perjantai 18. huhtikuuta 2014

Studioalbumit osa 34: Galaxie 500

Toistaiseksi tässä sarjassa on käsitelty melko tunnettuja yhtyeitä, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet omalla kohdallani vähälle kuuntelulle. Välillä on kiva ottaa vähemmän tunnettu, mutta mielenkiintoinen yhtye. Galaxie 500 ei ole erityisen tunnettu edes tavallisten indiepopin harrastajien parissa, mutta kulttimaine sillä on.

Yhdysvaltalainen Galaxie 500 vaikutti lyhyen ajan. Se teki kolme levyä 1988–1990 välisenä aikana. Sen musiikkia on kutsuttu unipopiksi, slowcoreksi ja lo-fi psykedeliaksi. Siinä kuuluu vahva sekoitus Velvet Undergroundia ja sitä, mikä Briteissä tultiin tuntemaan shoegazena.

Omasta levyhyllystäni ei taida löytyä yhtään yhtyeen esittämää biisiä. Hyllyssäni on ainakin kaksi yhtyeen tekemää kappaletta, The Tyden esittämä ”Tell me” ja British Sea Powerin versio biisistä ”Tugboat”. Molemmat ovat levy-yhtiö Rough Traden 25-vuotiskokoelmalla Stop Me If You Think You’ve Heard This One Before.

Lainasin kirjastosta yhtyeen ensialbumin, josta jäi hyvin positiivinen kuva. Tämä tapahtui pari vuotta sitten, joten on jo aika kuunnella muutkin levyt.

Pieni selvitys tuo heti iloisen ahaa-elämyksen. Galaxie 500 -yhtyeen kitaristi Dean Wareham perusti bändin hajoamisen jälkeen toisen bändin vuonna 1991. Se oli Luna, joka tuli tutuksi 1990-luvun alkupuolella radiosta. Sen jälkeen ostin vuonna 1992 ilmestyneen Lunaparkin ja vielä 1999 julkaistun Days of Our Nightsin. En ennen hoksannut, että yhtyeissä on sama laulaja. Nyt kuunneltuna voi ihmetellä, miksi en tunnistanut yhteyttä aikaisemmin.

Trion loput jäsenet perustivat duon Damon & Naomi, jota en ole kuunnellut.

Today (1988) on debyyttialbumi, jota Sonic Youthista tuttu Thurston Moore nimitti ilmestymisvuotensa kitara-albumiksi. Sen kitarasoundi on upea ja myöhemmin toistettu. Tällaisessa musiikkityylissä on usein keskeistä kokonaisuuden tunnelma, mutta voin silti nostaa yksittäisistä biiseistä muutamia. ”Tugboat”, ”Pictures” ja ”Parking lot” ovat pophelmiä ja ”Oblivious” on huuliharppuineen ja kitaroineen aivan muuta kuin se monien kompastuskivi, josta usein kirjoitan kasarisoundina. Mukana on myös bändin yhden esikuvan, Jonathan Richmanin Modern Loversin ”Don’t let our youth go to waste”. Monenlaisia kovereita kuulleena voisin väittää, että tässä alkuperäisen ja version suhde on yksi erikoisimmista. En kerro enempää, vaan suosittelen kääntymään YouTuben puoleen. Today on upea levy, indieklassikko, josta ainakin omassa tuttavapiirissäni puhutaan aivan liian vähän.

On Fire (1989) jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. ”Strange” on klassinen indiepopkappale tyylikkäimmillään. Levyn päättää George Harrisonin sävellys ”Isn’t it a pity”, joka julkaistiin samalla singlellä ”My sweet lordin” kanssa. Albumi on hieno kokonaisuus, mutta se ei tuo paljoakaan uutta yhtyeen tarinaan.

This is Our Music (1990) jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi. Se otti nimensä Ornette Colemanin samannimisestä albumista. Myöhemmin Brian Jonestown Massacre nimesi yhden levynsä And This is Our Musiciksi, viitaten ilmeisesti molempiin referenssipisteisiin. Tällä albumilla lähtökohdat eivät ole kaukana Galaxie 500:n kahdesta edeltävästä teoksesta. ”Way up high” tarjoilee huilua, joka ei ole tavanomainen instrumentti tällaisessa musiikissa. Albumin lainabiisinä on Yoko Onon ja John Lennonin ”Listen, the snow is falling”.

