sunnuntai 28. helmikuuta 2010

10 syytä arvostaa Velvet Undergroundia

Peter Hoganin (2007) kirja Velvet Undergroundista kirvoitti kuuntelemaan yhtyeen tuotannon jälleen kerran ja samassa osan jäsenten soolotuotannosta. Seuraavassa muutama syy, jonka vuoksi VU oli merkittävä ja mainio yhtye. Nämä kaikki ovat lisukkeita musiikille, joka taitaa sittenkin olla se merkittävin tekijä.


1. Idea – musiikki transgressiivisena taiteena. Kun yhtye teki ensimmäisiä klassikkosävellyksiä, Dylan oli protestilaulaja, popmusiikki viihdettä ja Yhdysvaltojen autotallirock nuorison bailumusaa. VU teki populaarimusiikista jotakin muuta kuin mitä sen oli oletettu olevan.


2. Bändin nimi. Komea nimi napattiin Michael Leighin samannimisestä romaanista (1963). Kirja ei käsitellyt sadomasokismia, kuten luultiin, vaan vaimojen vaihtoa esikaupungissa. Nimen viite aikansa ”seksuaaliseen korruptoituneisuuteen” loi yhtyeelle kapinallisuuden ja vaarallisuuden sädekehän, jota nykyään ei ole populaarimusiikissa helppo tavoittaa.


3. Lyriikat. Vaikka en ole koskaan ollut suuri huumelyriikoiden ystävä, se tapa, jolla VU käsitteli aihetta, kuten myös seksuaalisuutta, on esimerkki yhtyeen poikkeuksellisuudesta omana aikanaan. Muutoin lyriikat ovat onnistuneita aina rakkauslauluista katurealismin toteavaan tyyliin.


4. Pukeutuminen. Tänään värinä on musta ja lisukkeena aurinkolasit. Eikä unohdeta poolopaitaa. Ei länsirannikon hippien väriskaalaa. Tai oikeasti monissa kuvissa jäsenillä on värikkäitä vaatteita, mutta promootiota varten otetuissa tyyli on kohdallaan. Mielessäni on se kuva L.A:sta vuodelta 1966 (yllä).


5. Kansitaide. Andy Warholin suunnittelema banaanialbumi on kansitaiteen klassikko.


6. Klassisen musiikin säveltäjä Walesista. John Cale suunnitteli vakavasti klassisen säveltäjän uraa eikä hänellä ollut taustaa rock-musiikissa. Hänen panoksensa oli siinä, että Reedin sävellyksistä tuli keskitasoisten biisien sijaan populaarimusiikin suunnannäyttäjiä.


7. Naisrumpali. VU:ssa oli moni asia toisin kuin 1960-luvun orkestereissa keskimäärin. Nainen rumpalina oli yksi näistä pienistä hienoista poikkeamista.


8. Soolourat. VU:sta Morrison ei tehnyt sooloalbumeja eikä Moe Tuckerin tuotantoa ole nostettu jalustalle, joskin hänen kotikutoista garagea voi suositella lämpimästi. Nico teki muutaman hienon levyn. Hän oli jo levyttänyt pari kiinnostavaa singleä ennen kuin Andy teki hänestä tähden osana VU:a, mutta samanlaista soolouraa tuskin olisi tullut ilman osallistumista legendaariseen banaanilevyyn. John Cale on levyttänyt tolkuttoman määrän musiikkia. Niiden joukossa on monta muistamisen arvoista tekelettä, joita ei ilman VU:n kokemusta olisi syntynyt. Lou Reed on välillä ollut hukassa ja vailla itsekritiikkiä, mutta soolouralta löytyy enemmän kuin 5 klassikkoa.


9. Vaikutus. Kuluneen sanonnan mukaan moni ei ostanut VU:n levyjä, mutta lähes jokainen heistä perusti bändin. Ja loppu on, toisen kuluneen sanonnan mukaan, historiaa.


10. Diskopallo. Esi-VU:n eli Exploding Plastic Inevitablen konserteissa valoilla oli suuri merkitys. Kerran siellä killui myös diskopallo, jonka joku oli Andy Warholin Factorysta tuonut mukanaan. Legendan mukaan kuukauden kuluttua jokaisessa New Yorkin diskon katossa kimalteli diskopallo.


