perjantai 30. marraskuuta 2018

Studioalbumit osa 94: Suicide

Tässä vaiheessa elämää ei aina muista, milloin johonkin kiinnostavaan juttuun tutustui ensimmäisen kerran. Pätee myös yhdysvaltalaiseen Alan Vegan ja Martin Revin muodostamaan duoon, jonka nimi on Suicide.

Sen kuitenkin muistan, että kotimaista Leo Bugarilovesia olin diggaillut paljon aikaisemmin. Sitä kommentoivat mainitsivat aina Suiciden, joten nimi jäi mieleen. Ehkä tutustuin johonkin biisiin ennen aikoja, jolloin cd-levyjä ryhdyttiin polttamaan kotikäyttöön, mutta viimeistään kotipolton aikaan muistan kirjastosta lainatun pari yhtyeen levyä. Niistä tuli innostuttua jonkin verran. Samoihin aikoihin ilmestyi Vainio/Väisänen/Vega -nimellä tehty albumi, jossa on loistava hyvin Suicide-henkinen ”Red lights down” (1998). Myöhemmin on tullut sauhuttua esimerkiksi ”Ghost riderista”, joka löytyy yhtyeen debyytiltä. Suiciden diskografia on kuitenkin jäänyt hämärän peittoon, joten käydään sitten studiolevyt läpi.

Suicide (1977) kuuluu niihin levyihin, jotka kaikkien pitäisi kuunnella ainakin kaksi kertaa. Aloitetaan historiallisista syistä: koneilla tehtyä hyvin omaperäistä, kokeilevaa, kaiutettua ja minimalistista musiikkia, jossa kuuluu vahvasti läpi 50-luvun rockabilly, ja kaikki tämä kitaravetoisen punkin kulttuurisessa kontekstissa, ilman ”oikeita” soittimia. Tämä kiteytyy heti täydellisessä avausraidassa ”Ghost rider”. Muutamissa raidoissa lyriikat keskittyvät traagisiin henkilötarinoihin, joista tulee mieleen New Yorkin tarinaniskijät, erityisesti Lou Reed. Levyn seitsemästä raidasta normimittaisia on kuusi. Poikkeuksena on surullinen tarina ”Frankie teardrop”, jota kerrotaan 10,5 minuuttia. Aluksi kriitikoilla ja muillakin oli vähän vaikeuksia, mutta nyt tämä on tunnustettu klassikko – ja hyvästä syystä. Syksyllä tämä tuli vastaan vinyylinä (alkuperäinen Saksa-painos 15€), joten tein kaupat ja poltetun cd:n syyksi pysyä hyllyssä on sen sisältämä CBGB-live. Suosittelen samaa kaupantekoa muille.

Suicide: Alan Vega and Martin Rev (1980) on hieman hankalampi ja itselleni lähes tuntematon tapaus. Se ei missään nimessä pärjää vertailussa rosoiseen ja rohkeaan debyyttiin. Jos sitä yrittää kuunnella siitä irrallaan, kyse on kiillotetusta mutta pätevästä, lähempänä omaa aikaansa olevasta teoksesta. Sitä ennen duo julkaisi singlen, esimerkiksi Neneh Cherryn ja Bruce Springsteenin koveroiman ”Dream baby dream”, joka ei ole alkuperäisellä pitkäsoitolla. Se on kuitenkin lisätty myöhäisempiin versioihin ja kuuluu yhtyeen parhaimmistoon. Levyllä on vähemmän tärkeitä raitoja, kuten pehmopoppi ”Sweetheart”, mutta esimerkiksi ”Mr. Ray”, ”Touch me” ja ”Harlem” ovat laatua. Ilmestyessään teos ei hetkauttanut maailmaa, mutta myöhemmin musiikkia tehneet ihmiset ovat muistaneet korostaa levyn hienouksia, esimerkiksi Bobby Gillespie. Markkinoilla on kallis vinyyli. Harmi, sillä normaalihintaisena laittaisin ostoskoriin.

