lauantai 26. tammikuuta 2019

Studioalbumit osa 97: YUP

Tammikuun alun iloksi luin vihdoin Hippo Taatilan kokoaman kirjan YUP – helppoa muisteltavaa (2017). Sen innoittamana kuuntelin kaikki yhtyeen albumit. Tai oikeastaan en vaivautunut etsimään ensimmäistä englanniksi laulettua teosta The Hippos from Hell (1990) enkä miniälppäreitä, vaan aloitin saman tien suomenkielisestä materiaalista.

Itselleni YUP oli yksi tärkeimmistä yhtyeistä vuosien 1992 ja noin 1997 aikana. Kun kuulin radiosta ”Paratiisin sahakielet” vuonna 1992, ostin saman tien kaupasta singlen. Sen a-puoli oli vähintään yhtä kovaa kamaa, ”Daavidin fuzz”. Olen tänä päivänäkin sitä mieltä, että tuota singleä yhtye ei ole koskaan ylittänyt, vaikka näkemykseni perustuu biografiseen sattumaan. Se on kaikkein rakkain YUP-tuotos. Pian kuitenkin piti hankkia lisää yhtyeen tuotantoa. Sitä halua pääsi toteuttamaan saman tien ja näin jatkettiin vuoteen 1998, jonka jälkeen suhteeni laimeni, kuten tulen kirjoittamaan. Edes hurjimman innostuksen aikana en lotkauttanut korvaani yhtyeen varhaisille englanninkielisille tuotoksille. Olin kuullut niitä sen verran, että ajattelin jättää asian sikseen. Siksi lähden nytkin liikkeelle ajasta, jossa ilmaisukieli oli vaihtunut kotimaiseen.

Huuda harkiten (1991) tuli ostettua vinyylinä sen jälkeen kun olin innostunut 1992 ilmestyneestä Daavidin fuzz/Paratiisin sahakielet -seiskasta. Levyä tuli pyöriteltyä todella paljon. Osa siitä kuulosti kiusalliselta ja väkinäiseltä, mutta hyvin harvoin mikään levy kuulostaa niin mielenkiintoiselta sekoitukselta punkkia, progressiivisia osia, iskumelodioita ja hämmentäviä sanoituksia. Kyse on edelleen erinomaisesta ja riittävän kypsästä räävittömästä runsaudensarvesta, jota ei tarvitse pitää englanninkielisten teosten tapaan varhaisena räpellyksenä. Tuntuisi hölmöltä nimetä yksittäisiä biisejä, koska olen aina kuunnellut tätä kokonaisuutena. Livesetissä oli pitkään ainakin ”Sikamusiikkia” ja ”Paha vaatturi”, mutta en nosta niitä sen korkeammalle kuin muitakaan biisejä.

Tässä kohdin (1992) ilmestyi myös cd, johon oli koottu ensimmäinen suomenkielinen levy, Turpasauna-ep, Julmasti juhlallista -ep ja seiskatuumainen Daavidin fuzz/Paratiisin sahakielet. Teos kantoi nimeä 1990–1992. Ostin sen, vaikka tarvitsin sisällöstä vain kaksi ep-levyä. Tätä pakettia voi suositella edelleen. Sitä kuuntelivat muutamat koulukaveritkin. Jotkut debatoivat, kumpi on kiinnostavampi, YUP vai CMX. Itse kuuntelin molempia, suhteeni jälkimmäiseen alkoi selkeästi aikaisemmin.

Sitten ilmestyi Minä olen myyrä (1993) cd-ep, joka ennakoi seuraavaa pitkäsoittoa. Nimibiisi ja varhaisempi versio kappaleesta ”Huonot uutiset” löytyivät myös tulevalta teokselta. Lisäksi paketissa oli kolme livebiisiä ja Atomic Roosterilta lainattu ”Keittoruoka”. Tulevaa levyä sai odottaa vesi kielellä ja edelleen ep on laadukasta kuunneltavaa, joskin hillitympää kuin aikaisempi tuotanto.

