tiistai 23. joulukuuta 2008

Fanikirja

Olisiko taas kirjamainosten aika? Olisi. Suomen posti oli tuonut kirjoittajakappaleet uunituoreesta teoksesta ”Fanikirja: Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä” (Nykykulttuuri 2008). Kirjan on toimittanut Kaarina Nikunen ja se sisältää johdannon ja 10 artikkelia.

Enimmäkseen artikkeleissa käsitellään erilaisia yhteisöjä scifistä Ismo Alangon faneihin. Tekstit perustuvat Jyväskylässä vuonna 2006 järjestettyyn konferenssiin. Oma tekstini käsittelee uskonnon ja faniuden suhteita ja niveltymisiä käsitteiden, ilmiöiden ja tutkimuksellisten työkalujen tasoilla. En kuitenkaan väitä, että fanius on uskonto tai uskonto on faniutta. Otsikko on artikkelin alussa ”Fanius ja uskonto”, mutta sisällysluettelossa se on kääntynyt muotoon ”Uskonto ja fanius”.

Vaikka tekstini kannalta on oikeastaan aivan sama, kumpaa otsikkoa käyttää, otsikolla on tarinansa. Kun minua pyydettiin konferenssiin, ajattelin meneväni sinne uskontotieteilijänä, joka kertoo oman oppialansa mahdollisesta kontribuutiosta faniuden tutkimukseen. Otsikon idea perustui oletukseen, että konferenssi on muotoa ”Fanius ja …” eri puhujien lähestyessä fani-ilmiöitä oman alansa suunnalta. Vähän samaan tapaan uskontotieteen alalla on seminaareja, joiden otsikko osa ”Uskonto ja …” -teollisuutta (elokuva, väkivalta, kirjallisuus, kognitio, yhteiskunnalliset ongelmat, aika, tila ja niin edelleen).

Fanitutkimuksen alkuinnostus ja seksikkyys on kadonnut vuosia sitten. Ainakaan se ei tuntuisi olevan kulttuurintutkimuksen asialistan kärkipäässä. Minusta se on oikeastaan hyvä tilanne. Fanitutkimukseen ei ladata turhia toiveita eikä hypeä, joka sillä varhaisvaiheessa oli. Ihmiset tietenkin katsovat asiaa eri tavalla, mutta minusta teoksen aihepiiri on hyvällä tavalla poissa muodista. Faniutta voi kenties tutkia jo vähemmällä painolastilla. On hienoa, että kirja on nyt todistamassa suvantovaihetta.

Mainostajat eivät sanoisi näin, koska kaiken on oltava kuuminta hottia. Mutta minä kai voin tällaisena fanitutkimuksesta sivutoimisesti kiinnostuneena henkilönä, joka ei ole tehnyt fanitutkimusta minkään empiirisen aineiston parissa. Se saattaa vielä muuttua, sillä helmikuussa alustan Skotlannissa aiheesta ”Kabbalan kategoria ja Madonnan avioero” ja myöhemmin tutustunen myös kabbalan merkityksiin fanikeskusteluissa. Nyt lukemistossa on Madonna-elämäkertoja. Jos tälle sivuprojektille löytyy riittävästi aikaa, minusta tulee harvinainen fanitutkija: sellainen, jonka kohteen tuotoksiin tutkija suhtautuu melkoisen välinpitämättömästi. Madonnan yhteydessä kiinnostaa kabbalapuhe. Maailmassa on niin paljon kiinnostavaa musiikkia, että Madonnalle ei tämän elämän aika taida riittää. Sivuprojekti jatkaisi uskonnon ja faniuden kytkentöjen uudelle asteelle, mutta tällä hetkellä on vielä parempi kirjoittaa konditionaalissa jossitellen.

Selailin juuri syksyn aikana ilmestyneitä Soundi-lehtiä ja Jolly Jumpersin haastattelussa Jude Jutilalta kysytään, mitä saavutettavaa kulttibändiksi kutsutulla yhtyeellä on. Hän vastaa:

”Jos kulttibändinä olemisella tarkoitetaan alhaista levymyyntiä, niin se ei ole tarkoitus, mutta jos sillä viitataan fanien lähes uskonnolliseen suhtautumiseen meihin, niin se kyllä lämmittää mieltä.”

Bingo! Taas yksi esimerkki siitä, miten fanius ja uskonto rinnastetaan puheessa. Sitä pohdin enemmän tekstissäni. Muut artikkelit odottavat vielä lukemista. Ehkä sitten kinkkua sulatellessa… ellei pukki tuo jotain muuta. Kirjan kansi on aika onnistunut, mutta sitä ei ole ladattu Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen sivuille, joten joulukinkku saa toimia sijaisena. Hyvää joulua kaikille!

perjantai 19. joulukuuta 2008

Murdoch ja opportunismi

Tutustuessani brittimedian historiaan törmäsin upeaan esimerkkiin opportunismista. Sen lisäksi esimerkki kuvaa osuvasti nykypäivän yritystoimintaa.

