Studioalbumit osa 114: The Sisters of Mercy

Suhtautumiseni The Sisters of Mercyyn on ollut kahtalaista: yhtäältä se on ollut naurun ja hymistelyn aihe; toisaalta koskaan ei ole käynyt kieltäminen, etteikö yhtyeellä olisi goottigenressä paikka hyvin korkealla. 

Bändi otti nimensä Leonard Cohenin biisistä ”Sisters of Mercy” (1967) ja piti itseään The Stoogesin seuraajana. Se kiisti olevansa goottiakti. Tietenkin. 

Kaikki albumit löytyvät hyllystä jossain muodossa, joten kirjoittamisen ja kuuntelun kimmokkeena toimi Mark Andrewsin kirja Paint My Name in Black and Gold: The Rise of Sisters of Mercy. 

Kirjassa on 450 sivua ja siinä päästään ensialbumiin jossain 300 sivun kohdalla. Pitkään siis vietetään varhaisvaiheessa, osin ehkä siksi, että informantteina on varhaisvaiheen jäseniä. Ja sanoohan sen kirjan alaotsikko. Bändin keulahahmo, Andy Taylor, eli Andrew Eldritch, ei ole osallistunut kirjan tekemiseen, lukuun ottamatta yhtä haastattelua, joka toimi kimmokkeena kirjan kirjoittamiselle. Sen sijaan varhaisvaiheeseen kuuluneet kitaristi Gary Marx ja basisti Craig Adams ovat merkittävässä roolissa. Toisessa kitarassa oli Ben Gunn ja rumpalina Doctor Avalance eli rumpukone. Muutaman vuoden jälkeen Gunn lähti ja tilalle tuli Dead or Alivessa soittanut Wayne Hussey, joka myöhemmin perusti The Missionin. 

Kirjassa siistiä on, että vanhassa kotikaupungissani Leedsissä perustettu yhtye seikkailee tarkoissa osoitteissa ja baareissa, jotka ainakin asuinvuosinani olivat edelleen elossa (mm. Fenton, Faversham, Guildford, Royal Park – kahdessa ensin mainitussa yliopiston kupeessa olen käynyt monta kertaa, Guildfordissa muutaman kerran ja viimeksi mainitussa usein matkalla kaupungin sympaattisimmalle keikkapaikalle, Brudenell Social Clubille). 

Some Girls Wander by Mistake (1980–1983, 1992) on mukana tässä poikkeuksellisesti. Se ei ole studioalbumi, vaan singlekokoelma yhtyeen alkuajoilta. Se kattaa kolme vuotta, sisältäen muutaman keskinkertaisuuden ja nipun huippuja: myöhemminkin bändin levyttämä ”Temple of Love”, joka oli minulle sisäänheitto bändiin, Rollari-kover ”Gimme Shelter”, yksi parhaista ”Body Electric”, ”Alice”, ”Heartland” ja muita. Ostin cd:n joskus Anttilasta 60 markalla. Teoksen heikkous on siinä, ettei singlet ole kronologisessa järjestyksessä, vaan alussa on uusimmat. Kerrankin suosittelen lämpimästi muihin kuin studiolevyihin tutustumista: jos tunnet vain ajallisesti myöhemmät studioalbumit, et tunne The Sisters of Mercyä, ja olet missannut useita hienoja hetkiä. 

First and Last and Always (1985) on ensimmäinen studioalbumi. Ilmestyessään vastaanotto ei ollut pelkästään myönteinen, vaikka yhtye kolkuttelikin valtavirran ovia, mutta vuosien saatossa siitä on kasvanut ehdoton goottiklassikko. Avausraita ”Black Planet” on loistava ja musiikki myötäilee dystooppista tekstiä. ”Walk Away” jatkaa täysosumia. Sen jälkeen on maltillisempaa, mutta esimerkiksi ”Marian” ja ”Nine While Nine” ovat bändin parhaimmistoa. Itse ostin tämän vinyylinä 25 markalla noin 30 vuotta sitten. Ei ole tarvinnut katua. 