Toppatakkeja ja Toledon terästä (1994) ilmestyi tammikuussa. Olin tuolloin viimeisiä päiviä armeijassa. Joku kävi hakemassa teoksen iltavapaalla Kajaanin Anttilasta ja nauhoitti sen kasetille. Tuota kuunneltiin innostuneena. Jostain syystä komppaniassa oli YUP:n ystäviä parisenkymmentä ja joku sisäpiiriläinen, joka kertoi juttuja laulaja-kitaristi Martikaisesta. Minulla on myös muistikuva, että kun ”Minä olen myyrä” -video näytettiin televisiossa, se olisi tapahtunut vielä minun ollessa varuskunnassa. Muistaakseni sitä mentiin katsomaan isolla porukalla saliin, jossa oli televisio. Ostin levyn heti kun siihen tuli mahdollisuus. Tänäkin päivänä teos kuuluu yhtyeen huippuhetkiin. Se on kestänyt aikaa hyvin, ehkä juuri sen progemaisuutensa ja monipolvisuutensa vuoksi. Siinä seikkailee henkilöhahmoja ja myös Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksesta inspiraationsa saanut irtopää. Myyrä-hitin lisäksi esimerkiksi ”Mitä elämän jälkeen” on aina kuulunut suosikkeihini yksittäisistä biiseistä, mutta koko teos on onnistunut – ja jokaisessa biisissä on hyviä osia, jos ei muuta. (On muutakin.) Tässä vaiheessa yhtyeen ympärillä alkoi olla pöhinää enemmänkin, mutta kyse oli edelleen marginaali-ilmiöstä. Erityisesti basisti Tynkkynen hehkuttaa teosta läpi kirjan uransa huippukohtana. En väitä vastaan.

Homo sapiens (1994) ilmestyi vielä samana vuonna, mutta tässä kohdin on myös katkos. Yhtye suoristi otettaan merkittävästi ja siirtyi isolle levy-yhtiölle, Polygramille. Tuottajaksi tuli Mats Huldén ja Ville Pirisen kuvitus kansivihkosessa kommentoi hienolla tavalla jokaista kappaletta. Kokonaisuudesta tuli komea paketti ja yhtye kasvatti suosiotaan. Tavallaan tässä kohdassa YUP:stä tuli valtavirtaa, mutta omilla ehdoillaan. Pidin levystä paljon sen ilmestyttyä, ostin sen heti, kävin keikalla (saman vuoden kiertueella, jossa lämppärinä oli surullisenkuuluisa Pekka ja Susi, ja myöhemmin saman levyn aikaan ainakin Ruisrokissa 1995). Nyt kuunneltuna parhaat biisit ovat edelleen samat: ”Homo sapiens”, ”Tänään kotona” ja yksi parhaista Martikaisen teksteistä ”Väärinkäsityksiä merellä”. Nämä ovat bändin uran ehdottomia huippukohtia, jotka laittaisin parhaiden kokoelmalle. Muutenkin levy on kovaa tasoa alusta loppuun, vaikka ote on valtavirtaisempi. Nyt ihmettelen lähinnä soundeja ja hard rockista (kyseenalaisella tavalla) muistuttavia kitarakohtia. Joka tapauksessa arvostukseni tätä levyä kohtaan on edelleen korkealla.

Yövieraat (1996) tuli ostettua välittömästi. Vaikka ote oli siirtynyt huomattavasti valtavirran suuntaan, sointi oli silti sitä YUP:tä, jota rakastin. Koukkuja, hauskuutta ja melodiaa sopivassa suhteessa. Livenä tuli taas todistettua ja koko levy on onnistunut. Mari Rantasilan vierailu kappaleessa ”Alla jalavapuun” oli kuriositeetti, jonka moni muistaa (paitsi jonnet), mutta se ei ole itselleni tärkein raita. Sen sijaan ”Porvariston hillitty charmi”, ”Yövieraat” ja ”Meidän on annettu pudota” ovat omia suosikkejani. Jopa heikommat raidat, joita on noin kolme, pitävät tason riittävän korkealla koko teoksen. Kyse on mainiosta levystä, joka tehtiin suotuisissa olosuhteissa – tätä bändi muistelee edelleen myönteiseen sävyyn. Huldén jatkoi tuottajana ja levy menestyi taas hieman edeltäjäänsä paremmin.