Jos ajatellaan hipsteripiirejä, mitä ne nyt sitten ovatkaan, Galaxie 500 pitäisi olla keskeinen keskustelunaihe, vaikka se välillä vähän unettaakin. Indienörttien paratiisissa, joka myös Pitchforkina tunnetaan, bändin albumien pisteet ovat varhaisimmasta viimeisimpään 9,5 ja 10 ja 8,3.  En ole useinkaan yksituumainen Pitchforkin kirjoittajien kanssa, mutta tässä asiayhteydessä jaan heidän diggailunsa, vaikka bändi ei mikään hittitehdas ollutkaan. En tosin ajattele, että yhtye olisi ylittänyt esikoistansa.

Yhtyeen ura oli lyhyt, mutta se teki syvän vaikutuksen muutamiin indieartisteihin. Esimerkiksi Liz Phair ja Xiu Xiu viittaavat teksteissään bändiin. Oma suosikkini yhtyeeltä on ”Tugboat”, josta Francis Dimenno on todennut, että se tiivisti ajan hengen. Se oli kaikenkattava whatever ennen kuin asenteesta tuli klisee.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

David Cameron ja kristinusko

Brittipolitiikan johtoajatus suhteessa uskontoon on ollut 2000-luvun alkupuolella ”We don’t do God”. Näin Tony Blairin neuvonantaja Alastair Campbell totesi vuonna 2003 haastattelijalle, kun toimittaja kysyi silloiselta pääministeriltä uskonnosta. Ajat ovat muuttuneet.

Pääministerikautensa jälkeen Blair kääntyi katolilaiseksi ja perusti Tony Blair Faith Foundationin, jonka toiminta perustuu uskontojenvälisyydelle, tarkoituksenaan edistää uskontojen yhteiseloa ja ehkäistä uskonnollisten ääri-ilmiöiden kehittymistä. Säätiö tukee taloudellisesti uskonnollisia yhteisöjä ja järjestöjä.

Blairin jälkeen pääministerinä oli työväenpuolueen Gordon Brown, joka ei jää historian kirjoihin uskontoja koskevien kannanottojensa vuoksi. Hänen seuraajansa, konservatiivien johtaja, pääministeri David Cameron on viime aikoina antanut pariin otteeseen poikkeuksellisia lausuntoja.

Jo hänen puoluetoverinsa Sayeeda Warsi totesi sekä syksyllä 2010 että vuoden 2012 alussa, että konservatiivien johtama koalitiohallitus ”does God”, mutta musliminaisena hänen kommenttinsa ovat vähemmän yllättäviä kuin Cameronin viimeisimmät puheet.

Kristillisille johtajille pidetyssä puheessa huhtikuun 2014 alussa Cameron totesi, että Jeesus keksi ”suuren yhteiskunnan” 2000 vuotta sitten. Näin luodaan tarina, jossa Jeesuksen teot ovat ikään kuin tukemassa konservatiivien ”suuren yhteiskunnan” politiikkaa, jossa valtion menoja pyritään supistamaan jakamalla työt ne halvemmalle tekeville kansalaisjärjestöille. En tiedä, mikä Jeesus tämän keksi, mutta tuskin se, jota Raamatussa kuvataan.

Lisäksi Cameron esitti, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä maailmassa. Aika hurja väite, vaikka moni kristitty elää vaikeassa tilanteessa juuri siksi, että on kristitty. Mutta ei Britanniassa. Cameronin lausahdus asettuu kuitenkin kansalliseen kontekstiin tavalla, joka on hyvin toinen kuin jos puhe olisi pidetty vaikkapa Pakistanissa. Britanniassa on jo muutaman vuoden ajan ollut mediajulkisuudessa vahva diskurssi, jossa kristityt kuvataan vainotuksi ryhmäksi Briteissä. Pääsiäispuheessaan Cameron jatkoi aiheesta esittämällä, että pääsiäisenä on syytä miettiä mitä (hyvää) kristinusko tuo Britannialle.

Vuonna 2009 Cameron totesi Songs of Praise -ohjelmassa, että ”uskon Jumalaan ja olen kristitty ja palvon – en niin usein kuin pitäisi – mutta käyn kirkossa.” Vuoden 2010 vaalien alla Cameron totesi hyvin varovaisesti, että uskonto on hänelle kuin maaginen radiokanava, joka suhisee taustalla – välillä hiljaa, välillä vähän äänekkäämmin.

Kommenttien vaihtelevat painotukset selittyvät luultavasti asiayhteydestä. Kristillisille piireille kohdennetuissa puheissa Cameron painottaa kristillisyyttään, kun taas toisissa yhteyksissä hän ottaa hieman etäisemmän – mutta kuitenkin myönteisen – asenteen.