Floodland (1987) on eri maata. Tässä vaiheessa bändi oli jo käytännössä hajonnut. Eldritch Rekrysi The Gun Clubin basistina toimineen Patricia Morrisonin. Kun Hussey ja Adams yrittivät touhuta The Sisters of Mercy -nimellä ja heti perään nimellä Sisterhood, Eldritch päätti levyttää Sisterhood -nimellä (vuonna 1986), jotta sekin loppuisi. (katso YouTubesta Trash Theory -kanavalta parikytminuuttinen ”The Smirking Revenge of The Sisters of Mercy & This Corrosion”, jossa eritellään hauskoja detaljeja Husseyn ja Eldritchin nokittelusta.) Floodlandilla Eldritch kuitenkin pölähti Top of the Popsiin biisillä ”This Corrosion”, jonka tuottajana on mahtipontisista äänimaailmoista tunnettu Jim Steinman. Eldritch on nero, täynnä ironiaa ja pikkumaisuutta. ”This Corrosion” on erittäin hieno biisi, ja kestän Steinmanin ja 40-henkisen kuoron, mutta kasarisoolojen soittajana tunnettua Eddie Martinezin kitaraa huonommin. Muu albumi on yhtäältä synkkä – ankeakin – ja toisaalta popsoundeilla flirttailevaa. ”Lucretia My Reflection” on melodisen puolen timantti. Kelpo teos kokonaisuutena, mutta ei mestariteos. 

Vision Thing (1990) on paikoin soundeiltaan häiritsevä ajankuva. Yleismeno on Sistersiä vahvoilla poprock-mausteilla. Esimerkiksi nimiraidasta ja sen kitarasta tulee mieleen The Cult. ”Detonation Boulevard” on silkkaa radiopoppia, mutta melko myönteisessä mielessä. ”Something Fast” on toimiva balladi. Biisit ovat ihan hyviä, mutta ei taaskaan puhuta mestariteoksesta – kenties debyytti ja sitä edeltävän ajan parhaimmisto asetti riman liian korkealle. Oma suosikkini on aina ollut ”When You Don’t See Me”. 

Sittemmin bändi on levyttänyt pari biisiä, mutta ei albumia. Keikoilla se on käynyt tasaiseen tahtiin. Niillä ovat soineet myös uudet, julkaisemattomat biisit. Bändi on uransa aikana soitellut verrattain paljon kovereita, vaikka ne puuttuvat studioalbumeilta. Ne ovat kuuntelun arvoisia, hyvässä ja pahassa. 

The Sisters of Mercy on mainio yhtye ja Eldritch on sopivasti eksentrinen keulahahmo. Tai siis levybisneksessä korkeisiin johtoasemiin yltäneet ovat pitäneet häntä hankalimpana mahdollisena henkilönä. Kirjassa Andrews hehkuttaa Eldritchin tekstejä useaan otteeseen. Itse en ole koskaan perehtynyt niihin laajasti ja kunnolla. Ehkä pitäisi. 

Yhtyeellä on ollut suora vaikutus goottimetalliin, johon itse suhtaudun melko välinpitämättömästi. Esimerkiksi Paradise Lost on kertonut avoimesti, miten TSOM muutti heidän musiikkinsa. 

Tiivistetysti: Debyytti erinomainen, toinen hyvä ja kolmas hyvä. Aika ennen debyyttiä erittäin hyvä, sisältäen mestariteoksia.

Katsomuslukutaito ja media

Maailmalla on pitkään keskusteltu uskonnosta ja sen lukutaidosta aivan kuten muistakin lukutaidoista (esim. medialukutaito). Päädyin pyynnöstä toimittamaan Teologia.fi-sivustolle teemanumeron, jossa lähtökohtana oli keskittyä median uskontolukutaitoon. 