Outo elämä (1998) tuli ostettua välittömästi, kuten muutamat aikaisemmat. Ajattelin, että ehkä yhtye ei enää puhuttele entiseen tapaan, koska olin 24 ja mielestäni kaukana valtavirrasta, mutta annoin vielä mahdollisuuden. Totesin, että tässä on levyllinen erittäin hyviä lauluja, mutta yhtye ei ole enää minun muuten kuin muutaman katkeamispisteessä olevan langan varassa. Yhtyeestä oli poistettu lähes kaikki elementit, mitkä voisivat estää suuremman yleisön mieltymyksen. Tämä kehityssuunta kiteytyi siihen, että tuottajaksi otettiin Miljoonasateen Matti Nurro. En pitänyt ratkaisusta alkuunkaan. Nurro tekee hienoja biisejä omalle bändilleen, mutta mitä hittoa hän tajuaa YUP:stä? Edelleen olen sitä mieltä, ettei yhtään mitään. Tai suopeammin: hän kuulee siinä jotain aivan muuta kuin mitä itse rakastin. Yhtye menestyi selvästi aikaisempaa paremmin, joten suunnan täytyi olla oikea. Tämä on edelleen selkeästi hyvä levy, mutta se päätti halun ostaa seuraava kuuntelematta. Enkä ostanut sitä kuuntelemisen jälkeenkään.

Normaalien maihinnousu (1999) tehtiin tuottaja Riku Mattilan ja ProToolsien suojeluksessa. Se kuulostaa hyvin erilaiselta kuin aikaisemmat, vaikkei sitä sillä tavalla teoksen ilmestyessä ajatellut. Levy meni listaykköseksi ja toi yhtyeelle ensimmäisen kultalevyn. Sillä on kenties yhtyeen tunnetuin raita, ”Meitä odotellaan mullan alla”, joka onkin asiallista poppia. Selvä hitti! YUP:sta oli tullut maamme mittakaavassa suuri. Levyltä löytyy myös ep-muodossa aikaisemmin ilmestynyt ”Me viihdytämme teitä”. Nämä ovat suurimmat onnistumiset. Ja onhan tämä hyvä poplevy, jolla on taitavaa ja kikkailevaakin soittoa. Mutta varhaisteosten innostumista ja ideoiden runsaudensarvea on turha etsiä, enkä varmaan koskaan pääse yli omasta historiastani, ajasta, jolloin suhteeni yhtyeeseen väljähtyi. Silti olen edelleen sitä mieltä, että teoksen jälkipuolisko on kevyesti mitäänsanomattominta tuubaa, mitä bändi oli tuohon saakka (suomenkieliselle) levylle päästänyt. Tämä on siis yhtyeen ensimmäinen levy, jota en ostanut ilmestyessään (sen jälkeen kun aloin bändiä seurata). Kuulin sen kyllä, ehkä veljeni osti sen. Vieläkään sitä minulla ei ole. Eikä taida tullakaan, ellen päätä haluavani muodon vuoksi kaikkia yhtyeen levyjä hyllyyni. Tavallaan hyvä levy, joka on aina ollut edeltäjäänsäkin vähemmän henkilökohtainen.