Silti aikaisemmista kommenteista on jäänyt ainakin itselleni mielikuva, ettei kristinusko ole Cameronille tärkeä, ei ainakaan pääministerin roolissa ja julkisissa kannanotoissa, mutta hän suhtautuu myönteisesti siihen. Tuoreemmat kommentit ovat varsin selvästi kristillisiä ikään kuin hän olisi ostanut evankelikaalisten ja konservatiivisten kristittyjen lietsoman sanoman siitä, että kristittyjä vainotaan ja marginalisoidaan Britanniassa.

Epäselväksi jää, miksi Cameron ei puhunut kristittyjen vainoista tai marginalisoitumisesta silloin, kun keskustelu käynnistyi Briteissä juuri ennen vuoden 2010 vaaleja. Niin ikään jää epäselväksi, miksi hän juuri nyt pitää tärkeänä tuoda näkemys esiin.

Cameron on todennut aikaisemmin, että uskonnollisten johtajien tulisi nousta vastustamaan ”aggressiivista sekularisaatiota”. Tuolloin yksi näkyvimmistä ”kristinuskon marginalisoitumisesta” puhuneen (evankelikaalisen ja konservatiivisen) Lordi Careyn kanta oli kriittinen. Hänen mukaansa Cameronin hallitus itse marginalisoi kristittyjä. Outo vyyhti, etenkin kun Carey ja Cameron vuosimallia 2014 puhuvat samaa kieltä.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Studioalbumit 33: Throwing Muses

Jos Pixies on sinulle maailman tärkein bändi, olet kuullut yhtyeestä Throwing Muses. Näin on myös minun kohdallani, mutta kun vuoden 2013 marraskuun Uncut julkaisi yhtyettä käsittelevän jutun, ymmärsin, etten ole kuullut niiden kaikkia levyjä. Asiaan oli tehtävä muutos.

Joskus 1990-luvulla kuuntelin kaikkia mahdollisia Pixiesin sukulaissieluja edes vähän. Linkki Throwing Musesiin oli musiikillisen hengenheimolaisuuden lisäksi seuraava: Tanya Donelly soitti kitaraa myös Pixiesin basistin Kim Dealin bändissä Breeders, sen ensimmäisellä levyllä Pod, joka ilmestyi vuonna 1990.

Muistaakseni ensimmäinen Throwing Muses -tuotos, jonka kuulin kokonaisuudessaan  oli University (1995). Tuohon aikaan yhtye innosti verrattain vähän, vaikka suhtautumiseni olikin myötämielistä. Kuuntelu jäi lainalevyjen ja c-kasettien varaan. Siihen aikaan markkinoilla oli myös yhtyeen kantavien hahmojen muita tuotoksia. Kuuntelin laulaja-kitaristi Kristin Hershin sooloja, samoin kuin toisen laulaja-kitaristi Donellyn Belly-yhtyettä.

Nyt hyllyssä on pari Throwing Musesin albumia. Ostokset on tehty edulliseen hintaan myöhään 2000-luvun puolella. Täytyi kokeilla, muuttaako studioalbumien kuuntelu ostokäyttäytymiseni tai myönteisen mutta kädenlämpöisen suhtautumiseni bändiin.

Throwing Muses (1986) on rosoisen punk mutta myös melodisen herkkä teos, joka antoi odottaa paljon tulevaisuudelta. Sen tuottaja on Pixies-yhteyksistä tuttu Gil Norton. Albumi kuulostaa heti paremmalta kuin bändin 1990-luvun tuotanto, vaikka soundimaailma onkin hyvin hiomaton. Erityisesti ”Hate my way” ja Donellyn ainoa sävellys ”Green” ovat albumin huippuhetkiä, mutta aivan napakymppinä en kokonaisuutta pidä. Biisimateriaali voisi olla vahvempaa.

House Tornado (1988), toisin kuin debyytti, ei pääse yllättämään tuoreudellaan. Se on hyvin samankaltainen albumi, joskin asteen seesteisempi. Koska olen junakompin ystävä, ”Marriage tree” iskee välittömästi ja levyn päättävä ”Walking in the dark” kuuluu parhaimmistoon.

Hunkpapa (1989) ei vie yhtyeen tarinaa eteenpäin. Se on peruslevy, mutta kahta edeltäjäänsä heikompi. Bändi ei tee vieläkään hittejä, ellei sellaiseksi lasketa kappaletta ”Dizzy”, jossa on valtavirtaisen pophitin hakua. Jos kuitenkin pidetään mielessä, että Pixies julkaisi samana vuonna Doolittlen, ei Hunkpapasta jaksa kirjoittaa tämän enempää.

