sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Jumalaton Skandinavia

Mitä syntyy, kun laitetaan uskonnottomuuden ja ateismin puolesta kamppaileva yhdysvaltalainen tutkija elämään hieman yli vuodeksi Tanskaan ja Ruotsiin? Kohtuullisen nopealukuinen ja mukaansatempaava kirja, Society without God.

Odottelin pitkään vuonna 2008 ilmestyneen teoksen lukemista, koska aikaisemmin lukemani saman tekijän, Phil Zuckermanin, artikkelit olivat herättäneet joitakin vastalauseita. Kirja tuli kuitenkin puheeksi, kun eräällä postituslistalla mainostettiin alennettua hintaa. Seuraavaksi huomasin, että lokerooni oli laitettu kappale teosta lainaan, luettavaksi. Päätin lukea ja yllätyin positiivisesti.

Kirja perustuu tekijän haastatteluihin. Hän haastatteli tuttuja, tuntemattomia, keitä eteen sattui ja kuka oli halukas. Lopputuloksena on uskonnottomuuden etnografinen tutkimus, jonka havainnot nivotaan saumattomasti uskontososiologiseen keskusteluun.

Otsikko on ymmärrettävä täsmällisesti. Pohjoismaat eivät ole kaikilta osin uskonnottomia, mutta usko Jumalaan tai Jumalan merkitys ihmisten elämässä on haastattelujen perusteella hyvin vähäinen. Tällöin jää tilaa korostaa, että suurin osa asukkaista on edelleen uskonnollisen – useimmiten kristillisen – yhteisön jäseniä. Jumalatonta uskonnollisuutta Zuckerman nimittää ”kulttuuriuskonnollisuudeksi”, erotukseksi ”uskonnollisesta tai aidosta uskonnollisuudesta”. Toisaalta haastattelut osoittavat, että vaikka skandinaavit eivät uskoisi Jumalaan, moni heistä sanoo uskovansa ”johonkin”’, vaikkei oikein osaakaan sanoa, mikä se jokin on.

Ei ole salaisuus, että Zuckermanin Skandinavia on Yhdysvaltojen peilikuvana. Havainnot Tanskasta ja Ruotsista kontrastoidaan Yhdysvaltoihin ja sen uskonnollisuuteen. Kohdelukijaksi muodostuukin jenkki, jolle pohjoismaat ovat uskonnottomuudessaan verrattavissa antropologien tutkimiin eksoottisiin heimoihin. Muille tutkimus ei tarjoa juurikaan uutta tietoa pohjoismaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tavallisten tanskalaisten ja ruotsalaisten käsityksiä uskonnosta olisi erittäin kiinnostavaa lukea. Teoksessa onkin pitkiä sitaatteja ja haastattelureferaatteja.

Zuckerman nostaa selkeästi esiin, miten pohjoismaissa ollaan monilla mittareilla uskonnottomia mutta vältetään ateistiksi identifioitumista. Tämä on tärkeä havainto. On vain outoa, ettei hän tehnyt sitä aikaisemmassa artikkelissa, jota olen kritisoinut juuri kykenemättömyydestä erotella ateismia jumalauskon puuttumisen synonyyminä identiteettikategoriasta.

Uskontososiologisen keskustelun kannalta olisi ollut kiinnostavaa pohtia Grace Davien ”sijaisuskonnollisuuden” käsitettä nimenomaan pohjoismaisen haastatteluaineiston yhteydessä, sillä se on yhdysvaltalaisille suhteellisen käsittämätön, mutta pohjoismaisille välittömästi ymmärrettävä. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa tilannetta, jossa harvalukuiset uskonnolliset ihmiset harjoittavat uskontoaan tavallaan toisten, varsin uskonnottomien puolesta uskonnottomien hyväksyessä tilanteen.

