tiistai 18. helmikuuta 2020

Studioalbumit osa 103: (The) Lemonheads

Jos elit nuoruuttasi 1990-luvun alkupuolella ja kuuntelit hyvää musiikkia, olet varmaan kuullut Lemonheadsista. Jos olit vain elossa, olet saattanut välttyä siltä. 1980-luvulla Bostonissa perustettu indiepoppia ja varhaisessa vaiheessa punkkiakin soittanut yhtye nousi 1990-luvun alussa vaihtoehtoskenen suosikiksi ja valtavirrankin tuntemaksi. Yhtyeen suosio kesti muutaman vuoden vaihtuen nokkamies Evan Dandon hitaaseen julkaisurytmiin.

Itselleni bändin kulta-aikaa on 1992–1996 trilogia, ja muustakin tuotannosta suuri osa on ainakin pintapuolisesti tuttua. Kuunnellaan kuitenkin kaikki, sillä viime vuosina en ole käyttänyt paljoakaan aikaa yhtyeen tuotosten parissa.

Hate Your Friends (1987) on rujohkoa punkkia, joka ei välttämättä mene läpi yhtyeen 90-luvun tuotannon ystäville. Jälkiviisaasti kuunneltuna teoksesta välittyy Dandon pop-herkkyys, joskin kitaristi Ben Deily on tehnyt muutaman biisin. Albumin voi sijoittaa Minnesotan skenen jälkeiseen aikaan, jossa Hüsker Dü ja The Replacements ovat antaneet vaikutteita. Siinä perspektiivissä kuunneltuna albumi on vahva, joskaan ei erityisesti omaperäinen. Jälkiviisaasti sanottuna yhtye hakee omaa ääntään, mutta potentiaali on tuntuvasti läsnä. ”Nothing true” on menevää melodista punkkia, nimibiisi on toiminut minulle jo ensikuuntelusta lähtien eli 1990-luvun alusta, ja muitakin voisi nostaa esiin. Eihän tämä ole koskaan kuulostanut yhtä hyvältä.

Creator (1988) on askel tutumpaan, popimpaan Lemonheadsiin, mutta ei harppaus. Siinä on voimakas punk-elementti mukana. Jo avausraita ”Burying ground” on aika puhdas Hüsker Dü -pastissi, mutta hyvä biisi kuitenkin. Tässä Deily on ollut Dandoa aktiivisempi sävellystyössä. Merkillepantavaa on se, että Dandon sävellyksissä on tunnistettavissa se myöhäisempi pop-Lemonheads Deilyn biisejä enemmän. Mukana on myös muutama omintakeinen kover, Charles Mansonin ”Your home is where you’re happy” ja Kissin ”Plaster caster”. Jälkiviisaasti tätä voi ajatella siirtymävaiheen teoksena, mutta itsenäisesti se on vahvaa keskitasoa.

Lick (1989) julkaistiin Creatoria seuraavana vuonna, vaikka albumissa lukee 1988. Se on edelleen askel kohti sitä poppaavaa Lemonheadsia, jollaisena se tultiin tuntemaan laajemmin. Se korreloi hyvin sen kanssa, että Deily sävelsi vain kaksi raitaa ja lähti bändistä levytyksen jälkeen. Paitsi ei täysin, koska Dandonkin biiseissä on punkkia, eikä teoksen sisältö ole täysin uutta. Kokonaisuus on nurkkien putsauksen tulos, sillä vain muutama biisi tehtiin varta vasten albumille. Loput on kerätty singleistä ja ep:istä. Joka tapauksessa ne, mitä Deily ei säveltänyt, ovat Dandon kynästä tai sitten kovereita – mukana on Suzanne Vegan ”Luka”, josta puhuttiin paljon myönteistä, vähemmälle keskustelulle jäänyt Patsy Clinen ”Strange” sekä itselleni tuntemattoman uusiseelantilaisen Proud Scumin ”I am a rabbit”. Punkkia teoksessa on vielä jäljellä jonkin verran ja pop ei ole vielä hioutunut huippuunsa. Siksi siitä jää lievästi epätasainen vaikutelma, vaikka yksittäiset biisit ovat kelvollisia. Vegan loistava ”Luka” kuulostaa Lemonheadsin käsittelyssä albumin timantilta.