Päädyimme puhumaan kokonaisuuden otsikkotasolla katsomuslukutaidosta, jonka ajattelen olevan uskontolukutaitoa laajempi käsite, sillä se ei rajaudu uskonnollisiin katsomuksiin vaan kattaa periaatteessa millaisia katsomuksia tahansa. Yksittäisillä kirjoittajilla oli kuitenkin mahdollisuus valita parhaana pitämänsä käsite. 

 

Teemanumero löytyy täältä ja kokonaisuudesta saa alustavan käsityksen lukemalla pääkirjoitukseni täältä. Kokonaisuudesta tuli ehkä liian uskontotiedekeskeinen. Mutta näin projektit usein menevät: kutsutaan kirjoittajia laajemmalla skaalalla, saadaan alustavista suostumuksista sopiva paketti, ja deadlinen lähestyessä tulee joitain peruutuksia. Lopuksi mennään sillä, mitä valmistui. Kovin suurta pahoittelua painotus tuskin vaatii, pienen selityksen kuitenkin. 

Itse olisin toivonut tähän kokonaisuuteen erityisesti (media- ja uskonto)historiallista näkökulmaa sekä toimittajan itsereflektiota. Nyt mentiin ilman niitä, vaikka yritystä oli. Hassumpi ei olisi ollut uskonnollisten toimijoiden näkökulma, mutta silloin olisi pitänyt ratkaista, millä periaatteella kirjoittajia kutsutaan. Tähän ei nyt lähdetty. Kenties myös sosiaaliseen mediaan keskittynyt teksti olisi ollut toimiva mukana olevan populaarikulttuurin käsittelyn rinnalle. Siitä keskusteltiin ja muistaakseni ehdotin, mutta toimituskunta piti silloista valikoimaa toimivana. Nyt kokonaisuus jakaantuu enimmäkseen erilaisten katsomusten tai instituutioiden varaan (luterilainen kirkko, islam, ortodoksisuus, uushenkisyys, politiikka, uskonnottomuus/ateismi). Lukijoiden toivon keskittyvän niiden sisältöihin eikä kokonaisuudesta puuttuvien elementtien pitkäkestoiseen ruotimiseen, vaikka toivomuksillani ei paljon painoarvoa olekaan. 

Oma kontribuutioni toimitustyön ja pääkirjoituksen lisäksi keskittyy kysymään, miksi uskonnottomuus ja ateismi eivät kiinnosta suomalaista mediaa. Aiheesta voi lukea lisää täältä.

Studioalbumit osa 113: Twisted Sister

Jostain iski tarve kuunnella kaikki Twistareiden levyt läpi. Neljä ensimmäistä tuli kuunneltua esiteininä ja hyllystäkin löytyy kolmas ja neljäs albumi. Sitten paljon myöhemmin tajusin, että bändillähän on muutakin juurta kuin tukkahevi – glamrock etunenässä. Myös vuoden 2014 dokkari We Are Twisted Fucking Sister! muistutti, että bändi oli aikamoinen keikkajyrä ja tiukka paketti ennen tukkaheviaikaa. Bändi perustettiin jo vuonna 1972, mutta ensialbumia saatiin odottaa kymmenen vuotta. 

 

Under the Blade (1982) oli aikanaan nauhoitettuna c-kasetille, mutta se jäi myöhempien hittien varjoon. Muistutan kuitenkin, että kyse on hauskasta ja vetävästä rokkilevystä. Nyt kuunneltuna tulee mieleen toinen New Yorkin lahja maailmalle eli The Dictators, vaikka Twistareissa on hitusen vähemmän punk-ulottuvuutta. Missään vaiheessa myöskään Alice Cooper ei ole kaukana. Näiden Amerikka-referenssien ohessa musiikillisia hengenheimolaisia ovat brittiläiset metallibändit, jotka eivät ammentaneet ensisijaisesti bluesista, toisin sanoen NWOBHM, sekä brittiläinen glamrock (Slade, Sweet jne.). Ei ole sattumaa, että teos nauhoitettiin Englannissa ja tuottajana oli UFOn basisti Pete Way. Hauskanpitoa ja synkempää, jälkimmäiset ehkä parempia, omana suosikkinani b1 ”Destroyer”. Lapsena niihin kuului myös edelleen kelvollinen ”Sin After Sin”. Avausraidan ”What You Don’t Know (Sure Can’t Hurt You)” toimivuuden olin jo unohtanut ja nimiraita on edelleen erinomainen. Muutamia huteja ja keskinkertaisuuksia on saatu mukaan, mutta kokonaisuus on plussan puolella. Albumin listasijoitukset eivät olleet kummoisia, mutta tuote on Wikipedian mukaan myynyt kaikkiaan yli 2 miljoonaa. Tämän voisi ostaa, jos halvalla saa. 