Etnografiselta kannalta teos herättää muutamia kysymyksiä. Olivatko kaikki 149 haastattelua 14 kuukauden aikana tarpeen? Olisiko ajankäyttöä voinut jyvittää toisin haastattelemalla muutamia useaan kertaan ja perusteellisemmin tai tutustumalla syvemmin pohjoismaiseen tutkimuskirjallisuuteen? Olisivatko haastateltavat tuoneet uusia nyansseja esiin, jos he olisivat puhuneet englannin sijaan äidinkieltään? Välillä referaateista tulee jopa olo, että haastateltavat eivät välitä selittää, kun ei se jenkki kuitenkaan tajua…

Ehkä kiinnostavin kysymys, joka teoksessa jää vähäiselle huomiolle, on se, miksi ja miten skandinaavit ovat uskonnollisia. Tai: miten uskonto on osa Pohjoismaita, jos Jumalalla ei ole niin suurta merkitystä? Tähän liittyen voitaisiin esittää Zuckermanille muutama pohdinnan aihe:

Ensinnäkin, Yhdysvalloissa ateisti ei käytännössä voi tulla kansan johtajaksi ja keulakuvaksi, mutta Zuckermanin mukaan Tanskassa ja Ruotsissa se on toivottavaa. Näinköhän? Asia lienee monimutkaisempi eikä Zuckerman tarjoa todistusaineistoa väitteelleen. Ainakin Suomessa optimaalinen asetelma on peruspositiivinen suhde valtauskontoon yhdistettynä suhteelliseen hiljaisuuteen omasta uskonnollisuudesta ja sen vaikutuksesta politiikkaan.

Toiseksi, uskontoperinne toimii edelleen moraalisissa asioissa keskeisenä resurssina, vaikka Jumalan tahtoon ei vedottaisikaan, on kyse sitten abortista, eutanasiasta tai oikeanlaisen parisuhteen nimestä ja juridisesta asemasta.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, ehkä olennaista julkisen elämän kannalta on kysyä uskomusten aitouden (versus pinnallisuuden ja metaforisuuden) sijaan – ja Richard Rortyn tavoin – sitä, haluammeko kietoa yhden tai useamman uskonnollisen perinteen yhteen esimerkiksi moraalista harkintaa ja toivoa käsittelevien kysymysten kanssa. Ja lisäksi: onko uskontoperinteiden kieli se, jonka avulla rakennamme kuvan itsestämme ja jonka avulla päätämme, mikä on meille tärkeää?

Neljänneksi, voisiko olla niin, että usko ei olekaan uskomuksissa vaan käytännöissä? Slavoj Žižekin vakiojuttuihin kuuluu se, kun tanskalaiselta fyysikolta Niels Bohrilta kysyttiin vajassa roikkuvasta, hyvää onnea tuovasta hevosenkengästä, että ethän sinä tiedemiehenä voi tuollaiseen uskoa. Bohr vastasi, ettei usko siihen, mutta hänelle kerrottiin, että se toimii silti. Vähän sama fiilis jää Zuckermanin haastattelemista skandinaaveista, jotka ovat kirkon jäseniä ja jotka menevät naimisiin kirkossa ja jotka kastavat lapsensa kirkon jäseniksi – samanaikaisesti kun selväsanaisesti toteavat, etteivät usko Jumalaan.

Edellä mainitut teemat eivät tosin ole Zuckermanin viestin kannalta keskeisiä. Hänen viestinsä ei ole se, että uskonnollinen yhteiskunta on huono – vaikka hän kritisoikin Yhdysvaltoja monin tavoin. Hänen viestinsä on, ettei hyvän ja toimivan yhteiskunnan tarvitse olla uskonnollinen. Tämäkin alleviivaa sitä, kenelle sanoma on suunnattu.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Uskontotieteen kermaa

Elokuussa järjestettiin uskontotieteen maailmanjärjestön konferenssi.  Sinne päästäkseen tuli matkustaa aina Torontoon asti. Oletusarvona voisi olla, että tapahtuman pääpuhujat muodostaisivat läpileikkauksen parhaasta, mitä alalla on tarjota. Tällä kerralla näin ei  tainnut olla ainakaan konferenssivieraiden kommenttien kuuntelun perusteella tai sitten uskontotieteilijöitä on vaikea miellyttää. Ja oikeastaan vain pieni osa kutsutuista esitelmöitsijöistä oli uskontotieteilijöitä.

