Levyvuosi 2022

Vuoden 2021 levysatoa ihmetellessäni totesin, että olen pudonnut kärryiltä musakriitikoiden ja ehkä kuuntelijoidenkin suurista suosikeista. Vuosi 2022 ei tuo siihen poikkeusta. 

Toki olen kuunnellut monta esimerkiksi Uncutin vuoden parhaista, varsinkin kun olen ostanut jokaisen numeron ja pyöritellyt siinä samassa tulevia cd-levyjä. En kuitenkaan ostanut yhtään tuoretta albumia niiden perusteella. Useina vuosina olen löytänyt paljon kiinnostavaa ostettavaa. Nyt löysin vain kivaa musiikkia, ostosteni suuntautuessa muualle. 

Uusien levyjen ostamisessa on tapahtunut pudotus. Vuonna 2022 ostin kaikkiaan 296 albumia. Niistä vain yhdeksän on julkaistu vuonna 2022. Viisi ulkomaista ja neljä kotimaista: 

Marcel Bontempi: Crawfish, Troubles, Cats & Ghosts (kooste 2015-20, ilm. 2022) 

Brian Jonestown Massacre: Fire Doesn’t Grow on Trees 

Built to Spill: When the Wind Forgets Your Name 

Pixies: Doggerel 

Watain: Agony & Ecstasy of Watain 

Hal Peters Trio: Takes on Carl Perkins

Katujen äänet: Kaiken jälkeen (ilm. 2021 mutta vinyyli 2022)

Teini-pää: Maailma kyllä odottaa 

Ydinperhe: Kymmenen välivuotta 

Näistä valitsen parhaaksi levyksi Built to Spillin. 

Vuoden ostoksissani on valtava määrä erilaista juurimusiikkia: bluesia, rockabillyä, psychobillyä (no, ei se nyt ihan rootsia ole), rock’n’rollia, vähän kantria ja dub-reggaeta, hitunen jopa swingiä. Mukana on sopivasti kotimaista rokkia, tarkasti valikoitua black metallia sekä krautrockia. On siellä kohtuullinen otos punkkia, psykedeliaa, progea, indietä ja jazziakin. Classic Rockin kokoelmaa täydensin erityisesti Kinksin studioalbumeilla. Suurin löytö oli Robert Wayattin Rock Bottom (1974). Vaikka olen Wyattia kuunnellut aikaisemminkin, tämä albumi iski yllättävän lujaa. Can ja Amon Düül II ovat soineet ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin. 

Uutuuksista ostamatta on toistaiseksi ainakin Luke Hainesin & Peter Buckin uusi albumi, Spiritualized ja Beach House – siis niistä, jotka normaalisti ostaisin saman tien, mikäli hinnat eivät olisi kohonneet pilviin. 

Vuoden kotimainen biisi voisi olla Tuomo Mannosen ”Somertonin mies”; ulkomaisista Pink Mountaintopsin ”Lights of the City”, jos en lähde taas Built to Spilliä tarjoamaan. Molempia olen ihmetellyt erityisesti kävellessäni Helsingin kaduilla. 

Tänä vuonna ei ole aikaa tehdä listausta kaikesta siitä vuoden 2022 musiikista, mihin tulen palaamaan seuraavan vuoden aikana. Alkavalta vuodelta en osaa odottaa mitään. Haluan löytää aikaa kuunnella jo ostamiani levyjä. Lisäksi haluan löytää jotain uutta innostavaa. Asiaan kuuluu, etten vielä tiedä, mitä se voisi olla.

Vapaa-ajattelun historiaa pääkaupunkiseudulla

Viime aikoina olen lueskellut muutamia järjestöhistoriikkeja. Vähän aikaa sitten ilmestyi Erno Vanhalan historiikki Uskontojen uhrit UUT ry:stä, nimeltänsä UUT – 30 vuotta tukea uskontojen uhreille. Heti perään luin nyt jo iäköityneen teoksen, Arto Tiukkasen Vapaa-ajattelu Helsingissä. Helsingin Vapaa-ajattelijat ry. 1936–1996 (1998). 

Edellisestä tein muistiinpanot. Jälkimmäisestä suunnittelin tekeväni, mutta päätin rustata ne tänne blogitekstin muotoon. 

Vapaa-ajattelun suomalaiset järjestöhistorian juuret ovat 1800-luvun lopulla, kun Viktor Heikel (1842–1927) pyrki perustamaan ”vapaauskoisten” ruotsinkielisten liberaalien kanssa Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistyksen. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut sääntöjä, vaan siirsi asian tuomikapituleille. Hanke torjuttiin. 