You Can’t Stop Rock’n’Roll (1983) oli sekin aikanaan c-kasetilla, mutta eipä ole enää. Sieltä löytyy ehkä eniten diggaamani TS-raita ”I Am (I’m Me)”, joka avasi ymmärryksen bändin glam- ja Slade-ulottuvuuteen. Suosikkini lapsuudessa olivat ”Ride to Live, Live to Ride” sekä nimibiisi, jotka kelpaavat edelleen, joskin rimaa hipoen. Albumilta löytyy muuten biisi nimeltä ”We’re Gonna Make It”, joka on hyvää perusrokkia, mutta vasta seuraavalle tehty kieltosanalla täytetty biisi räjäytti potin. Tätäkin kaipaisin hyllyyni, vaikka en ole aivan varma miksi. Emme puhu mistään maailman tärkeimmästä levystä, sillä mukaan on mahtunut myös keskitasoista, sinänsä kuuntelukelpoista, mutta kosmisessa mittakaavassa yhdentekevää materiaalia. 

Stay Hungry (1984) tuli kuunneltua liki puhki lapsena. Kansia tuli ihmeteltyä ja musiikkivideoita ihasteltua. Itselleni suurimmat hitit, komediahevitsyget ”We’re Not Gonna Take It” ja ”I Wanna Rock” iskivät joo, mutta vielä enemmän pidin kappaleista ”Burn in Hell”, ”Don’t Let Me Down” ja ”The Price”. Nykyään pidän myös ”The Beastista”. Tänä päivänä kuunneltuna on helppo ymmärtää, että albumi myi pelkästään Yhdysvalloissa 3 miljoonaa kappaletta. Se on aikansa tuote, hyvässä ja pahassa, mutta jokin siinä loksahti kohdalleen. Edelleen sitä tulee kuunneltua kerran tai pari vuodessa. Joka kerta innostun suurimmista suosikeistani, ja muiden kohdalla pystyn eläytymään riittävästi biisien maailmaan. 

Come Out and Play (1985) tuli ostettua ysärillä Anttilasta vinyylinä kymmenellä markalla (1,6 euroa). En silloin pahemmin jaksanut innostua, enkä sitä ennenkään, mutta lopulta olen oppinut pitämään levystä. The Shangri-Lasin ”Leader of the Pack” on ihan ok, mutta se, sekä ”Be Chrool to Your Scuel” (jolla vierailevat Alice Cooper, Brian Setzer, Clarence Clemons ja Billy Joel) ovat sitä samaa huumoriheviä, jota edeltäjänsä suuret hitit toteuttivat, mutta nyt vähän väsyneemmässä muodossa. Kuitenkin “The Fire Still Burns” ja nimibiisi ovat oikeasti tehokkaita biisejä. Keskitasoisten biisien massa on parempaa kuin esimerkiksi kakkoslevyllä, joten ei tämä mitään kuraa ole. Sanoisin jopa, ettei albumilla ole yhtään mitätöntä biisiä. Oma kappaleeni ei ole lähdössä divariin. Suomessa teos myi kultaa, jenkeissä myös. Mutta nyt ei puhuttu mistään moninkertaisista platinoista; Twistareiden käyrä oli kääntynyt laskuun. 