Lovey (1990) taitaa löytyä edelleen kopiona c-kasetilta, mutta parikymppisenä kuunneltuna se jäi myöhempien teosten varjoon. Sama pätee edelleen. Vaikka suhteeni teokseen on melko myönteinen, ei tästä klassikkoa saa väännettyä millään. Deilyn poistuessa hävisi Hüsker Dü yhtyeen soundista, mutta mukana on jonkinlaista köyhän miehen Mudhoney’a, ainakin avausraidassa. Tätä en koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Toki mukana on myös altsupoppia. Ero myöhempään on sävelkynässä, joka terävöityi seuraajallaan. Lisäksi tässä vaiheessa, Hüsker-vaikutteiden hämärtyessä, The Replacements-vaikutteet (siis R:n varhaisajan jälkeiset) ovat nousseet entistä enemmän pintaan.

It’s a Shame About Ray (1992) oli yhtyeen toinen suurelle yhtiölle. Sen tunnetuimmaksi biisiksi nousi sen ensiversiosta puuttunut, singlenä julkaistu täyteraita ”Mrs. Robinson”, joka pistää hienosti tempoa Simon & Garfunkelin alkuperäiseen. Myöhemmin Dando kertoi inhoavansa biisiä ja myös Paul Simonia. Koveri ehkä sai liian suuren roolin, sillä koko levy on (parhaimmillaan viiden ja huonoimmillaan neljän ja puolen tähden) klassikko, joka on samanaikaisesti aikaa kestävä että ajastaan muistuttava. Ilmestymisaikanaan ja parina seuraavanakin vuonna se asutti kapeaa kaistaletta, jonka yhdellä puolella oli amerikkalainen grunge sekä kitarankirskunta ja toisella puolella brittiläisempi pop. Se sopi täydellisesti niille, joille grunge oli äijäheviä valepuvussa ja brittipop höpsöä hupsuttelua. En puhu puhtaasti itsestäni, koska tuohon aikaan tärkeimpiä olivat Pixies, Cramps ja Nick Cave, mutta vähän niiden perässä tulivat tuolle kapealla kaistaleelle sopivat yhtyeet: melodisia ja koskettavia, ehkä alakuloisiakin, ja vähän kantriakin, kuten tämä albumi. Siihen mahtui Lemonheadsin lisäksi Australian serkku Smudge ja vähitellen myös skotlantilainen Teenage Fanclub. Voisin nimetä suurimman osan albumin biiseistä, mutta ehkä rakkaimpia ovat ”Bit part” ja ”Alison starting to happen”, molemmat paketissa alle kahden minuutin.

Come on Feel (1993) on korkeatasoinen teos, joka kuitenkin jäi edeltäjänsä varjoon. Laitetaan heti ässät pöytään: hitti ”Into your arms”, loistava tempopoppi ”Down about it”, jonka myös Smudge esittää, kantrahtavat ”Big gay heart”, ”I’ll do it anyway” ja ”Being around” sekä parivaljakko ”Style” ja ”Rick James style” punkahtavana ja vielä parempana hitaana. Tuossa listassa ei ole edes avausraitaa ”The great big no”. Ainoa ongelma on, että bändi oli jo tehnyt samansuuntaisen levyn, eikä pieni askel kantriin ollut riittävän merkittävä ero tehdäkseen albumista jotain todella ainutlaatuista. Neljä tähteä, kuitenkin. Vähintään. Neljä ja puolikin, ehkä. Yhtye otti tässä vaiheessa käyttöön nimeensä artikkelin ”The”.

