sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Jälkipuinti Karhun kansasta

Tammikuun lopussa kirjoitin kommentin Karhun kansasta, joka on hakenut uskonnollisen yhdyskunnan asemaa. Siitä tuli niin laajalle levinnyt teksti, että pieni jälkipuinti on paikallaan.

Teksti levisi aluksi Facebookissa. Sitä linkitettiin myös keskustelupalstoille ja blogeihin. Parin päivän päästä myös Twitterissä linkitettiin kirjoitusta. Kirjoitusta kommentoitiin myös blogissa, ja se keräsi nopeasti klikkauksia huomattavasti keskimääräistä enemmän.

Sitten tuli hetken hiljaisuus. Sen rikkoi Kotimaa24-sivuston juttu, joka oli otsikoitu seuraavasti: ”Tutkija kritisoi uskontoja käsittelevän lautakunnan kokoonpanoa.” Teksti perustui suoriin lainauksiin kirjoituksestani, mutta minuun ei otettu yhteyttä jutun tiimoilta. Juttu oli aivan asiallinen, joskin blogistani oli valikoitu lähinnä asiantuntijalautakunnan koostumusta käsittelevät palat.  

Samana päivänä sivusto julkaisi toisen jutun otsikolla ”Ministeri Räsänen ja virkamiehet kiistävät Teemu Tairan kritiikin”. Siinä oli haastateltu erityisesti sisäministeri Päivi Räsästä, joka oli vastuussa asiantuntijalautakunnan nimittämisestä, ja dosentti Raimo Savolaista, joka oli yksi lautakunnan asiantuntija.

Räsäsen, Savolaisen, asiantuntijalautakunnan jäsenten esittelijänä toimineen Tuula Lybeckin ja asiantuntijalautakunnan sihteeri Joni Hiitolan kommenteissa, ei ole mitään sellaista, mikä muuttaisi esiin nostamiani kysymyksiä ja esittämiäni näkemyksiä. Vastaukset ovat ympäripyöreitä, sillä niissä vain kiistetään, että kuviossa olisi jotain omituista, mutta ei varsinaisesti kerrota, miten valikointi tapahtuu.

Juttu itsessään sisälsi muutamia omituisia kommentteja asianosaisilta. Savolaisen valikoituminen on edelleen täysi mysteeri. Joku vain sattumalta kysyi kiinnostuksesta osallistua lautakuntaan, kun oli niin paljon poliittisia kontakteja. Sellaisia ihmisiä on Suomessa muutama muukin. Lisäksi Joni Hiitolan huomio, että ”liki 80 prosenttia suomalaisista kuuluu kirkkoon” on tosi, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa tämän aiheen kannalta. Sillä on yhtä vähän tekemistä asian kanssa kuin sillä, että Helsinki on Suomen pääkaupunki. Vaikuttaa siltä, että lausunto on jäänyt kesken, mutta en ole vakuuttunut, että sen takaa olisi löytynyt valaiseva ajatus tai hyvä argumentti.

Kaikkein ongelmallisin on kuitenkin Räsäsen puolustelu. Hän toteaa aivan oikein, että uskontososiologia on Hanna Salomäen erikoisosaamisalue. En millään muotoa kyseenalaista esimerkiksi Salomäen osaamista – tunnen hänen tieteellisiä kirjoituksia ja suosittelen niitä muillekin. 

Ongelma onkin siinä, että jostain syystä lautakuntiin valikoituu ihmisiä, joilla on erikoisosaamisensa lisäksi myös läheinen kontakti kirkkoon. Jos haluttaisiin puhtaasti uskonnon tai yhteiskunnallisten asioiden asiantuntijuutta, voitaisiin todella helposti valikoida lautakunta, jossa kaikilla ei olisi näin vahvaa kirkollista kytköstä. Kyse ei ole siitä, ettei voitaisi valita vaikkapa kirkkoon kuuluvia uskonnon, oikeudellisten asioiden tai yhteiskunnallisten asioiden osaajia, vaan siitä, ettei kaikilla olisi niin selkeä ja aktiivinen rooli kirkollisissa toimissa.

Vaikka kirkolliset kytkökset eivät millään tavalla vaikuttaisi itse käsittelyyn, luulisi vähintään menettelytavan imagon kannalta olevan järkevää koostaa lautakunta toisella tavalla.

Miellyttävä puoli oli se, että kommenttiosioissa ja keskustelupalstoilla käyty keskustelu oli asiallista. Ainakaan näkemyksiäni ei vääristelty täysin tunnistamattomaksi. Ihmiset pääosin tukivat niitä.

