tiistai 17. heinäkuuta 2012

Matkalla Turkissa


Heinäkuussa järjestettiin International Society for Media, Religion and Culturen konferenssi Turkissa, Eskisehirissä. Tällainen työmatka oli hyvä syy käydä myös Istanbulissa, sillä järkevin tapa matkustaa keskimaahan oli ottaa bussi metropolista.

Konferenssin järjestelyt olivat kaoottiset. Ihmiset eivät saaneet vastauksia sähköposteihinsa ja ohjelma muuttui jatkuvasti. Jos näiden ei antanut häiritä kokemusta, varsinaisesta tapahtumasta tuli varsin miellyttävä. Konferenssissa kuultiin nippu kiinnostavia papereita. Kuten aina, osa sytytti vähemmän.

Esitysten aiheet olivat vaihtelevia, mutta yleisesti applikaatioita, blogeja ja myös pelejä käsittelevät alustukset olivat pinnalla. Hieman vähemmän kuultiin perinteistä ”X:n representaatiot Y:ssä”. Radiosta ei tietääkseni puhunut kukaan, vaikka sillä on edelleen kohtuullisen tärkeä asema uskonnollisen ohjelman ja sanoman kanavana. Uskontoperinteistä islam ja kristinusko olivat eri muodoissaan selvästi eniten esillä.

Myös konferenssin ulkopuolella oli nähtävää ja koettavaa, vaikka ei tässä ajassa kenestäkään mitään asiantuntijaa leivota.

Oli mielenkiintoista mennä bussilla Istanbulista Eskisehiriin ja takaisin. Yhdensuuntainen viiden tunnin reissu maksoi noin 18 euroa ja siihen hintaan sai bussissa jäätelöä, kahvia, keksejä ja virvokkeita. Jokaisella oli laite, jolla pystyi kuuntelemaan musiikkia, katsomaan elokuvia ja televisiota sekä surffaamaan netissä. Ei se netti oikein toiminut, mutta omalla koneella nettiinkin pääsi. Kaikkiaan suositeltava liikkumismuoto Turkissa.

Istanbulissa tuli kokeiltua raitiovaunua, metroa ja laivaa. Kävely olisi muuten paras tapa edetä, mutta kapeat ja sokkeloiset kadut ovat täynnä ihmisiä ja korkeuserotkin ovat paikoitellen merkittäviä. Kun tämä yhdistetään helteeseen, lyhyetkin matkat saattavat tuntua raskailta. Kävellen näkee enemmän, mutta olosuhteiden vuoksi raitiovaunu oli usein helppo valinta.

Kaikille voi suositella julkisen liikenteen laivaa Aasian puolelle Üsküdariin, jonne pääsee alle 15 minuutissa ja matka maksaa alle euron yhteen suuntaan. Näkymät laivamatkalla ovat upeat. Aasian puolella ihmiset eivät tyrkytä koko ajan jotain, ja hinnat ovat hieman alhaisempia. Siellä voi istua rauhassa kahviloissa ja kokea rennon paikallistunnelman jokseenkin toisella tavalla kuin turistien Istanbulissa.

Istanbulissa on vaikuttavia nähtävyyksiä. Sininen moskeija on vierailun arvoinen ja Hagia Sofiassa yhdistyvät kristinuskon, islamin ja hallitsijoiden historiat. Niiden vieressä oleva maanalainen vesisäiliö ja sen lähes kolmesataa pylvästä on rauhoittava paikka maanpäälliseen hälyyn verrattuna. Grand Bazaarissa ei välillä näy käytävien loppua, mutta sieltä haluaa nopeasti pois kauppamiesten kynsistä. Galatan tornista on hulppeat näkymät, mutta paikka on kovin ahdas. No, tulipa todistettua taksikuskien tappelu tornista katsottuna. Myös modernissa keskustassa tuli käveltyä ja ahdasta oli niin Taksimin aukiolla kuin Istiklalin ostoskadulla. Vieressä olevan Çucurcuman pikkukujilla kuppiloineen sen sijaan olisi viihtynyt pidempäänkin.

Turistirysien ulkopuolelta tuli koettua suufien ja pyörivien dervissien luostari Mevlevi. Siellä oli noin viisi muuta asiakasta. Kaunis puutarha, kompakti museo-osasto ja suufien hautausmaa olivat nautinnollisia ja rauhoittavia sekä informatiivisia.

