenut, vaan tyydyn nostamaan esiin omat huomioni.

Aluksi molemmat saivat puoli tuntia alustukseen. Sen jälkeen molemmilla oli 10 minuutin kommenttivuoro, jonka jälkeen oli noin 45 minuuttia keskusteluun.

Lähtökohdista sen verran, että hyllystäni löytyy pikaisella laskennalla 23 Žižekin kirjaa. Petersonin kirjoja ei löydy laisinkaan, enkä ole lukenut niitä. En ole myöskään katsonut hänen tube-videoita. Žižekistä olen kirjoittanut jonkin verran myönteistä ja jonkin verran kriittistä, mutta lähtökohtaisesti keskustelussa on epäsuhta. Yhdellä puolella on sofistikoitunut ja ansioitunut, joskin kontroversiaalinen filosofi, toisella intellektuaalinen nobody, jolla tosin sattuu olemaan hitosti opetuslapsia.

Petersonin alustus käsitteli Marxin ja Engelsin kommunistista manifestia. Hän kritisoi Marxia ja korosti kapitalismin olevan paras, joskaan ei ongelmaton järjestelmä. Alustuksessaan hän osoitti, ettei tunne Marxin eikä Žižekin ajattelua yhtään. Katsojana minua nolotti.

Žižekin alustus oli vain hitusen parempi. Se oli kokoelma kommentteja, joita hän on käsitellyt teoksissaan. Siinä ei sanottu mitään uutta, mutta ei kovin koherentisti edes niitä vanhoja juttuja. Olennaisinta lienee se, mitä hän ei sanonut: hän ei käsitellyt alustuksessaan Marxia juuri ollenkaan, mutta nosti esiin muutaman kapitalismikriittisen huomion – tosin sekin kohdentui Kiinan malliin, jossa kapitalistinen talousjärjestelmä yhdistyy autoritarismiin eikä demokratiaan.

Kommenttipuheenvuorot eivät tuoneet paljon lisää ja keskusteluun jäi se, mitä vuosisadan kaksintaistelusta jää käteen. Ei jäänyt paljon.

Žižekin strategiana oli sanoa omat pointtinsa eikä suinkaan haastaa Petersonia. Ehkä tämä oli osoitus siitä, ettei Petersonissa ole paljon haastettavaa. Muutamissa kohdissa Žižek ikään kuin opetti Petersonille Marxista, viestittäen, ettei tubettaja ole tehnyt kotiläksyjänsä.

Käytännössä vain yhdessä kohdassa Žižek kysyi painokkaasti, keitä ovat nämä ”postmodernit uusmarxilaiset”, joita Peterson kritisoi. Noloa mutta odotettavaa oli, ettei Peterson osannut antaa yhtään nimeä. Se siitä ”kulttuurimarxismin” kritiikin tasosta, jonka ovat ostaneet Suomessakin muutamat (erityisesti nuoret miehet).

Keskustelijat olivat toki yhtä mieltä siitä, että poliittinen korrektius on haitallista. Žižek vain halusi puhdistaa marxilaisuuden tästä.

Žižekin ongelmana on, että hän tekee itse samaa olkiukkojen rakentamista hövelisti ja tässä keskustelussa hän kritisoi lyhyesti Foucault’n ajattelua. Itse en ole törmännyt missään Žižekin teoksessa perusteelliseen ja paneutuneeseen Foucault’n ajattelun käsittelyyn. Hänen Foucault-kritiikkinsä on aina ollut pinnallista.

Toinen keskustelijoiden jakama käsitys oli kristillisen perinteen kulttuuris-poliittinen merkitys, vaikka he perustelevat sitä eri tavalla ja heidän yleisönsä ovat tässäkin hyvin erilaisia. Erimielisiä he selvästi olivat siitä, onko sosiaalinen vai yksilö ensisijainen. Peterson korosti itseapupuheelle ominaiseen tapaan yksilökeskeistä muutosta, joka ei paneudu ongelmien sosiaalisiin lähtökohtiin. Oma pesä pitää laittaa kuntoon. Žižek muistutti, että usein oma pesä ei ole kunnossa, koska yhteiskunnalliset kehityskulut ovat tuottaneet asiantilan, joka pesän sotkee.

Lopultakin keskustelussa Peterson osoittautui yhtä epäkiinnostavaksi kuin olin odottanutkin. Žižek puolestaan oli mysteeri, jota jäin miettimään. Nimittäin hän oli tietyissä asioissa hyvin toisenlainen kuin mitä hänen monista luennoistaan ja kirjoistaan tulee esiin. Hän ei kertonut, että kommunismi tulee voittamaan, vaan puolusti demokraattista kapitalismia ja korosti kapitalismin suitsimista vallankumouksen sijaan.