The Real Ramona (1991) on suorempi ja sikäli myös helpompi levy. Edelleenkään bändi ei vakuuta täydellisten pophittien säveltäjänä, mutta muuten kesäisen kevyt ja kaunis meninki sävyttää teosta. Donelly on Hershiä todennäköisempi melodiahakuisten biisien tekijä, ja tällä levyllä Donellyn säveltämät ”Not too soon” ja ”Honeyhead” tarttuvat ensiksi. Myös Hershin sävelkynä on askeleen aikaisempaa popimpi, kuten erittäin onnistunut ”Graffiti” osoittaa. Se on hyvä ehdokas bändin parhaaksi biisiksi.

Red Heaven (1992) menestyi kaupallisesti paremmin kuin yksikään aikaisemmista yhtyeen levyistä. Tässä vaiheessa Donelly oli poistunut riveistä ja perustanut oman bändinsä Bellyn, vetäen mukaansa basisti Fred Abongin. Levyn erikoisuutena on kolme noin minuutin mittaista kappaletta normaalien kolmeminuuttisten joukossa. Sisällöllisesti albumi on melko ontto. Sitä ei pelasta edes Bob Mouldin vierailu kappaleella ”Dio”, mutta sitä seuraava ”Dirty water” nostaa punataivaan likavedenpinnan yläpuolelle.

University (1995) ilmestyi aikana, jolloin kuuntelin yhtyettä. ”Bright yellow gun” oli jonkinlainen hitti, joka saattoi soida kotistereoiden c-kasetin lisäksi jopa Turun Appelsiinin tai Tampereen Yo-talon indiediskoissa. Albumi oli hieman edeltäjäänsä menestyneempi ainakin brittilistoilla. Itse ostin levyn vasta vuonna 2012 levymessuilta Saksasta kolme euron hintaan. Parasta albumilla eivät ole biisit vaan nyppivä basso. Hitin lisäksi esimerkiksi ”Shimmer” on erittäin kiva popkappale, nyppivine bassoineen tietenkin. Mukana on myös grungevaikutteita, erityisesti kappaleella ”Start”, mutta en minä siitä puolesta tämän yhtyeen kohdalla niin välitä – jätetään grunge grungebändeille.

Limbo (1996) tuli jotenkin tutuksi ilmestymisaikanaan, mutta osto tapahtui Saksassa vuonna 2013, kun halvalla sai (3,50€). En perustanut siitä merkittävästi 90-luvulla enkä pidä sitä nytkään erityisen tärkeänä levynä, mutta se on omituinen. Tuntuu kuin yhtyeeltä olisi kadonnut kunnianhimo ja halu toistaa ”Bright yellow gunin” tyyliset hitit. Ote on rento, kiireetön ja paineeton, mutta ilmeisesti juuri siksi se kuulostaa vapauttavalta. Ehkä yksi syy levyn tunnelmaan on se, että Yhdysvalloissa bändiltä lähti iso levy-yhtiö alta.

Throwing Muses (2003) ilmestyi seitsemän vuoden paussin jälkeen. Limbon pehmeys vaihtui rosoiseen ja hiomattomaan soundiin. Alkupuoli ei aukea, mutta lopussa on melko vahvoja esityksiä. Nostan muiden yli samat biisit kuin Uncutin toimittaja: kaksi viimeistä biisiä ”Flying” ja ”Half blast” sekä ”Epiphany”.

Purgatory / Paradise (2013) ilmestyi kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on poikkeuksellinen kokonaisuus: 32 biisiä, joista vähän alle puolet ovat puolen ja puolentoista minuutin haarukassa. Sisällöllisesti se on ylvästä ja itsevarmaa materiaalia, mutta bändille tyypilliseen tapaan ilman hittejä.

Kuuntelurupeama ei muuttanut radikaalisti käsitystäni Throwing Musesista. Edelleen omaehtoiseen, omapäiseen ja omaperäiseenkin bändiin on vaikea suhtautua muuten kuin lämmöllä. Silti se ei nouse lähellekään sukulaissielujensa mestariteoksia (Pixies, Breeders jne.). Saattaa jopa olla, että nyt arvioituna kuuntelen kotioloissa mieluummin Hershin soololevyjä ja Donellyn Belly-yhtyettä.

Bändin kompastuskivenä on aina ollut sävellystaito. Tai sitten se jostain syystä kuuluu bändin konseptiin. Sekä Hersh että Donelly ovat nimittäin omissa hankkeissaan osoittaneet kykynsä kirjoittaa tarttuvia ja kauniita popkappaleita. No Donellysta on ehkä turha edes kirjoittaa tässä yhteydessä, koska hän on ollut 20 vuotta poissa yhtyeestä. Joka tapauksessa edullisella hinnalla ostelen pois jatkossakin bändin albumeita, mutta ihan täydellä hinnalla en ryhdy kauppoja hieromaan.