Car Button Cloth (1996) päätti sopimuksen Atlanticin kanssa ja jäi yhtyeen viimeiseksi kymmeneen vuoteen. Se sai hieman viileämmän vastaanoton, mutta se täydentää yhtyeen kulta-ajan trilogian. Hyvä levy se on. Tarinan mukaan yhdessä The Vaselinesista ja joillekin myös Eugeniuksesta tutun Eugene Kellyn kanssa kirjoitettu ”If I could talk I’d tell you” kertoo haastattelusta, jossa Dando oli niin pöllyssä, ettei saanut sanaa suusta. Se ehkä latistaa erittäin kauniin biisin ”sanoman”, mutta ei vie mitään pois sävellyksestä. Sen lisäksi esimerkiksi ”The outdoor type”, ”It’s all true”, ”Break me”, ”6IX” ja oma suosikkini  ”Hospital” (”If I:n” lisäksi) ovat kovaa tasoa. Albumilla on yllättävän monta hidastempoista alakuloista laulua, jotka eivät minun kirjoissani nouse yhtyeen huippuihin. Kokonaisuus on kuitenkin vahva, neljä tähteä.

The Lemonheads (2006) ilmestyi kymmenen vuoden tauon jälkeen. Toki 2003 oli ilmestynyt Dandon asiallinen soolo, mutta soolo on soolo. Tämä albumi on vahvaa keskitasoa. Biisit rullaavat menevästi, mutta se ei ollut ilmestyessään enää kuumaa. Aika oli ajanut ohi. Se on myös turvallinen, riskejä kaihtamaton levy. Mutta jos kuuntelee ilman historiaa, se saattaa puraista syvältäkin. Popmelodioiden taju ei ole kadonnut minnekään. Jännästi kantrin ja slacker-meiningin sijaan perusvireenä on kuitenkin Dinosaur jr-light, ihan hyvässä vaikka ei erityisen omaperäisessä merkityksessä (Dinosaur Jr:n J Mascis soittaa kitaraa parilla raidalla). Teos löytyy hyllystä ja siellä pysyy, vaikka ei se ihan joka kuukausi löydä tietänsä soittimeen.

Varshons (2009) tuli ostettua noin kolmella punnalla alennuskorista. Se koostuu lainapaloista. Käsittelynsä saavat kantri- ja folkmiehet (Gram Parsons, Townes Van Zandt, Leonard Cohen), parit punkit (Wire, GG Allin), Christina Aguilera! ja muutamat obskuurimmat nimet Nuggets-psykedeliasta lähtien. Teos on kuriositeetti, joka sai verrattain nuivia arvioita, esimerkiksi 4.7/10 Pitchforkilta, mutta jotenkin tätä on mielenkiintoista kuunnella. Oma suosikkini on GG Allinin ”Layin’ up with Linda”, mutta myös Van Zandtin ”Waiting around to die” on komea ja itselleni The Crampsin versiona tutuksi tullut, Randy Alvey & the Green Fuzin biisi ”The Green fuz” toimii tässäkin. Vaikka levy ei aivan mestariteokseksi nousekaan, se todistaa Dandon omaavan syvän ja laajan musiikkimaun. Siksi Varshons nostaa silmissäni Dandon arvostusta.

Varshons 2 (2019) on nimensä mukaisesti jatko-osa lainapaloista koostuneelle edeltäjälleen. Kymmenen vuotta myöhemmin kuvastaa Dandon julkaisutahtia. Sisällössä on nyt enemmän The Lemonheadsia muistuttavaa musiikkia – Yo la tengo, Jayhawks, Paul Westerberg, Lucinda Williams ja niin edelleen. Ehkä yllättävimmät ovat kaksi viimeistä, Nick Cave and the Bad Seedsin ”Straight to you” ja Eaglesin ”Take it easy”. Kuriositeetti tämäkin, joka omissa kirjoissani jää jälkeen edeltäjästään: ensimmäisellä oli kiinnostavampia genrejä ja yllättäviä valintoja, tässä mennään aika tutuilla ja turvallisilla vesillä.

Välillä on tullut fiilis, että (The) Lemonheads olisi jäänyt kiinni aikaansa eikä enää toimisi 2020-luvulla. Olin väärässä. Yhtyeen parhaat teokset kuulostavat edelleen erinomaisilta ja vähemmän tärkeät nekin menevät vahvaan keskitasoon. En välttämättä lähde ostamaan puuttuvia hyllyyni, mutta bändin kuuntelu muistuttaa, että Dando kannattaisi muistaa musiikillisista ansioistaan eikä ulkonäöstään.

torstai 13. helmikuuta 2020

Yliopistonlehtoreiden uramalli Helsingin yliopistossa – lähes täydellinen pannukakku?

