maanantai 26. maaliskuuta 2012

Miten mediassa käsitellään uskontoa?


Seuraava kirjoitus on lyhyt, yleinen ja yksipuolinenkin kuvaus käynnissä olevasta tutkimusprojektista. Se on julkaistu Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen verkkolehdessä Hiiskuttua, http://hiiskuttua.utu.fi/2012/03/miten-mediassa-kasitellaan-uskontoa/

*

Uskontoa ei ole pidetty keskeisenä median myyntivalttina. Media kuitenkin käsittelee uskontoa, erityisesti muiden aiheiden yhteydessä. Hyvänä esimerkkinä on television ”Homoilta” (12.10.2010), jossa keskustelu kääntyi nopeasti uskontoon. Keskustelu jatkui mediassa ja lähes 25000 jäsentä erosi kirkosta seuraavan viikon aikana.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin projektissa tarkastellaan, miten median uskontodiskurssi on muotoutunut ja muuttunut toisen maailmansodan lopusta nykypäivään. Tuona aikana Suomi on muuttunut maatalousvoittoisesta yhteiskunnasta teolliseksi ja edelleen jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Aikaisemmin on kiinnitetty huomiota taloutta ja hallintaa koskeviin muutoksiin. Tässä projektissa erityishuomion saa uskonto.

Projekti kohdentuu suurimpiin aamulehtiin, erityisesti Helsingin Sanomiin, Aamulehteen ja Turun Sanomiin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ja lukijakirjeet muodostavat pitkäaikaisotannan ytimen, mutta tapaustutkimuksissa keskitytään myös uutismateriaaliin, televisioon, uusmediaan ja suppeampien kohderyhmien julkaisuihin.

Toisen maailmansodan jälkeen luterilaisuus oli osa suomalaista mediamaisemaa. Noin 1960-luvun puolivälistä alkaen vannottiin yhä enemmän rationaalisen ja tieteellisen suunnittelun nimeen. Tuolloin valtamedia kannatti kirkon ja valtion eroa. Uskonto nähtiin kuitenkin ongelmaksi vain, jos se ylitti sille määritellyt rajat: sen ei tullut jarruttaa demokratian, edistyksen ja talouden kehitystä.

Viime vuosikymmenet ovat tuoneet merkittäviä muutoksia. Jo 1980-luvulla alkoi puhe vähemmistöjen oikeuksista, mutta uskonnollinen monimuotoisuus nousi keskeiseksi teemaksi vasta 1990-luvun maahanmuuton myötä. Tämä kehitys on yhdessä maallistumisen kanssa pakottanut valtakirkot miettimään julkisuusstrategioitaan ja perustelemaan asemansa uudelleen. Näkyvintä tämä on kirkon ja valtion suhteita sekä yhteiskunnallisia instituutioita koskevissa keskusteluissa. Nämä ovat mediakeskusteluissa nykyään toistuvia, tärkeiksi koettuja aiheita.

Kehityskulkujen perusteellinen tarkastelu auttaa ymmärtämään uskontodiskurssin muutosta ja sen yhteyksiä Suomen modernisoitumiseen. Lisäksi hanke tuo valaistusta median rooliin uskontoa koskevia keskustelujen ohjailijana ja uskontoa koskevien narratiivien rakentajana. Tutkimusasetelma on myös toistettavissa ja sovitettavissa muihin maihin.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Aliarvostettu taktinen siirto


On syyskuun loppu vuonna 2011. Bayern johtaa ansaitusti Manchester Cityä 2-0. Tappiolla olevan joukkueen valmentaja vaihtaa toisen puoliajan alkupuolella hyökkäävän pelaajan puolustavaan keskikenttämieheen. Pian tämän jälkeen lämmittelemään käsketty hyökkäävä pelaaja Carlos Tevez kieltäytyy eikä tule kentälle koko pelin aikana. Bayern voittaa mestareiden liigan alkulohkon kamppailun ansaitusti 2-0.

Muutamaa viikkoa myöhemmin City pelaa Villarealia vastaan kotikentällä. Vastustaja on mennyt jo neljännellä peliminuutilla 0-1 johtoon. Ensimmäisen puoliajan lopulla hyökkäävä keskikenttäpelaaja vaihdetaan puolustavampaan. Kolme minuuttia myöhemmin kotijoukkue tasoittaa pelin. Lisäajalla kotijoukkue onnistuu maalinteossa ja voittaa niukasti 2-1.

