maanantai 20. helmikuuta 2017

Amerikkalaiset ateistit

Jos ajatellaan ateismia ja uskonnottomia koskevaa tutkimusta, niin kaikkein eniten huomiota ovat saaneet amerikkalaiset. Suuri osa siitä, mitä ateisteista ja uskonnottomista tiedetään, perustuu amerikkalaisiin tai tarkkaan ottaen yhdysvaltalaisiin.

Amerikkalaista ateismia luonnehtii erityisesti se, että ateistit ovat halveksittu vähemmistö kulttuurissa, jossa uskonnollisuus on oletusarvo. Siksi ei ole yllättävää, että ateistien omakohtaisia kuvauksia kokoava Melanie E. Brewsterin toimittama Atheists in America (2014) sisältää paljon esimerkkejä ongelmista ja vaikeuksista, mutta myös vahvoista identiteetin ilmauksista.

Teoksessa on 27 ateistien kirjoittamaa kuvausta omasta elämästä. Ne on jaettu temaattisesti osioihin, kuten uskonnon jättäminen, ateismi ja ikääntyminen, ateismi työpaikoilla, perhe-elämä ja parisuhde. Ateismia tutkinut psykologian professori Brewster luo lyhyet katsaukset kaikkiin teemoihin. Lisäksi teoksessa on johdanto, jossa tarjotaan yleiskatsaus yhdysvaltalaiseen ateismiin ja ateisteihin.

Ateistien kertomuksia voi lukea monesta eri näkökulmasta. Jos lukee yleisen kiinnostuksen vuoksi, teos tarjoaa paljon sisältöä aihepiiristä kiinnostuneille. Jos lukee kohdennetummin, anti riippuu näkökulmasta. Itse pidin silmällä erityisesti kahta teemaa.

Ensiksi yritin hahmottaa, onko medialla mitään asemaa ateistien kertomuksissa. Oletin, että teema voi tulla esiin satunnaisesti, sillä median roolin pohdinta ei tavallisesti kuulu kääntymiskertomuksiin. Näin kävikin. Ihmiset kyllä toivat esiin, miten merkittävä rooli erilaisilla nettisivuilla, blogeilla ja kirjoilla oli heille. Se ei ole ateistiksi tulemisen syy, mutta mediasisällöt tukevat prosessia. Silti useimmat tarvitsevat tuttujen tukea tai ylipäätään kasvotusten tapahtuvia kohtaamisia.

Toiseksi pyrin selvittämään, millaisia ateismin muotoja ja inspiraation lähteitä teksteistä löytyy. Halusin tietää, kuinka suuressa roolissa ns. uusateistit ovat ja miten teksteissä kommentoidaan niitä. Lisäksi minua kiinnosti, mainitaanko muita historian tuntemia ateisteja. Muutamille kirjoittajille Richard Dawkins ja Sam Harris ovat olleet tärkeitä. Vastaavasti teoksessa on esimerkki, joka kontrastoi Dawkinsin marxilaisittain orientoituneeseen sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavaan ateismiin, ja asettuu kannattamaan jälkimmäistä. Tällaiset löydökset heijastelevat sitä kuvaa, joka on syntynyt muun kirjallisuuden perusteella: yksi keskeisistä jakolinjoista amerikkalaisessa ateismissa on siinä, onko ateismi vain jumalauskon puutetta ja uskontokritiikkiä vai pitäisikö ateismin kulkea käsi kädessä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen kanssa.

Näiden linssien ulkopuolelta teoksesta jäi mieleen kaksi koskettavaa piirrettä. Ensinnäkin vanhusten kirjoittamat tekstit. Jos ikäihmisten sosiaaliset piirit ovat niin vahvasti kytkeytyneet seurakuntien toimintaan, mitä tekee yksinäisyyttä välttämään pyrkivä ihminen, joka kuitenkin haluaisi tavata samanikäisiä neutraalimmassa kontekstissa? Toiseksi erityisesti yksi teksti näyttää, miten hankalaa lasten kasvattamisesta voi tulla, jos (edelleen yhdessä olevista) vanhemmista toinen on vakaumuksellinen ateisti ja toinen aktiivisesti uskontoaan harjoittava mormoni.