Tjaa, oliko tuo diskopallo sittenkään tarpeen?

torstai 18. helmikuuta 2010

Brittilehdet keltanokille II

Kirjoitin kerran aikaisemmin kepeää johdattelua brittilehtiin (20/1/2009). Nyt tulee jatkoa – puhdasta asiaa eikä yhtään kuivaa vitsiä.


Jos ystäväni lukevat jotakin brittiläistä sanomalehteä, kyse on lähes poikkeuksetta the Guardianista. Seuraava johdanto näyttää, miten poikkeava lehti se on.


Englannissa on lukuisten paikallislehtien lisäksi 10 merkittävää maanlaajuista päivälehteä. Ne voidaan jakaa kahteen osaan: laatulehtiin (quality broadsheet) ja tabloideihin.


a) Laatulehdet suurimmasta levikistä pienimpään:


1. Daily Telegraph, 2. The Times, 3. The Financial Times, 4. The Guardian, 5. The Independent


b) Tabloidit suurimmasta levikistä pienimpään:


1. The Sun, 2. Daily Mail, 3. Daily Mirror, 4. Daily Express, 5. Daily Star


Daily Sportia ei yleensä edes lasketa sanomalehdeksi, sillä se sisältää vain urheilua, vähäpukeisten naisten kuvia ja puhelinnumeroita, joihin soittamalla köyhtyy.


Laatulehtien yhteenlaskettu levikki on suunnilleen sama kuin toiseksi suurimman tabloidin, Mailin. Suurimman laatulehden, Telegraphin levikki on hieman suurempi kuin pienimmän tabloidin, Starin.


Poliittisesti lehdet jakautuvat siten, että Mirror, Guardian ja yllättäen Financial Times ovat selkeimmin Labour-puolueen kannattajia. Telegraph on yksiselitteisesti konservatiivien puolella. Muut ovat olleet ambivalentteja vaaleissa ainakin kerran viimeisen 18 vuoden aikana.


Yksi suurimpia siirtoja kentällä on ollut the Sunin liike konservatiivien leiristä Labourin ja erityisesti Blairin kannattajaksi 1990-luvun lopulla. Tällöin on kuitenkin huomattava, että Blairin johtama talouspolitiikka oli hyvin oikeistolaista. The Sun piti myös Irakin sodasta, joskin Blairin euromyönteisyys koettiin ongelmalliseksi. Olisi suurta liioittelua väittää the Sunin sijoittuvan poliittisesti keskustasta vasemmalle. Lisäksi lehden sisäislukija, jota houkutellaan esiin kirjoittamalla usein ”me”, on kohtuullisen arvokonservatiivi valkoinen kristitty.


Lukijoiden poliittisen kannan mukaan jaoteltuna kuusi kymmenestä on konservatiivilukijoiden suosiossa. Näitä ovat Telegraph, Express, Mail, Times, Financial Times (huolimatta lehden Labour-linjasta) ja Sun. Konservatiivisesta Labourin kautta epätietoiseksi muuttunut Star on Labourin kannattajien suosiossa, samoin kuin Mirror ja Guardian, jolla on kaikista lehdistä prosentuaalisesti vähiten konservatiivilukijoita (noin 5 %). Independentin lukijakunnassa on hieman enemmän liberaalidemokraatteja kuin Labourin tukijoita.


Kymmenen sanomalehden yhteislevikki on hieman alle 11 miljoonaa. Levikistä lähes 70 prosenttia on konservatiivisesti painottuneiden lehtien, jos hyväksytään tulkinta, jonka mukaan The Times ja the Sun ovat väljästi konservatiivien leirissä huolimatta viimeaikaisesta tuesta Labour-puolueelle. Ainakaan kukaan ei vakavissaan puhu The Timesista tai the Sunista vasemmistolaisina lehtinä.


Entä loput? Selvästi konservatiiveista poikkeavien levikki on alle 20 % (Mirror, Guardian, Independent). Financial Timesia on vaikea laittaa samaan joukkoon, samoin kuin Daily Staria, joka Labour-lukijakunnastaan huolimatta on viime aikoina pidättäytynyt tukemasta kumpaakaan suurta puoluetta. Tämä on tilanne aikana, jolloin poliittisen kentän painopiste on siirtynyt isoin askelin pois konservatiiveista. Mitähän tapahtuu seuraavaksi, kun Labour on aikamoisessa kriisissä?


