perjantai 22. helmikuuta 2019

Studioalbumit osa 98: Endless Boogie

Vuoden alussa ilmoitettiin, että New Yorkin Endless Boogie on tulossa keikalle Helsinkiin toukokuussa. Otin tiedon ilolla vastaan ja ajattelin nyt kuunnella kaikki levyt läpi. Yhtye on käynyt Suomessa aikaisemminkin, mutta tiemme eivät ole kohdanneet.

John Lee Hookerin albumista nimensä ottanut yhtye on täynnä boogieta, rokkia, stoneria, krauttia, bluesia, garagea ja psykedeliaa vaihtoehto-twistillä. Siinä kuuluvat tietääkseni 64-vuotiaan keulahahmon Paul Majorin musadiggailun tutut juuret, mutta vaikuttimina on Majorin puheista päätellen suuri määrä myös itselleni täysin tuntemattomia harvinaisuuksia. Major on levyjenkeräilijä, joka omien sanojensa mukaan muuttui kanavoijaksi. Se tarkoittaa, että Majorin käsien kautta erikoinen ja harvinainen musa löytää tiensä eteenpäin uusille kuulijoille. Rytmikitaristi Jesper Eklow puolestaan kerää kriitikoilta ja muusikoilta vertailuja Keith Richardsiin ja (Crazy Horsesta tunnettuun) Danny Whitteniin.

Jos pitäisi yksinkertaisesti luonnehtia yhtyettä, kuvaisin sitä krautiin vinksahteneeksi ZZ Topiksi, mutta bändin oma luonnehdinta – kraut southern rock – on kyllä hauskempi.

Focus Level (2008) alkaa mahtavalla boogierokilla ”Smoking figs in the yard”. Itselleni se tuli tutuksi Uncut-lehden mukana tulleelta levyltä. Se herätti myötämielisen kiinnostuksen bändiin, mutta en silti muista kuulleeni tätä kokonaisuudessaan aikaisemmin. Levyä jatkaa psykedeelinen kraut-jurnutus ”The Manly vibe”. Tässä vaiheessa on mennyt 16 minuuttia, joten kuuntelija saa varautua pitkiin biiseihin. Kun Majorin laulun ja korinan vuorottelun vertailukohdiksi on esitetty John Lee Hooker ja Captain Beefheart, niin en väitä vastaan. Listaa voi jatkaa Tom Waitsilla, vaikka musiikillisesti ollaan eri suunnalla. (Wikipedia listaa tämän debyytiksi, mutta vuodelta on olemassa joitain harvinaisia tuotoksia, Volume 1 ja Volume 2 – ainakin Discogsin listauksen mukaan.)

Full House Head (2010) tuli ostettua edullisesti käytettynä cd:nä. Formaatti on tämän yhtyeen kohdalla sinänsä haastava, koska pitkä jamitus sopii paremmin vinyyliin, ellei sitten ole loputtomalla automatkalla. Vähän samanlainen ajatuksenjuoksu on saattanut olla Pitchforkin nuivalla arvioijalla, joka totesi, että boogie on ok mutta loputtomuus ongelma. Tämä kristallisoituu siinä, että pitkiä biisejä sisältävän pitkän teoksen päättää yli 22-minuuttinen ”A Life worth leaving”. Minun korvani ovat myötämielisemmät. Toki ymmärrän, että sinänsä hengittävä soundi saattaa muuttua tunkkaiseksi yliannostukseksi, kun biiseissä ei ole aivan niin paljon koukkuja kuin täydellisessä paketissa olisi. Mutta kuka nyt odottaisikaan Pitchforkin kaltaiselta sivustolta megafanitusta tällaiselle marginaalibändille. Full House ei ehkä yllä edeltäjänsä tasolle, mutta pitää kurssin kohdallaan.

Twenty Minute Jam Getting Out of the City (2011) on teos, jota en saa käsiini laisinkaan. YouTubesta löytyy yksi jamipala, joka kulkee tutuissa askelissa.

Long Island (2013) tuli ostettua cd-formaatissa alennuksesta. Se on hitusen helpommin lähestyttävä kuin Full House, mutta se ei työnnä entisiä faneja luotaan. Tuulitakkikansaa se ei houkuttele, sillä avausraita ja päätösraita menevä sinne 13 ja 14 minuutin hujakoille ja sisältävät pitkiä jammailuosia. Majorin mukaan avausraita onkin studiolive – suoraan purkkiin. Pitchforkin arvioitsija (eri kriitikko kuin edellisessä) totesi, että jos ei muuta, niin ainakin bändillä on yksi kuvaavimmista nimistä rokin historiassa. Mutta lopulta suhtautumisen määrää, löytääkö kuulija muuta vai ei. Minä vastaan myöntävästi taas. Voi olla, että vuosien päästä ihmettelen, miksi tästä piti innostua, mutta ainakin yhtye on vienyt hetkeksi omaa musadiggailua uusille alueille, uusien raja-aitojen yli.