Lauluja metsästä (2001) jatkoi yhtyeen ja Mattilan yhteistyötä. Siitäkin tuli kultalevy, mutta yhtye alkoi väsyä itseensä. Myös aika moni vanha fani väsyi, koska bändi oli erkaantunut entisestä. Itse en edes kuunnellut levyä sen ilmestyessä vaan kopioin cd:n paljon myöhemmin. Levyn nimi tulee Jethro Tullin albumista Songs from the Wood, ehdottajanaan Rumban Antti Eerola. Sisällöstä sen verran, että ”Ihana elämä” oli videobiisi, josta kai hittiä odoteltiin. Minusta se on kivaa keskitien suomipoppia, josta kuitenkin puuttuu YUP:n varhaisempaa uraa määrittänyt tekemisen ja oivaltamisen into. Tunnetuin raita taitaa silti olla ”Rakkaus on pesti hulluuteen”, joka on onnistunut popkappale. Valitettavasti iso osa levystä kuulostaa sävellyksellisesti erittäin köyhältä. Biiseihin on upotettu kaikkea progressiivista, mutta mikään siitä ei pelasta kokonaisuutta, vaan alleviivaa yhtyeen umpikujaa. Kansa toki osti levyn kultakantaan ja listaykköseksi.

Tässä kohdin ilmestyi b-puolista ja harvinaisuuksista koostuva Hajota ja hallitse 1993–2001, jota on helppo suositella kuriositeettien metsästäjille. Siellä on muutamia timanttisia biisejä, joista aikaisemmin mainitsematon on esimerkiksi ”Puutarhurin laulu”. Sen kuulemisesta keikoilla olen aina ollut mielissäni. Tosin ”Paratiisin sahakielet” on riisuttuna ja minusta huomattavasti heikompana versiona ja sama pätee vielä selvemmin ”Homo sapiensiin”. Jostain käsittämättömästä syystä bändi ylistää näitä uusia versioita kirjassaan. Lisäksi sieltä löytyy Nylon Beatin kanssa tehdyn yhteistyön hedelmiä parin biisin verran. Kuriositeetteja nekin. YUP-kirjassa bändi kuvittelee, että yhteistyö Naikkareiden kanssa olisi ollut jotenkin radikaali ja rohkea veto, mutta minä kysyisin, mitä merkittävää se toi YUP:n taiteelliseen uraan. Ei yhtään mitään. Nylon Beatille se teki hyvää. Tämä kokoelma on minulle kuitenkin merkittävästi kiinnostavampi kuin esimerkiksi saman vuoden studioalbumi.

Leppymättömät (2003) on toinen suomenkielinen YUP-albumi, jota ei vieläkään löydy hyllystäni missään muodossa. Se kävi listakakkosena, mutta kun katson biisilistaa, ei teos ole minulle kovin tuttu. Tuottaja Mattila päätti, että kaikki voivat osallistua sävellyksiin ja hän valitsee niistä parhaat levylle. Tämä oli poikkeuksellinen tapa edistää levyä. Eikä ilmeisesti kovin onnistunut, koska se toi pintaan vähemmän toivotulla tavalla yhtyeessä jo muhivat jännitteet. Teos on melko suora, rokkaavakin. Mutta se on jotenkin hengetön. Itse en saa siihen merkityksellistä kulmaa. Mukana on aivan kivoja biisejä, kuten levyn tunnetuin ”Joutilas”. En kirjoita enempää, menen eteenpäin, koska siellä vaikuttaisi olevan kiinnostavampaa luvassa.

Tässä vaiheessa Jarkko Martikainen julkaisi ensimmäisen soololevynsä Mierolainen (2004). Osa biiseistä oli tarjolla Leppymättömille, mutta Mattila ei valinnut niitä. Soolo sai myönteisen vastaanoton, mutta se ei ollut (vielä) YUP:n loppu.

Keppijumppaa (2005) on edelleen Mattilan tuottama, mutta muuten se on askel toisaalle. Sillä hylättiin ProToolsit, haluttiin mennä taas lähemmäksi progea ja muistutukseksi vanhasta Ville Pirinen palasi kansitaiteilijaksi (Pirinen teki siis Homo sapiensin kansitaiteen). Suhde levy-yhtiön vaatimuksiin ja odotuksiin oli ahdistava. Vaikka levy meni plussalle, se näytti, että suosion aallonharja oli ohitettu. En muista, milloin ja mistä levyn ostin, mutta sen täytyy olla alennuskorista. Meno on raikkaampaa kuin parilla edeltäjällään ja musiikissa on koukkuja. Samoin soitanta ja soundit miellyttävät. Levyltä kuitenkin puuttuu räävittömyys ja yllättävyys. Tuntuu kuin yhtye näyttäisi, että tällaisia kelpo teoksia me osaamme tehdä tuosta vaan. Single ”Minä en tiedä mitään” on tasavahva, muttei sen enempää. Yhtye hehkuttaa Tynkkysen kappaletta ”Tehdas” jopa parhaaksi bändin biisiksi. No, en ole samaa mieltä. Onhan se kieltämättä hieno teos, mutta koskettaako se juuri minua? Ei läheskään yhtä paljon kuin yli 20 bändin muuta biisiä.