Eskisehir on yli puolen miljoonan asukkaan opiskelijakaupunki. Paikallisten mukaan kaupunki on konservatiivisen alueen ympäröimä liberaali keidas. Nähtävyyksiä on vain kaupungin ympärillä; sieltä löytyy muun muassa Ottomaanien valtakunnan alkukoti. Silti Eskisehir oli tunnelmaltaan oikein miellyttävä.

Kaupungissa ihmiset eivät tyrkytä mitään eivätkä taksit pyri huijaamaan joka käänteessä. Ihmiset ovat ystävällisiä ja hinnat reilusti Istanbulia alhaisemmat. Istanbulin turistialueiden kokemuksesta ei kannata yleistää, mutta siellä työskentelevistä turkkilaisista on vaikea sanoa mitään erityisen sympaattista. Kaupan pitää käydä, hinnalla millä hyvänsä.

Välillä joutuu kohtaamaan suorastaan idioottimaisuuksia. Kun taksikuski antaa vaihtoehdoiksi liikenneruuhkaisen halvemman reitin ja kalliimman pikareitin, ei vaihtoehdoille voi kuin nauraa. Valitsimme ruuhkareitin, mutta tietenkään kuski ei siihen suostunut, sillä sellaista ei ole olemassakaan.

Turkkilainen ruoka on oikein maukasta. Turisti menee helposti kebab-putkeen, vaihdellen sis kebabista dönerin kautta iskenderiin. Turkkilainen iskender onkin mainio, mutta niin ovat lihapullatkin. Lisäksi erityisesti mezet ovat suositeltavia. Alkupaloina leivän kera tarjottavat erilaiset mezet (dipit, munakoisomuhennokset jne.) maksoivat tavallisesti 2.5 euroa kippo ja halutessa ruokailun voi jättää siihen. Aamupaloilla en aina tiennyt, miten tarjottavat elintarvikkeet sopivat yhteen ja lisäksi suomalaiselle tuntuu oudolta syödä aamusta toiseen valikoima oliiveja valkoisen juuston kera.

Kenties luotettavin sapuska on oman kokemukseni mukaan turkkilainen pide, joka muistuttaa pitsaa, mutta jonka taikina on maukkaampaa. Sitä saa niin liha- kuin kasvistäytteillä ja molemmilla se on yhtä maukasta. Siihen saa myös pippureita, kun pyytää. Hinta-laatu -suhteeltaan se oli ylivoimaisesti paras perusruoka.

Turkin tunnetuin olut Efes on tuttu pils-tyyppinen herkku. Jos sitä on saatavilla, ei helteellä tee mieli vaihtaa sitä rakiin. Alkoholittomista juomista tee on suosituin erityisesti ruokailun jälkeen. Turkkilainen kahvi on pääosin maukasta – kahvin suurkuluttajana join vain yhden espresson koko matkan aikana. Mehut ovat minun makuuni liian makeita, vaikka niihin lisäisi vettä. Sen sijaan kioskeista ostetut lasilliset vastapuristetuista hedelmistä olivat erittäin hyviä ja edullisia. Jugurttia ja vettä sisältävä ayran oli tavallisin ruokajuomani, mikäli olutta ei ollut tarjolla (eli aika usein, sillä moni perusruokala ei tarjoile alkoholia). Eniten tuli nautittua vettä, sillä helteessä sitä kuluu useita litroja päivässä.

Ne, jotka tuntevat minut paremmin, tietävät, etten tapaa ostaa jälkiruokia. En nauttinut yhtään palasta baklavaa, mutta testasin samolinaa, joka muistutti makeahkoa kuskusia. Maistelin myös paikallisia keksejä, pähkinöitä ja muita kuivaherkkuja, mutta niistä ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Sen sijaan yllätyksekseni pidin erittäin paljon Turkish Delight -nimellä tunnetuista makeisista. Niiden hinnat vaihtelivat suuresti: Aasian puolella ne maksoivat erikoiskaupassa 5 euroa kilolta, kun taas turistialueilla näin hintoja 20 eurosta Grand Bazaarin turistihintoihin (jopa 35 euroa).