The Guardianin levikki on noin 3 prosenttia kymmenen suuren potista. Se on laadukas ja ehkä levikkiään vaikutusvaltaisempi ja puhutumpi lehti, mutta se ei edusta keskimääräistä brittilehdistön sisältöä. Se edustanee kuitenkin tuttavapiirini poliittista sijoittumista ja arvomaailmaa paremmin kuin muut lehdet.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Brittiläinen maskuliinisuus

Olen pohtinut useampien tuttujen kanssa saarivaltakunnan sukupuolirooleja sikäli kuin ne näkyvät pukeutumisessa ja muussa tyylissä. Lähin vertailukohta on ehkä Venäjä, jossa miehet ovat miehiä – nahkatakki, kiiltävät nahkakengät, siilitukka. Briteissä yhdistelmä on toisenlainen mutta vahvasti koodattu. Vertailu ei ole kaikin puolin reilu, mutta sillä saa hyvin esiin joitakin brittiyhteiskunnan piirteitä, jotka eivät ole julkilausuttuja osallisten parissa.


Hyvä esimerkki on goat’s beard, pukinparta. Kerran kun olin tällaisen omaavan ystäväni kanssa baarissa humalaiset nuoret miehet tulivat töllöttämään sitä kuin mitäkin nähtävyyttä ja kaiken lisäksi koskettelivat sitä. Pukinparran ihmettely voisi mennä läpi tutun lempeänä vitsinä, mutta tuntemattomien ladien, joilla ei ollut kiinnostusta jutusteluun, toimeenpanemana se oli vierestä seurattuna hämmentävää. Tapahtuneen voisi kuitata yksittäistapaukseksi, jos muita palasia ei olisi kuvan kokoamiseen.


Jos pukinparta ei kuulu oikeanlaisen miehen varustukseen, eivät siihen sovi myöskään pitkät hiukset. Alakulttuurien tunnusmerkkejä pitävät hevarit tai gootit ovat poikkeus, mutta muut ovat tulilinjalla. Kerran odottaessani bussia humalainen nuori nainen käveli ohitse ja totesi: Mene parturiin. Harmitonta mutta kuvaavaa.


Nämä huomiot palautuivat mieleeni, kun kävin läpi viime vuoden sanomalehtimateriaalia liittyen Geert Wildersiin (kuvassa), Alankomaiden oikeistopopulistiseen kansanedustajaan, jonka pääsy Englantiin evättiin, sillä hän halusi näyttää islaminvastaisen videotekeleensä nimeltä Fitna. Aineistossa on ulottuvuuksia, joita analysoimme tutkimusryhmässä, mutta oheistuotteena aloin kiinnittää huomiota Wildersin hiustyyliin toistuvasti kohdistuvaan piikittelyyn.


Otetaan kolme esimerkkiä:


The Timesin jutussa todetaan, että kun raaputetaan känkkäröivän Wildersin eriskummallista peroksiidiblondi hiustyyliä, hänen äärimmäiset näkemyksensä tulevat esiin. (13/2/2009)


Minette Marrin ei pahemmin sievistele The Timesin kolumnissa: “It is difficult to avoid thinking the man must be as aggressively silly as his preposterous cockscomb hairdo.” (15/2/2009)


Michael Gove puolestaan kirjoitti The Timesin kolumnissa: ”Looking at Mr Wilders’s flamboyant hair-do I was irresistibly reminded of Sting’s appearance […] in […] Dune.” (16/2/2009) Juttu jatkuu vertauksella, jonka mukaan sekä Wilders että Dyynin keskushenkilö elävät omassa rinnakkaismaailmassa, oikeiden asioiden ulkopuolella.


Vitsaileva tapa paljastaa yhden ulottuvuuden brittiläisen maskuliinisuuden kulttuurisesta koodistosta. En ole täysin selvillä, onko Wildersin hiustyylin jatkuva pilkkaaminen yhtä yleistä Brittien ulkopuolella. Se kuitenkin muistuttaa, että brittiläinen maskuliinisuus on konformistista. Esimerkit vaikkapa metroseksuaalisuudesta sisältyvät tähän: ne eivät riko koodia vaikkapa liian pitkillä tai erikoisilla hiuksilla. Sanomalehtien kolumnisteja lukemalla voi päätellä, että niin nais- kuin mieskirjoittajat viittaavat Wildersin pehkoon. Maskuliinisuuden koodisto ei siis ole yksin miesten ylläpitämä asia.