Olisi kiinnostavaa lukea vastaavia tekstejä suomalaisilta ateisteilta ja uskonnottomilta. Näin voitaisiin vertailla kontekstien erilaisuutta. Toki oletan, että tällaisia tekstejä kirjoitetaan myös strategisesti. Kirjoittajat haluavat korostaa, miten marginalisoidussa ja paikon syrjityssä asemassa he ovat. Tämä on keskeinen osa mitä tahansa identiteettipolitiikkaa.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Studioalbumit osa 73 (osa 1/2): Judas Priest (1974–1984)

Black Sabbathin ja monien muiden varhaisten heviaktien kotikaupungista Birminghamista ponnistava Judas Priest kuului lapsuuden suosikkeihini. Lopetin käytännössä sen kuuntelun vuosiksi teininä, mutta viime aikoina olen vähitellen innostunut muistelemaan yhtyettä. En hankkiutunut lapsena ostetuista levyistä eroon, ja hankin pari lisää hyllyyn. Silti tietämykseni bändin levyistä päättyy 1980-luvun loppuun. Sen vuoksi tein päätöksen kuunnella kaikki 17 studioalbumia, kahdessa osassa.

Rocka Rolla (1974) on debyyttialbumi, jonka nimibiisi on ehdoton klassikko. Koko albumi on kuitenkin aina kuulostanut kehitysvaiheessa olevan yhtyeen tuotokselta. Ja niin nytkin. Lapsena se ei ollut tarpeeksi heviä, nyt se ei ole tarpeeksi innovatiivinen. Se on vähän mitäänsanomatonta bluesrokkia, jossa on hevirokin ituja. Pisteet yhtye saa omatoimisuudestaan – debyytillä ei ole yhtään koveria. Ilmestyessään levystä ei pahemmin pöhisty ja se suisti aloittelevan yhtyeen taloudelliseen ahdinkoon. Erittäin onnistuneen nimibiisin lisäksi pisteitä saa alkuperäinen kansi, jossa pullon kruunukorkissa lukee kokis-fontilla albumin nimi. Myöhempiin painoksiin on laitettu piirretty örkki.

Sad Wings of Destiny (1976) on ollut hyllyssäni ties kuinka monta vuotta. Lapsena se oli outolintu, koska se oli niin kaukana 80-luvun Priestistä. Paljon myöhemmin luin CMX:n haastattelusta, miten bändin jätkät olivat uutta levyä tehdessään kuunnelleen paljon Sad Wingsiä. Tämä herätti uudelleen mielenkiinnon. Vähitellen opin ymmärtämään, miten hienosta teoksesta on kyse. Toinen albumi on hurja hyppy debyytin keskinkertaisuudesta jonkinlaiseksi klassikoksi. Se on nykyään yksi yhtyeen suosikeistani. Levyn aloittava lähes 8-minuuttinen ”Victim of changes” varoittaa, että kovaa kamaa on tulossa. Se päättyy Halfordin kiekumiseen, joka on riipaisevan kaunista ja huvittavaakin verrattuna Freddie Mercuryn kermaiseen vinkumiseen. Kiekumisella alkaa myös upea ”The Ripper”. Sitä seuraa onnistunut parivaljakko ”Dreamer deceiver” ja ”Deceiver”, joista ensimmäinen on hidas ja pitkä, toinen rokkaava ja lyhyt. Mainiota a-puolta seuraa hieman tylsempi b-puoli. ”Tyrant” on tehokas rokkiveto, mutta kokeilevammat raidat eivät ole yhtä onnistuneita kuin a-puolen vastaavat. Levy jäi orastavan punk-buumin jalkoihin. Se sai myönteisiä arvioita, mutta myyntiluvut eivät huimanneet. Itse suhtaudun teokseen lämpimin ajatuksin.