Oman tulkintani mukaan Žižek ei puhunut omalle yleisölleen vaan Petersonista kiinnostuneille ihmisille. Hän on varmasti tiennyt, että tämä keskustelu kerää kuulijoita, jotka eivät muuten katsokaan Žižekin suuntaan. Hän toisti monta perusjuttuaan ja pointtiaan (eli ei yrittänytkään sanoa mitään uutta hänen ajatteluansa tunteville) eikä yrittänyt puolustaa marxismia tai mitään versiota kommunismista. Hänen sisäiskuulijansa oli pohjois-amerikkalainen ja hän ikään kuin viesti tälle yleisölle, että jotain teidänkin kannattaa tehdä, jotta maailma muuttuisi paremmaksi. Mistään vallankumouksesta hän ei puhunut, joten yksi arvaus on, että kyse voisi olla strategiasta suostutella ihmisiä Bernie Sandersin taakse.

Mihin Žižek tässä lopulta pyrki, sitä en tiedä. Uskoisin kuitenkin, että voimme lukea siitä hänen tulevista teoksistaan, mikäli hänellä vielä riittää terveyttä.

”Vuosisadan kaksintaistelu” oli tietenkin mainoslause, jota ei kenenkään itseään kunnioittavan ajattelijan tulisi ottaa vakavasti. Idean tasolla siinä oli sirkushuveja paljon ja pieni pala leipää. Itse toteutuksessa leipä oli vähissä eikä sirkushuvejakaan ollut kylliksi.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Mistä puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta?

Vuoden 2019 alussa uutisoitiin, että 69,7 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Luku on alhaisempi kuin koskaan. Vuoden 2017 tilaston mukaan suomalaisista 26,3 prosenttia ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Luku on suurempi kuin koskaan.

Uskontokuntiin kuulumattomissa on enemmän miehiä kuin naisia. Ikäluokassa 25–44 heitä on yli puoli miljoonaa, kun taas vanhemmassa sukupolvessa (45–64) heitä on hieman yli 400 000. Näitä vanhemmissa heitä on 200 000. Olennaista tässä on se, mitä maallistumistutkijat kutsuvat sukupolvivaikutukseksi erityisesti Euroopassa. Sen mukaan jokainen tuleva sukupolvi on vähemmän uskonnollinen kuin edeltävä. Sukupolvivaikutus näyttäisi pätevän Suomeenkin melko hyvin, vaikka tässä esimerkkinä on vain yksi mittari, jäsenyys.

Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat eivät kuitenkaan muodosta mitään yhtenäistä ryhmää. Voisi sanoa, etteivät he muodosta edes epäyhtenäistä ryhmää, sillä kyse on tilastokategoriasta, joka sisältää monenlaisia, keskenään ristiriitaisiakin katsomuksia.


Uskontokuntiin kuulumattomien kolmijako

Uskontokuntiin kuulumattomat voidaan jakaa kolmeen. (1) Osa heistä katsoo kuuluvansa uskonnolliseen ryhmään, mutta heidän ryhmänsä ei ole rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta.

Noin viidesosa helluntailaisista on rekisteröityneitä jäseniä. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä helluntailaisia on niukasti alle 10 000, kun Suomessa arvioidaan olevan kaikkiaan hieman alle 50 000 helluntailaisuuden kannattajaa.

Vastaavaan tapaan vain osa Suomen muslimeista kuuluu uskonnollisiin yhdyskuntiin. Tilastokeskuksen mukaan rekisteröityneitä on hieman yli 15 000. Suomen muslimien määrä on arviolta kuusinkertainen, vaikka heistä vain osa on uskonnollisesti orientoituneita.

Muslimeihin pätee yleinen uskontoa ja maahanmuuttoa luonnehtiva ”kaava”: uuteen yhteiskuntaan asettautuminen vie aikansa ja vähitellen organisaatiorakenteet muodostetaan nykyisen asuinmaan kaltaisiksi. Muslimien kohdalla tämä on tarkoittanut rekisteröitymisaktiivisuuden lisääntymistä. Toistaiseksi Suomessa on kuitenkin uskonnollisiksi itseään mieltäviä muslimeja, jotka eivät näy jäsenyystilastoissa.