Vaikka Wildersin hiusmalli ei ole aivan tavanomainen, en ymmärrä miksi se olisi sen naurettavampi kuin kenen tahansa brittipoliitikon. Niiden hiuksista ei kuitenkaan kirjoiteta, koska ne ovat koodiston mukaisia.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Oudolta haiseva ruoka

Viime vuoden lopulla ilmestynyt suomenkielinen valikoima Slavoj Žižekin tekstejä, ”Pehmeä vallankumous”, sisältää muiden muassa alkujaan ”Tarrying with the Negative” -teoksessa julkaistun ”Nauti kansastasi niin kuin itsestäsi!”, joka havainnollistaa nautinnon (jouissance) roolia kansallismielisyyden ja rasismin ymmärtämisessä.


Nautinnon alleviivaaminen asettuu kriittiseen suhteeseen sen ajatuksen kanssa että kansa tulkittaisiin vain satunnaiseksi diskursiiviseksi rakennelmaksi. Žižekin tulkinnassa esimerkiksi yhteisön subjektit järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla; kansalliset myytit antavat rakenteen yhteiskunnallisille käytännöille, joissa nautinto aineellistuu.


Ajatus konkretisoituu ehkä selvimmin pohdittaessa suhdetta toisiin. Toiset ovat niitä, jotka uhkaavat varastaa nautintomme tai joilla on pääsy johonkin salaiseen nautintoon (pääsy, jota meillä ei ole). Syyttämällä toista kätketään tässä tulkinnassa kastraation/puutteen alkuperäisyys, se, ettei nautintoa koskaan ollutkaan: nautinto on aina jo varastettua.


Toisen häiritsevä nautinto tulee esiin esimerkiksi oudolta haisevassa ruuassa, äänekkäässä musiikissa ja tanssissa sekä väärässä asenteessa työhön. Kansat, esimerkiksi suomalaiset, ovat pirullisen nopeita siinä, miten siirrytään syyttämästä toista työn välttelystä sen varastamiseen. Molemmissa tapauksissa toinen estää meitä nauttimasta: työn välttelyssä toinen estää kansan vaurauden lisääntymistä ja työn varastamisessa meidän henkilökohtaista hyvinvointia.


Toisten äänekäs musiikki ja tanssi olisi näin ajateltuna pääsyä salaiseen nautintoon. Samasta kielisi kummalliset kiellot, joita noudattamalla toinen varmistaa suuremman ja salaisen, meidän ulottumattomissa olevan nautinnon.


Ja ne oudot tuoksut, joita joudumme sietämään toisten kokkaillessa…


Järkevä vastaväite kuuluisi: mutta kun haju oikeasti häiritsee ja aiheuttaa päänsärkyä. Žižekin vastaus noudattaisi todennäköisesti Lacanin ajatusta, jonka mukaan naistaan petollisuudesta epäilevän miehen mustasukkaisuus on patologista, vaikka nainen pettäisi. Muutettavat muuttaen, suhtautuminen toisen oudolta haisevaan ruokaan olisi esimerkki nautintovarkaudesta, vaikka se aiheuttaisikin päänsärkyä.


Oletettavasti Žižek luottaisi teoreettiseen vastineeseen, mutta joskus olisi hyvä käydä empiiristen esimerkkien kautta, sillä ne saattavat tarjota muutakin kuin välineitä teoreettisen kehitelmän romuttumiseen.


Kun uskonnollista syrjintää tutkittiin Englannissa ja Walesissa, yhtenä teemana olivat uskonnollisten ryhmien palvontapaikkojen rakentamiseen liittyvät kiistat. Tutkimuksessa kävi ilmi, että erästä hindutemppelin rakentamista vastustaneet paikalliset valittivat ruuanlaittoon liittyvistä tuoksuista. Tosin kävi myös ilmi, että tuolloin kukaan ei vielä asunut temppelissä eikä varsinkaan kokkaillut. Mitä muuta valitukset ovatkaan, niitä voitaisiin tulkita esimerkkeinä nautinnosta, joka uhataan varastaa (monokulttuurin idealisoima rauhallinen ympäristö) tai johon toisella on salainen pääsy (eksoottinen ateria).