Osallistuin kahdeksaan kymmenestä plenaarista. Useimmat olivat käytetyn ajan arvoisia, vaikka en varauksettomasti pitänytkään kaikista. Seuraavassa muutama yleinen luonnehdinta.

Avajaisillan esitelmän piti yhdysvaltalainen uskontohistorioitsija Catherine Albanese, jonka tekstit ovat vähemmän nukuttavia kuin esiintyminen. Suoraan paperista luettu ”kertomus”, jonka pointtia – eräänlaista uskonnollista vaikutushistoriaa – hahmoteltiin lyhyesti viimeisen kolmen minuutin aikana. Itselleni kiinnostavin seikka oli alussa esitetty huomio siitä, että Yhdysvalloissa arviolta yli 50 prosenttia uskonnollisista myyntimenestyksistä sijoittuu länsimaisen esoterian perinteeseen. Tosin huomion alkuperäinen esittäjä on Gordon Melton.

Aamulla äänessä oli David Sloan Wilson, joka on tunnettu evoluutioteorian popularisoija. Hän on myös niitä harvalukuisia ääniä, joiden mukaan uskonto on ryhmätason adaptaatiomekanismi. Wilson puolusti eläväisesti pääteesiään, joskaan en joka kohdassa ollut vakuuttunut siitä, etteivätkö esimerkiksi Marvin Harrisin kulttuurimaterialismi tai Roy Rappaportin ekologinen näkökulma selittäisi yhtä hyvin tai jopa paremmin useimmat Wilsonin esimerkit.

Wilsonilla oli maailmanvalloituksen meininki toistellessaan, että teitä uskontotieteilijöitä tarvitaan. Tehkää uskontohistoriaa, niin minä voin sitten syntetisoida tiedon tähän kehykseeni. Se viesti tuntui vähän yliampuvalta, kuten myös hänen käsityksensä Rodney Starkin uskontososiologisten näkemysten hallitsevuudesta. Viimeistään siinä kohdassa olisi tehnyt mieli sanoa, että pieni katse eurooppalaiseen keskusteluun, niin oppii uutta. Kaikkiaan se oli viihdyttävä ja inspiroiva esitys.

Illalla puikkoihin astui Kanadassa toimiva uskontotieteilijä William Arnal. Hän on erikoistunut Uuden testamentin tutkimukseen ja näkökulmiin, joita joku kutsuisi postmoderneiksi. Hän piti omaperäisen alustuksen siitä, miten oikeastaan kristinuskon synnyssä ja kehittymisessä tärkeintä on ollut hyvä stoori, kyky luoda ja kuvitella kuvitteellisia olioita sekä suhtautua eri asteisella vakavuudella näihin olioihin.

Seuraavana aamuna huomasin passini kadonneen ja jätin Dale Guthrien puhumaan muille uskontoarkeologiasta ja esihistoriasta. Läsnä olleet sanoivat, että uskontoon päästiin viimeisen viiden minuutin aikana.

Illalla oli Robert McCauleyn vuoro. Hänen luentonsa oli pääosin johdattelua kognitiiviseen uskonnontutkimukseen. Hän referoi ensiksi pitkään Pascal Boyerin näkemyksiä. Sitten hän esitteli pintapuolisesti käsitystään uskonnosta Rube Goldberg -koneena, jossa monimutkaisista prosesseista syntyy jotain yksinkertaista. Lopuksi hän kuvasi yhdessä E. Thomas Lawsonin kanssa kehittelemäänsä rituaaliteoriaa, joka luennolla kuullussa muodossa on ensisijaisesti rituaalien luokittelun väline: Kävin Afrikassa ja siellä oli rituaalityyppi 1. Minä puolestaan kävin Australiassa ja siellä on tyyppi numero 3. Yleisössä oli aistittavissa ärtymystä. Yhtäältä esitystyyli saattoi vaikuttaa, mutta toisaalta reaktiot kuvaavat niitä asenteita, joita toisilla on kognitiivista uskonnontutkimusta kohtaan.