Työnantajani Helsingin yliopisto järjesti tilaisuuden, jossa kuultiin henkilökunnan näkemyksiä lehtoreiden uramallista ja sitä koskevasta suunnitelmasta. Näyttää siltä, että uramallista on tulossa liki totaalinen pannukakku, jos nykyinen esitys menee läpi. 

Uramallin alustavassa ehdotelmassa on kolme osasta:

1) Ensimmäisessä yliopistonlehtori voitaisiin promovoida vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi. Tällöin palkka nousisi. Siihen pääsisi noin 20 prosenttia yliopistonlehtoreista. Tämä on potentiaalinen ongelma, koska siihen tarvittavat kriteerit täyttää tuntemistani yliopistonlehtoreista suurin osa (dosenttitaso, julkaisutoiminta, opetuskokemusta ja näyttöjä opetuksen kehittämisestä, yhteiskunnallista vuorovaikutusta). Omasta mielestäni olen täyttänyt suunnittelutyöryhmän listaamat kriteerit jo ennen kuin sain nykyisen työni. Työtehtävät eivät juurikaan muuttuisi. Ainoa esillä ollut ”muutos” koski sitä, että vanhemmat yliopistonlehtorit toimisivat johtotehtävissä koulutusohjelmissa. Siis promootion etuna olisi mahdollisuus toimia tehtävissä, joita nyt hoitavat tavalliset yliopistonlehtorit. Suunnitteluryhmä hei, ette voi olla tosissanne!

2) Toisessa osassa yliopistonlehtori voitaisiin kutsumenettelyllä nimetä apulaisprofessoriksi. Kun kyse on kutsumenettelystä, josta päättäisivät tiedekunnat tarpeidensa mukaan, ei tämä liity varsinaisesti uramalliin. Se siitä.

3) Kolmannessa osassa yliopistonlehtorin asemaa parannettaisiin laadullisin keinoin. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että yliopistolehtoreille taattaisiin jonkinlaisia tutkimuskausia, mutta tästä ei ollut yksityiskohtia. Kiitos vaan, tämä on jo hoidossa tiedekunnassani. Toiseksi yliopistonlehtori voisi säilyttää vakityönsä, jos tulisi valituksi apulaisprofessoriksi avoimessa haussa. Tämä olisi aito parannus, joka tosin vain tekisi työlainsäädännön näkökulmasta ilmeisesti laittomasta (tai ainakin harmaalle alueelle sijoittuvasta) menettelystä lainmukaisen. Kolmanneksi, ja sokerina pohjalla, vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi ylennyt voisi toimia väitöstilaisuuksissa kustoksena. Nyt tämä alkaa muistuttaa Kummelia. Monissa yliopistoissa kuka tahansa yliopistonlehtori voi toimia kustoksena. Tämä ei kuitenkaan ole laadullinen parannus, vaan symbolinen ele, joka käytännössä vain lisää työtehtäviä. Se, että toimii kustoksena, ei vie uraa eteenpäin eikä vaadi käytännössä kuin istumalihaksia (tiedän sen kokemuksesta, koska olen hoitanut professuuria) ja osallistumista väitöskirjan arviointiin, johon jo nykyiset yliopistonlehtorit osallistuvat vastaväittäjinä ja tiedekunnan edustajina.

Tilaisuudessa koottiin ajatuksia työryhmissä muistiin ja sen jälkeen käytiin lyhyt keskustelu. Toivottavasti sieltä ui jokin järkevä ajatus eteenpäin, mutta jos olisin suunnittelutyöryhmän jäsen, niin katsoisin peiliin, enkä kovin ylpeänä.

Suunnitelmassa on kaksi hyvää asiaa: mahdollinen palkankorotus vanhemmaksi yliopistonlehtoreiksi promovoiduille ja vakityön säilyttäminen niille, jotka omalla alallaan saisivat apulaisprofessorin (myöhemmin mahdollisesti vakinaistettavan) tehtävän. 