Opportunistilla tarkoitetaan henkilöä, joka toimii tilaisuuksien mukaan, vailla erityisiä periaatteita tai välittämättä seurauksista. Sanalla on tavallisesti negatiivinen sävy. Toisaalta opportunistiset ominaisuudet ovat tärkeitä, mikäli haluaa menestyä niin sanotun uuden työn markkinoilla.

Uuden työläisen opportunismia ovat analysoineet esimerkiksi Paolo Virno teoksessa ”Väen kielioppi” sekä Jussi Vähämäki teoksessa ”Kuhnurien kerho: Vanhan työn paheista uuden hyveiksi”. Ennen riitti kun hoiti oman tonttinsa huolellisesti ja lähti pubiin. Nyt on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään. Juuri tuo ”välittämättä mistään” on opportunismille ominaista. Se tarkoittaa sitä, että välittää omasta toimeentulosta ja menestyksestä mutta ei itse työtehtävien sisältöihin liittyvistä periaatteista tai yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Rupert Murdoch on brittimedian merkittävin yksittäinen vaikuttaja. Hänen yhtiönsä News International omistaa esimerkiksi SKY-kanavat, The Timesin ja The Sunin. Hän oli esikuva konnalle siihen Bondiin, jossa mediamoguli järjestelee itse onnettomuuksia, jotta voisi uutisoida niistä ensimmäisenä.

Lukiessani Brian McNairin teosta ”News and Journalism in the UK” aloin muodostaa mielikuvaani Murdochista. Hän ei ole mikään oikeistolaisen kapitalistin arkkityyppi, joka vastustaisi systemaattisesti kaikkea vasemmistolaiselta kalskahtavaa touhuilua. Sen sijaan hän on tyyppiesimerkki opportunistista, jolle poliittiset periaatteet ovat alisteisia tuotolle.

1990-luvun alussa Murdoch pyrki saamaan The Sunille paremman levikin Skotlannissa. Juuri ennen vuoden 1992 vaaleja The Sunin paikallisen edition suureksi otsikoksi laitettiin: ”Nouskaa ja olkaa jälleen kansakunta”. Kannattiko Murdoch Skotlannin separatisteja, jotka haluavat eroon Englannista? Paha sanoa, sillä samanaikaisesti Englannissa Murdochin omistamat lehdet olivat toimituspolitiikassaan selkeän pro-unionisteja ja konservatiiveja.

Turha kai mainita, että Skotlannissa The Sunin levikki tuplaantui.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Lisää komparaatioita

Katsoin muutama päivä sitten Denys Arcandin elokuvan The Decline of the American Empire. Vuonna 1986 valmistuneessa tekeleessä seikkailee joitakin samoja hahmoja kuin muutaman vuoden takaisessa Barbaarien invaasiossa. Molemmat leffat ovat mainioita, mutta lisämausteen niihin tuo tapahtumien sijoittuminen yliopistomaailmaan. Muutamat repliikit aukeavat paremmin, jos tuntee hieman viime vuosikymmenten kulttuuriteoreettista keskustelua samoin kuin jotkut asetelmat tuntuvat kutkuttavammilta, jos niitä voi vertailla omiin kokemuksiin yliopistomaailmasta.

Elokuva sai miettimään, mitä yliopistomaailmaan sijoittuvia onnistuneita kirjoja tai elokuvia oikein on. Siis sellaisia, joissa henkilökunta on keskiössä, eivätkä opiskelijat. Huomasin pian, että elokuvista mieleeni tuli vain Yhdysvaltalaisia sellaisia, joissa käsitellään opiskelijoiden ja hieman eriskummallisen opettajan suhdetta. Sen sijaan romaaneista tuli mieleen kolme mielestäni oikein onnistunutta: David Lodgen Mukava homma ja Maailma on pieni sekä Malcolm Bradburyn Mensonge.