Siirrytään maaliskuulle, puolisen vuotta ajassa eteenpäin. Eurooppaliigan toisessa osaottelussa Sporting Lissabonia vastaan City on tappiolla 0-2, kun ensimmäinen puoliaika on vielä kesken. Toisen puoliajan alussa hyökkäävä keskikenttäpelaaja vaihdetaan puolustavaan keskikenttäpelaajaan. Tämän jälkeen vaihdetaan myös keskikenttäpelaaja hyökkääjään. Cityn peli muuttuu alun rämpimisestä. Peli päättyy Cityn 3-2 voittoon, mutta se riittää Lissabonille jatkopaikkaan.

Vain kuusi päivää myöhemmin City pelaa valioliigassa Chelseaa vastaan. Cityllä on edessä ”pakkovoitto”, mikäli joukkue mielii vakavasti kamppailla valioliigan voitosta. Avausjaksolla on tilanteita, mutta tauolle mennään maalittomassa tasatilanteessa. Hyökkääjä Mario Balotelli ei tulekaan takaisin toiselle puoliajalle, sillä hänet on korvannut keskikenttäpelaaja Gareth Barry. Chelsea menee johtoon 0-1. City hakee lisää hyökkäysvoimaa, saa pelin kuntoon, ja voittaa 2-1.

Näitä esimerkkejä yhdistää muodollisesti yksi tekijä: hyökkäävän pelaajan vaihtaminen puolustavaan. Niitä yhdistää myös sama taktinen ajatus: vaihdolla haetaan lisää yleistä pelin kontrollia ja erityisesti hyökkäysvoimaa.

Hyökkäävän pelaajan vaihtaminen puolustavaan kontrollin ja hyökkäysvoiman saamiseksi on aliarvostettu taktinen siirto jalkapallossa.

Esimerkit eivät kuitenkaan tue yksiselitteisesti tätä ajatusta. Siirtoa nimittäin usein seuraa toinen vaihto, jossa keskikenttäpelaaja vaihdetaan hyökkääjään. Cityn valmentaja Roberto Mancini näyttää melko systemaattisesti tekevän vaihdot tässä järjestyksessä. Jos oma peli ei kulje ja jos ollaan tappioasemassa, ensiksi vaihdetaan näennäisesti puolustavampaan ryhmittymään (vaikka tarkoituksena onkin lisätä hyökkäysvoimaa) ja sitten vasta selkeästi hyökkäävämpään.

Kuvattu taktinen siirto olisi kenties kaikkein aliarvostetuin, jos se toimisi useammin ilman toista vaihtoa. Ja mikäli se toimisi usein, se olisi paljon tunnetumpi ja yleisempi.

Se on kuitenkin hieno taktinen siirto sen paradoksaalisen luonteensa vuoksi. Arkijärki sanoo, että hyökkäysvoiman lisäämiseksi kentälle on laitettava hyökkääjä. Jalkapallo on kuitenkin monimutkaisempi laji.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Tämä ei ole päiväkirja


Kustantajat opastavat: kirjalla täytyy olla hyvin mietitty aihe.

87-vuotias sosiologi Zygmunt Bauman ei ole neuvosta välittänyt. Hänen kirjansa This is Not a Diary perustuu teemattomuuteen. Se on kirjoittamisen pakosta tehty. Se ei käsittele mitään tiettyä aihetta. Bauman kirjoittaa päivätyissä teksteissään siitä, mitä mieleen tulee.

Teoksen nimi on tietenkin viite René Magritten piippua kuvaavaan maalaukseen ”Tämä ei ole piippu”. Kannessa on kuva päiväkirjasta ja nimi on suunnilleen samalla fontilla kuin Magritten maalauksen teksti.

Nimellä on kuitenkin sanoma: päivätyt merkinnät eivät tarkoita sisällön koostuvan päiväkirjamaisista henkilökohtaisista pohdinnoista, vaan yrityksestä tavoittaa ajassa liikkuvia merkkejä.

Päivätyt pohdinnat alkavat vuoden 2010 syyskuulta ja päättyvät vuoden 2011 maaliskuuhun. Teemat, joista Bauman kirjoittaa, vaihtelevat. On selvää, että tällainen teos on kiinnostava ainoastaan, jos olettaa kirjoittajalla olevan avartavia ja oivaltavia näkökulmia mihin tahansa vastaan tulevaan aiheeseen.

