torstai 29. lokakuuta 2009

Patruunoista korporaatioihin

Kun työskentelee tutkimusprojektissa, jossa the Times ja the Sun muodostavat ison osan primaariaineistosta, ihmiset esittävät toistuvasti saman kysymyksen: Miksi nämä on valittu, sillä molemmat ovat Rupert Murdochin omistuksessa?

Tarkemmin sanottuna molemmat omistaa Murdochin johtama New International, jonka markkinaosuus pelkästään näiden lehtien vuoksi on Englannissa noin 30 prosenttia. Murdoch osti the Sunin vuonna 1969 ja the Timesin 1981.

Yksinkertainen vastaus kuuluu, että nämä lehdet olivat keskiössä aikaisemmassa tutkimuksessa, jonka toistamme soveltuvin osin. Ammattimaisempi vastaus kysymykseen ottaa kuitenkin kantaa itse kysymyksen olettamukseen – siihen, että omistajuus on erityisen tärkeä lehden sisällön hahmottamisessa. Olen olettanut, kuten yhdestä aikaisemmasta kirjoituksestani käy ilmi, että Murdoch on pikemminkin opportunisti yrittäjä eikä poliittinen vaikuttaja. Tätä mielikuvaa tukee vahvasti Nick Daviesin analyysi omistajuuden muutoksista ja vaikutuksista.

Davies esittää teoksessa Flat Earth News, että omistajat sekaantuvat toimitusprosesseihin, mutta eivät sillä tavoin kuin ulkopuoliset kuvittelevat. Sanomalehdet ovat enimmäkseen suuryritysten omistuksessa ja korporaatioiden ensisijainen tavoite on voitto, ei propaganda. Siksi nykyinen omistajien väliintulo poikkeaa entisistä patruunoista. Sekaantuminen on harvinaisempaa ja se muistuttaa lähinnä prostituutiota sallimalla useita ideologisia painotuksia niin kauan kuin kauppa käy.

Davies käyttää Murdochia esimerkkinä kolmesta tavasta tehdä interventioita toimitusprosesseihin.

1. Murdoch käyttää omaa mediaansa liittoutuakseen poliitikkojen kanssa. Poliitikot auttavat Murdochia yritystoiminnassa, mutta ”hänen politiikkansa ei ole koskaan yhtä suuri kuin hänen lompakkonsa”.

2. Omistajat voivat asettaa poliittisen viitekehyksen, mutta tämä on huomattavasti väljempi kuin edeltäneiden patruunoiden poliittinen kontrolli. Esimerkiksi Murdochilla on ollut tapana valittaa, jos hänen sanomalehtensä ovat liian sympaattisia ”kommareita” tai mustia kohtaan. Tämä on kuitenkin kaukana johdonmukaisesta poliittisesta ohjelmasta eikä se ole koskaan yhtä tärkeä kuin kaupankäynti.

On toki suuria kysymyksiä, joissa koko News International on ollut yksituumainen. Vuoden 2003 invaasio Irakiin on hyvä esimerkki. Mick Temple esittää teoksessaan The British Press, että jokainen Murdochin omistama sanomalehti kannatti sotaa. Maailmanlaajuisesti niitä on 175. Silti, kuten Davies huomauttaa, Murdoch ei välitä siitä, että samat lehdet lisäävät levikkiään nolaamalla poliittisia liittolaisiaan. Lisäksi jos tarkastellaan the Sunin, the Timesin ja News Internationalin poliittista linjaa, ne eivät ole olleet samanlaisia samasta omistajasta huolimatta.

3. Omistajat puuttuvat aggressiivisesti vain jos joku yksiköistä asettuu saman omistajan toisen yksikön yritystoiminnan esteeksi. Tällöin kyse on yleensä suorasta ja vakavasta uhasta ennen kuin omistajat pyrkivät vaikuttamaan. The Sunday Times sai huoletta olla eri mieltä Murdochin kanssa BBC:n toimilupamaksusta, mutta kun sama lehti moitti Malesian hallitusta korruptiosta, Murdoch näki siinä liian suuren uhan hänen satelliittibisnekselleen.