Sin After Sin (1977) oli yhdenlainen käänne yhtyeen uralla. Sen julkaisi iso yhtiö (CBS) ja tuottajaksi tuli Deep Purplen basisti Roger Glover. Albumi löysi tiensä hyllyyni jo lapsena, kun Anttila kauppasi levyä edullisesti. En pahemmin innostunut siitä silloin. Oikeastaan vasta 2000-luvulla aloin kuunnella sitä uudestaan ja uudestaan. Tavallaan vanhat tutut biisit avautuivat huomattavasti myönteisemmässä valossa. Levyn avaa hauskan monipuolinen ”Sinner”, jossa Halford esittelee äänijänteitään. Sitä seuraa poikkeuksellisen onnistunut Joan Baez -kover ”Diamonds and rust”, joka on minulle levyn kohokohta – ja oikeastaan yksi koko bändin uran kohokohta. Myös ”Starbreaker” puolustaa paikkaansa jytisevänä rokkina, jos Halfordin värisevä ujellus ei käy ärsyttämään tai naurattamaan. B-puoli alkaa komeasti kahden biisin kokonaisuudella ”Let us prey/Call of the priest”, edellisen ollessa alkusoitto suoralle menorokille. Tätä seuraa koukeroisempi boogie ”Raw deal”. ”Here come the tearsissa” ja ”Dissident aggressorissa” päästään taas kuulemaan, kun Halford venyttää äänijänteitään. Sin on viimeinen studiolevy, jolla bändi käytti alkuperäistä fonttiaan logossa. Se on noussut omassa asteikossani Anttilan alelaarista yhdeksi yhtyeen parhaista.

Stained Class (1978) on itselleni varhaisista Priesteistä kaikkein tuntemattomin. Monille se on kuitenkin yhtyeen tärkein albumi. Siinä on vauhtia ja komppia, joka vaikutti merkittävästi myöhempään speed metallin kehittymiseen. Siitä puuttuvat ne ”progressiiviset” elementit, jotka pienenä hämmensivät mutta jotka ovat sittemmin muodostuneet viehättäviksi yhtyeen varhaislevyillä. Teoksen tunnetuin biisi on surullisenkuuluisa Spooky Tooth -laina ”Better by you, better than me”, sillä siitä bändi oli Yhdysvalloissa oikeudessa vuonna 1990, kun teini oli kuullut siinä itsemurhaan kehottavan viestin (”do it”). Kun syytteet raukesivat, Priest aloitti seuraavan keikkansa kyseisellä biisillä. Se on hieno biisi, mutta ei edusta levyn aikaista uutta ilmettä. Kokonaisuutena levy ei nouse omien suosikkieni joukkoon. Se on poikkeuksellisen totinen teos. Se on kyllä koherentimpi ja ehkä harkitumpi kuin edeltäjänsä, mutta nämä eivät tee siitä parempaa. On jopa hieman yllättävää, että rumpaliksi tulleen Les Binks yhdessä Halfordin kanssa tekemä ”Beyond the realms of death” on yksi kohokohdista (myös pisin, lähes 7 minuuttia).

Killing Machine (1978) ilmestyi samana vuonna. Näihin aikoihin yhtye alkoi verhota itsensä nahkaan ja niitteihin. Tämä oli myös toinen ja viimeinen levy, jolla rummuissa oli Les Binks. Minulle levy ei ole tärkeintä Priestiä, mutta kyllä se on kuunneltu jo teininä. Osa levystä on turhan vakavissaan suurelle yleisölle tehtyä rokkia (”Rock forever”, ”Evening star”). Siellä on myös yhteislaulua (jotenkin viehättävä ”Take on the world”, joka jäljittelee Queeniä mutta sopii minulle paremmin), nahkahauskaa (”Hell bent for leather”) ja balladia (kohtuullisen onnistunut ”Before the dawn”), mutta levy ei silti tunnu hajanaiselta. Melko hyvä kokonaisuus.