Yllätyksiä kymmenen päivän vierailu ei juurikaan tarjonnut, paitsi ehkä yhden. En tajunnut, että minareetin rukouskutsu tulee myös puoli viiden aikaan aamuyöllä niin valtavalla volyymilla. Siinä olisi viitasaarelaisella Hakkaraisella (”ukko huutaa tolpassa”) kestämistä. En myöskään arvannut, että ainakin Istanbulin Sultanahmetin kuppiloissa musiikki lakkaa rukouskutsun ajaksi.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Tabujen arvoitus


Miksi kulttuurien tabut ovat syntyneet?

Tämä kysymys askarrutti kulttuuriantropologi Marvin Harrisia (1927 – 2001). Yhdysvaltalainen ”generalisti”, kuten hän itseään nimitti, kirjoitti muutaman suuren yleisön suosion saavuttaneen teoksen kulttuuritieteiden saavutuksista ja merkityksestä.

Uskontoantropologian oppikirjat eivät ole tarjonneet paljonkaan valaistusta Harrisin ajatteluun, joten hänen ajatteluun on tullut tutustuttua toista kautta. Ostin divarista hänen teoksen Cultural Materialism (1979) jo vuosia sitten, mutta vasta kesällä 2010 sain kipinän ostaa ja lukea teoksen Cows, Pigs, Wars and Witches (1974). Pidin teoksesta paljon ja nyt luin hyvin samankaltaisen teoksen Kulttuurien synty (alk. Cannibals and Kings, 1977).

Harrisin lähtökohtana on ajatus siitä, että ihmisten sosiaalisen elämän tai elämänmuodon perustana ovat maallisen olemassaolon käytännölliset ongelmat.

Hän kirjoittaa, että ”väestönlisäyksen paine, tuotannon tehostus ja ympäristön ehtyminen näyttäisivät selittävän perhejärjestyksen, omistussuhteiden, yhteiskuntatalouden, uskontojen, jopa ravinnon luokittelun suotaviin ja kiellettyihin ruokiin.”

Hän myös esittää, että ”uskonnot ovat yleensä muuttuneet sopeutuakseen kulujen supistamisen ja tuottojen maksimoinnin vaatimuksiin taisteltaessa elintason laskua vastaan.”

Lähtökohdastaan hän on pyrkinyt selittämään kulttuureja leimaavia tabuja, kuten miksi Intiassa ei syödä lehmiä (erityisesti hindulaisuus) ja miksi Lähi-idässä syntyi kielto syödä sianlihaa (juutalaisuus, myös islam).

Veda-kaudella intialaiset söivät lihaa. Sen jälkeen lihansyönnistä tuli Brahmaanien etuoikeus. Käsitykset lehmän pyhyydestä yleistyivät ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina. Harrisin mukaan näin tapahtui, koska asukastiheyden kasvu aiheutti luonnonvarojen ehtymisen. Lehmiä tarvittiin sadekasteluviljelyyn perustustuvassa maataloudessa tärkeiden härkien synnyttämiseen. Lisäksi niiden ulostetta käytettiin rakentamiseen ja lämmittämiseen (ja käytetään edelleen). Niiden syöminen olisi saattanut johtaa härkien määrän vähenemiseen ja siten maatalouden kriisiin.

Harrisin tulkinnassa lehmän pyhyys selittyy pitkän keston rationaalisuudella. Usein toistuvina kuivuuskausina sato on heikko ja silloin olisi luontevaa syödä lehmätkin, mutta se tarkoittaisi härkien määrän laskua ja siten ei olisi peltojen auraamiseen tarvittavaa kalustoa.

Sianlihan syöntikiellossa on olennaista tietää, että sika kesytettiin lihan vuoksi. Sillä ei ole ollut muuta merkittävää roolia Lähi-idässä. Sianlihan tuotanto tuli kuitenkin liian kalliiksi ja lopulta vaaraksi vallitsevalle elämäntavalle, toisin kuin monikäyttöisempien ja toisenlaista ravintoa nauttivien märehtijöiden ylläpito.

Harrisin teorian mukaan alueet, jotka sopivat sianlihan kasvattamiseen luonnonrehulla, supistuivat merkittävästi. Sioille täytyi syöttää lisärehuna viljaa, mikäli niitä mieli kasvattaa, joten niistä tuli ihmisten kilpailijoita. Uhka vältettiin kieltämällä sianlihan nauttiminen. Koska sialla ei ollut muuta tehtävää, se luokiteltiin saastaiseksi (vrt. lehmän pyhyys, joka selittyy sen tärkeillä tehtävillä).