Alkuperäisestä kirjoituksestani voi saada sen käsityksen, että haluaisin nimenomaan uskontotieteilijöitä ratkomaan kysymystä, onko jokin yhteisö uskonnollinen vai ei. Nostin toki esiin tämän vaihtoehdon käyttämällä esimerkkinä Brittien käytäntöä, joka on mielestäni parempi kuin Suomen. Tällöin siis yhteisöt voisivat pyytää ulkopuolisen asiantuntijalausunnon. On kuitenkin pidettävä mielessä kaksi asiaa, joita ei nostettu esiin blogikirjoitustani seuranneissa jutuissa ja keskusteluissa.

Ensiksi, korostin, että uskonto on kategoria, jonka avulla yhteiskunta organisoi itseään. Siksi kysymys siitä, onko jokin yhteisö oikeasti uskonnollinen vai ei, on tavallaan väärin asetettu. Kysymys on poliittinen: millaisille yhteisöille halutaan antaa erityinen asema? Voisiko sen tehdä ilman uskonnon kategoriaa, esimerkiksi tarkastelemalla, millaista yleishyödyllistä toimintaa yhteisöt tekevät?

Toiseksi, olen suhtautunut kriittisesti myös sellaisiin uskontotieteilijöihin, jotka tavallaan käyttävät hyväksi tiedeyhteisöä ajaessaan tiettyjen ryhmien asioita. Ensisijainen tutkijan kriittinen tehtävä ei ole uskonnollisina itseään pitävien yhteisöjen puhetorvena toimiminen, vaan sen näyttäminen, miten yhteiskunnallinen valta operoi myös uskonnon kategorian avulla

Siksi toistan: esittämieni näkemysten piiloviesti ei ole se, että ”Karhun kansa on oikeasti uskonnollinen yhteisö” tai että ”Karhun kansalle tulisi myöntää uskonnollisen yhdyskunnan status”.

Olisi epärealistista olettaa, että kirjoitukseni ja sitä seuranneet jutut muuttaisivat käytäntöjä, mutta vähintään kirjoitukseni nosti joitakin kysymyksiä esiin. Voi olla, että itseäni eniten kiinnostavat seikat ovat liian akateemisia tai moniselitteisiä noustakseen pinnalle. Sen sijaan se vaikutelma, että kirkkoa lähellä olevat tahot päättävät, mistä yhteisöstä voi tulla uskonnollinen yhteisö, herättää tunteita, kiinnostusta ja keskustelua. Parempi sekin kuin täydellinen hiljaisuus.

Pääosin en mieti kovin syvällisesti, millainen vaikutus blogikirjoituksillani on. Suureksi osaksi kirjoitan niitä itselleni, erityisesti musiikkiaiheissa. Joskus kirjoitan selventääkseni ajatusta. Usein kirjoitan blogin muistiinpanojen asemesta. Kuitenkin se, että blogi on julkinen, tekee siitä potentiaalisen vaikuttajan, joskin useimmiten hyvin pienimuotoisen ja rajallisen.

Joskus kirjoitukset kuitenkin syöttävät aiheita valtavirtaa lähempänä olevaan mediaan. Sitä kautta niillä voi olla laajempaa vaikutusta. Esimerkiksi sisäministeri Päivi Räsänen tuskin kuuluu tämän blogin vakiolukijoihin, mutta toimittajan kyselyihin hän kuitenkin vastasi Raimo Savolaisen tavoin. Siinä mielessä blogilla on myös joskus jokin yhteiskunnallinen tarkoitus. En tiedä, onko tämä tapaus välttämättä toivottu esimerkki siitä, mitä yliopistojen paljon puhutulta yhteiskunnalliselta tehtävältä toivotaan, mutta esimerkki kuitenkin.

Kuvan karhulla ei ole tietääkseni mitään tekemistä Karhun kansan tai asiantuntijalautakunnan kanssa.
 
Linkit Kotimaa24-sivuston kirjoituksiin:



maanantai 18. helmikuuta 2013

Studioalbumit osa 10: The Replacements

1980-luvulla Minneapolisin juomaveteen oli sekoitettu jotain erityistä. Sieltä tuli Hüsker Dü ja the Replacements. Siinä missä edellinen on ollut kuuntelussa jo teinivuosista asti, en koskaan kuunnellut jälkimmäisen artistin studioalbumeita systemaattisesti. Oli syytä paikata aukko sivistyksessä.