British Steel (1980) yhdistää hyvällä tavalla tinkimättömän musiikillisen asenteen ja halun menestyä kaupallisesti. Sen ehdoton kohokohta on yhtyeen tunnetuin kappale ”Breaking the law”. Siellä on myös itseäni puistattava ”Living after midnight”, joka on toki kaupallisuuden kannalta onnistunut. Yhteislaulua edustaa tällä levyllä ”United”, joka toimii ihan hyvin, jos ei ajattele sitä yrityksenä toistaa edellisen levyn vastaavaa (”Take on the world”). Avausraita ”Rapid fire” ilmoittaa tehokkaalla riffillään, ettei rankkuudesta ole luovuttu. Levy tuli kuunneltua jo lapsena ja ostettua vähän aikaa sitten cd-muotissa. Nyt kuunneltuna levyyn ei saa mitään uutta otetta. Se on yhtyeen klassikko, syystäkin, mutta oikein tiukkapipoisesti tulkittuna vain ”Breaking the law” pääsisi minun parhaat-kokoelmalle. Ehkä sinne menisi myös ”Rapid fire”. Tälle levylle rumpupallille istui Dave Holland, joten yhtyeen paras ja tunnetuin kokoonpano oli valmis.

Point of Entry (1981) tuli ostettua jo lapsena amerikkalaisen painoksen vaihtoehtoisella kannella. Bändin jäsenet eivät pitäneet tästä kannesta, mutta minusta se on viehättävä sen aikaisine matriisitulostimen printtipapereineen (etsikää kuva, jos kiinnostaa). Pari kaveriani piti sitä bändin parhaana levynä noin vuonna 1986. Itselleni se jäi aina omien suosikkieni varjoon. Levy on otteeltaan askel kevyempään suuntaan, kenties menestyksen toivossa. Se ei ole Priest-kaanonin huipulla, mutta se myi kultaa Yhdysvalloissa. ”Heading out to the highway” on edelleen hieno, melodisesti rokkaava aloitus. Saman voi sanoa kappaleista ”Don’t go” ja ”All the way”. Mukana on kuitenkin kovin tylsiä vetoja, kuten ”Hot rockin”, joka kuulostaa halvalta parodialta. Kokonaisuus jää valjuksi.

Screaming for Vengeance (1982) oli kaupallinen menestys yleisesti ja läpimurto Yhdysvalloissa. Se on myös sisällöllisesti onnistunut. Se alkaa upealla introlla (”The Hellion”) ja jatkuu hienolla biisillä ”Electric eye”. Valinta singleksi oli onnistunut ”You’ve got another thing coming”, joka tehtiin viime hetkillä ja päätettiin pikaisen harkinnan jälkeen lisätä albumille. Nimibiisi on yksi parhaista ja täytebiisejä on hyvin vähän. Jopa Bob Halligan Juniorin säveltämä 80-luvun pop-melodialla varustettu ”(Take these) Chains” uppoaa. Lapsena kuuntelin tätä c-kasetilta, mutta pari vuotta sitten hankin sen edullisesti vinyylinä. Albumi kuuluu Priestin huippuihin.

Defenders of the Faith (1984) oli lapsuuteni suosikkilevyjä. Tapailin sanoja levyn sisäpussissa ja testasin, taipuuko kieli avausraita ”Freewheel burningin” kovatempoiseen tahtiin. Se on muistojen levy, ja siksi on lähes mahdotonta saada siihen etäisyyttä. Edelleen avausraidan lisäksi niin moni biisi kuulostaa mainiolta: ”Eat me alive”, ”Love bites”, jopa tekstiltään typerä ”Rock hard, ride free”, puhumattakaan loistavista ”The Sentinel”, ”Jawbreaker” ja ”Some heads are gonna roll”, joka oli toinen Robert Halligan jr:n sävellys Priestille. Yhdysvalloissa levy myi platinaa ja muuallakin mukavasti. Se on edelleen 80-luvun hevin rakkaimpia levyjä.