A Way of Life (1988) on selkeästi hyvä levy eikä se kuulosta 80-luvun soundeissa pöhöttyneeltä, vaikka ilmestyikin vasta vuosikymmenen lopulla. Mutta sitä en tajua, että kakkosraita ”Surrender” on nostettu jotenkin muiden yli. Minusta se on verrattain tylsä valtavirran biisi, joka erkanee askeleen verran (ei enempää!) duolle ominaisesta häröilystä. Sen sijaan lähes koko muu levy on taattua Suicidea. Avausraita ”Wild in blue” ja esimerkiksi mainiot ”Rain of ruin” ja ”Dominic Christ” takaavat, ettei taso putoa. Itselleni tutuin ralli on ”Jukebox baby 96”, jonka koveroi jo 90-luvun alussa kotimainen originelli yhtye Tom Cat Rebels. Tuoreemman koverin on tehnyt loistava Moon Duo, jonka soitossa ylipäätään kuuluu etäisiä Suicide-vaikutteita. Ostaminen menee harkintaan, mutta markkinoilla on vain cd.

Why Be Blue (1992) oli debyytin lisäksi se toinen levy, joka kirjastosta tuli kannettua kotiin. Siinä onkin muutama raita, joista pidän paljon: nimibiisi, sitä seuraava ”Cheat cheat” ja ”Pump it”. Keskimäärin tempo on kiivastunut, mutta sepä ei ole harmin paikka. Äänimaailma on jokseenkin erilainen, ahdetumpi ja tunkkaisempi, mutta muutamat hyvät biisit pelastavat paljon. Jokseenkin diskojumpalta tämä kuulostaa, mutta Suiciden esittämänä sekin kelpaa. Laittaisin tämän kuitenkin jonon hännille, jos näitä asetellaan paremmuusjärjestykseen. Silti voisin ostaa älppärinä omaan hyllyyn, jos a) saa alennuksella ja b) nuo pari aikaisempaa saa sinne samaan syssyyn.

American Supreme (2002) on täydellinen albumi pop-opportunistille. Se on niin tarpeettoman ja kuraisen kuuloinen erityisesti musiikkinsa osalta, että se väistämättä houkuttelee ihmisiä erottautumaan massasta väittämällä sitä yhtyeen parhaaksi. Voin kertoa salaisuuden: tämä ei ole yhtyeen paras teos. Duon äännähtely – huohotukset ja laulunpalaset – saa edelleen hyväksynnän. Siksi albumi ei ole katastrofi, vaan käypää keskitasoa.

Suicide on merkittävä ja omaperäinen duo. Mutta jos se olisi vain niitä, ei sitä jaksaisi kuunnella. Niiden lisäksi Suicide on pääosin erittäin nautinnollista kuunneltavaa, vaikka kaikki albumit eivät ole yhtä tärkeitä. Duon vaikutus musiikintekijöihin todistaa sen merkityksestä. Itselleni Suiciden elektroninen nykivä hölkkä toimii parhaiten silloin, kun se muistaa saaneensa vaikutteita 50-luvun rockabillystä.

Alan Vega kuoli vuonna 2016 78-vuotiaana. Martin Rev porskuttaa ja on 70-vuotias.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Jumalan paluu 2000-luvulle

Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura järjesti marraskuun lopulla symposiumin otsikolla Jumalan paluu 2000-luvulle. Osallistuin siihen kutsuttuna puhujana. Jos minut kutsutaan puhujaksi, pyrin osallistumaan koko tilaisuuteen. Niin tein tälläkin kerralla. Se kannatti.

Tapahtuman puheenvuorot olivat aihepiireiltään hyvin erilaisia, mutta jotenkin itselleni tuli olo, että kaikkiin sai jonkinlaisen tulokulman ja että yhdessä ne lopulta muodostivat kokonaisuuden. Ainakin niistä jokainen käsitteli jollain tavalla omia kiinnostukseni kohteita.

Tilaisuus alkoi Atte Kalevan alustuksella siitä, miten radikaalimuslimit tulkitsevat tiettyjä islamin käsitteitä muslimien enemmistöstä poikkeavalla tavalla. Heti perään Elina Kahla selvitti, miten uskonto on osa Venäjän politiikkaa. Ehkä kaikkein eniten kiinnostusta herättänyt detalji koski muslimien suurta määrää ja erityistä rooli – esimerkiksi erityistehtävissä – Venäjän armeijassa.