Silloin kun Hüsker Dün nopeat ja melodiset kappaleet iskivät suoraan myöhäisteinin hermoon, Replacements muistutti jotenkin liian löysää pubirokkia tai sitten valtavirran tylsää poppia. Kun Miettinen ylisti yhtyettä, piti siihen suhtautua vakavalla kiinnostuneisuudella, mutta edes kirjastosta lainattu Don’t Tell a Soul (1989) ei auttanut.

Replacements vaati paljon enemmän aikaa ja kypsyttelyä.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla Last.fm-sivusto puski minulle jatkuvalla syötöllä Replacementsin kappaleita ”I will dare” ja ”Take me down to the hospital”. Jälkimmäinen on edelleen profiilini kuunnelluin kappale.

Uncutin lukeminen sai minut innostumaan myös yhtyeen laulaja Paul Westerbergin sooloista. Erityisesti Come Feel Me Tremble (2003) on ollut aktiivisessa kuuntelussa, ja myöhemmin myös parilla punnalla levyhyllyyni päätynyt Folker (2004).

Joskus the Rollstons soitti keikalla Replacementsin kappaleen ”Bastards of young”. Silloin ajattelin, että nyt on aika tutustua yhtyeeseen entistä tarkemmin. Vuonna 2006 ilmestynyt kokoelma Don’t You Know who I Think I Was riitti pitkään. Se onkin hyvä valinta yhtyeen kuuntelun aloittamiselle. Se sisältää myös pari uutta biisiä. Nyt kun sitä on kuunneltu riittävästi, on syytä siirtyä eteenpäin.

Ensialbumi Sorry Ma, Forgot to Take Out the Trash (1981) on tiukkaa punkkia tai hardcorea. Sillä on muutama erittäin onnistunut raita, kuten ”Takin’ a ride” ja ”Shiftless when idle”.

Seuraavana vuonna julkaistiin minialbumi Stink (1982), joka alkaa bändin ehdottomalla klassikolla ”Kids don’t follow”. Cd-painosta on jatkettu lisämateriaalilla, joka käsittää myös hupsun version Hank Williamsin biisistä ”Hey good lookin’”.

Sitä seurannut Hootenanny (1983) on aika sekava ja räävitön albumi, jossa tempo on hieman hidastunut. Albumin biisimateriaali ei ole aivan sitä, mihin yhtye on parhaimmillaan yltänyt. ”Hayday” ja ”Color me impressed” ovat hyviä, ja albumilla on myös tuo Last.fm-soittolistani ykkönen, edelleen pubirokilta kuulostava ”Take me down to the hospital”.  Westerbergin ääni pääsee paikoitellen siihen lämpötilaan, joka vakiintui myöhemmin yhtyeen tavaramerkiksi.

Let it Be (1984) on jo melko etäällä ensialbumin kaahauksesta. Teos alkaa biisillä ”I will dare” ja jatkuu tasavahvasti loppuun saakka. Siinä välissä tulee vastaan ennestään tuttu ”Unsatisfied” ja myönteisiä uusia tuttavuuksia, kuten ”Black diamond”. Levyn päättää upea ”Answering machine”.

Sitten päästäänkin yhtyeen parhaaseen albumiin Tim (1985). Siltä löytyvät ”Bastards of young” ja ”Here comes the regular”, molemmat yhtyeen helmiä minun mielestäni. Kun niiden jatkeeksi laitetaan sinkkulohkaisu ”Kiss me on the bus”, indieboksillekin nimensä lainannut ”Left of the dial” ja muutama tuntemattomampi sävellys, on selvää, että levy on klassikko.

Rima oli asetettu korkealle. Pleased to Meet Me (1987) -albumilla on esimerkiksi ”Alex Chilton”. Jo biisin nimi kerää pisteitä. Cramps-tuottajana kunnostautunut entinen teinitähti teki itsekin muutamia yksittäisiä kulttiklassikoita (esimerkiksi ”Like flies on sherbert”), joskin Chiltonin sooloalbumien kuuntelu on toisinaan aika raskasta. Replacementsin biisi on kuitenkin yhtyeen ehdotonta parhaimmistoa. Koko albumi on edelleen tasokas, mutta jää edeltäjänsä varjoon. Tyylillisesti teos on sekoitus indiepoppia ja suoraa rokkia, maustettuna hyppysellisellä boogieta.