Siinä oli pikakelauksella Judas Priestin 10 ensimmäistä vuotta ja yhdeksän studioalbumia. Edelleen Sad Wings ja Sin ovat hienoja genresekoituksia yhtyeeltä, joka hakee omaa ilmaisuaan. Priestin kasariheviä karttaville ne voivat olla parasta, mitä yhtyeellä on tarjota. Niitin ja nahkan nimeen vannovana aikana bändi teki tiukkoja levyjä, joista parhaiten rokkikaanoniin syöpyy British Steel. Itselleni kuitenkin Screaming ja varsinkin Defenders ovat tärkeitä. Kuten varmasti kävi ilmi, minulla on ollut läheinen suhde yhtyeeseen. Hylkäsin sen teini-iässä vuosiksi, mutta siitä kirjoitan seuraavassa osassa.


lauantai 11. helmikuuta 2017

Tiede kutsumuksena (Weber)

Ihmis- ja yhteiskuntatieteiden klassikko Max Weber julkaisi vuotta ennen kuolemaansa esseen tieteestä kutsumuksena. Weber korostaa vuonna 1919, miten tiede on kutsumus ja riski. Hän nimittää tieteelliselle uralla antautuvia uhkarohkeiksi, koska he eivät tiedä, onko heillä muutamia vuosia alalla jatkettuaan mitään mahdollisuuksia saada toimeentuloaan tieteen parissa.

Hyvillä ja ahkerillakin kyse on usein sattumasta. Milloin sattuu olemaan paikkoja vapaana, milloin sattuu olemaan oikeassa vaiheessa uraa, milloin sattuu olemaan myötämielisiä arvioitsijoita. Toimeentulonsa saavatkin saattavat traumatisoitua. Weber kirjoittaa, että ”kukaan yliopistonopettaja ei mielellään muistele valintakeskusteluja, sillä ne ovat harvoin miellyttäviä.” Ja jos ei traumatisoidu, saattaa vähintään katkeroitua: ”uskotteko katkeroitumatta ja turmeltumatta kestävänne sitä, että vuodesta toiseen keskinkertaisuus toisensa jälkeen kohoaa yläpuolellenne?”

Seisooko lopulta sitten kiitos elämäntyöstä, kun aika on jättänyt. Ei sentään. Weberin mukaan tieteeseen on sisäänrakennettu toisenlainen logiikka: yksittäisen tieteellisen oivalluksen täyttymyksenä ja päämääränä on se, että se tulee ylitetyksi, ja siinä mielessä vanhentuu.

Vaikka Weber kirjoittaa asiaa, itseäni on pitkään kiusannut ”kutsumuksen” käsitteen funktio nykymaailmassa. Vaikka tiede – kuten moni muukin työ – on monille kutsumus siinä merkityksessä, että se on erityisen merkittävää sen harjoittajan elämässä, se myös on oikeuttamassa poikkeuksellisen korkeasti koulutettujen ihmisten paikoin huonoja työolosuhteita (epävarmuus, koulutukseen nähden alhainen palkka jne.). Kun minusta tehtiin kerran juttu, jossa käsiteltiin tutkijuutta urana, toimittaja kirjoitti kutsumuksesta. Itse en sanaa käyttänyt ja pyysin häntä ottamaan sen pois lopullisesta versiosta.

Esseen perustavin sanoma koskee tieteen erillisyyttä arvoarvostelmista. Weber erottelee opettajan ja johtajan/profeetan/demagogin ideaalityypit ja korostaa, että vaikka opiskelijat usein haluavat johtajan, akateemisen maailman on tarjottava vain opettaja. Weber korostaa, että ”politiikka ei kuulu luentosaliin” ja että ”aito opettaja varoo visusti tyrkyttämästä korokkeeltaan minkäänlaista kannanottoa.”

Weber perustelee, miksi tällainen työ, joka tarjoaa ajattelun menetelmiä ja välineitä sekä tietoa, on arvokasta juuri sellaisenaan, ilman kannanottoja. Hän kirjoittaa, että ”jos ymmärrämme asiamme […] voimme siis pakottaa yksilön selvittämään itselleen hänen oman toimintansa perimmäisen mielen tai ainakin auttaa häntä siinä. Se ei minusta näytä olevan kovin vähän, ei henkilökohtaisenkaan elämän kannalta.”