Johanna Vuorelma pohti, miten uskoa koskeva retoriikka on osa suomalaista nykypolitiikkaa. Erityisesti taloutta koskeva puhe sisältää paljon uskoa, vaikka paikoin termin käyttö olisikin synonyyminen ilmaisulle ”Olen sitä mieltä”. Itselleni tämä ei vaikuttanut uudelta ilmiöltä, sillä 1990-luvun lamassa talous oli päättäjien puheiden perusteella suvereeni olio, jonka käsittely vaati (uskolle ja uskonnollisuudelle tavanomaista) erityistä suhtautumista. Taloutta ei hallita tai ohjata, sitä pyritään miellyttämään, jotta se pysyy tyytyväisenä. Vaikka Vuorelma ei niin väittänyt, itselleni tuli mieleen Vanhan testamentin Jumala. Alustus palautti mukavasti mieleen oman väitöskirjani ja sen aikaiset ajatukset.

Tämän perään Lauri Kemppainen alusti luonnollisen lain keskustelusta ja sen kytköksistä politiikkaan, käsitellen erityisesti David Bentley Hartin provokatiivisia näkemyksiä. Sami Pihlström selvitti jumalatodistusten nykytilaa ja päätyi ehdottamaan, että vaikka jumalatodistukset ovat saaneet jonkin verran uutta puhtia, niiden vahva paluu on hyvin epätodennäköistä: ihmiset voivat olla teistejä, mutta se ei perustu jumalatodistuksen vakuuttavuuteen. Samaa mieltä.

Olli-Pekka Vainio selvitti, miten uskontokritiikki on ollut osa populaarikulttuuria muutaman sadan vuoden ajan, Rabelais’n Pantagruelista nykypäivän videopeleihin. Esitelmässä eriteltiin kiinnostavia esimerkkejä, joskaan en hahmottanut, oliko mukana jokin vahva väittämä tai argumentti. Ainakin kävi selväksi, että populaarikulttuuri on ollut ennenkin uskontokriittistä, mutta ei välttämättä ateistista.

Omassa alustuksessani käsittelin ateismia osana Jumalan paluuta koskevaa intellektuaalista kertomusta. Esitin, että kertomus Jumalan paluusta alkaa muodostua 1990-luvulla korvaamaan Jumalan kuoleman kertomusta. Se vakiintuu 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä, mutta samalla vuosikymmenellä syntyy vastareaktiona uskontokriittinen ateismin paluu. Yhdenlainen ”synteesi” tästä on vasemmistolainen ateistinen Jumalan paluu, mikä tarkoittaa uskonnon käyttämistä vasemmistolaisten utopioiden elvyttämisen resurssina.

Pekka Varje pohti työkulttuurin muutosta käyttämällä erityisesti STS-pankkia esimerkkinä. Tämäkin toi mieleen vahvasti oman väitöskirjani, joten ehkä joku yrittää sanoa jotain. Varje sovelsi uskontotematiikkaa työpaikkojen johtamiskulttuuriin. Hänen väitöskirjansa ilmestyy tuota pikaa, joten siitä voi katsoa tarkemmin, miten ihannetyöntekijän ja työkulttuurin malli on muuttunut Suomessa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Päivän viimeinen alustus käsitteli sukupuolta. Jaana Hallamaa osoitti, miten misogynistisen manosfäärin näkemykset naisen paikasta korreloivat tiettyjen (erityisesti konservatiivisten) kristillisten naisten näkemysten kanssa.

Tilaisuuden pohjalta ollaan ilmeisesti kokoamassa teosta, joten artikkeleiksi muokatut alustukset voi lukea sitten myöhemmin.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Studioalbumit osa 93: Kate Bush

Ostin Graeme Thomsonin teoksen Kate Bush ja musiikin lumo jonkin aikaa sitten alennuksesta. Elokuussa vihdoin otin sen hyllystä ja luin. Musiikkikirjana se ei ole sykähdyttävä, mutta sai se kuuntelemaan Kate Bushin studiolevyt.