Aamulla päästiin ruksimaan uusi kategoria: Kanadan ranskankielinen. Jean Grondin on itselleni tuttu teoksesta ”Introduction to Philosophical Hermeneutics”. Hetken piti lukea seminaariohjelmaa varmistuakseen, että kyse on samasta henkilöstä. Puheen aiheena oli ekologinen tietoisuus uutena uskonnonkaltaisena ilmiönä. Esitelmä oli pinnallinen mutta viihdyttävä. Se oli yhtäältä uskonnon kategoriaa pohdiskeleva sormiharjoitus, toisaalta ekologista tietoisuutta ilmiönä havainnollistava.

Iltapäivällä tuli väsy, joten Meera Nanda puhui virkeämmille kuulijoille teosofiasta ja Intian uskontoperinteistä Saidin orientalismiteoriaa kritisoiden.

Tämänhetkisten tutkimusintressieni kannalta viimeinen kokonainen seminaaripäivä oli kiinnostavin. Aamulla Jacques Berlinerblau tarkasteli ateistiksi identifioitumista ja ateismia ilmiönä historiallisessa perspektiivissä. Hänen tarinansa kulki ”yksisarvisen metsästämisestä” (esimoderni ateismi) eliitin ateismiin (1700-luvun Ranska) ja ateismin demokratisoitumiseen (1800-luvun Englanti). Tuttu tarina, jota maustettiin historiallisesti oikealla huomiolla siitä, että ”ateisti” on ollut perinteisesti toisiin kohdistettu loukkaus eikä itsensä identifioimiseen käytetty käsite. Itselleni alustuksessa oli pari uutta pikkujuttua, mutta muuten se toimi mainiona vakuutteluna siitä, että oma tutustumiseni ateismin käsitteen historiaan ei ole mennyt väärille urille.

Iltapäivällä brittiläinen, Yhdysvalloissa työskentelevä filosofi Susan Haack esitelmöi tieteen ja uskonnon kiistoista käyttäen esimerkkeinään yhdysvaltalaisia oikeudenkäyntejä. Luento oli oikein hyvä johdanto keskeisiin oikeudenkäynteihin ja niiden muuttuneisiin painopisteisiin. Asenteellisesti se oli kreationisteja alentava, mikä oli jokseenkin tarpeetonta. Vuoden 2005 tapausta Dover v. Kitzmiller esitellessään Haack sai sen kuulostamaan latteahkolta, mutta jos tutustuu tapaukseen, se on kuin hyvä dekkari. Samasta aiheesta Steve Fuller on pitänyt huomattavasti mielenkiintoisempia, joskin kontroversiaalisempia esitelmiä.

Viimeisenä aamuna puhui Hans Kippenberg. Saksalaisen uskonnontutkimuksen grand old man sai juuri ja juuri pidettyä rönsyilevän luentonsa kasassa ja pääsi onnellisesti johtopäätöksiinsä siitä, miten Euroopan uskontokenttä muuttuu globalisaation ja uudenlaisten uskonnollisten yhteisöjen myötä. Olisi tehnyt mieli kysyä, miten lukuisat esitelmässä vilahtaneet uskontososiologiset teoriat sopivat yhteen. Ehkä vastaus olisi ollut hyväksyttävissä, mutta itse esitelmässä asia jäi avoimeksi.

Moni tuntui valittelevan edellä kuvattuja alustuksia. Oma asenteeni oli pikemminkin se, että kun valtameren yli on lennetty, niin otetaan alustuksista irti se, mitä otettavissa on. Berlinerblaun kuvaus yksisarvisen metsästyksestä sopisi kai myös uskontotieteilijöitä miellyttävän esitelmöijän löytämiseen.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Elämää popin ulkopuolella?