Vapauden kaupungit (2008) on muutos siinä mielessä, että vuonna 1999 alkanut Mattilan osuus tuottajana oli tullut päätökseensä ja basisti Tynkkynen tuotti levyn itse. Samalla kustantajaksi tuli Sakara Universalin sijaan. Oltiin siirrytty takaisin megayhtiöstä marginaaliin. Molemmat yhtiöt halusivat bändin, joten mistään potkuista ei ollut kyse. Tynkkynen puolsi Universalia, Martikainen Sakaraa. Jäsenten äänestyksen perusteella valinta osui pieneen. Jotain markkinoista kertoo, että ostin levyn ilmestymisvuoden joulukuussa Citymarketista yhdellä eurolla, kun vierailin Suomessa. Itse albumi on ”helppoa tykättävää”. Siinä on ikään kuin tiivistettynä eri puolia yhtyeen urasta, rennolla otteella toteutettuna. Eihän levy palauta varhaista rakkauttani millään muotoa, mutta se on ikään kuin sovinto exän kanssa, varsinkin kun siihen ei sijoittanut kuin euron. En silti ole varma, pääsisikö tästä biisejä omalle parhaat-koosteelleni (ellei sitten levyn päättävä ”Maailmannäyttely”). Se taitaa olla levyn suurin ongelma, ei mikään muu. Levy nousi listakakkoseksi, mutta bändi ei ollut erityisen tyytyväinen albumiin. Yllätyksenä tulivat kuitenkin kriitikoiden penseät kannat. Soundin kahden tähden arvio päättyi kysymykseen: ”Tarvitaanko YUP:ta vielä?” Hyvä kysymys.

Seuraavan vuoden alussa yhtye ilmoitti jäävänsä tauolle. Se oli vastannut kieltävästi Soundin kysymykseen.

Rupeama poikkeaa siitä, mistä lähdin liikkeelle tässä studioalbumien kuuntelusarjassa. Tarkoitus oli tutustua vähän tuntemattomampiin artisteihin ja yhtyeisiin. Välillä on kuitenkin kiva kuunnella tärkeitä yhtyeitä. Sellaiseksi YUP:n määrittelen edelleen, vaikka suhteemme laimeni viimeistään vuosituhannen vaihtuessa. Vuoden 2003 Leppymättömät oli albumi, jota en välttämättä edes kuullut kokonaan sen ilmestyessä, joten oli tässä tutustuttavaakin. Ja vaikka en koskaan täysin hylännyt yhtyettä, siitä tuli ”alennuskorista kotiin” -osaston tekijä aikaisemman ”pakko saada ilmestymispäivänä” sijaan.

Joka tapauksessa toivon, että bändi tekee vielä paluun lavoille. Svartin julkaistessa bändin varhaistuotannon vinyylinä Homo sapiensista taaksepäin olisi avautunut loistava hetki tehdä YUP soittaa levyn X -tyyppisiä keikkoja. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut eikä se olisi sopinutkaan yhtyeen omakuvaan. Jos yhtye palaa, se tekee sen todennäköisesti suurieleisemmin. Sillä välin Jarkko Martikaisen soolokeikkoja tulee katseltua lähinnä festivaaleilla ja jos vähän väsyttää, niin puolet keikasta riittää.