Ilmaan jää kuitenkin kysymys, miten vaikeaa voi olla esimerkiksi sellainen malli, jossa kuka tahansa opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluva voisi promovoitua urallaan, nykyisessä työssään, ansioiden karttuessa? Brittisysteemi on tässä sopiva malli: aloitetaan lehtoreina, vakityössä, ylennetään senioriksi, sitten readeriksi ja siitä professoriksi – kaikki samassa työssä kilpailematta yhdestäkään avoimesta työpaikasta. Nimikekeskusteluun en puutu tässä.

Tilaisuuden päätteeksi kuultiin ainoa todella olennainen kommentti. Yliopiston hallituksen jäsen, jonka nimeä en kuullut, totesi, ettei tilaisuus keskittynyt varsinaiseen ongelmaan – siihen, miten ansioitunut yliopistonlehtori voisi edetä professoriksi. Amen.

Huvittavaa on, että tämä kommentti tuli yliopiston hallituksen jäseneltä. Ei paikalla olleilta yliopistonlehtoreilta eikä suunnittelutyöryhmän esityksestä.


torstai 6. helmikuuta 2020

Studioalbumit osa 102: The Damned

Englantilainen punkista ja muistakin genreistä tunnettu ikiliikkuja The Damned on tavallaan hyvin tuttu yhtye, mutta ei sitten kuitenkaan ole. Pari levyä löytyy hyllystä ja muutama muu on kuunneltu, mutta kun yhtyeen tuotannossa on yhteensä yksitoista studioalbumia, niin sinne mahtuu myös tuntematonta materiaalia.

Alkuun on todettava, että Englannin ”ensimmäisenä [eli 1976] julkaissut punk-yhtye” edustaa minulle kahta seikkaa: 1) vuoden 1977 debyyttialbumi on yksi parhaista punk-albumeista, mikä tekee The Damnedista merkittävän yhtyeen siinä genressä; 2) yhtyeen gootahtava osasto sijoittaa bändin merkittäväksi tekijäksi myös toisessa genressä. Nämä seikat korreloivat levyhyllyni kanssa, kuten tulette huomaamaan, mutta yhtye on paljon muutakin, ehkä liian paljon muutakin.

Damned Damned Damned (1977) on Nick Lowen tuottama debyyttilevy, joka sujahti hyllyyni joskus teininä. Ostin sen 30 markalla vinyylinä. Nyt siitä pitäisi maksaa vähintään sama summa euroina, todennäköisesti enemmän. Albumin hankkiminen kuitenkin kannattaa, jos mielii hahmottaa, mitä oli englantilainen punk. Siihen ei Sex Pistols riitä. Lisäksi tämä on parempi kuin Pistolsin Never Mind the Bollocks. En viitsi luetella jokaisen 12 biisin nimeä, vaikka ne ansaitsisivat maininnan, mutta sanotaan sen verran, että huippu ensisingle ”New Rose” avaa b-puolen, mutta oma suosikkini oli teininä b-puolen kolmas ”See her tonite”. Moni yhtye ei voi piilottaa noin kovaa biisiä paikkaan, jossa yleensä on levyn heikoin hetki. Kaikki muukin materiaali on kovatasoista, samanaikaisesti rosoista ja melodista. Viimeistään levyn päättävä ”I feel alright” paljastaa tärkeimmän esikuvan: kyse on The Stoogesin kappaleesta ”1970”. Jos The Stooges sekoitetaan Johnny Thundersilla ja dipataan brittiläisessä sitruunatahnassa, niin tuloksena on The Damnedin debyytti. Sen ensikuuntelun jälkeen olin teininä kuin puulla päähän lyöty. Päällimmäisenä oli kysymys: miksi punkkia kuuntelevat tuttuni eivät ole puhuneet tästä? Olin nimittäin ostanut levyn kuulematta ja ilman kenenkään suosituksia. Albumi on ehdoton punk-klassikko. Tai ylipäätään klassikko!