Lisäksi on muita perinteitä seuraavia ihmisiä, jotka eivät näy tilastoissa. Osa buddhalaisista ja hinduista ei ole rekisteröityneitä. Lisäksi moni pakana tai uuspakana ei näy tilastoissa, koska Suomessa yksikään pakanayhteisöksi itsensä määrittelevä ryhmä ei ole tullut hyväksytyksi rekisteröityneeksi uskonnolliseksi yhteisöksi. (Karhun kansasta puhutaan usein ainoana rekisteröitynä pakanallisena tai uuspakanallisena uskonnollisena yhteisönä, mutta yhteisö ei itse käytä kyseisiä käsitteitä.)

(2) Toisessa kategoriassa ovat yksilöllisesti uskonnolliset. He katsovat olevansa uskonnollisia, mutta he eivät ole löytäneet tai eivät edes etsi minkäänlaista yhteisöä omalle katsomukselleen ja sen harjoittamiselle. Tähän kategoriaan kuuluu myös ihmisiä, jotka yhdistelevät eri uskontoperinteiden osia katsomukseensa.

(3) Kolmannessa kategoriassa ovat ihmiset, jotka ovat useimpien tavanomaisten mittareiden mukaan uskonnottomia. He eivät katso kuuluvansa mihinkään uskonnolliseen ryhmään, heillä ei ole uskonnollisia käsityksiä, eivätkä he harjoita uskontoa ainakaan säännöllisesti. Usein he myös määrittävät itsensä uskonnottomiksi. Uskonnottomaksi itsensä mieltävistä lähes joka neljäs kuitenkin kuuluu kirkkoon, joten tilanne ei ole yksinkertainen. Uskonnottomista kuitenkin tiedetään kaikenlaista.


Keitä ovat uskonnottomat?

Vuoden 2015 lopussa toteutetun Gallup Ecclesiastica -kyselyn mukaan 24 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomaksi. Prosenttilukuun vaikuttaa kysymyksen muoto, mutta jätän sen pohdinnan toiseen kertaan. Olennaista on, että kyselyn 1000 uskonnottomaksi identifioituvaa vastaajaa antaa mahdollisuuden uskottavaan profilointiin. Tässä esitän siitä pienen maistiaisen.

Mainitun kyselyn mukaan uskonnottomat ovat tyypillisesti nuoria kaupunkilaisia miehiä. Heillä on verrattain liberaalit arvot ja vähemmän kansallisylpeyttä kuin muulla väestöllä. Uskonnottomien käsitykset eroavat uskonnollisista ihmisistä siinä, että edellisillä on huomattavasti kriittisempi suhtautuminen kirkon ja valtion läheisiin suhteisiin.

Kyselyssä ei ollut poliittisia kantoja selvittävää osiota, mutta vuoden 2011 Gallup Ecclesiastica vahvisti jo aikaisemman löydöksen: uskonnottomat äänestävät todennäköisemmin vihreitä tai vasemmistoa kuin keskustaa tai kristillisdemokraatteja. Vihreät ovat vahvasti yliedustettuina uskonnottomissa nuorissa aikuisissa, vasemmistoliitto iäkkäämmissä sukupolvissa.

Uskonnottomaksi itsensä määrittävät rastittivat myös muita katsomuksellisia identifikaatioita. Lähes 60 prosenttia heistä hyväksyi ateistisen identifikaation. Noin 20 prosenttia katsoi olevansa myös luterilainen ja sama osuus katsoi olevansa kristitty. Niukasti yli 40 prosenttia uskonnottomista mielsi itsensä myös henkiseksi.

Tiina Parkkisen tekeillä olevassa pro gradu -tutkielmassa on haastateltu pääkaupunkiseudun uskonnottomia nuoria aikuisia. Heidän pohdinnoistaan käy ilmi, että esimerkiksi luterilaisuus voi sopia uskonnottomankin identifikaatioksi, jos sen tulkitaan viittaavan uskonnollisen identiteetin sijaan suomalaiseksi kulttuuri-identiteetiksi. Vastaavasti uskonnottomat voivat katsoa olevansa henkisiä, koska termin ajatellaan viittaavan pohdiskelevuuteen, eikä niinkään heikosti institutionalisoituneisiin uskonnon muotoihin, kuten se kansainvälisessä uskontotieteellisessä ja uskontososiologisessa tutkimuskirjallisuudessa ymmärretään. Vaikka osa haastateltavista hyväksyi ateisti-identifikaation, se assosioitiin paikoin uskontokielteisyyteen, ja siksi siihen suhtautuminen oli varauksellista.

Koko tässä esitelty monimuotoisuus tulisi ulottaa myös julkiseen keskusteluun. Kun puhumme uskonnottomuudesta, olisi hyvä muistaa, ettemme puhu mistään yhdenmukaisesta ryhmästä. Sen jälkeen voidaan pohtia tarkemmin, mistä tarkkaan ottaen puhumme, kun puhumme uskonnottomuudesta.