Varhaisin muistoni Bushista taitaa olla Hittimittarissa pyörinyt ”Cloudbusting”. Naskalina en pahemmin välittänyt siitä. Myöhemmin ostin Bushin loistavan debyyttialbumin ja vuoden 1986 kokoelman The Whole Story. Niillä pärjäilin pitkään. Aerial löytyi kahdella punnalla Leedsin torilta, mutta muita albumeita en ole ostanut enkä kaikkia edes kuullut.

The Kick Inside (1978) on kaikin puolin mainio 19-vuotiaan Bushin debyytti. Se on hiottu, mutta vuonna 1978, joten siinä on rosoa jäljellä. Sen tunnetuin raita on listaykköseksi noussut ja nopeasti ikivihreäksi muuttunut ”Wuthering Heights”, joka sai inspiraationsa elokuvasta (ei romaanista), kuten niin moni muukin Bushin kappale. Se julkaistiin myös singlenä, levy-yhtiön toiveiden vastaisesti. Tästä anekdootista on tullut koko Bushin uraa kuvaava: hän tekee mitä haluaa, omin ehdoin ja omalla tahdilla. Mutta levyllä on muitakin hienoja biisejä: avausraita ”Moving”, sitä seuraava ”Saxophone song” ja sitä seuraava ”Strange phenomena”. Edes lievästi hupsutteleva ”Kite” ei romahduta tasoa. Ja vaikka niin tekisikin, sitä seuraavat ”The man with child in his eyes” ja ”Wuthering heights”. Siinä on vasta ensimmäinen puolisko. Toinen puolisko ei ole aivan samaa tasoa, mutta korkealla sekin on. Albumin alussa ja vähän biisien välissäkin kuultava valaiden laulu on kuvaava: sellainen taiteilija mutta myös helppo kohde vitsailulle. Klassikko.

Lionheart (1978) koostuu enimmäkseen biiseistä, jotka olivat olemassa jo ennen debyyttiä. Laarista valittiin sopivat ja niitä ryhdyttiin työstämään. Työstäminen tehtiin Bushin toivomaan kilpikonnavauhtiin nähden jäniksen loikalla. Myöhemmin Bush totesi, että onpa hätäisyyteen nähden kelpo levy, mutta ei siihen voi tyytyväinen olla. No mutta tässä ei Bushin mielipidettä kysellä. Vaan minun. Leijonasydän on kelpo levy, mutta ei siihen tyytyväinen voi olla. Vauhdista en tiedä mitään, mutta biisimateriaali on puolivillaista. Se, mikä toimii ja tekee teoksesta kelvollisen, toimii Bushin äänen vuoksi. Guardianin kyselyssä vain 2 prosenttia nimesi tämän parhaaksi Bush-albumiksi. Minä kuulun tuohon 98 prosenttiin. ”Wow” on ihan hyvä. Samaa mieltä on Kate Bush.

Never for Ever (1980) on trivianikkareille tärkeä albumi: se on ensimmäinen brittiläisen naisartistin listaykkönen Britanniassa (muiden maiden muijat olivat ennemmin ykkösenä kokoelmalevyillään). Se alkaa albumin tunnetuimmalla kappaleella, ”Babooshka”, joka singlenäkin julkaistiin. Sen jälkeen saadaan odottaa tovi ennen kuin vastaan tulee kuolemattomia raitoja. Albumin lopussa on ”Army dreamers” ja ”Breathing”, joista varsinkin jälkimmäinen on vaikuttava ja kevyesti levyn paras. Näin on mainittu kolme singleraitaa, mikä on vähän tylsää, mutta kerrankin löytyy levy, jonka singleraidoista pidän eniten. Albumin äänimaailmassa on rumpukoneita ja syntetisaattoreita. Kenties siksi se kuulostaa enemmän ajassaan kiinni olevalta teokselta kuin aikansa ulkopuolella oleva debyytti. Minua tunteville ei ole yllätys, että arvostan huomattavasti enemmän debyyttiä. Bush piti tästä, mutta minusta se yltää vain kelvollisen tai melko hyvän tasolle. Bush pystyy parempaan ja radikaalimpaan.