Omistajuus vaikuttaa, mutta tärkein yksittäinen tekijä on bisnes – ei politiikka.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Mange du kebab

Islam ja musiikki, erityisesti nykypäivänä ja diasporassa, oli aiheena seminaarissa, jossa sai kuulla mielenkiintoisia kuvauksia esimerkiksi Marokosta, Malesiasta, Egyptistä, Intiasta, Turkista ja Euroopasta. Koska islamin teologisen ja poliittisen valtavirran suhde musiikkiin on ollut hyvin varauksellista ja musiikillinen ilmaisu ohjein ja kielloin säädeltyä, moni esimerkki käsitteli suufilaispohjaisia islamin muotoja.

Yhdessä esityksessä ehdotettiin, että on tapahtumassa siirtymä 1980- ja 1990-lukujen islamistisesta, musiikillista ilmaisua tarkoin kontrolloimaan pyrkivästä vaiheesta post-islamistiseen, jota määrittää islamilaisen populaarikulttuurin ”sfäärin” muodostuminen. Edellinen kävi kamppailua viihdettä vastaan, jälkimmäisessä viihde voi kulkea käsi kädessä uskonnon kanssa.

Post-islamistisessa tilanteessa on syntynyt nippu uusia käsitteitä: cool islam, ilmastoitu islam, 15-minuutin islam ja markkinaislam. Audiovisuaalisen kulttuurin puolella puhutaan siivosta elokuvasta (clean cinema), joka viittaa erityisesti Egyptissä islamin arvoja myötäilevään populaarikulttuuriseen sisältöön. Esimerkiksi elokuvien naiskuvat ovat perinteisiä (mies jahtaa naista, eikä nainen miestä; nainen ei ole erityisen vahvassa pääroolissa), mutta näyttelijät eivät ole hunnutettuja.

Tanssin muutoksessa on mielenkiintoista, miten islamistisessa vaiheessa egyptiläinen napatanssi nähtiin synnilliseksi. Jotkut tähdet luopuivat tanssista ja alkoivat korostaa uskontoa. Napatanssi ei kuitenkaan kadonnut, sillä venäläiset ja ex-Jugoslavian alueen naiset alkoivat muodostaa tanssijoiden uuden ydinjoukon. Islamistinen vaihe pyrki hidastamaan liikettä, sillä hitaus viittaa hurskauteen. Nopea liikehdintä viittaa aistillisuuteen tai tarpeettoman voimakkaaseen aistirikkauteen. Post-islamilaista tilannetta kuvaa taipumus kiihdyttää tanssiliikkeitä.

En voinut olla tapahtumassa aivan loppuun asti. Kuulematta jäi muutama muslimien eurooppalaiseen nuorisokulttuuriin keskittyvä esitys. Erityisesti olisi kiinnostanut ranskanturkkilaisen Lil Maazin (kuvassa) hittiä ”Mange du kebab” käsittelevä puhe. Musiikkivideo on esimerkiksi YouTubessa (suosittelen). Suomessahan oli Pizza Enrico, joka käsitteli hieman samantyyppisiä teemoja, sillä merkittävällä erotuksella, että tekijäkaarti oli kantaväestöä.

Mauri Antero kyseli laulaen, kuinka saisi rikki kookospähkinän. Siihen seminaarissa tuli vastaus. Afrikkalaisperäisen, suufilaisvaikutteisen ja lähinnä Intian Gujaratin alueella kannuksensa ansainneen Sidi-ryhmän Euroopan kiertueelta nähdyssä otoksessa yksi esiintyjistä heitti kookospähkinän korkealle ilmaan. Pähkinän pudotessa mies meni alle ja rikkoi sen päällään. Seminaarin analyyttisen annin ollessa heikkoa oli parasta keskittyä värikkäisiin esimerkkeihin.

(Diaspora, Cosmopolitanism, Islamism, 10.10.2009, Leeds, UK)