En ihmettele edelleenkään, ettei Don’t Tell a Soul (1989) auennut toivotulla tavalla teini-ikäiselle, mutta nyt albumi kuulostaa täysin kelvolliselta Replacementsiltä. Onhan suunta alaspäin, mutta valtavirran rokin suuntaan kumarteleva teos saa vihdoin synninpäästön – vaikka ei mielipiteeni paljon painakaan.

All Shook Down (1990) on tehty osissa useiden studiomuusikoiden kanssa. Se ei ole samanlainen bändilevy kuin aikaisemmat, mutta yhtyeen nimellä se on kuitenkin julkaistu. Tästä tilanteesta huolimatta pop-albumi soi parhaimmillaan hienosti ja sisältää hitin ”Merry go round”. Kokonaisuutena teos on kuitenkin kaukana yhtyeen kultaisista hetkistä.

Replacementsin studioalbumit kulkevat melko suoran reitin räävittömästä punkista indierokin kautta valtavirran poprokkiin. Yhtyeen kultakausi on mielestäni keskimmäinen vaihe, joka ajoittui vuosiin 1984–1987. Varmasti alkuaika on monille se tärkein, enkä ihmettele sitäkään. Pari viimeistä albumia ovat kelvollisia, mutta yhtyeen kuihtumiseen päättyvän tarinan arvattava päätepiste. Sen jälkeen on kuitenkin mahdollista nauttia Paul Westerbergin soololevyistä, joista ensimmäinen, 14 Songs, ilmestyi vuonna 1993.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ateistien kirkko

Isossa-Britanniassa on virinnyt keskustelu niin sanotusta ”ateistisesta kirkosta”. Lontoossa on järjestetty sunnuntaisia kokoontumisia, jotka muistuttavat pitkälti jumalanpalveluksia. Tosin niissä ei viitata mihinkään yliluonnolliseen, kaikkivoipaan ja kaikkitietävään olioon.

Jo ennen näitä tapahtumia käytiin väittelyä siitä, tarvitseeko ateistiksi itsensä mieltävä jonkinlaista uskontoon rinnastettavaa viiteryhmää. Ne, jotka kokivat tarpeelliseksi jonkinlaisen ateistien yhteisön kehittämisen ryhtyivät tuumasta toimeen.

Näiden Sunday Assembly -nimellä kulkevien kokoontumisten puuhaajina ovat erityisesti brittiläiset koomikot Sanderson Jones ja Pippa Evans. Tämä ei ole täysin yllättävää, sillä varsinkin stand-up -koomikot ovat aktivoituneet ateismien puolestapuhujina viime vuosina.

Mutta mitä ”ateistien kirkossa” oikein tehdään?

Tapahtumaan osallistuneet lauloivat yhdessä Queenin ”Don’t stop me now”, Stevie Wonderin ”Superstition” ja Nina Simonen ”Ain’t got no”. Alttarilla oli kuva televisiosta tutusta fyysikko Brian Coxista. Siellä luettiin pätkä Liisan seikkailuista ihmemaassa. Istuttiin pari minuuttia hiljaa penkissä funtsaillen. Kerättiin kolehti, jolla tapahtuma rahoitettiin. Sitten seurattiin powerpoint-esitystä antimateriasta.

Tapahtumiin on osallistunut noin 200-300 ihmistä ja BBC:n toimittajan mukaan valtaosa oli nuoria valkoisia ja keskiluokkaisia. Aika näyttää, jatkuuko tapahtuman suosio, ja onnistuuko sen lanseeraaminen urbaanin Lontoon ulkopuolelle.

Sunday Assembly on esimerkki siitä, että ateismi näyttäisi jakaantuvan angloamerikkalaisessa maailmassa niihin, jotka haluavat jonkinlaisia yhteisöllisiä jumalanpalveluksenkaltaisia toimintamuotoja ja seurakuntamaista organisoitumista ja niihin, jotka pitävät tällaista tarpeettomana.

Edellistä vaihtoehtoa edustavat Sunday Assemblyn lisäksi Alain de Botton, jälkimmäistä esimerkiksi Richard Dawkins.

Kyse ei ole poliittisesta jaottelusta. Sunnuntaisin kokoontuvien ateistien yksi taustavaikuttaja, Alain de Botton, kirjoittaa kyllä hyveistä ja etiikasta, mutta hänen teoksessaan Religion for Atheists näkökulma on yksilökeskeinen. Toisin sanoen de Botton pohtii, mitä hyvää uskonto vailla uskoa yliluonnolliseen tarjoaa yksilölle, esimerkiksi uusia tuttavuuksia, yhteisöllisyyttä, roolimalleja ja esteettisiä elämyksiä, mutta hän ei ole merkittävästi kiinnostunut esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Niin sanotut uusateistit – huolimatta joistakin liberaalivasemmistolaisista mielipiteistä – eivät ole painottaneet kirjoituksissaan esimerkiksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai tulonjakoa koskevia kysymyksiä. Sen sijaan esimerkiksi Sam Harris puolusti oikeutta aseiden kantamiseen reagoidessaan joulukuun 2012 kouluampumistapaukseen, mikä yhdistää hänet lähemmäksi yhdysvaltalaista konservatismia.