The Dreaming (1982) albumin teko oli hankalaa. Bush halusi lisätä jatkuvasti uusia raitoja ja elementtejä, mutta vaati, että kaiken pitäisi kuulua tai pystyä tunnistamaan samanaikaisesti. Homma meni puuroksi. Ilmeisesti vapauksia oli liikaa. Ja aikaa. Ja fokusoitu biisien tekeminen ei sujunut. Siitä ei kuitenkaan ollut seurauksena huono levy, sillä The Dreamingillä on hetkensä. Esimerkiksi ”Pull out the pin” on best of -osastoa. Jos kireän täyteläinen taiteellinen yleisilme ei etäännytä, levystä on helppo nauttia. En voi pitää sitä mestariteoksena, mutta ilmestyessään se oli eittämättä aikaansa edellä. Myöhemmät indiepiirien rakastamat artistit ovat paljossa velkaa tälle teokselle. (Pian tämän kirjoittamisen jälkeen huomasin, että Björk on julkisesti kertonut The Dreamingin olevan yksi hänen kaikkien aikojen suosikkilevyistään.) Levyn jälkeen Bush oli poikki ja kärsi jonkinlaisesta uupumuksesta. Hän muutti maalle, jonne hän rakennutti oman studion, jossa ryhdyttiin työstämään seuraavaa teosta.

Hounds of Love (1985) oli jättimenestys. Kriitikot ulvoivat innosta ja Britanniassa siitä tuli neljänneksi myydyin cd lähes miljoonalla myydyllä yksiköllä (edellä ovat Dire Straitsin Brothers in Arms ja Love over Gold sekä Phil Collinsin No Jacket Required). Sen tekeminen kesti niin pitkään, että eräs brittilehti pisti Bushin ”Missä hän on nyt?” -listalle. Vaikka biisit syntyivät nopeasti, hiominen kesti pitkään. Kun masteroija Ian Cooper kysyi, milloin levy ilmestyy, Bush vastasi sen olevan jo ulkona. Kun Cooper ihmetteli, miksi sitten työstämme sitä edelleen, Bush totesi, että muutamia asioita voitaisiin korjata, jotta ne kuulostaisivat siltä miltä pitää. Itse albumi on hieno. Se on kaupallinen ja taiteellinen menestys. Avausraita ”Running up that hill” pistää riman lähes kattoon ja sitä seuraava nimiraita ”Hounds of love” ylittää sen. Se on artistin parhaita. Olen tykännyt myös Futureheadsin versiosta. Lisäksi esimerkiksi Ezra Furman koveroi tätä keikoillaan. Parin keskinkertaisen jälkeen tulee vinyyliversion a-puolen päättävä ”Cloudbusting”. Ilmestyessään en oikein välittänyt siitä, mutta myöhemmin opin pitämään biisistä, videosta ja tarinasta, joka perustuu Wilhelm Reichin pojan Peter Reichin muistelmiin Book of Dreams (1973). Olen kirjoittanut aiheesta blogissani 18.1.2014, mikäli kiinnostaa: http://teetai.blogspot.com/2014/01/tapaus-wilhelm-reich.html. Vaikka b-puolella ei ihan saman tasoisia mestariteoksia olekaan, Hounds menee samaan kategoriaan Bushin debyytin kanssa: artistin parhaimmistoa.

The Sensual World (1989) on minun korviini valtavirran poppia, joka etääntyy askel askeleelta eksentrisestä mutta biisivetoisesta Bushista. Koukuttavien melodioiden tilalla on turvallista äänimaisemaa, joten sikäli ihmettelen ylistäviä arvioita. Tältä levyltä yksikään ei nousisi omalle Bushin parhaiden kokoelmalle.