Vastaavilla tavoilla Harris selittää monia muitakin eksoottisilta vaikuttavia käytäntöjä Pohjois-Amerikan intiaanikulttuurien potlatcheista atsteekkien kannibalismiin ja Etelä-Amerikan Yanomamojen sodankäyntiin. Erilaisista tapauksista kiinnostuneet tutustukoon esimerkiksi teoksiin Kulttuurien synty ja Cows, Pigs, Wars and Witches.

Tulkintoja on tietenkin kyseenalaistettu. Antropologit, erityisesti Marshall Sahlins, kritisoivat Harrisia heti hänen julkaistessaan näitä selitysyrityksiään. En ole ehtinyt tutustumaan yksityiskohtaisesti, mikä asema Harrisin tulkinnoilla on nykypäivän antropologiassa, mutta Harrisin lukeminen on erittäin suositeltavaa, sillä se pakottaa pohtimaan suuria kysymyksiä. Lisäksi Harrisin tapa tarjota ymmärrettävä käytännön peruste aluksi eksoottisilta ja irrationaalisilta näyttäville kielloille, on koukuttava.

Oma epäilyni kohdentuu siihen, miten paljon suoraan ympäristöön ja toimeentuloon liittyvillä tekijöillä voidaan selittää. Yhteisöt kuitenkin rakentavat identiteettejä suhteessa toisiin, joten yksinkertaisesti erottautuminen muista voisi selittää joitakin käytäntöjä. Tällä tavalla voidaan lähestyä myös uskontoja. Esimerkiksi islamin viinikielto tulee ymmärrettäväksi, sillä näin tehdään ero sen merkittävään toiseen, kristinuskoon – olihan Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko veden muuttaminen viiniksi.

Lehmätapauksen yhteydessä Harris toteaakin, että lehmän pyhyys vakiintui ja vahvistui vasta muslimivalloituksen jälkeen. Tällöin on ajateltava, että vaikka tabulla olisi perusta ravinnonsaannissa, sillä tehtiin myös ero muslimeihin, joilla vastaavaa kieltoa ei ole. Sillä vahvennettiin omaa identiteettiä ulkoa tulleen uhan aikana.

Sikatapausta analysoidessaan Harris toteaa, ettei vastusta ajatusta siitä, että jotkut Kolmannen Mooseksen kirjan kiellot perustuisivat muuhun kuin ekologisiin syihin, esimerkiksi luokittelusymmetriaan. Sen jälkeen hän esittää, että

”ravintotabut ja ruokatottumukset voivat muodostua rodullisten ja kansallisten vähemmistöjen raja-aidoiksi ja joukkoidentiteetin symboleiksi riippumatta aktiivisesta ekologisesta asennoitumisesta niiden puolelle tai niitä vastaan. En kuitenkaan usko, että nämä tavat ja uskomukset eläisivät kauan, jos ne johtaisivat elinkustannusten jyrkkään nousuun.”

Bingo! Harris siis näyttää olettavan, että laajoja väestöjä koskevat pitkäkestoiset tabut syntyvät toimeentuloon ja selviytymiseen liittyvistä käytännön ongelmista, mutta ne voivat merkittävästi vahvistua kulttuuristen ja uskonnollisten erontekojen työkaluina. Vähemmistöillä tabut voivat olla selvemmin vain eronteon ja identiteetin luomisen välineitä.

Riippumatta siitä, mikä Harrisin tulkintojen selitysvoima on tänään, hänen lähestymistavassaan ja asenteessaan on jotain minua kiehtovaa, vaikka en hänen ajattelua ole suoraan hyödyntänyt tai soveltanut. Se, yhdistettynä käsityksiini erontekojen keskeisyydestä, on kuitenkin mielestäni uskottavampi kehys kuin sellainen, jossa viinikielto tai muu tabu selitetään terveydellisillä tekijöillä tai moraalin ja tieteen edistymisellä.

Hyllystä löytyy vielä Harrisin yli 500-sivuinen teos Our Kind, jota en ole lukenut. Se voisi olla sopivaa ilta- ja/tai kesälukemista.