Yhdysvalloissa on kuitenkin esillä ateistien polarisoitumista, jossa kysymys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on keskeinen jakolinja. Yksi esimerkki on Atheism+, joka nimensä puolesta viittaa siihen, että ateismi on enemmän kuin jumalauskon puuttumista tai uskontokritiikkiä. Sen mukaan ateismi tulee kytkeä – mutta ei sulauttaa – muihin käsityksiin, kuten feminismiin, antirasismiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tämä luonnehdinta on tehty suhteessa Jen McCreightin kokemuksiin ateistisesta poikien kerhosta, jossa feminismi, monimuotoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat kirosanoja. Itse olen parissakin yhteydessä korostanut, että erityisesti vihervasemmistolaiset teemat ja sukupuolisensitiivisyys ovat loistaneet poissaolollaan niin sanottujen uusateistien kirjoituksissa. Se, että Atheism+ on muodostunut pitkälti reaktiona uusateismiin osoittaa, että en ole ollut yksin pointtini kanssa.

Nämä kehityskulut eivät ole täsmälleen samaa, jota aikaisemmassa blogikirjoituksessani ja jo julkaistussa artikkelissa kutsuin ”ateistiseksi henkisyydeksi”. ”Ateistien kirkko”, de Botton ja Atheism+ eivät hae vauhtia idän henkisyydestä ja mietiskelystä, toisin kuin Steve Antinoff, mutta näitä kaikkia – listaan voidaan lisätä vaikkapa Andre Comte-Sponville ja Eric Maisel – yhdistää pyrkimys rakentaa jotakin ”merkitystä” ja yhteisöllisyyttä yhdistämällä ateistinen identiteetti johonkin. Tästä esimerkiksi Dawkins on pitkälti sanoutunut irti.

Ei ole kuitenkaan selvää, pitäisikö Dawkinsia tulkita lopultakin vain yhtenä kilpailijana, eikä niinkään rakentavan ja yhteisöllisen ateismin peilikuvana. Nimittäin hänen oma verkkosivustonsa on eräänlainen yhteisö, vaikka siellä ei mietiskellä eikä lauleta Queenin hittejä. Se kuitenkin muistuttaa monilta osin uskonnollisten yhteisöjen verkkosivustoja: siellä on jopa Convert’s corner, jonne heränneet voivat kirjata kokemuksensa muiden luettavaksi.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Studioalbumit osa 9 (2/2): Rolling Stones (1974–nykyaika)

Nyt on kuunneltu Rolling Stonesin tuotanto myös vuodesta 1974 eteenpäin. Tiesihän sen, että klassikkojen jälkeen on vain yksi suunta. Jännitettäväksi jäi, kuinka jyrkkä on pudotus ja kuinka syvä on pohja.

Vuonna 1974 ilmestyi It’s Only Rock’n’Roll (1974), jolta löytyy muun muassa nimikkokappale – pöhöttynyt rokkirenkutus, jota ei parane kuunnella usein. Vaikka esimerkiksi ”Time waits for no one” ja muutamat muutkin ovat aivan toimivia biisejä, koko albumista jää melko valju maku.

Black and Blue (1976) lähtee liikkeelle funkisti kappaleella ”Hot stuff”, mutta tämä ei ole se minun Rolling Stones. Tai on, juuri sellainen, jonka vuoksi olin niin pitkään välinpitämätön yhtyettä kohtaan. Nykyään voin jo kuunnella tällaista vapaaehtoisesti, mutta melko kaukana ollaan musiikista, josta innostun eniten. Tosin kakkosraita ”Hand of fate” on aika hieno rokkibiisi, jota seuraa kummallinen reggaeviritys ”Cherry oh baby”. Siinä missä The Clashin tyylilliset kokeilut ovat olleet olennainen osa yhtyettä, rollareilla genresekoilu tuntuu enemmän luovuutensa kuihduttaneen yhtyeen hakuammunnalta.
                                                       
Some Girls (1978) alkaa cocktail-baariin sopivalla löysällä taustamusiikilla (”Miss you”) eikä bändi ylly aikaisempiin suorituksiinsa edes rokkivaihde silmässä. Emotional Rescue (1980) kuulostaa tarpeettomalta levyltä eikä se yllä lähellekään yhtyeen parhaimmistoa.