The Red Shoes (1993) ei muuta linjaa. Levyllä on mukana Eric Clapton, Gary Brooker, Prince, Jeff Beck ja miljoona muuta soittajaa, mutta sisältö on kovin ulkokultaista jaarittelua, josta tulee mieleen Prince keskinkertaisimmillaan. Esimerkiksi Princen osuus on suurin biisillä ”Why should I love you” ja se on kuraisinta kamaa koko Bushin tuotannossa. Hyviinkin sävellyksiin on pitänyt ujuttaa vinkuvia sähkökitaroita ja aivan liikaa kaikkea muutakin, varsinkin levyn alkupuolella. Sitten sovitukset vähän rauhoittuvat ja päällimmäiseksi nousevat Bushin vahvuudet: ääni ja vangitseva tunnelma, esimerkkinä A-puolen päättävä ”Lily”. Fanit ja kriitikotkin ovat suhtautuneet penseästi, vaikka ne ovat laillani keskimäärin löytäneet jotain myönteistä sanottavaa. Albumin nimi tulee vuoden 1948 samannimisestä elokuvasta, jonka pohjana on HC Andersenin teksti.

Aerial (2005) ilmestyi 12 vuotta aallonpohjan jälkeen. En tiedä, mitä kaikkea tuona aikana on tapahtunut, mutta ainakin lastenkasvatus on kuulunut kalenteriin. Lopulta syntyi tupla-albumi, joka edeltäjänsä tavoin kuulosti oman aikansa tuotokselta. Ajat tosin olivat muuttuneet soundillisesti vähän paremmiksi. Aerial koostuu kahdesta cd:stä. Ensimmäinen on A Sea of Honey ja toinen A Sky of Honey. Teos on ollut kokoelmissani kymmenisen vuotta, mutta minkäänlaista pitävää otetta en ole siihen saanut. Se on aina jäänyt barokkipoppia, folkkia ja taidepoppia yhdisteleväksi taustamusiikiksi. On siellä kuitenkin yksittäisiä hienoja hetkiä, kuten ”Bertie” ja ”How to be invisible”. No kriitikot toki tykkäsivät, jotkut todella paljon. Kun samana vuonna ilmestyivät esimerkiksi Arcade Firen ”Funeral” ja The Nationalin ”Alligator”, niin tiedän kyllä mistä suunnasta sen ajan itselleni tärkeät levyt löytyvät. Eivät Bushin narniakartanosta, vaan elämänmakuisesta indiekitarasta.

Director’s Cut (2011) ilmestyi kuudentoista vuoden tauon jälkeen. Siinä ajassa studioalbumille päätyi nolla uutta kappaletta. Koko teos onkin aikaisempien julkaisujen remiksattu kokoelma. Jostain syystä se listataan studiolevyihin, joten sanotaan siitä jotain tässäkin. Osassa on muutettu tekstejä, osa on nauhoitettu kokonaan uudelleen. Materiaalia on esimerkiksi levyiltä The Sensual World ja The Red Shoes. Tähän asti lukemisessa päässeet tietänevät, etteivät ne kuulu suosikkeihini. Hevijuusereille ja tosifaneille tällainen paketti voi olla hyvinkin jännittävä, mutta itse en osaa kuvitella kuin 1–2 artistia, joiden kohdalla olisin aidosti kiinnostunut kuulemaan sisältöä. Niidenkään kohdalla en pitäisi ajatusta kovin hyvänä. Director’s Cutin vastaanotto oli vaihtelevaa: joku kriitikko antoi täydet pisteet, kun taas kolme viidestä oli aika tavallinen arvio. En vaivaudu kommentoimaan yksityiskohtaisesti jokaista biisiä verraten sitä alkuperäiseen levytykseen, koska se on tosifanien ja Bush-fetisistien hommaa. Pintapuolisesti tarkasteltuna suuri ero on se, että äänimaailma on päivitetty. Vaikkapa ”The Song of Salomon” (The Red Shoes -levyltä) kuulostaa edelleen hyvältä ja hieman tiukemmalta. Kaiken nurinan jälkeen on myönnettävä: ihan hyvä levy, jos sitä kuuntelee ilman että miettisi alkuperäisiä nauhoituksia.