Music for Pleasure (1977) saatiin ulos samana vuonna kuin debyytti. Tuottajaksi haluttiin Syd Barrett, mutta kun herra oli estynyt, hänen tilalle tuli Floydin rumpali Nick Mason, joka ei ilmeisesti aivan ymmärtänyt, ettei bändi hakenut hiottua ja kliinistä soundia. Sen se kuitenkin sai. Levyä pidettiin katastrofina. Minusta aivan sellaisesta ei ole kyse. Kyse on keskinkertaisesta teoksesta, joka on katastrofi vain debyytin loistokkuuden varjossa. Avausraita ”Problem child” on asiallinen, mutta se jo kertoo, että nyt Stoogesin ja Thundersin ehdottomuuden tilalla on löysää englantilaisuutta ja ripaus pubirokkia. Mutta puolustan albumia siitä huolimatta. Esimerkiksi a-puolella ei ole yhtään huonoa biisiä, vaikkei siellä ole täysosumiakaan. Kenties se riittää tiivistämään käsitykseni kakkosalbumista. Cd-versiolla on bonuksena muun muassa Beatlesin ”Help” ja vetävä ”Sick of being sick”.

Machine Gun Etiquette (1979) oli yhdenlainen käännekohta. Kahdelle ensimmäiselle biisit teki pääosin kitaristi Brian James. Hän kuitenkin jätti yhtyeen, joten muun jäsenistön oli otettava vastuu. Tyylillisesti massiivisia siirtymiä ei tehty, vaikka sävyjä lisättiin. Lopputulos on saanut sekalaisia arvioita keskinkertaisuudesta viiden tähden klassikkoon. Avausraita ”Love song” on loistava (myös Jalla Jallan koveroima) ralli. Levy jatkuu onnistuneen päättömästi kaahaavalla nimiraidalla (myös Michael Monroen koveroima) Päätösraitana on niin ikään mainio ”Smash it up” (myös Offspringin koveroima). Välissä höllätään tempoa, mutta silloinkin biisimateriaali on melko vahvaa. Lisukkeena on MC5 koveri ”Looking at you”. Pitänee laittaa harkintaan. Hieno levy, mutta ei läpeensä timanttia.

Black Album (1980) on se tyylillinen muutos punkista kohti tummanpuhuvaa goottipoppia. Ei tätä silti voi tyylipuhtaaksi goottilevyksi sanoa, vaikka Beatlesin valkoisen albumin vastaväriin viittaava levyn nimi voisi niin antaa ymmärtää. Itse asiassa biiseissä on aika letkeän humppaava meno, vaikka äänimaailmassa on tummuutta. Mukana on myös perinteisiä punkralleja, kuten ”Drinking about my baby”. Tällainen tuo vaihtelua, mutta jättää lopulta sekavan kokonaisvaikutelman, varsinkin kun punkrallia seuraa kosketin- ja puhallinvetoinen, kuiskailevan uhkaava ”Twisted nerve” ja sitä taas vanhasta Damnedista (ja New York Dollsista!) muistuttava ”Hit or miss”. Bändi tuotti suurimman osan itse, mutta kaikista maailman ihmisistä Hans Zimmer oli mukana tuottamassa raitaa ”The History of the world (part 1)”. Minusta se ei ole huono raita, vaikka lisääkin sillisalaattimaisuutta.

Strawberries (1982) on taas askel gootimpaan suuntaan, mutta soitto on pääosiltaan menevää ja hyvin melodista perusrokkia, joka ei pelkää käyttää koskettimia. Kenties melodinen psykedeelinen goottipop olisi aika onnistunut kuvaus eklektisestä teoksesta, jota on vaikea kuvailla. Viimeistään tässä vaiheessa napanuora varhaiseen Damnediin ja sen faneihin oli katkaistu. Albumin työnimi oli Strawberries for Pigs, mikä kuvasi yhtyeen tarjontaa vanhoille faneille. Tämä selittää kansikuvan, jossa porsaan päälaella on mansikka. Varhaisen Damnedin fanina ja gootimpaan kauteen myönteisesti suhtautuvana tähän on vaikea orientoitua. Levy solahtaa välimaastoon, jonka keskitasoinen biisimateriaali ei nouse huipputasolle. Tämän jälkeen kitaristi Captain Sensible jätti bändin.