Mutta onko olemassa vastaavanlaista suomalaista kirjallisuutta? Dekkarit, joissa murhataan professori, eivät ole tässä nyt olennaisia. Ilmeisesti vastaus on ei, joskin Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi ilmeisesti sivuaa aihepiiriä. Sen sijaan meillä on televisioon tehty kulttisarja Sydänten akatemia vuodelta 1998. Molemmilla katsomiskerroilla se tuntunut aivan yhtä ällistyttävän hyvältä. Vertailevan taiteentutkimuksen laitos, dosentti Kim Saraste, amanuenssi Hillevi, kanslisti Terttu ja ne opiskelijat, jotka keksivät lisää komparaatioita tutkimusaiheisiinsa – kanalinnut suomalaisessa taiteessa, vai miten se meni. Kukaan ei voi tosissaan tehdä tuollaista sarjaa, mutta miten kutkuttavan taitavasti nuo epäuskottavat ylilyönnit kuvastavat oikean yliopistomaailman joitakin piirteitä… Ei ole sattumaa, että Lodgen ja Bradburyn tavoin sarjan käsikirjoittajilla ja taustavaikuttajilla on omakohtaista kokemusta yliopistomaailmasta. Saakohan sitä dvd-muotissa? Jos vaikka joulupukki toisi…

En löytänyt sopivaa kuvaa sydänten akatemiasta, joten on tyydyttävä Arcandin elokuvan naishistorioitsijaan, jonka toiminta laittaa ihmissuhteet liikkeeseen (tyypillinen deleuzelainen koostemuuntaja).

torstai 4. joulukuuta 2008

Syksyn päättyessä

Pian on taas joulu. Sen tulon huomaa monista asioista. Yksi on jouluvalojen sytyttäminen. Toinen on väsymys ja tunne pienen loman tarpeesta. Kolmas on musiikkilehtien listat vuoden parhaista.

Jouluvaloja en ole pahemmin nähnyt tänä syksynä. Viime vuonna sytyttämisen aikaan olin ensimmäistä kertaa Irish Centressä, Leedsin keskustan ulkopuolella olevassa vanhassa irlantilaisten kerhotilassa. Siellä oli esiintymässä Beirut. Kun palasin keikalta bussilla keskustaan, pähkäilin kovasti, missä jäisin pois, kun mikään katu ei näyttänyt tutulta. Kotvan kuluttua ymmärsin, että jouluvalot oli sytytetty sinä aikana kun olin keikalla.

Tuo muistelu on tuossa vain siksi, että musiikista puhuen tämä joulu tarjoaa aikaisen lahjan – tai myöhäisen, riippuen katsantotavasta. Sain juuri tietää, että maaliskuussa on samalla keikalla tuossa pahaisessa irkkumajassa sekä Tunng että Tinariwen, kaksi mainiota mutta kovin erilaista yhtyettä. Edellinen on kokeellista elektrofolkkia (onko ristiriitainen käsite?) Lontoosta ja jälkimmäinen aavikkobluesia Malista.

Väsymys alkaa painaa, mutta takana on nyt tutkimusprojektin ensimmäinen vaihe: sanomalehtien keruu. Kaksi kuukautta olen ostellut brittiläisiä lehtiä, lukenut ja koodannut uskontoon liittyviä viittauksia. Kaikkein työläin vaihe sanomalehtien kanssa on nyt päättymässä ja hieman kevyempi vaihe alkamassa. Voin siirtyä etsimään laadulliseen analyysiin kelpuutettavaa materiaalia. Samalla tulee tutustuttua kirjallisuuden avulla siihen, miten brittiläinen mediasfääri on muuttunut neljännesvuosisadan aikana. Tammikuun lopussa taas alkaa taas hyvin työläs vaihe: televisio-ohjelmien katsominen ja koodaaminen. Saattaa kuulostaa unelmatyöltä, mutta voin vakuuttaa, ettei brittitelevisio ole ainakaan laadukkaampi kuin Suomen.

Musiikkilehtien listat vuoden parhaista ovat aina mielenkiintoisia. Katselin Uncutin listaa, eikä siellä suuria yllätyksiä ollut. Kiinnostavinta on miettiä, mitä on jäänyt top 50 -listan ulkopuolelle. Omalle listalleni olisin luultavasti kelpuuttanut myös seuraavat Uncutista puuttuvat: Micah P. Hinson, Islands, Bodies of Water, Okkervil River, Gutter Twins, Billy Bragg, T Bone Burnett, Black Francis (jos minicd käy). Aivan vuoden parhaisiin olisin listannut Silver Jewsin ja Mountain Goatsin. Omalle listalleni olisin laittanut myös ne yllättäen Uncutista puuttuvat: Spiritualized, Wolf Parade ja – kaikesta kritiikistä huolimatta – Primal Scream.

Sitten on nippu niitä, jotka luultavasti laittaisin korkealle listalle, mutta en ole ehtinyt vielä tutustua. Ja sitten ovat ne, jotka eivät juuri tällä hetkellä tule mieleen. Ja sitten ovat ne kotimaiset, joiden puuttuminen Uncutista ei yllätä. Mutta Suomessa voi taas katsoa, mitä kriitikot listaavat kotimaisiin. Omassa päässäni ei pyöri juuri muuta kuin Asa ja paavoharju. Olikos niitä muita? Eihän Rollstons sittenkään tehnyt levyä?