Minulle Bauman on tällainen ajattelija, mutta etukäteen en uskaltanut odottaa mitään. Viimeaikaiset teokset ovat satunnaisista arvokkaista oivalluksista huolimatta olleet voimiltaan heikkenevän ja vanhan, joskin oppineen, älykkään ja lukeneen miehen kirjoituksia.

Pari seikkaa katsoin heti aluksi.

Vietin osan Baumanin merkintöjen ajasta Englannissa. Syyskuussa 2010 leijonanosa omasta ajastani meni paavin vierailun mediakäsittelyn analysoimiseen. Tietenkin halusin katsoa, sanooko Bauman aiheesta jotain. Paavi vieraili 16-19 syyskuuta. Baumanin merkinnöistä löytyy 14. syyskuuta ja 19. syyskuuta. Siinä välissä ei ole mitään. Jälkimmäinen käsittelee Michel Houllebecqin kirjallista tuotantoa. Paavista ei sanota mitään. En ole, suoraan sanoen, yllättynyt.

Paavin vierailulla tuskin oli järisyttävää maailmanpoliittista merkitystä, mutta tapahtuma oli Isossa-Britanniassa niin suuri, että sen jättäminen käsittelemättä, on tietoinen valinta. En spekuloi tässä, miksi Bauman on päätynyt tähän ratkaisuun, mutta on minulla yksityisiä arveluja.

Toinen seikka, johon pysähdyin heti aluksi, liittyy myöskin omiin tutkimuksiini. Kun vuonna 2006 ilmestyi teokseni Notkea uskonto, jossa Baumanin vaikutus oli läsnä otsikosta alkaen, katsoin, mitä Bauman kirjoittaa uskonnosta. Usein se ei ole kovin merkittävää omien intressieni kannalta. Nyt tuli kuitenkin bingo.

Joulukuun kuudennentoista pohdinnoissa käsitellään Ulrich Beckin uskontoaiheista kirjaa God of One’s Own (alk. 2008, engl. 2010), joka kytkeytyy erinomaisesti joihinkin Baumanin innoittamana käsittelemiini aiheisiin. Bauman on aikaisemmin sanonut, että puhe uskonnon notkistumisesta on jokseenkin naurettavaa (vaikka hän itse soveltaa metaforaa oikeastaan kaikkeen muuhun ”rakkaudesta” ”kulttuuriin” ja ”elämään”). Nyt hän kuitenkin vaikuttaa myönteisesti yllättyneeltä Beckin analyysista ja mainitsee, miten se niveltyy hänen kirjoituksiinsa notkeasta modernista. Tekisi mieli sanoa: Zygmunt, sinä sanoit nämä epäsuorasti jo yli kymmenen vuotta sitten.

Tämän olen kirjoittanut lukematta teosta läpikotaisin. Se odottaa vuoroaan yhä kasvavassa pinossa.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Ateismipuhetta ja pöytiinnaputusta


Helmikuun lopussa kävin Berliinissä konferenssissa, jossa vertailtiin vanhoja ja uusia ateismin muotoja muuttuvissa yhteiskunnallisissa konteksteissa.

Freie Universitätin tutkimusprojektin loppukonferenssissa tutkittiin ateismia pääosin saksalaisin voimin. Mukana oli myös vieraita Kanadasta ja Englannista. Lisäksi pari Sveitsin yliopistoa oli edustettuna, mutta opin, että siellä on töissä lähinnä saksalaisia.

Kiinnostavinta antia oli kuunnella alustuksia Saksan ateististen ja vapaa-ajattelullisten yhdistysten pitkästä ja kirjavasta perinteestä ja nykytilanteesta. Saksassa suhde angloamerikkalaisen ateismin viimeaikaiseen näkyvyyteen on ollut kaksijakoista: yhdet ovat saaneet siitä uutta intoa ja toiset ovat julistautuneet ”vanhoiksi ateisteiksi”.