Mikään ei muuta läheistä suhdetta eikä vie pois mennyttä: nuorelle minälle YUP oli erittäin tärkeä yhtye. Niihin muistoihin pääsen helposti kuunnellessani yhtyeen tuotantoa ajalta ennen listaykkösiä. Eka demo ei kuitenkaan ole paras enkä ole sitä mieltä, että ”Turpasaunan” jälkeen yhtye on mennyt vain alaspäin.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Studiolevyt osa 96: Stone

Jouluna lueskelin nipun musakirjoja ja yksi niistä oli Ari Väntäsen kirjoittaman Stone (2018). Nimensä mukaisesti teos kertoo keravalaisen thrash metal -yhtye Stonen tarinan. Sen innoittamana päätin kuunnella yhtyeen studiolevyt läpi. Pari huomiota on kuitenkin paikallaan ennen kuuntelua.

Ensiksi itse teos on ihan käypä ja nopealukuinen katsaus yhtyeen uraan, joskin ote on kovin myötäsukainen. Kontroversiaalisista ja elämänmakuisista puolista vaietaan, jos ei oteta lukuun jäsenten muisteluita maaseudun keikkapaikoilta ja huoltamoilta. Ehkä tässä halutaan keskittyä musiikkiin. Tai sitten ratkaisu on tehty yhteistyön varmistamiseksi. Onkin jännää, ettei hepuista saa silti järin sympaattista kuvaa. Mainittakoon kuitenkin, etten tunne heistä ketään henkilökohtaisesti.

Toiseksi yläasteella ei voinut välttyä pitkätukkaisilta Stonea kuuntelevilta finninaamoilta, joiden päätä koristi lippa ylös käännetty lakki, pillifarkut, varsilenkkarit ja farkkuliivi, jonka selkään oli kirjoitettu Stonen logo. Tuossa laumassa oli osa parhaista kavereistani, mutta tein selväksi, ettei meidän suosikkibändimme ole sama. Seurasin kyllä thrashin nousua ja innostuin joistain, mutta Stone ei kuulunut niihin. Siksi voi olla, ettei tämänkään kuuntelurupeaman lukeminen viehätä vanhoja faneja. Tai itseäni. No, katsotaan.

Stone (1988) on kenties ensimmäinen merkittävä suomalainen thrash metal -levy. Siksi sillä on merkittävä paikka kotimaisen populaarimusiikin historiassa. En ryhdy perkaamaan kriteerejä väitteelle, mutta ainakaan tuon ajan teininä mikään suunnilleen samaan genreen kuulunut ei tuntunut vertaisteni parissa yhtä keskeiseltä. Taisin nauhoittaa levyn c-kasetille, mutta en kuunnellut sitä usein. Kaikkiaan Stone oli treenannut ja valmis bändi musiikillisesti jo debyyttinsä aikaan. Se kopioi onnistuneesti esikuviltaan, erityisesti Metallicalta, eikä tuotosta tarvitse hävetä kansainvälisessä vertailussa. Levyn avaava ”Get Stoned” ja sitä seuraava ”No commands” olivat aikanaan jengin suosikkeja ja varmaan edelleen. Muusta materiaalista nostan esiin ”Brain damagen” ja päätösraita ”Overtaken”. Koko levy on tasavahva genrensä edustaja, mutta omiin korviini hiukan turvallinen ja jopa varovainen. ”Final countdown” -vitsi saattoi upota finninaamoihin, jotka eivät olleet yhtä suosittuja tyttöjen parissa kuin Joey Tempest, mutta sen paikka ei ole levyllä. Muuten kaikki oli bändin omia tuotoksia.