50 Words for Snow (2011) ilmestyi samana vuonna uusintojen kanssa, joten saihan Bush 16 vuodessa aikaan myös uutta materiaalia sisältävän studioalbumin. Jostain syystä tämä jäi kuuntelematta ilmestyessään. Sisältö on hallittua ja harkittua, laadukasta, jokseenkin myös yllätyksetöntä. Silti tämä on itselleni kiinnostavampi kuin Director’s Cut. Seitsemästä raidasta lyhin on hitusen alle seitsemän minuuttia ja pisin 13 ja puoli, joten mitat sopivat taiteelliseen maalailuun, josta ei juurikaan Bushin uran alun rosoisuutta löydy. Tämä on kuitenkin samalla tasolla kuin Björkin teokset. Kriitikot pääosin pitivät ja yleisökin, sillä näin Bushista tuli ensimmäinen naisartisti, joka on keikkunut listoilla top vitosessa uudella materiaalilla viidellä eri vuosikymmenellä, mitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena. Hittiraitoja on turha etsiä, mutta albumin etäännytettyyn ja välillä pitkäveteiseen kauneuteen on saatu yllättävän paljon tunnetta ja koskettavuutta mukaan. Tosin sen kuunneltua on pakko laittaa vähän rockabillyä peesiin.

Bush ei ole koskaan pitänyt esiintymisestä, joten häntä on nähty keikoilla vain harvoin. Osin kai tästä syystä hän ei ole lyönyt läpi Yhdysvaloissa, mutta osansa voi olla myös hänen brittiläisyydellään. Bushissa tuleekin hyvin esiin brittiläinen esoteerisuus ja eksentrisyys, johon kuuluu myös epäpoliittisuus. Vaikka Bush on ollut maailmantähti koko uransa ajan, minä kuulen hänessä kaikuja esimerkiksi Incredible String Bandistä. Hänen lähipiiriinsä on kuulunut uran alusta asti melko kovia nimiä, esimerkiksi Roy Harper, David Gilmour ja Peter Gabriel, joten ei hän ihan tyhjästä ole noussut, vaikka hyvin omaehtoinen, -toiminen ja -valtainen ihminen ilmeisesti onkin. Minulle Kate Bush ei ole kaikkein tärkein, mutta jos häntä vertaa jokseenkin samansuuntaista musiikkia tekeviin artisteihin, en oikein löydä vakavasti otettavia kilpailijoita. Ehkä Björk? Ehkäpä ei.

Kaikkiaan tämä kuuntelu muistutti ja vahvisti, että suhteeni Bushiin on kaksijakoinen. Yhtäältä tuotannossa on uskomattoman komeita hetkiä ja toisaalta suuri osa materiaalista valuu kuin nesteet hanhen selästä. Ehkä olen liian vahvasti marinoitu lihallisemman ja alkukantaisemman musiikin parissa, jotta jaksaisin keskittyä Bushin koko tuotantoon. Silti esimerkiksi debyytti ja Hounds of Love ovat henkilökohtaisesti eikä vain populaarimusiikin historian kannalta tärkeitä teoksia. Myös Never For Ever, Dreaming ja pienin varauksin jopa 50 Words for Snow voisivat löytää tiensä hyllyyni siellä jo loikoilevien Bush-levyjen viereen.

maanantai 5. marraskuuta 2018

James Bond ja uskontotieteen popularisointi

Jokin aika sitten huomasin, että aika uuden tutkimuksen tekemiseen oli kutistunut lähes olemattomiin. Julkaisut rakentuivat kuin pitsa: vanha resepti pohjaksi ja täytteitä vähän vaihdeltiin. Halusin rakennella jotain uutta, joka sopisi myös vapaa-aikaan. Päädyin tekemään tutkimuksellisia sormiharjoituksia James Bond -elokuvista, joita tarkastelin uskontolinssin läpi.

Työ eteni ja artikkelikäsikirjoitus alkoi olla valmis. Kärryt menivät kuitenkin hevosen edelle, sillä ennen kuin edes ehdin lähettää käsikirjoitusta arvioitavaksi, alkoi tulla kyselyitä aiheesta. Sain kutsun Alabaman yliopistoon pitämään luennon Bondista uskontotieteen näkökulmasta.