Keski-Euroopan ateismi on ollut monin tavoin erilaista kuin angloamerikkalainen ateismi. Jos mietitään sellaisia intellektuaalisia jättiläisiä kuin Nietzsche, Marx, Freud tai Ranskasta Sartre, ei ole vaikea osoittaa niiden poikkeavan Dawkinsista ja kumppaneista. Jos kuitenkin tarkastellaan vähemmän tunnettuja saksalaisia ateisteja ja ateistisia yhdistyksiä, ja etsitään yhtymäkohtia nykypäivän ”uusateisteihin”, yksi yhtenevä piirre on jonkinlainen skientismi.

Termi ei ole paras mahdollinen, koska sillä on kielteinen sävy. Kuitenkin ajatus (luonnon)tieteestä rauhan ja parhaan mahdollisen yhteiskunnan tuojana on vanha ateistisessa ja/tai uskontokriittisessä diskurssissa Hyvä esimerkki Saksasta on Nobel-palkittu kemisti Wilhem Ostvald [1853–1932]).

Toinen kiinnostava aihe, jota konferenssissa käsiteltiin, koskee ateistien suhdetta ”maltilliseen” ja liberaaliin uskonnollisuuteen.

Tiedämme hyvin, että kommunistisissa valtioissa vastustettiin ainakin teoriassa kaikenlaista julkista uskonnollisuutta. Tiedämme myös, että luonnontieteen puolesta puhuvien niin sanottujen uusateistien yhtenä taktiikkana on ollut hyökkäys myös maltillisia uskovaisia vastaan sillä perusteella, että hyväksyessään virheellisiä uskonnollisia uskomuksia liberaalit tukevat myös ”fundamentalisteja”.

Monet luonnontieteen puolesta puhuvat ovat asettuneet tätä taktiikkaa vastaan. Esimerkkejä löytyy julkisuudessa näkyvistä tutkijoista (Michael Ruse, Robert Winston) uskonnottomien yhdistysten aktiiveihin. Myös menneisyydestä löytyy esimerkkejä. Konferenssissa emeritusprofessori ja aktivistiateisti Günther Kehrer muistutti, että 1900-luvun alussa saksalainen Monistenbund teki yhteistyötä protestanttien kanssa. Jopa heidän ensimmäinen puheenjohtaja oli protestanttinen pappi. (Monistenbundin tehtävänä oli edistää materialismia ja tiedettä, joskin se tunnetaan paremmin eugeniikasta, rotuhygieniasta ja sosiaalidarwinismista.)

Oma alustukseni käsitteli järjestäjien pyynnöstä uskonnon ja ateismin ”paluun” tai näkyvyyden suhdetta nykyaikana. Pyrin näyttämään, että on olemassa empiiristä todistusaineistoa siitä, että ne tapahtuvat samanaikaisesti: yhteiskunnissa, joissa ei tukahduteta uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden julkisia ilmauksia, yhden näkyvyyden nousu merkitsee myös toisen aktivoitumista. Kyse ei siis ole nollasummapelistä, toisin kuin uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden määrälliseen muutokseen keskittyvissä tutkimuksissa. Osin tästä syystä on välillä työlästä pohtia, miten tutkijoiden hahmottelemat erilaiset narratiivit maallistumisesta, uskonnon paluusta ja uskonnollisuuden muutoksesta sopivat yhteen, jos mitenkään.

*

Konferensseissa voi oppia muutakin. Saksassa ei taputeta käsiä yhteen akateemisissa tilaisuuksissa. Sen sijaan puheiden päätteeksi naputetaan sormilla pöytää. En tiedä, mistä moinen tapa on peräsin. Sitä on vaikea verrata Unkarin matkaoppaisiin, joissa kerrotaan tuoppien kilistelyn olevan epäkohteliasta, sillä se muistuttaa saksalaisten miehityksestä (voittajat kilistelivät, unkarilaiset eivät). 

Yhden selityksen mukaan kyse on käyttäytymiskoodista. Käsien taputtaminen olisi osoitus haltioitumisesta, kun taas naputus osoittaa, että kyllä yleisössäkin tiedetään yhtä sun toista eikä tietävän ole soveliasta haltioitua toisen tietämisestä. Kaiketi kyse on jonkinlaisesta akateemisesta erottautumismekanismista, jolla osoitetaan oman toimenkuvan arvo ja myös välimatka toisenlaiseen (vähempiarvoiseksi määrittyvään) toimintaan. Konferenssien ulkopuolella Saksassa kyllä aplodeerataan läimäyttämällä kämmeniä yhteen kuten muuallakin.