Vibe Killer (2017) löytyy hyllystä vinyylinä ja siitä henkisesti suuren osan vie hieno nimibiisi, joka on myös avausraita. Sen jälkeen ollaan tutuilla ja turvallisilla vesillä, jos tällainen ilmaisu on edes mahdollinen tämän yhtyeen kohdalla. Vaikea tästä on mitään uutta sanoa, paitsi tämän: Ote on vähän mietiskelevämpi ja hidastempoisempi kuin suorempaa höyryä eteenpäin marssivilla teoksilla. Ja se toimii. Vaikea on myös arvioida, onko tämä parempi kuin esimerkiksi edeltäjänsä, mutta se on helppo sanoa, että vinyyli on sopivin formaatti kuunteluun. Pidän. Kovasti.

Endless Boogie ei ilmeisesti ole aivan niin tunnettu yhtye kuin kuvittelin. Vain debyytistä on oma Wikipedia-sivu eikä esimerkiksi All Music ole arvioinut muita yhtyeen levyjä. Ehkä EB on pienen kriitikkopiirin suosikki, sillä esimerkiksi Uncut-lehden lukijoiden on vaikea välttyä törmäämästä bändiin. Joka tapauksessa Endless Boogiesta on hitaasti kasvanut läheinen yhtye. Siinä yhdistellään niin hauskasti erilaisia arvostamiani juttuja ja genrejä. Silti se ei koskaan kuulosta sillisalaatilta. Se jytää, jurnuttaa ja hidastelee juuri sopivassa suhteessa.

Suosittelen bändiä kotikuunteluunkin, mutta nähdään keikalla.

torstai 14. helmikuuta 2019

Uskonnollinen – onnellinen?

Tammikuun lopussa 2019 yhdysvaltalainen Pew Research Center julkaisi useita maita kattavan raporttinsa, jonka mukaan uskonnolliset ihmiset kertovat olevansa onnellisempia kuin uskonnottomat. Uskonnollisilla viitattiin niihin, jotka osallistuvat aktiivisesti.

Raporttia ja sen uutisointia voidaan kuitenkin kritisoida. Ensinnäkin raportin tai selvityksen viesti muuttui mediassa nopeasti muotoon ”Uskonnolliset ovat onnellisempia kuin uskonnottomat”. Tiedeviestinnästä vähänkään välittävät tietävät, että näin media toimii. Hyvässä tiedeviestinnässä tämä osattaisiin ennakoida.

Toiseksi kysely ei tarkastellut ihmisten onnellisuutta vaan itse koettua onnellisuutta, mutta niiden suhteen pohdinta jää puolitiehen. Jokainen (itseään kunnioittava) tutkija pitää erottelua merkittävänä, ja raportissa ei puhuta onnellisuudesta sinänsä. Hyvä tutkimus kuitenkin problematisoisi koetun onnellisuuden informaatioarvoa, teoretisoisi sen, pohtisi, millä perustein jossain kielipelissä on tapana korostaa onnellisuutta.

Kolmanneksi raporttia voidaan kritisoida siitä, ettei siinä tarkastella Pohjoismaita. Miksi pitäisi? Koska Pohjoismaat ovat aikaisempien tutkimusten perusteella tyyppiesimerkkejä maista, joissa hyvinvointi ja onnellisuus ovat maailman kärkiluokkaa ja niissä on enemmän uskonnottomia kuin useimmissa maissa. Hyvä tutkimus ottaisi Pohjoismaat mukaan tai vähintään pohtisi perusteellisesti, mitä vaikutuksia niiden poisjättämisellä on tulosten uskottavuuteen.

Neljänneksi hyvä tutkimus kysyisi itseltään, mitä tiedämme kun tiedämme ihmisten sanovan sitä tai tätä onnellisuudestaan. Raportin (piilo)viesti monille lukijoille on, että jos haluat olla onnellinen, ole uskonnollinen. Ja enemmän: raportti olettaa (epäsuorasti), että koettu onnellisuus on tavoiteltavaa. Lehmä voi kokea olevansa ihmistä onnellisempi, mutta se ei tarkoita, että ihmiset haluaisivat olla lehmiä. Tai kuten Slavoj Zizek on kysynyt, ”miksi pyrkiä olemaan onnellinen, kun voi olla kiinnostava?”

Pew Research Center tekee pääosin hyvää työtä ja itse viittaan usein (myönteisessä mielessä) heidän selvityksiinsä. Tämä raportti ja sitä koskeva uutisointi herättää kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin se antaa vastauksia. Maakohtaiset löydökset koetusta onnellisuudesta antavat pohdinnan aihetta, mutta se vaatii pohjaksi ymmärryksen siitä, mitä tiedämme, kun tiedämme miten ihmiset puhuvat koetusta onnellisuudestaan. Ja sen jälkeen voitaisiin pohtia, onko uskonnollinen aktiivisuus tässä jotenkin merkittävä vai osallistuminen mihin tahansa sosiaaliseen toimintaan.


Ryan Cragunin kriittisiä kommentteja sisältävä juttu:

Russell T. McCutcheonin kommentti raporttiin:

Slavoj Zizek onnellisuudesta: https://www.youtube.com/watch?v=U88jj6PSD7w