Weberin käsityksiä on kontekstualisoitu omaan aikaansa. Weber puhui tieteeseen nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä tieteen puolesta juuri erottamalla sen arvoarvostelmista. Harvemmin kuitenkin mainitaan, että Weberin kanta olettaa, että vain opettaja on äänessä – kuten karkeimmillaan perinteinen luennointi meneekin. Weber kirjoittaa: ”Luentosalissa, jossa opettaja istuu kuuntelijoitaan vastapäätä, on kuuntelijoiden vaiettava ja opettajan puhuttava. Minusta on vastuutonta käyttää hyväksi sitä tilannetta, että opiskelijan on edistyäkseen käytävä opettajan luennoilla ja että paikalla ei ole ketään, joka voisi arvostella opettajaa.”

Ensinnäkin voidaan kysyä, miten asetelma muuttuu tilanteessa, jossa yksinpuhelun tilalla on keskustelu, kuten nykyään on tapana (toki opettajan johdolla). Ainakin yhdeltä Weberin perustelulta putoaa pohja, mutta ei välttämättä hänen näkemykseltään. Toiseksi voidaan kysyä, miksi opettajan yksinpuhelulla ja arvostelijoiden puutteella olisi vaikutuksensa vain arvoarvostelmien esittämiseen eikä myös tieteellisten teorioiden ja tulkintojen esittämiseen.

Nykyajattelijoista Stanley Fish on kenties kaikkein äänekkäimmin puolustanut Weberin kantaa (esimerkiksi teoksissa Save the World on Your Own Time ja Think Again). Moni kuitenkin on pohtinut, että aktivisti-opettajalla voi olla merkittävä pedagoginen arvo erityisesti keskustelevassa opetustilanteessa.

Pidän Fishin kantaa tarpeettoman jyrkkänä, mutta arvostan suuresti hänen tapaansa muistuttaa, että akateemisessa maailmassa keskeisintä on ”akatemisointi” (siis ilmiöiden lähestyminen akateemisten työkalujen avulla, ei arvoarvostelmat). Opettajan arvot ilman ”akatemisointia” eivät ole kiinnostavia eivätkä ne kuulu luokkaan. Sen sijaan akateeminen analyysi voi hyvin tuoda esiin halun alkaa pohtia omia arvojaan.

Yksi minuun vaikuttaneista ajattelijoista on äskettäin kuollut Zygmunt Bauman. Hän hylkäsi Weberin kannan ja piti arvokeskustelua keskeisenä osana modernisaation analyysia. Itselleni Baumanissa on tärkeää yhteiskunta-analyysi, joka pakottaa arvojen pohdintaan. Bauman ei kuitenkaan esittänyt, että nämä ovat tärkeitä arvoja, jotka sinunkin kannattaisi omaksua. Toinen itselleni tärkeä ajattelija on Lawrence Grossberg, joka saarnamiehen tyylillään hylkää Weberin kannan mutta kritisoi myös tutkimusta, joka arvojensa vuoksi tietää vastaukset etukäteen. Kolmas tässä suhteessa kiinnostava ajattelija on Michel Foucault, jota moni syytti nihilistiksi ja relativistiksi, jolla ei ole mitään annettavaa arvokeskusteluun. Itse olen saanut Foucault’lta aineksia omien arvojen pohdintaan paljon enemmän kuin huolestuneilta moralisteilta.

Weberin essee on tänä päiväkin kiinnostavaa luettavaa. Yllä on mainittu muutamia syitä tarttua siihen lähes sata vuotta julkaisun jälkeen. Sen kysymys opettajan roolista ja arvojen asemasta tieteessä on edelleen ajankohtainen. Se löytyy teoksesta Tiede ja politiikka. Kutsumus ja ammatti (Vastapaino 2009), jossa nimensä mukaisesti on tiede-esseen lisäksi politiikkaa käsittelevä kirjoitus.