Vaikka menin sinne tapaamaan kollegoja, matkan virallinen syy oli vuosittain pidettävä Day-luento. Se järjestetään yllättäen kuolleen opiskelijan muistolle uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta, koska se kiinnosti tätä edesmennyttä opiskelijaa. Kohderyhmänä ovat opiskelijat, vaikka kuulijoiden joukossa on myös vakiintuneita tutkijoita.

Jo ennen matkaa kävi niin, että Yle Puhe kiinnostui uskontotiedettä (ja muitakin tieteenaloja) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskelevan Olavi Seppäsen ohjelmasta, jossa popularisoitaisiin uskontoa koskevaa tutkimusta. Homo Religiosuksen ensimmäinen jakso lähetettiin 23. lokakuuta 2018. Sattumoisin ensimmäisen jakson teemana oli James Bondin ikuinen paluu – modernin myytin jäljillä.

Juontaja Seppänen oli julkaissut kirjoituksen, joka käsitteli James Bondia myyttisenä hahmona ja hän oli kuullut omasta Bond-kiinnostuksestani, joten lähdin vieraaksi pilottijaksoon, jossa keskustelimme aiheesta. Sitten pilotista tuli ensimmäinen jakso.

Jostain syystä Bond on herättänyt mielenkiintoa. Moni tuttu, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut uskontotieteestä, on osoittanut poikkeuksellista kiinnostusta tähän aiheeseen. Myös jotkut uskontotieteilijät, jotka eivät sen kummemmin reagoi tutkimuksiini, ovat innostuneet kovasti juuri tästä aiheesta.

Alabaman yliopistossa pidetty luento lähti liikkeelle kolmesta huomiosta: Bondilla on roolinsa populaarikulttuurin teorioiden historiassa, uskontoa ei käsitellä Bondia koskevassa tutkimuksessa, uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksessa ei käsitellä Bondia.

Näistä rakentui Bond-elokuvien yksityiskohtainen luenta, jossa pääasiallisena väittämänä oli karkeasti yksinkertaistettuna, että elokuvien uskontokuvaukset tukevat ja kierrättävät ”lännen ja muun maailman” diskurssia, jossa uskonto asettuu ensisijaisesti ”muun maailman” eksoottiseksi ominaisuudeksi. Näin vahvistetaan ”lännen” ideaa ja ”lännen” kollektiivista identiteettiä ylempiarvoisena, rationaalisena ja kehittyneenä modernina toimijana. ”Länsi” ei kuitenkaan ole uskonnoton, vaan normatiivinen uskonnollisuus paikantuu siirtymäriitteihin ja ”kulttuurikristillisyyteen”.

Tällainen tarkastelu perustelee, miksi uskonnon ja populaarikulttuurin tarkastelu on kiinnostavaa kulttuurisesti vaikutusvaltaisten merkityssysteemien kannalta. Bond on tavallaan vain esimerkki jostain paljon yleisemmästä.

Tapahtuma myös videoitiin, joten se tulee nähtäväksi ja kuultavaksi jossain vaiheessa. Lisäksi muutamat paikallaolijat livetviittasivat, joten #day2018 -tunnisteella löytää Twitteristä kaikenlaista luentooni liittyvää kommentointia.

Vaikka kirjoitankin tässä Bondista, pitäisi kirjoittaa siitä, miten uskontotieteen opinnot voivat harjaannuttaa kaikenlaisiin suuntiin. Yksi niistä voi olla juuri se, mitä Olavi Seppänen tekee ohjelmassaan. Uusia uria aukovaa ja itsensä näköistä asiaohjelmaa radioon, joka avaa yhden populaarin ja verrattain viihteellisen ikkunan uskontotieteeseen ja ihmistieteisiin laajemminkin.

Ehkäpä seuraavaksi pitää viimeistellä se lähes valmis Bond-artikkeli, jotta ei jäädä pelkän popularisoinnin varaan. Sitä ennen en ainakaan täällä blogissani pähkäile Bondia uskontotieteen näkökulmasta sen syvemmin.

Homo Religiosus -ohjelman Bond-jakso löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4553731