Phantasmagoria (1985) tuli ostettua teininä Anttilasta cd-versiona 40 markan hintaan. Sitä ennen olin nauhoittanut kaverin isoveljeltä pari biisiä, jotka iskivät kunnolla. Nuo olivat kaksi ekaa raitaa, ”Street of dreams” ja ”Shadow of love”. Niiden lisäksi ”Grimly fiendish” on kuulunut suosikkeihini. Muutama muu ansaitsee maininnan, esimerkiksi ”Is it a dream”, ”Eight day” ja miksei myös poppaava ”Edward the Bear”. Samat kolme ovat kuitenkin edelleen itselleni rakkaimmat, erityisesti ”Shadow…”. Albumin tyylinä on syntikoita viljelevä goottipop, jota koostaa Dave Vanianin hieman aikaisemmasta poiketen painottunut laulutapa, ja kannessa komeilee Nick Caven nykyinen kumppani Susie Bick. Suhtaudun yhteiseen historiaamme lämmöllä, ja arvostan levyn edelleen korkealle yhtyeen diskografiassa, vaikka ihan klassikkotason tuotokseksi en Phantasmagoriaa nimeä.

Anything (1986) on vähemmän tumma ja enemmän pop, mutta molempia elementtejä on mukana. Tälle löytyy puolustajansa, mutta en voi suhtautua vakavasti aikalaisnäkemykseen, jonka mukaan kasari-Damned on parempi pop-yhtye kuin 70-luvun Damned punk-bändinä. Oma näkemykseni on lähempänä myöhempää nuivuutta, jota albumia kohtaan on osoitettu. Mutta eihän se ole hassumpi valtavirtaa läheneväksi pop-levyksi, jota nimibiisi ja avausraita hyvin edustaa. Sitä seuraa Love-kover ”Alone again or”, joka menettää tässä suuren osan alkuperäisestä herkkyydestään. Nopeasti kuitenkin mielenkiinto levyn sisältöä kohtaan hiipuu. Soundimaailmassa on pieni annos kasarin pahinta, mutta Vanianin ääni pelastaa paljon. Aivan täysillä en jaksa innostua veltoista 80s-popeista, kuten ”In dulce decorum” ja ”Psychomania”, enkä ”Gigolon” kaltaisista keskitien hupsutteluista. Jos ”The girls goes downin” hidastaisi merkittävästi ja sovitettaisiin uusiksi, se voisi mennä Nick Cave & the Bad Seedsistä, mutta hyvä perusta jää nyt onnistunutta toteutusta vaille. Laajennettujen editioiden mukana on monistakin yhteyksistä tunnettu ja sinänsä elähdyttävä Eloise-koveri.

Not of This Earth (1995) löytyy Spotifysta nimellä I’m Alright Jack & the Beanstalk, joka on myöhempi Yhdysvaltain ja Japanin julkaisu. Sisältö on kuitenkin sama. Bändi ei ole pitänyt sitä virallisena levynään ja toisinaan se on listattu kokoelmaksi. Kenties siksi siihen ei ole kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Sisällöllisesti se on vaihtoehtorokkia, ikään kuin radioystävälliseksi tislattua Stoogesia. Kuuntele vaikka ”Testify”. Ei siis varhaisen Damnedin punkkia eikä välivaiheen goottia eikä sitä seurannutta kasaripoppia. Ei klassikko tämäkään, mutta mainettaan parempi. Sävellyskynän soisi olevan terävämpi.