Love is For Suckers (1987) on jäänyt käytännössä kuuntelematta, vaikka kannen muistan hyvin. Se käväisi erilaisilla listoilla, mutta menestys oli vaatimatonta aikaisempaan verrattuna. Tässä vaiheessa rumpali A. J. Pero oli lähtenyt kiitämään ja koko bändi pisti pillit pussiin pian levyn ilmestymisen jälkeen. Dee Sniderin ääni on tässäkin nautinnollista kuultavaa, mutta valitettavasti soundimaailma ja sävellystyö on aivan väärässä kulmassa: bändi kuulostaa kuin miltä tahansa tukkametallia soittavalta bulkilta. Kaikki omaperäisyys on hiottu pois. Siksi täytyy yhtyä Exclaim!-julkaisun arvioon: ”This isn’t even for suckers; it just sucks!” Poikkeuksina nimibiisi, joka on lainaa New Yorkin 80-luvun alun naisbändiltä Poison Dollys, sekä ”Tonight”. 

Still Hungry (2004) kuuluu siihen musiikkihistorian surulliseen ajatuskokonaisuuteen, jota kenenkään ei olisi pitänyt keksiä: Levytetään menestysalbumi uudelleen. Tässä Stay Hungry on pistetty uudelleen purkkiin seitsemän bonusraidan kera. Nämä ovat usein vanity projecteja. Ei oltu tyytyväisiä tuottajaan ja vitutti, joten tehdään se nyt niin kuin aluksi oli sen ajatellut. Mutta onko kukaan faneista sitä mieltä, varsinkin jos on kasvanut ensimmäisen version kanssa ja tottunut siihen? Eipä oikein. Siksi nämä on tuomittu etukäteen. Joku voi keksiä poikkeuksen, itse en saa heti mieleen. Itse versiot ovat kohtuullisen lähellä alkuperäisiä, mitään todella radikaaleja uudelleen tulkintoja ei ole tehty. Mutta entä ne seitsemän biisiä? Ne ovat nollaodotusten vallitessa yllättävän kovaa kamaa. Ei mullistavaa, mutta tunnelmaltaan siellä perinteisessä twistarirekisterissä, ja soundillisesti hyvin kaukana vuoden 1987 edeltäjästään. 

A Twisted Christmas (2006) on arvatenkin joululevy. Siellä on yhtyeelle ominaista hupsuttelua, mutta ei kai tätä kukaan jaksa oikeasti kuunnella. Minulle riittää Elviksen joululevy, vaikka pari muuta hyllystä löytyykin. Tähän voisi lopettaa kommentoinnin, mutta on sanottava ensinnäkin, että Dee Sniderin äänen omanlainen lämpö on tässäkin paikallaan. Toiseksi pikkujouluissa tätä voisi jopa diggailla pikku hönöissä. Mutta vain kerran per bailut. Teos koostuu lainabiiseistä, joista osaan on mashattu bändien omien hittien palasia tai uutettu muiden metallibändien kitarariffejä (esim. ”Silver Bells” sisältää AC/DC:n ”Problem Childin” riffin). Aivan kaikkein tunnetuimpia jouluvärssyjä on mukana maltillisesti. White Christmas täältä löytyy, samoin kepeämpiä, kuten Kun joulupukki suukon sai. 

Jollain tavalla Twisted Sister tulee aina olemaan se lapsuuden tukkahevibändi, josta piti kasvaa ulos jo teininä. Yhtye on kuitenkin paljon muuta, se olisi sukupolveni syytä ymmärtää. Sen jälkeen voi päättää uudestaan, pitääkö bändistä ja kuinka paljon. Oma suhtautumiseni on hyvin, hyvin myönteinen, vaikka mikään absoluuttinen suosikkiyhtyeeni TS ei koskaan ollut eikä siitä sellaista tule. Ja Dee Sniderin äänestä olen aina pitänyt. Jopa niin paljon, että olen silloin tällöin kuunnellut hänen soololevyjään muutamien biisien verran.