No Anaesthesia! (1989) tuli heti seuraavana vuonna ja voi pojat levyn nimen hokemista sai kuulla ikätovereiltaan. Levy sai nimensä Metallican debyytillä julkaistusta Cliff Burtonin kappaleesta ”Anesthesia (Pulling teeth)”. Toisen albumin menestys oli hieman ensimmäistä vaisumpaa, mutta sisältö on hyvin samankaltaista. Alussa on introna Finlandia, mikä ei varmaan ole vittuilua kuten edellisen levyn Europe-viritys. Sinänsä on hienoa, että levyn pisin raita, yli 10-minuuttinen nimibiisi on sijoitettu b-puolen ensimmäiseksi. Se ja sitä seuraava ”Light entertainment” istuvat a-puolta paremmin omaan makuun. Esimerkiksi singlenä julkaistu ”Back to the stone age” ei minulle lähde. Ehkäpä innostun rajummasta kamasta, kuten äskettäin kuuntelemastani, samana vuonna ilmestyneestä Obituaryn Slowly we rot -teoksesta. Nipottaja voisi toki sanoa, että Obituary on deathia ja Stone speediä/thrashia. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun kuuntelin levyn alusta loppuun.

Colours (1990) on eri maailmasta. Sen kannen estetiikasta puuttuvat rässirasvat ja finnit. Eikä siinä ole Stonen logoa. Soitinarsenaalissa vilahtavat myös viulu ja sello. Alkuperäiskitaristi Jiri ”Kari Tapion poika” Jalkanen oli vaihtunut Airdashin Markku Niiraseen. Albumin listamenestys oli kuitenkin parempaa kuin edeltäjällään. Ja toisaalta, kun avausraita ”Stone cold soul” pärähtää soimaan, niin onhan siinä tuttu meininki. Tehokas biisi, muuten. Minun korviini tämä on ”kypsä” levy, joka osoittaa bändin kasvaneen ja vanhentuneen. Ehkä se on myös totisempi, mutta nyt kuunneltuna ei ainakaan huonompi. Kirjan perusteella Stonen ura oli tässä vaiheessa umpikujassa, joten odotin ”hukassa” olevaa levyä. Siinä mielessä Colours on myönteinen yllätys, vaikka en varmaankaan tule kuuntelemaan sitä kovin aktiivisesti. Cd-versiolla on bonuksena Led Zeppelin-koveri ”Friends”

Emotional Playground (1991) menestyi vaatimattomammin listalla, eikä sen otteessa ole enää samaa raikkautta kuin parilla ensimmäisellä tai myönteistä kypsyneisyyttä kuin edeltäjällään. Tässä vaiheessa pääasiallista lauluntekijä Joutsenniemeä taisi jo kiinnostaa enemmän grunge kuin metalli. Ehkä siksi teos ei ole lintu eikä kala, eikä myöskään onnistunut genrehybridi. Vaikea siitä on sanoa sen kummempaa.

Stone olisi voinut menestyä ulkomailla, mutta se olisi vaatinut parempaa organisointia, onnea ja kenties toisenlaista strategiaa (Amerikan sijasta Keski-Eurooppaa, ehkä?). Nyt se päätyi kiertämään suomalaisia teineille suunnattuja keikkapaikkoja niin pitkäksi aikaa, että yleisö lopulta kaikkosi. Ymmärtääkseni basisti-laulaja Janne Joutsenniemen vei grunge, ja hän soittikin Suburban Tribessä heti Stonen jälkeen. Roope Latvala sen sijaan pysyi metallissa ja soitti useissa eri bändeissä. Tunnetuin niistä on Children of Bodom.

Henkilökohtaisesti tämä kuuntelu muistutti, että Stone oli alusta pitäen taitavasti soittava ja kaikin puolin osaava yhtye. Se ei kuitenkaan ole minun juttuni. Se on liian tavallista, kun tällä musiikin suunnalla minua viehättää äärimmäisempi meininki (tai vaihtoehtoisesti hevi ajalta ennen thrashiä).

Loppuun yksi Stoneen liittyvä muisto: asuinalueeni nuorisotalon pihassa oli suuri harmaa betonirinkula, jota käytettiin ensisijaisesti tuhkakuppina. Joku oli kirjoittanut siihen hopeanvärisellä spraymaalilla Stonen logon. Ei se siitä mihinkään näkynyt, mutta joku muori kommentoi ohi kulkiessaan, että on se kiva, kun täälläkin on tällainen graffiti. Sekös meitä teinejä nauratti.