Grave Disorder (2001) herättää kiinnostusta kahdella päinvastaisella tavalla: se todistaa kitaristi-biisintekijä Captain Sensiblen paluuta ja Pitchforkin arviossa albumi saa 3.8/10. Tyylillisesti se on sillisalaatti, mikä ei ole poikkeuksellista yhtyeen uran laajassa kaaressa, mutta 57 minuuttia on myös liikaa. Huomionarvoista on myös alusta saakka rumpalina toimineen Rat Scabiesin siirtyminen pois bändistä. Win some, lose some. En oikein tiedä, mitä tästä kirjoittaisi: biisien taso on hyvinkin kohtuullinen, mutta jos vähän väliä miettii, että voisi sitä ehkä jotain kiinnostavampaakin kuunneltavaa olla, niin ei sitä ainakaan kehuksi voi sanoa. Nuivat arvioit perustunevat jokseenkin siihen, ettei teos yllä edellisten Sensiblen aikaisten Damned-albumien tasolle ja myös siihen, että soundeissa rummut hallitsevat (ja niitä soittaa väärä tyyppi). Pitchforkin kirjoittaja on täysin oikeassa siinä, ettei bändi ole reagoinut ajan kuluun mitenkään. Ja siinä, ettei se ole moite. Ja siinä, että albumilla on kiusallisia lyriikoita. Siinä The Damned ei ole yksin: se pätee kaikkiin ensimmäisen aallon punkkareihin, jotka vuosikymmeniä myöhemmin laulavat kriittisesti digitalisoitumisesta, internetistä tai Facebookista. (Itse asiassa Pitchforkin arvio on erinomainen teksti; unohda numeroarvio.)

So, Who’s Paranoid (2008) menee soundillisesti popsensitiivisen goottirokin suuntaan, vaikka oudon vahvasti ujeltava kiippari tuo lisukkeeksi jonkinlaisen 60s-viban. Silti mukana on yhtyeelle tyypillistä monigenreisyyttä. Albumin pituus säikäyttää, mutta osan siitä tekee 14-minuuttinen päätösraita ”Dark asteroid”, joka on psykedeelissävytteinen tribuutti Syd Barretille. Siitä riemastuu korkeintaan tekijänsä, mutta se ei sentään kuvasta koko albumia. Tässä vaiheessa sen voi kai jo todeta: The Damned ei tee totaalisen huonoja levyjä, eikä sävelkynä ole täysin tylsä millään levyllä, mutta en tiedä, kenelle nämä keskitasoiset teokset on tarkoitettu. Vanhoille faneille? Ehkä, mutta en tiedä, miksi sellainen ei kuuntelisi aikaisempia levyä (mutta EI debyyttiä, sillä siihen tämä ei vertaudu). Bändille itselleen? Todennäköisesti.

Evil Spirits (2018) muistuttaa, että bändi jaksaa tehdä levyjä hitaasti mutta kuitenkin. Minulle jäi mielikuva, että tämä vastaanotettiin maltillisella ilolla, kuin tapaisi vanhan tutun, jonka kanssa ei ole sen suurempaa kosketuspintaa mutta joka muistuttaa jostain kivasta, jota joskus oli yhdessä. Teos alkaa oikeasti aika mahtavalla biisillä ”Standing on the edge of tomorrow”. Vanianin baritoni on kunnossa ja kokonaisuus on melodisen nopea goottirokki, jonka kuvaus tällä tavalla kuulostaa hemmetin paljon huonommalta kuin itse biisi. Kokonaisuus sisältää taas flirttailua eri genreihin ja sillä tavalla syntyy sillisalaatti, jota pitää kasassa erityisesti Vanianin ääni. Lyriikoissa otetaan kovasti kantaa nykymaailman menoon, mutta en ryhdy niitä sen kummemmin analysoimaan, jotta ei tule kiusaantunut olo.

The Damned kompastuskivi on se, että vaikka jotkut fanit oletettavasti rakastavat sen monipuolisuutta, se ei ole missään genressä valio (paitsi punkissa debyytillään). The Clashilla räävitön sekoilu useissa genreissä muodosti omintakeisen ilmaisun, kun taas The Damned on kaikkia genrejä soittamaan buukattu tribuuttibändi. Vertaus on ilkeämpi kuin yhtye ansaitsisi, koska Vanianin ääni on komea ja bändin sävellystaito usein kiitettävää hipova. Vertaus kuitenkin selittää, miksi minulla on edelleen vain ne kaksi hyllyssä, eli debyytti ja Phantasmagoria. Niistä en luovu, ja voin kuvitella ostavani ainakin Machine Gunin niiden viereen. Toisaalta, jos yhtye on tehnyt yhden maailman parhaista ja ensimmäisistä punk-albumeista, niin sillä on vakiinnuttanut paikkansa populaarimusiikin kaanonissa. Loput on vain bonusta.