Tattoo You (1981) sentään herättää tunteita, sillä sen avausraitana on ”Start me up”. Se ei loppujen lopuksi ole täysin kammottava renkutus, mutta se tuo taas mieleen kaiken sen, mistä en stonesissa pidä. Sen perään tulee heti rento popralli ”Hang fire”. Samaa kastiin menee ”Little T&A”, mutta kokonaisuus on jälleen kaukana klassikoista. Pariin edeltäjäänsä verrattuna Tattoo You on kuitenkin askel parempaan.

Undercover (1983) on aika laiskanpulskeaa, syntikoilla ja torvilla maustettua kasarirokkausta. Melko tylsä levy.

Dirty Work (1986) on albumi, jonka ilmestymisen muistan. Nuorena poikana katsoin, kun ”Harlem shuffle” pyöri Hittimittarissa. Silloin yhtye kuulosti laiskanpulskealta eikä levy vieläkään tunnu merkittävältä kokonaistaideteokselta. Kyllä edellä mainittu videolohkaisu on kuitenkin ihan hieno, joskin edelleen ”laiskanpulskea” biisi. Tälläkin albumilla bändi virittelee itsensä reggaen tunnelmiin verrattain mitättömällä kappaleella ”Too rude”. Kun heti perään pärähtää soimaan kasarisoundein varustettu ”Winning ugly” ei enää tiedä, mitä yhtyeen henkisestä tilasta pitäisi ajatella – vaikka itse biisi ei ole ollenkaan hassumpi, jos kasarihitit iskevät.

Steel Wheels (1989) lähtee liikkeelle perinteisesti rokaten, kuin hyvästellen 80-luvun soundit (”Sad sad sad”). Pian kuitenkin ollaan taas tilanteessa, jossa on vaikea perustella albumien julkaisua muille kuin tosifaneille. Ei kai kukaan ole Steel Wheelsiä kuunnellessaan valaistunut ja todennut Rollareiden olevan maailman paras bändi, mikäli ei ole jo tutustunut yhtyeen parempiin albumeihin? Toisaalta, levyn loppupäässä meno äityy poikkeuksellisen villiksi kokeiluksi esimerkiksi kappaleessa ”Continental drift”. Se on yksi parhaista myöhempien aikojen Rollareiden tuotannossa ja myös sitä seuraava ”Break the spell” on melko lumoava.

Voodoo Lounge (1994) on taas niitä levyjä, joiden kakkosraidan paikalta löytyy tarpeetonta torttua. Sen nimeksi on annettu ”You got me rocking”. Ehkä AC/DC tai ZZ Top saisi kyseisen biisin toimimaan rimaa hipoen, mutta Rollareiden vahvuudet ovat aivan muualla. Loppulevy onkin sitten ikääntyvien setien rokkausta, kun ei ole muutakaan tekemistä.

Bridges to Babylon (1997) levystä muistin vain ihan asiallisen raidan ”Anybody seen my baby?”. Muukaan osasto ei ole ollenkaan kammottavaa, mutta on vaikea kuvitella, että tästä tulisi uusi suosikkialbumi.

A Bigger Bang (2005) on edelleen tuorein albumi. Siinä kuuluu rauhoittuminen. Enää ei yritetä kokeilla genreillä tai päivän hittisoundeilla. Levy soi kuin keinutuolissa istuvan eläkeläisen leppoisa ja seesteinen papatus, josta kukaan ei oletakaan kuulevansa mitään uutta. Ja tämä on tarkoitettu myönteiseksi kommentiksi.

Vuodesta 1974 eteenpäin Rolling Stones muuttuu vähitellen värittömäksi ja tarpeettomaksi yhtyeeksi, jonka suosio perustuu vain vanhoihin meriitteihin. Ehkä niillä meriiteillä onkin oikeutettu jatkamaan, mutta olisi kiinnostavaa tietää, kuunteleeko näitä myöhempiä levyjä kukaan. Tästä nuivasta johtopäätöksestä huolimatta kuuntelurupeama paljasti, että yhtyeen myöhäistuotantoon sisältyy myös mukavia ja hyviä hetkiä. Ne kuitenkin kestävät liian vähän aikaa per albumi.