Ylioppilasyhdistys Prometheus perustettiin vuonna 1905. Yhdistyksen tavoitteena oli kirkon erottaminen valtiosta ja uskonnonopetuksen lopettaminen. Prometheus oli akateemisen eliitin projekti ja sikäli osa porvarillista kulttuuriradikalismia. Yhdistys kuopattiin 1914. Prometheus inspiroi Tampereen sosialisteja perustamaan oman yhdistyksen vuonna 1906. 

Helsinkiin perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto vuonna 1911. Senaatti kuitenkin piti liiton tavoitteita moraalisesti ja poliittisesti epäilyttävinä, eikä antanut hyväksymistään liiton säännöille. Uusi yritys oli 1917, kun olot vapautuivat, mutta kansalaissota keskeytti kehityksen. 

Kotkassa pistettiin pystyyn yhdistys vuonna 1929 ja sinne saatiin heti seuraavana vuonna myös uskonnottomien hautausmaa. 

Nykyinen Helsingin yhdistys perustettiin vuonna 1936. Perustamiskokouksessa oli eri lähteiden mukaan jotain 170-200 henkilöä. Ja yhdistykseen liittyi noin 100 henkilöä. Nimeksi tuli ensiksi Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistys. IKL:n kansanedustaja Hilja Riipinen ehdotti eduskunnan välikysymyskeskustelussa yhdistyksen nimeksi ”Komminternin hengessä toimiva jumalankieltäjäin yhdistys”. Se kertoo paljon siitä, miten yhdistys nähtiin kirkollisessa oikeisto-Suomessa. 

Helsingin yhdistyksen johto koostui toimihenkilöistä ja korkeakoulutetuista. Työläisiä ei johtoon valittu. Tampereella tilanne oli toinen. Helsingissä yhdistykseen kuului sekä vasemmistososialisteja että edistysmielisiä porvareita. Yhdistys oli alusta pitäen Etsivän keskuspoliisin tarkkailussa. Sekin kertoo jotain aikansa kirkollisesta ilmapiiristä. 

Muutama vuosi myöhemmin työläiset ja alemmat toimihenkilöt alkoivat olla keskeisessä osassa yhdistystä. 

Yhdistyksen historiassa konkreettisina tavoitteina ovat olleet uskonnottomien hautausmaiden vakiinnuttaminen ja uskonnottomien oikeuksien puolustaminen erityisesti kasvatuksellisissa ja koulutuksellisissa instituutioissa. Kirkkoa vastaan on kamppailtu muistuttamalla kirkosta eroamisen mahdollisuudesta. 

Jos vuonna 2009 oli tunnettu Englannista kopioitu bussikampanja, niin jo vuonna 1971 oli ”ratikkakampanja”. Tai oikeastaan torsoksi jäänyt yritys. Raitiovaunujen kylkeen laitettiin mainos, jossa luki ”Siirry siviilirekisteriin – vältyt verosta”. Kuvituksena oli kirkonmies, jota ympäröi hämähäkinverkko. Julisteet olivat paikalla sovitun kahden viikon sijaan kolme päivää, kun HKL:n päällikkö käski repiä ne irti ”hyvän tavan vastaisina”. 

Erilaisiin valitusmekanismeihin ryhdyttiin, mutta mikään niistä ei muuttanut sitä, että kampanja oli tullut päätökseensä ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Suomen Kaupunkiliitto jopa katsoi, että kyse oli kirkon karkeasta pilkkaamisesta. Kampanjasta syntyi kuitenkin medianäkyvyyttä. Epäonnistuneesta sellaisesta todennäköisesti enemmän kuin jos kaikki olisi mennyt putkeen. 

Vuonna 1996 päädyttiin ostamaan lehtimainos Helsingin Sanomista. Mainoksessa kysyttiin: ”Oletko ajatellut, miksi kuulut kirkkoon?” Se oli onnistunut mainos, sillä ihmiset ottivat yhteyttä. Se myös lopetti flaijereiden jakamisperinteen: se oli tehotonta verrattuna tällaiseen mainontaan. 

Jäseniä kirjan kattamalla ajalla on ollut parhaimmillaan hieman alle puolitoista tuhatta. Kovin paljon suurempi se ei ole ollut myöhemminkään. 

Kaikkiaan yhdistyksellä on ollut kaksi kärkeä. 1) Vahventaa uskonnottomien mukaan ottamista (mm. pyrkimys omiin hautausmaihin ja uskonnottomien huomioimiseen koulutuksessa ja kasvatuksessa). 2) Heikentää kirkon asemaa yhteiskunnassa (kampanjat jne.). Siinä missä edelliseenkin suhtaudutaan toisinaan kielteisesti, oikeuksien perään kyseleminen herättää myös ymmärrystä. Suhtautuminen jälkimmäiseen on usein kielteistä, mutta sillä yhdistys saa näkyvyyttä ja toisinaan uusia jäseniä. 

Nyt kun yli 25 vuotta on kulunut tämän historiikin kattamasta ajasta, voisi joku tiivistää myöhemmät vaiheet.