Vanhempieni tarjoama autokyyti Helsingistä pohjanmaalle. Ensimmäinen pysähdys Riihimäen ABC:llä, jossa saan aamukahvin. Monitoimikeskus tarjoaa muutakin: isälle iltapäivälehdet (”Siinä on jalkapallosta.”), äidille Iittalan lasia (”Ei kun käyn katselemassa vaan”) ja minulle Kirjapörssin myyntipisteen.

Päätän ostaa Paasikiveä käsittelevän kirjan, mutta selailen myös muita tarjouksia. Mukaan tarttuu Otto Talvion parin vuoden takainen kirja populaarimusiikista. Kun katson uudestaan Paasikivi-kirjaa, huomaan sen päättyvän toisen maailmansodan loppuun. Jätän sen ostamatta, koska olisin halunnut lukea Juho-Kustin viimeisistä vuosista.

Autossa juttujen hyytyessä aloitan lukemisen: lätinää popista. Teos on kevyt, jopa niin kevyt, ettei sen lukeminen aiheuta matkapahoinvointia, ja saan sen likimain päätökseen Jalasjärven jälkeen. Päällimmäisenä on mielessä kysymys, olisiko kirja parempi, jos kirjoittaja osoittaisi tuntevansa jotain muutakin kuin populaarimusiikkia.

Populaarimusiikista lukemisen yksi funktio on, että se voi innoittaa kuuntelemaan joitakin artisteja – joko täysin tuntemattomia tai sytyttää halun palata vanhoihin tuttuihin. Päässäni soi Flamin’ Grooviesin Shake Some Action. Suunnilleen samat jutut voisi lukea Wikipediasta, mutta jos ei tunne The Rasperriesin tuotantoa kuin parin kappaleen verran, miten eksyisi Wikipediaan? Siksi Biff! Bang! Pow! on ihan kiva.

Kiinnostavimpia ovat ne kohdat, joissa kirjoittaja keskittyy omakohtaisiin muisteluihin. Oman faniuden vahvempi esiinnostaminen ryyditettynä vakuuttavalla nippelitiedolla olisi miellyttänyt enemmän. Silloin teksti ei ole wikipediamaista, referaatista muistuttavaa eikä teoriakammoista.

Jos on lukenut samoja kirjoja kuin kirjoittaja, on helppo huomata joidenkin osioiden olevan pääosin referaatteja. Esimerkiksi 1970-luvun yhteiskunnallisesta kontekstista ei sanota juuri muuta kuin mitä Dave Haslamin ”Young Hearts Run Free” kertoo (olen blogannut tästä teoksesta aikaisemmin).

Popkirjoittajan tulee tietenkin tuntea musiikki, jotta kannattaa edes yrittää. Tästä asiantuntevuudesta ei jää epäselvyyttä. Kirjamittaista tuotosta parantaisi toki muunkin tunteminen, ja kyky osoittaa se. Muuten kyse on musiikkijournalismista kirjamuodossa. Esimerkiksi historiatietoisuudella ei pädetä muuten kuin referoimalla muutamaa teosta.

Toisella suunnalla teoriakammoisuus (tai laiskuus?) rajoittaa asioiden käsittelyä. ”Mannermainen obskurantismi” on helppo ilmaus sille, ettei ole jaksanut perehtyä kulttuuri-, yhteiskunta- tai taideteoriaan. Tai edes populaarimusiikin tutkimukseen. Ei tarvitsisi kirjoittaa, miten musiikki ohittaa aivot ja vaikuttaa suoraan sydämeen; voisi kirjoittaa täsmällisemmin, miten musiikki ohittaa merkityksen ja vaikuttaa suoraan ruumiiseen.

Jos poptoimittajan ihanne kirjan kirjoittamisessa on hyvä (pop)toimittaja, lukisin mieluusti enemmänkin omakohtaisista kokemuksista ja innostumisista. Tässä muodossa populaarikulttuurinen seikkailu on nautittavaa, mutta ilman sitä maailma ei olisi juurikaan erilainen paikka. Automatka tosin sujui rattoisasti.